Pihassa tuhisee ja vilisee

Pihasta kuului rapinaa ja siellä oli selvästi joku eläin. Kissa? Lintu? Mutta oli jo pimeä. Valaisin taskulampulla puskaan ja näin siilin piikkisen selän. Voi. Toivottavasti se pärjää, eikä pelästynyt meitä liikaa. Kohta sen pitää löytää talvipesä.

Laitoin maahan lautasellisen vettä siiliä varten. Jos se sattuisi tarvitsemaan. Mutta sen jälkeen näkyi, että linnut käyttävät vesikippoa kybällä. Talitiainen joi siitä. Varpunen kävi kylvyssä. Sinitiainen tipuili sen laidalla. Talitiainenkin kylpi. Ja nyt kun mustarastaat ovat ilmestyneet, nekin juovat siitä.

Villiviinin syksy.

Pari viikkoa sitten oli ihan valtava tipuviikonloppu. Pihassa koko ajan liikennettä.

Ilahduttaa kovasti, että mustarastaat liikkuvat taas. Niitä on tullut jostain, vaeltamalla. Pitkään aikaan, koko kesänä, ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään. Marjakuusen marjat ovat aina ennen kelvanneet heti rastaille, mutta tänä vuonna kukaan ei tullut niitä syömään ennen kuin vasta nyt.

Ne syövät myös villiviinin tummansinisiä marjoja. Olinkin ihmetellyt, kelpaavatkohan ne kellekään linnulle, eikä netissäkään ollut vastausta siihen. Sitten näin, kuinka mustarastas hyppii räpistellen kohti seinää ja yrittää nyhtää epämääräisesti kesken ilmalennon villiviinin marjoja. Tällainen show jatkui koko viikonlopun. Hyvä meininki.

No eihän tässä nyt oikein mitään näy, paitsi siniset pikkumarjat. Oikeassa kuvassa mustis istuu pulunkuvalla koristellun rautakoukun päällä ja suunnittelee strategiaa, miten yltää marjoihin.

Sini- ja talitiaiset ovat taas liittyneet yhteen talviryhmäksi ja ovat ihan veljekset keskenään. Ne kisailevat ja vuorottelevat taliruokakipolla ja ovat ihan kuin samaa lajia, niin tuttavallisesti yhdessä.

Linnut ovat maailman haasteellisimpia saada valokuvaan – minipieniä ja koko ajan liikkeessä, ja pelästyvät heti jos huomaavat ihmisen – joten villiviinikuvaa vaan tähän.

Katolla näkyi kuura yhtenä aamuna, villiviini tummui lisää, ja nyt siitä ovat kaikki lehdet pudonneet juuri.

Ja säännöllisesti taivaalta kuuluu miukunaa. Hiirihaukka on helppo kuulla, kun sen kerran oppii. ”Mii-ää”, kuuluu sinitaivaalta, ja siellä se kaartelee, kamalan korkealla, kun katsoo ja etsii. Tai eksyy matalammalle ja naakat tai varikset ajavat sitä ryhmänä takaa. Tai sitten niitä on neljä ja kaikki sanovat kaarrellessaan miau.

Siitä on vitsi pomon kanssa, jolla on punainen kollikissa, joka väijyy turhan isojakin eläimiä. Arvelee vaikka voivansa uhmata fasaania pellolla, mutta tajutessaan linnun todellisen koon perääntyy häntä koipien välissä.

Odottavat kuulemma sitä hetkeä tapahtuvaksi, kun kissa on käynyt kovistelemaan petolinnulle ja valtava kotka nostaakin sen kynsissään taivaalle. ”Kato lentävä kissa! Siellä se menee! Kannattiko olla hölmö!” Joten aina kun sanon, että taivaalla maukuu taas joku, niin epäillään sen olevan uhkarohkea kissa, joka hävisi tappelussa haukalle.

Kuvahaaste pahimmillaan. Missä hiirihaukka? Ne ovat mikromillin kokoisia harmaita pisteitä savupiippujen ja lentokoneen viivan välisellä alueella ja löysin kuvasta jopa 4, kun pystyin zoomaamaan alkuperäistä otosta. Ei tarvitse lähteä optikolle, jos ei tästä nettijulkaisusta näe niitä. Ja jos näkyy enemmän kuin 4 pistettä, voisi ehkä puhdistaa näytön tahroista.