Stressikohtauksia pimeässä

Joskus kiehuu yli. Välillä on sietämätöntä, että on monta asiaa yhtaikaa velvollisuutena, ja ne kaikki ovat jotenkin hankalia eikä niille tahdo löytyä aikaa töiden ohella. Jo se, että on olemassa vuodenaika eli pimeä talvi, nostaa kuormitusta nytkin kovasti.

Mistä tulee stressi? Vaikka tästä:

1. Etupihassa makaavat syksyn lehdet, massa, valli, kaikki kunnan puista just nyt pudonneet lehtikasat, jotka tuuli on tuonut juuri meidän etupihaamme, enkä milloinkaan ehdi siivota niitä. Näen ne aamulla, mutta pitää lähteä töihin. Tulen illalla ja on säkkipimeää. Aina silloin kun olen kotona, on säkkipimeää. Ylipäätään aina sillon kun olisi aikaa tehdä joku ulkohomma, on säkkipimeää. Valoisan aikani istun jossain toimistossa turhautumassa sillaikaa kun puutarha kaipaisi minua, mutta sinne en pääse. Seuraavat viikonloput on koko ajan menoa eikä ehditä haravoida niinä parina valoisana tuntina.

2. Autoni eturenkaat kuulostavat taas löysiltä. Pitäisi laittaa painetta. Nämähän vissiin vuotavat ja pitää laittaa rahaa uusiin renkaisiin varmaan kohta. Ei voi olla, että ne ovat joka mittauksella 1,6 ja pumppaan niihin 2,3 ja parin viikon päästä ne ovat taas 1,6. Vähin mitä pitää tehdä on mennä bensa-aseman ilmapumpulle ja laittaa ilmaa. Mutta millä muka näen pimeässä illalla sen pumpun lukemat? Viimeksikin oli jo päivänvalossa lähes mahdotonta nähdä, mitä se ilmoittaa, kun kykkii siellä renkaalla alhaalla ja näyttö näyttää jotain jossain ylhäällä kaukana. Haluaisin lukea, mikä siellä on meininki. Pimeys estää minua hoitamasta tätäkään koskaan. Itse asiassa tarvitsisin miehen mukaan auttamaan ja lukemaan näyttöä.

3. Sairausvakuutus pitää tsekata, laskelmoida ensi vuoden kuukausimaksut ja niiden korotukset, vapaaehtoisen lisävakuutuksen tarve, ja se otanko omavastuuosuuden alemmas itselleni jos tulee kallista erikoissairaanhoitoa, jota en halua maksaa melkein tonniin saakka omasta taskusta. Olen vähintäänkin menossa silmälääkärille silmänpaineiden tarkistukseen tammikuussa. Nämä päätökset pitää hahmotella joulukuun aikana, sillä vakuutuksen saa muuttaa kerran vuodessa ennen vuodenvaihdetta ja nyt tuli tieto ensi vuoden maksumääristä. Hallintoasiat kotona ovat rasittavia, jos on juuri tehnyt töissä hallintoasioita ja yhtä monimutkaisia mietintöjä koko päivän.

4. On ylipäätään liikaa ohjelmaa 5. enkä tiedä milloin ehtisi muka siivota ja mieluiten karsia taas tavaraa ja 6. varsinkin minulta puuttuu aika ylipäätään kaikkeen harrastamiseen, jota teoreettisesti tekisi mieli tehdä. Illat kiitävät ohi ja väsyttää aikaisin. Aikani menee johonkin pyykinpesuun. Siis kamoon.

Tuli se idea, että ne perkeleen lehdet on laitettava säkkeihin vaikka sitten iltapimeässä taskulampun avulla. Ja ne renkaat on pumpattava vaikka olisi yö, ja minun on pyydettävä miestä auttamaan.

No pyysin miestä tekemään nämä asiat kanssani juuri nyt tai saan itkupotkuraivarin, kun to do -lista vain pitenee ja yhtäkään asiaa en siltä saa pois.

No tehtiin.

Lehdet säkkeihin ja tyhjennys puistikkoon. Näin tekevät kaikki naapurit. Puistikon pensasaidan vieressä on lehtikasa, jonka kunta hakee aina välillä pois. Meidän parilta neliömetriltämme irtosi 8 isoa mustaa jätesäkillistä täynnä lehtiä! Tätä mä tarkoitan, että ne kadun puiden ihan kaikki lehdet ovat juuri meidän pihassa, koska tuulen suunta on tähän. Tätä mä tarkoitan, että massa ja valli.

Kunnan puutarhaosasto siellä taas puuhailee. Itse asiassa yksi tuttu on siellä töissä, ja äijäporukan keskellä voi yhtäkkiä tulla vastaan Louise moottorisahan kanssa.

Ensimmäisen bensiksen ilmapumppu oli hajalla, ei se mitään pumpannut ja seuraava rengas näytti erroria. Juuri siksi olisi ihan kiva pystyä lukemaan se näyttö, jotta tietää, toimiiko se edes. Seuraava bensis. Ahaa, tämä haluaakin nykyään euron ilmapumppauksesta. ”Mies; lompakko, pliis.” Omaa en tajunnut ottaa mukaan ja sain pummata rahan. Kyllä niissä vähän pumpattavaa oli, kaikissa renkaissa ja erityisesti eturenkaissa. En nyt tiedä, ehkä se hajonnut pumppu ei täyttänytkään renkaita viime kerralla kun yritin, ja siksi ne olivat edelleen yhtä löysät. En tiedä, en ymmärrä. Tarkkailuun. Onneksi sentään kuulen, tunnen ja tajuan, jos se vasen eturengas on taas menettänyt paljon ilmaa. Ei ole normaalia, jos rengas sanoo asfaltilla käännettäessä kuuluvasti ”whiuuks”, kun löysä kumi siinä rullaa.

Kuvituskuva. Kaarani ei ole ihan näin vanha, mutta melkein.

Vielä parit ostokset ja ihmettelyä rautakaupassa tähän päälle. Ruokaa sai kaiken jälkeen yhdeksältä, kun haettiin kiinalaisesta kiinalaista. Mutta näin se menee. Minkäs teet.

Jos rupean järjestämään ruokaa heti töiden jälkeen ekana prioriteettina, niin en ehdi yhtään mitään muuta koskaan elämässä, koska sen jälkeen on liian myöhä monelle asialle. Siis meidän työaikojen mukaan ainakaan, jolloin ruoka ehtii aikaisintaan klo 18.30 tai 19 pöytään saakka.

Tulen muutenkin noin klo 18 pintaan töistä, joten suomalaisperinteisen aikataulun ”viideltä syömään” voi heittää absurdina romukoppaan samantien, fysiikan lakien vastaisena. (”Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan” voisi sen sijaan onnistua lauantaina.)

On oikeasti ihan oikein ja nerokas se ajatus, jonka vähän aikaa sitten kuulin, elämänhallinnasta ja stressaamisen estämisestä puhuttaessa: että se pakollisen ruoka-ajan kiire voi olla juuri se pointti, joka pilaa koko suunnittelun ja vapauden ja mahdollisuudet.

Näinhän se on, että ruoka-aika voi olla niin pyhä, että siitä otetaan stressiä ja paniikkia, että ehditäänkö muilta aikatauluilta saamaan ruoka ajoissa pöytään. Ja vaikka mitä muuta tärkeää olisi käsillä, tai haluaisi saattaa jonkun työn päätökseen, niin ei, pitää ennen kaikkea syödä eikä missään nimessä voi joustaa siitä ajasta yhtään.

Mietinpä itsekin, onko se ihan pakollinen ensimmäinen hoidettava. Jos siitä pitää stressata töiden jälkeen, että kaikki odottavat ruokaa pöytään viimeistään kuudeksi, niin unohda sun harrastukset ja muutkin tärkeät asiat.

Jos hylkääkin sen aikakäsityksen ja sen kiireen paineen ja päättää, että meillä tehdään hei ensin tärkeät asiat, käydään jumpassa ja rautakaupassa ja järjestetään muuta ja se ruoka voi olla vaikka kahdeksalta tai yhdeksältä, niin sillä saa aika lailla vapautta ja mahdollisuuksia. Keskittyä ensin olennaiseen.



Tätä haluan soveltaa myös. On niin paljon tehtävää. Ruoka ei saa hengittää niskassa vaatimuksena, että miksei olla syöty vieläkään. On saatava tehdä muuta kaikessa rauhassa ensin. Sitten se illallinen on myöhään, so what. Jos nälkä kurnii ihan aggressiivisesti vatsassa aiemmin, niin syön välissä banaanin tai kourallisen pähkinöitä.

Helppo ehkä minun on heitellä aikatauluja, kun olemme kaksistaan eikä ole nälkäisiä lapsia odottamassa. Ja kun mies on joustava ja tajuaa tämän problematiikan myös.

Mutta jo Euroopan eri maiden kulttuurit näyttävät, että niinkin voi elää, että iltaruuan aika on melko myöhään. Jees, yksi stressi vähemmän.

Oi kesä, jolloin voi syödä pihassa.

Näin meistä tuli föönitalous ja muita kuulumisia

Tässä kaikenlaisia pöhinöitä ja ajatuksia viime ajoilta.

Juhlinta- ja aiheruuhka kalenterissa

Kaikki tapahtuu marraskuussa yhtaikaa, tai siis 10. ja 11. marraskuuta. Ei jaksa kaikkea juhlia ja ajatella ja kaikkeen varautua. Suomeen on keksitty isänpäivä muka marraskuussa; muissa maissa se on esim. kesällä. On Sint Maarten / Sankt Martin Saksassa ja Hollannissa ja lapset laulavat kadulla kulkueessa. Karnevaalin aloitus, humppahittejä ja kaljaa tilaisuuksissa Venlossa ja Maastrichtissa. Ensimmäisen maailmansodan lopun muistelupäivät. Jaaha, Belgiassa näkyy olevan oikein vuosittainen Aselevon päivä varmastikin tähän liittyen. Laskisivat vaan jo ne aseensa. Kristallnachtin ja juutalaisvainojen muistelu. Joku keksi juuri vielä jonkun uuden juhla-, teema- tai liputuspäivän siihen samaan syssyyn. Eipä ollutkaan vielä ruuhkaa.

Fööni eli hiustenkuivain

Ostimme föönin. Historiallinen teko. Tulin siihen tulokseen, että tarvitsen sen sittenkin tähän kolmen sentin tukkaan. On vähän tyhmää laittaa päähän aamulla suolasuihke, sitten mennä alakertaan syömään aamupala ja pakkaamaan käsilaukku ja siinä noin puoli tuntia kuivatella hiuksia pelkästään oleilemalla. Kaiken jälkeen viimeiseksi voin laittaa kampauksen kuntoon, että aha, nyt tämä aine on kuivahtanut ja voin haroa tukan paikoilleen.

Normaali ihminen laittaisi sen aineen ja föönaisi minuutin ja tekisi sen kampauksen samantien.

Halusin normaali ihmiseksi. Tällä kertaa. Tässä asiassa. Ehkä tapojeni vastaisesti. Joskus siinä voikin ollakin ideaa, siinä mitä normaali ihminen tekisi.

Kampausepätoivoa työpaikan vessassa. (Kuulostaa vähän leffan nimeltä tyyliin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa.)

Yhtäkkiä mieskin oli sitä mieltä, että hänkin käyttäisi fööniä. Käyttää kuulemma kuntosalillakin. Joten miehellä halusi olla mielipide, millainen on hyvä, ja laite piti valita kompromissina. Anna mun kaikki kestää.

Mutta onnistui se. Kriteerit taisivat olla:
a) teho, ettei ole pelkkä ”lehmän hönkäys” (hauska käsite, jonka opin viime bloggaajamatkalla)
b) ei saa olla liian painava hökötys pitää kädessä hauiksella jumpaten aamuvarhain pään päällä
c) tarpeeksi pitkä sähköjohto, ettei etäisyydestä töpseliin tule heti ongelmaa
d) kätevä ja tukeva käynnistysnappi, ei liikaa nippeleitä
e) ei tarvitse olla mitään erikoista monimutkaista
f) mutta ei niin halpa, että hajoaa hetimiten laaduttomuuteensa

Sitten tarvittiin oikeastaan peili yläkerran käytävälle. Koska meillähän on niin pervo kylppäri, että siellä ei ole ollenkaan töpseliä, enkä aio jaksaa vetää sinne jatkojohtoa joka kerta rullalta aamuseitsemältä, jotta saan föönata.

Improvisoin salaisesta varastostani pikkupeilin (kappas, tuossa metrin päässä nurkassa onkin joutilas peili arkistoituna seinän ja lipaston välissä) ja vaihdoin sen yhden kehystetyn piirustuksen tilalle naulaan seinään, joskin liian alas. Siinä kykin toistaiseksi. Käyttääkö mies fööniä? Ei. Ei kertaakaan. Minä käytän, lähes joka aamu.

Tukastani tulee ongelmallisen pitkä kolmeksi seuraavaksi viikoksi. Jotenkin kampaaja jätti sen ekstrapitkäksi tällä kertaa. Siitä tulee valtava seuraavaan käyntiin mennessä. Hyvä, että on se fööni edes. Ostin myös pinnejä, jos sitä pitää laittaa kuriin.


Sushia sushimaha täyteen

Olin työillallisella japanilaisravintolassa, joka oli niin mainio, että sinne pitää mennä vielä mieheni kanssa syömään. Valtava valikoima susheja ja ruokia.

Aivan nerokas systeemi. Pöytä klikkaa tilauksensa kuvastosta elektronisesti tabletilta ja keittiö ryhtyy hommiin. Jokainen henkilö saa tilata 5 suupalaa per kierros, enintään 5 kierrosta peräkkäin 2,5 tunnin aikana. Ruualle on könttäsumma, juomille hinnat.

Kaikki tilatut sushit ja pikkuruuat tulivat hyvin nopeasti, ja täydellisen oikein. Mitään ei unohdettu eikä mitään joutunut odottamaan kauan.

Tarjolla oli 90-prosenttisesti sama setti kuin meillä Venrayn japanilaisessa. Emme vain enää kestä siellä, kun ne sekoilevat lopullisen fataalisti niiden listojensa kanssa. Siellä rastitetaan kuulakärkikynällä paperille ja joka kerta vallitsee hirveä kaaos. Joskus ruokien tuloa saa odottaa yli tunnin, joskus kaikki meidän ruuat on viety johonkin eri pöytään emmekä me saa mitään, joskus me saamme muiden ruokia, joskus me saamme osan muttei kaikkea, ja aina kestää kauan.

Seuraavaksi menemme kyllä Venloon, tämä on täydellinen paikka. Kaikki on herkullista ja kaikki toimii; Izumilta puuttuu Shusuin jokainen virhe.

Lopuksi työporukassa tuli kuuluisa kysymys. ”Jaksaako joku vielä jälkiruokaa?” Mainitsin sen lapsuuden vitsin, että "jälkiruualle on oma mahansa”. Sille naurettiin kovasti.

Sehän oli nerokas tarina lapsena. Että "puh, mä olen kyllä ihan täynnä, en jaksa enää makaronilaatikkoa – mutta jos on jätskiä tulossa niin tottakai sen vielä syön." Jälkkärille on oma mahansa, eli kylläisyyden tunne ei päde, jos kyse on makeista herkuista. Eri kapasiteetti.

Nyt konsepti elää jo omaa elämäänsä työkavereilla. "Onks sun neljäskin maha jo täynnä?” ”Tuliko sushimaha täyteen?”


Tiput

Aloitettiin pihalintujen ruokinta eli pystytettiin lintulauta. Alkoi kylmä jakso, yöpakkasta, joten autetaan niitä nyt sitten saamaan energiaa. Minuutti pystyttämisen jälkeen lintulaudalla istui harakka. Kaksi minuuttia sen jälkeen oli talvehtiva peippokoiras syreenissä katsomassa. Ja kolmen minuutin päästä punarinta. Myöhemmin iltapäivällä sen löysi talitiainen ja sinitiainen ja vielä myöhemmin varpuset. Oikein hyvä menestys.

Korttelikissakin löysi lintulaudan. Niin, ”mihin kummaan ne kaikki linnut katosivat kun minä tulin pihaan?”

Nettikauppa pyörii – Osta hyvä hulavanne!

Oli rauhallinen sunnuntai, tai no mitä nyt mieheni chileläinen työkaveri kävi.

Mieheni myi nimittäin maanlaajuisessa Tori- tai Huuto-tyyppisessä kauppapaikassa tietokonelaukkua ja alkoi parin illan päästä hekotella tietokoneen ääressä. ”No nyt löytyi ostaja! Et arvaa kuka!” Selvisi, että hänen vanha tuttu työkaverinsa oli etsimässä läppärilaukkua tyttärelleen ja törmäsi tähän objektiin sattumalta. Seurasi varovainen tunnustelu netissä nimimerkkien takaa: ”Oletko se sinä sieltä työpaikalta? Tunnenksmä sut?”

Tuloksena chileläinen kävi tekemässä kaupat. Vähän hyperaktiivinen tapaus, puhuu nopeasti, tiesin mitä odottaa. Mutta aina valoisan positiivinen, ja on hauska jutella hänen kanssaan.

Sitten oli taas rauhallista ja juotiin kahvia, kunnes mieheni sanoi kuuluisat sanat: ”Oliks sulla muuten vielä jotain mitä meinasit myydä netissä?” –”No tota, itse asiassa, nyt kun kysyt... mulla on vähän tässä listaa kerättynä...”

Laitettiin fotostudio pystyyn ja menin ulos auringonpaisteeseen ottamaan kuvia pihalla siitä, mistä oli yhteisymmärrys, että myyntiin vaan samantien.

Ideaan kuului se, että kun tuosta nurkasta saa mun maalaustelineen pois, niin sitten voi vähän siirrellä mööpeleitä edes takaisin ja optimoida olohuonetta.

Maalaustelineen myyminen ei tarkoita sitä, etten maalaisi enää, vaan että maalaan kaikki juttuni askartelupöydälläni maaten, eikun siis, maalauspohja makaa pöydällä. Ja maalaan enää pieniä tauluja, joita haluan pyöritellä pöydällä eri päin ja joita ei ole edes ollenkaan kätevä käsitellä maalaustelineellä.

Tämäkin valmistui pöydällä horisontaalisesti.

Sitten nurkkaan saisi ehkä lipaston, joka on turhan keskellä huonetta, ja jos ei saa, niin minilaatikoston ainakin voisi siirtää ja jakkaran laittaa jonnekin ja niiden tilalle saisi lipaston ja sitten olisi tilaa ja ihana väljyys.

Näin jo, että tästä tulee domino; kun aletaan siirtää lipastoa, niin matto on huonosti ja pitää siirtää, ja tulostin on lipaston päällä ja mites sen sähköjohdot, joten ilmoitin: ”Okei, olen valmis koko dominoefektiin, aloitetaan vaan!”

Myynti oli menestys, maalaustelineen tuli hakemaan ystävällinen vanhempi herra sanoin ”tällaista me ollaan etsitty jo hyvän aikaa; uudet on kyllä kamalan kalliita”. Kehuin, että tämä on tukevaa mallia ja helppo taittaa kokoon, vielä parempi kuin ne, joita täällä useimmiten näkee. ”Lopetitko maalaamisen vai?” –”En ollenkaan, mutta teen pienempiä juttuja pöydällä; teline seisoo vaan tyhjän panttina nykyään.”

Päätin myös myydä urheilu-hulavanteeni, mikä ei tarkota sitä, etten urheilisi enää, vaan käyn salilla ja minun on tehtävä jotain lankutusta, serious vatsalihasta eri variaatioinaan, salilla tai kotona. Minulle ei hulasta tullut kyllä tarpeeksi efektiä, vaikka pystyn pyörittämään sitä 3–5 minuuttia putkeen. Seisoo nurkassa, joutaa seuraavalle.

Mieheni mainitsi tästä chileläiselle. Ja kappas, heidän perheessään oli tilausta juuri tällaiselle viralliselle painavalle urheiluhulalle. Sitä ei tarvinnut edes laittaa verkkokauppaan. Meni jo.

Lipastot ja tulostimet ja matot saatiin siirrettyä ja hetken verran näytti menestykseltä, mutta sitten mieheni taikoi esiin seuraavan projektin ja täytti tilan laatikoilla, jotka ovat täynnään vanhoja CD-levyjä. Niitä pitäisi nyt sitten saada myytyä, vaikka markkinat ovat täynnä ylitarjontaa eivätkä kierrätyskaupat halua niitä edes ilmaiseksi. No, katsotaan.

Klassikkoja kertakaikkiaan.

Meowy Christmas. Real kittens sind holiday classics. Nyt menee aika hurjaksi.

Hollannin iskelmäskeneä.

Teetä, kahvia vai hassu hollantilainen kahvikone?

Perinteinen "muumikahvi".

Ihanana vapaapäivänäni laitoin kannun teetä, käyttäen irtoteen vanhoja varastoja loppuun, jos pystyn. Jotta laatikkoon mahtuu vaihteeksi uusia teelaatuja Saksan teekaupasta. Maustetee oli tosi hyvää. Mietin, että tukevimmin olen kyllä teehenkilö. Tee on enemmän omaa aluettani kuin kahvi, perinteisesti ja alusta pitäen.

Paistaa se aurinko teekannuunkin.

Irtoteetä saa eksoottisina sekoituksina erikoistuneista teekaupoista. Useimmista Saksan ja Hollannin suurista kaupungeista löytyy teepuoti, jossa seisovat hyllyssä kymmenien eri irtoteelajien metallisäiliöt. Myyjä voi antaa purnukoita nuuskittavaksi tiskin äärellä, jotta pystyisi päättämään, mitä haluaa pussillisen.

Meillä on tai on ollut esimerkiksi raparperi-kermatee, ananas-passionhedelmä-rooibostee, tattari-mantelitee, viikuna-kookos-mangotee, karamelli-krokanttitee, omenapaistostee, paahdettu mantelitee, ja kaikki tavallisemmat kuten mustaviinimarja- ja metsämarjatee.

Moniaita teesiivilähökötyksiä ja virityksiä on kokeiltu ja todella monta todettu huonoksi tai vähintään epäkäytännölliseksi. Munan muotoinen teesihti saattaa aueta spontaanisti kierteistään teekannussa lilluessaan ja vapauttaa kaikki murut uimaan. Jousella ja saranalla varustettu varrellinen systeemi on hankala täyttää ja on usein liian pieni tilavuudeltaan.

Paras keksintö tähän mennessä ovat irralliset suodatinpaperiset reilun kokoiset teepussukat. Pussin pohjalle vain varistetaan irtotee ja pussi heipataan teekannuun. Voihan sitä suuta yrittää jotenkin taitella tai rypistellä kiinni, mutta se aukeaa kumminkin vedessä. Parasta on vain luottaa siihen, että tee jumittuu ihan kiltisti sinne pussin pohjalle prosessin ajaksi, sillä niin se yleensä toimii ilman ähertämistä. Lopuksi märkä säkki täytyy onkia jollain välineellä kannusta ulos, vaikka ruokalusikalla.

No, tuon iltapäiväisen teehetkeni jälkeen mieheni tuli töistä, varhain varhaisvuorosta, ja hihkuin hänelle ensi sanoikseni: ”Jee tuliksä kotiin! Juomaan kahvia mun kanssa!” Sitten otinkin mielelläni muumimukiin kahvin, seuraksi.

Kahvi on sellainen sosiaalinen kahvittelu minulle. En minä sitä kamaa sinällään tarvitse. Kahvihammasta ei kolota. Kahviin minulla on irrallisempi suhde. Parhaiten minulle maistuvissa kahveissa on makeutusta ja paljon maitoa. Eli eivät ne ole edes oikein virallisia kahveja ollenkaan.

Vielä kauempana oikeasta kahvinjuonnista on joku törkeä kermavaahdollinen soosilla koristeltu karamellinmakuinen jälkkärikahvijuoma. Nam.

Saksassa on hassu nimitys ”Schweinekaffee”, sikakahvi, joka tarkoittaa sitä, että kupissa on maitoa enemmän kuin kahvia. Joissain kahviloissa on tämä juomalistassa virallisena nimenä tilattavissa. Hollannissa sama on ”koffie verkeerd”, kahvi väärinpäin, juuri siksi että maitoa on enemmän kuin kahvia. Kelpaa minulle.

Kotona lempparini on Hollannissa yleinen ja Saksassakin tunnettu Senseo-kahvikone, jolla voi liruttaa yhden kupillisen nopeasti käyttäen suodatinkahvityynyä, sellaista pyöreää lappusta.

Senseo-kahviannoksia saa myös vaikkapa toffeen ja vaniljan makuisina, ja miedompaa ja vahvempaa laatua, miten haluaa. On alkuperäistä merkkiä ja supermarkettien omia kahvityynyjä.

Tällä masiinalla tehty kahvi on minusta lempeämmän makuinen juoma kuin suoralinjainen suodatinkahvi mieheni ”oikeasta” kahvinkeittimestä. Sopii minulle hyvin. Ja tämän koneen jätteet eli märät kahvinpurutyynyt ovat sentään kompostoituvia toisin kuin kapselikoneiden espressokapselit.

Näin se ladataan.

Ja sitten koneen kansi tiiviisti kiinni.

Liru liru.

Tyhmää, ettei Philips ole markkinoinut konettaan ollenkaan Suomeen, kahvinjuojien luvattuun maahan. Menestyshän olisi taattu. Kyllä sillekin faneja löytyisi. Tanska on nettilähteiden mukaan ainoa pohjoismaa, johon nämä on levitetty.

Molemmat kelpaavat minulle, tee ja kahvi; siinä olen hybridi. Voin hetkellisesti samaistua kumpaan vain.

Mutta kahvia minun ei tule juoda enää klo 18 jälkeen, tai makaan ihan koko yön valveilla. Se on kuulemma geeneissä ja on kahta lajia ihmisiä: joko kahvi valvottaa, tai sitten ei. Mieheni voi vedellä kannullisen iltakymmeneltä ja no problem.

Olisi sosiaalisesti mukava hetki napata kupillinen illallakin miehen seurana. Joskus tekisi mieli, mutta kun ei pysty. Ratkaisuna kofeiiniton? No kokeilin Senseo-kahvityynyjen kofeiinitonta versiota, mutta se oli niin pahaa ettei sitä erkkikään juo.

Mieluummin sittenkin iltatee.

Kun lentokoneessa eväskassin sai

Ostettiin kakia sekä ruokakauppa Plusista että torimyyjältä. Nyt sitä saa. Torilla terttu banaania ja 4 kakia maksoi yhteensä 4,40 euroa. Ehtisipä useammin torille.

Töitä varten pakkasin päivän eväskakin ja mandariinin vanhaan Lufthansa-kangaskassiini, pikku pussukkaan. Se on kyllä erikoinen muinaismuisto.

Olin 90-luvulla jossain, ehkä Frankfurtissa, ja portin odotusalueella sai kukin matkustaja ottaa tällaisen pienen Sky Snack -tekstillä varustetun pussin ja buffetista kokoilla itselleen aamiaisen elementtejä niin paljon kuin kassiin mahtui: jugurttipurkki, leivonnainen, sämpylä, minihillo tai -nutella, banaani... Mehut ja kahvit sai vissiin sitten koneessa henkilökunnalta tuttuun tapaan. En muista, oliko tämä hieno valinnainen ilmaisateriointi voimassa jopa pelkällä kotimaan lennolla, vai oliko kyseessä lento Suomeen.

Kyllä sitä ennen osattiin.

Vitamiinia talveen.

No ei siitäkään tunnu olevan hirveän kauan, kun jokaisella lentoyhtiöllä oli haarukat ja veitset oikeaa metallia. (Nyt voisi sitä kamalasti pohtia, kumpi on globaalille ympäristölle pahempi: metalliaterimien lisäpaino, jonka takia piti varmaan tankata enemmän kerosiinia, ja käyttää tiskiainetta ja vettä, vai valtavat määrät nykyisiä kertakäyttömuoviaterimia, jotka ehkä sentään menevät kierrätykseen.)

Olenhan minä senkin ajan kokenut, jolloin lentokoneessa sai tupakoida tupakkaosastolla. Vaan kyllä se savun haju leijui vähän kaikkialla. Käsinojissa oli pienet tuhkakupit metallikannen alla.

Se aika, kun oli DC-9 ja sitten Finnairilla niiden seuraajat MD-82 ja MD-83. Moottorit rungossa kiinni takana.

Legendaarisin tapaukseni taitaa olla se, kun Kar-Air lensi nelimoottorisella DC-8:lla Espanjaan.

80-luvun loma. Tässähän näkyy tuppakaosaston olemassaolokin.

2000-luvun pintaan lensin Hollannin sisäisen lennon Amsterdamista Maastrichtiin KLM:n Cityhopperilla, joka oli mitä todennäköisimmin joku Fokker, hollantilaismerkki. Kone oli niin pieni, että ensin valiteltiin, että sori, kaikkien matkalaukut eivät nyt ihan mahdu ruumaan ja osa tuodaan myöhemmällä lennolla. Lähtömme jälkeen Schipholissa sekosikin sitten koko matkatavaroiden liukuhihnajärjestelmä eivätkä laukut liikkuneet enää minnekään, joten laukkuni tuotiin kotiin joskus parin päivän päästä.

Maastrichtin lentoasema on sellainen bussiaseman kokoinen.

Jossain näyttelyssä oli hieno vanha KLM-lautapeli.

Helsinki? No melkein oikeassa paikassa.

Uudemman ajan eksoottisia Euroopan lentojani edustaa myös vaikka Blue1, silloin kun yhtiö vielä oli olemassa, nelimoottorisella Avro RJ85 -pikkusuihkarilla.

Sekä lento luoteisen Saksan Weeze/Niederrhein-kentältä hollantilaisen V Bird -yhtiön siivin jonnekin Suomeen. Tuo halpalentoyhtiö eli vain vuoden verran. Meno oli vähemmän jäykkää. Matkustamohenkilökunta näytti juuri 18 vuotta täyttäneeltä ja kuulutukset kuulostivat tältä: ”Our cabin crew on this flight are Emily, David, and of course, our sweet Chantal (hihitystä).”

Turvallista matkaa!

Freaky Friday ja muut viikonpäivät

Meillä on toimistolla piirustustaulu vieressämme; nykyään sellainen on tusseilla piirettävä ”whiteboard” eikä liitutaulu. Siihen on alkanut kehittyä viikonpäivä-sarja. Tyypit ovat kirjottaneet siihen välillä englanniksi päivän nimen ja siihen alkusointuvan adjektiivin. ”Manic Monday”, ”Freaky Friday”.

Kun oli ”Mellow Monday”, minulle tuli mieleen sellainen chillaava pulputteleva kala, ja piirsin sen siihen. Sitten tuli tiistai, kalani oli jätetty siihen ja sen takia tiistaista oli määritelty ”Tuna Tuesday”. Tonnikalan assosiaatio taas oli peltitölkki, joten lisäsin sen vielä siihen, ja se elävä akvaariokala hyppää purkista.

Älkäätten pelästykö; hämähäkki on muovirekvisiittaa.

Torstaista oli varioitu ”Thorsday” ja salaman kuva, Thors Hammer, ukkosenjumala, etymologisestikin täysin oikein. Siitähän se torstain nimi tulee skandinaavisesta mytologiasta. Lisäsin siihen puun, joka savuaa ja liekehtii, kun salama osuu siihen.

Ja sitten tuli Finnish Friday! Kävin valittamaan, että me tarvitaan vielä perjantai tähän. ”Niin, sen pitäisi rimmata. Keksis jotain... tai laita suomeksi!” Aloin miettiä, mutta sillaikaa muiden ehdotus selkiytyi. ”Ei mutta hei, Finnish Friday, sehän sopii! Siinä se jo on.”

Siihen huudeltiin, että ”piirrät siihen Suomen lipun, tai sitten sen Finish-lipun eli ruutulipun maaliviivalle...” sanaleikkinä, että Finnish vai Finish.

No kirjoitin, piirsin ruutulipun, ja siihen sopi tietysti suomalainen formulakuski. ”Kimi Räikkönen tässä.” -”Vau, sullahan on kykyjä!” - ”Joo, maksa vaan mulle tästä piirtämisestä niin mä häivyn täältä työpaikalta ihan heti ja rupeen taiteilijaksi!”

Kimillä on autonsa perässä se oikea Suomen lippu vielä.

Herätyskellodraama eli pommiinnukkuja

En kuullut herätyskelloani. Nukuin täysillä. Se on liian hiljainen. En uskonut, kun mieheni sanoi jo aikaa sitten, että ”tämä on vaarallista, tarvitset sellaisen herätyskellon, jonka kuulet. Osta uusi, älä luota tähän.” Ei meinaan ollut eka kerta, kun en havahdu siihen hiljaiseen piippaukseen korvatulppieni kanssa.

Nukun aina korvatulppien kanssa. Kun siihen on kerran oppinut, ei pysty vieroittumaan. Minkään herätyskellon kuuleminen ei silti ole ollut ongelma tähän saakka. Jokaisen herätyskellomallin vuosien saatossa olen kuullut hyvin korvatulppien läpi. Paitsi tämän uusimman. Vain tämä on ongelmallinen, normaalia hiljaisempi.

Tässä syyllinen.

Tässä kellossa on hyvää se, että se on yhteydessä radiosignaalilla Saksaan atomikelloon eli synkronoi itsensä jatkuvasti Frankfurtin viralliseen aikasignaaliin ja käy sekunnilleen tasan oikein, sekä vaihtaa kesä- ja talviajan automaattisesti. Tällainen kello toimii referenssinä, josta katsomme kaikkiin talouden kelloihin ja autoihin oikeat minuutit kesä- tai talviaikaan siirtymisen jälkeisenä aamuna.

Tässä enemmän tietoa tästä tekniikan ihmeestä: https://fi.wikipedia.org/wiki/DCF77

Edellinen radiosignaalikelloni oli vähän isompi ja piipitti tarpeeksi lujaa, mutta sen napit alkoivat kulua eli olla hankalat painaa, ja tilasin sen tilalle tämän netistä; pienemmän ja liian hiljaisen.

Heräsin itsekseni 8.22 ja minulla oli työpaikalla fysioterapeutin aika 8.30. En pysty 8 minuutissa beamaamaan sinne itseäni. Kello oli soinut ja lakannut soimasta jo yli tuntia aiemmin, enkä ollut tajunnut siitä mitään.

Onneton sattuma oli mieheni varhaisvuoro, joten hän oli jo poistunut talosta eikä pystynyt varmistamaan, miksi en nouse. Kuten näkyy, tämän asian on toimittava ilman lisäavustusta. En voi lähteä siitä, että mies kyllä herättää, jos en itse osaa.

Nousin sydän pamppaillen. Nolotti ja ketutti. En minä yleensä missaa tapaamisia, enkä nuku pommiin. Soitin fysioterapeutin vastaanottoon ja pyysin anteeksi. Olinhan itsekin valmistautunut henkisesti ja harmitti, etten nyt pääsekään. Päätin, että tasan huomenna menen ostamaan vekkarin, jonka kuulen. 

Aamuhetki en tiä kuinka kallis.

Kun aikataulu näin kusaisi pahan kerran, mietin, kuinka nopeasti saattaisin päästä liikkeelle jos oikein yrittäisin. Teoreettisesti. Ynnäsin, mitä kaikkea pitää tehdä, jotta joskus myöhemmin pääsee työkuntoisena ovesta ulos. Pestä hampaat ja pestä tukka ja pukea jne. Aika tuntui vanuvan. Kuinka kauan niihin perusvalmisteluihin meneekin aikaa joka aamu! Ei riitä pesut, vaan on myös kampaus tehtävänä, on laitettava tavarat käsilaukkuun, on koottava ja syötävä aamupala, otettava puhelin töpselistä, mietittävä päällysvaatteet, annettava peipoille vettä, availtava verhoja. Mitä helekattia, täältä ei pääse tällä menolla koskaan kadulle. Miksei mulla ole muuten vieläkään vaatteita päällä, ja jo minuutti mennyt taas?

Laitoin pikaohjelman päälle ja karsin kaiken ylimääräisen. Jos vaan taitan leipäpalan kahtia ja otan sen töihin enkä tuhlaa kotona aikaa aamupalaan?

Helpoin aamupala on tämä.

Olin spurtin jälkeen töissä 9.00. Eli minulle riittää siis hätätapauksessa 38 minuuttia töihin pääsemiseen heräämisen hetkestä laskettuna, kun normaalisti menee noin 80 minuuttia. Tähän sisältyy 23 minuuttia autolla ajamista.

Olin täten lopulta vain tasan 30 minuuttia liian myöhään paikalla fysiota varten. Ketutti lisää. Niin pieni virhe ja myöhästyminen, ja sillä menee kaikki tsaanssit ohi. Ei armoa. Seuraavan ajan sain kahden viikon päähän.

Löysin uuden herätyskellon ja se on parempi kuin osasin haaveillakaan. Luulin, että vaihtiksia ovat nämä: Patterillinen viisarikello miellyttäisi silmää ja olisi helppokäyttöinen, mutta saattaisi tikittää ihan liian lujaa tik-tak ja häiritä meitä molempia. Tai töpseliin laitettava sähköllä käyvä punanumeroinen digitaalikello, jollainen miehelläni on; jossa saattaisi olla liian monimutkaset napit, numeroloisto saattaisi häiritä yöllä, ja kun otan sen käteen nähdäkseni ajan ilman rillejä tai laittaakseni hälytyksen pois päältä, siinä on se sähköjohto, joka sitten laahaisi sen takana ja pyyhkisi vaikkapa rillit lattialle yöpöydältäni. Lisäksi se sähkökentän ja sähköjohdon ajatus siinä heti oman tyynyn vieressä ahdistaa.

Löytyikin hybridi, joka yhdistää näiden parhaat puolet nerokkaasti. Kiitos Hema-sekatavarakauppa. Onkin olemassa simppeli, mutta digitaalinen kello, joka ei siis tikitä. Joka käy pattereilla eikä tarvitse sähköjohtoa. Jossa ei ole pimeässä punaisena loistavaa näyttöä, vaan mustavalkoinen näyttö ja pimeys, paitsi jos napsauttaa näyttövalon hetkeksi päälle. Helppo käyttää ja helppo ottaa käteen katsomista tai sammuttamista varten.

Ja vinkuu ku sika, eli kyllä minun pitäisi siihen herätä.

Pihassa tuhisee ja vilisee

Pihasta kuului rapinaa ja siellä oli selvästi joku eläin. Kissa? Lintu? Mutta oli jo pimeä. Valaisin taskulampulla puskaan ja näin siilin piikkisen selän. Voi. Toivottavasti se pärjää, eikä pelästynyt meitä liikaa. Kohta sen pitää löytää talvipesä.

Laitoin maahan lautasellisen vettä siiliä varten. Jos se sattuisi tarvitsemaan. Mutta sen jälkeen näkyi, että linnut käyttävät vesikippoa kybällä. Talitiainen joi siitä. Varpunen kävi kylvyssä. Sinitiainen tipuili sen laidalla. Talitiainenkin kylpi. Ja nyt kun mustarastaat ovat ilmestyneet, nekin juovat siitä.

Villiviinin syksy.

Pari viikkoa sitten oli ihan valtava tipuviikonloppu. Pihassa koko ajan liikennettä.

Ilahduttaa kovasti, että mustarastaat liikkuvat taas. Niitä on tullut jostain, vaeltamalla. Pitkään aikaan, koko kesänä, ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään. Marjakuusen marjat ovat aina ennen kelvanneet heti rastaille, mutta tänä vuonna kukaan ei tullut niitä syömään ennen kuin vasta nyt.

Ne syövät myös villiviinin tummansinisiä marjoja. Olinkin ihmetellyt, kelpaavatkohan ne kellekään linnulle, eikä netissäkään ollut vastausta siihen. Sitten näin, kuinka mustarastas hyppii räpistellen kohti seinää ja yrittää nyhtää epämääräisesti kesken ilmalennon villiviinin marjoja. Tällainen show jatkui koko viikonlopun. Hyvä meininki.

No eihän tässä nyt oikein mitään näy, paitsi siniset pikkumarjat. Oikeassa kuvassa mustis istuu pulunkuvalla koristellun rautakoukun päällä ja suunnittelee strategiaa, miten yltää marjoihin.

Sini- ja talitiaiset ovat taas liittyneet yhteen talviryhmäksi ja ovat ihan veljekset keskenään. Ne kisailevat ja vuorottelevat taliruokakipolla ja ovat ihan kuin samaa lajia, niin tuttavallisesti yhdessä.

Linnut ovat maailman haasteellisimpia saada valokuvaan – minipieniä ja koko ajan liikkeessä, ja pelästyvät heti jos huomaavat ihmisen – joten villiviinikuvaa vaan tähän.

Katolla näkyi kuura yhtenä aamuna, villiviini tummui lisää, ja nyt siitä ovat kaikki lehdet pudonneet juuri.

Ja säännöllisesti taivaalta kuuluu miukunaa. Hiirihaukka on helppo kuulla, kun sen kerran oppii. ”Mii-ää”, kuuluu sinitaivaalta, ja siellä se kaartelee, kamalan korkealla, kun katsoo ja etsii. Tai eksyy matalammalle ja naakat tai varikset ajavat sitä ryhmänä takaa. Tai sitten niitä on neljä ja kaikki sanovat kaarrellessaan miau.

Siitä on vitsi pomon kanssa, jolla on punainen kollikissa, joka väijyy turhan isojakin eläimiä. Arvelee vaikka voivansa uhmata fasaania pellolla, mutta tajutessaan linnun todellisen koon perääntyy häntä koipien välissä.

Odottavat kuulemma sitä hetkeä tapahtuvaksi, kun kissa on käynyt kovistelemaan petolinnulle ja valtava kotka nostaakin sen kynsissään taivaalle. ”Kato lentävä kissa! Siellä se menee! Kannattiko olla hölmö!” Joten aina kun sanon, että taivaalla maukuu taas joku, niin epäillään sen olevan uhkarohkea kissa, joka hävisi tappelussa haukalle.

Kuvahaaste pahimmillaan. Missä hiirihaukka? Ne ovat mikromillin kokoisia harmaita pisteitä savupiippujen ja lentokoneen viivan välisellä alueella ja löysin kuvasta jopa 4, kun pystyin zoomaamaan alkuperäistä otosta. Ei tarvitse lähteä optikolle, jos ei tästä nettijulkaisusta näe niitä. Ja jos näkyy enemmän kuin 4 pistettä, voisi ehkä puhdistaa näytön tahroista.