Outoja asioita teki mieli flunssankin aikana. Yhtäkkiä minulla oli visioita raejuustosta ja graavilohesta. Olisiko proteiininpuutos..? Kirjotin ne ostoslistaan ja sain ne. Edelleenkin hyvä idea vaikka aamupalaksi tai lounaaksi, vaikka se akuutein hätä kai meni siinä hetkessä jo ohi.
Sitten tuli visio kuviopastasta pesto rossossa, ja juustoraastetta päälle. Se taas on melko pelkkä hiilariateria. 3 aineen ateria.
Rakastan näitä näin yksinkertaisia. Kehittelin näitä Helsingin opiskeluaikana. Toinen oli se, että ”keitä pastaa ja heitä sekaan muna ja juustoraastetta sulamaan; valmis”. Nimeltä juustopastamössö.
Nämä ovat oikeastaan lohturuokaa, olleet kanssani kauan, ja niin radikaalin yksinkertaisia, että pilkkaavat ruuanlaiton sääntöjä. Siitä minulle tulee survivalsankarin olo, että nämä ovat minulle ihan oikeaa ruokaa, jolla selviän mainiosti ja joka maistuu oikeasti hyvältä.
Sekin on syvästi lohduttava aspekti, että elämä pystyy olemaan myös näin yksinkertaista. Ei tarvitse seistä siellä keittiössä tuntia. Ei tarvitse haalia pitkää ostoslistaa pitkin Alepaa. Kolme ainetta riittää ja elämä on hallussa ja maha täynnä, vartissa. Hallinnan tunne.
Missä kasvikset? Hyss, unohdetaan kasvikset. (Niin kuin itse unohdin tuolloin.) Ehkä söin ohessa kurkkua tai tomaattia, ehkä en. Sen tiedän, että söin tuolloin päivittäin mandariinia tai appelsiinia.
Kolmas pastapohjainen perusruokani sisälsi reilusti kasviksia. Se oli tonnikala-pasta-tomaattisalaatti, johon tuli hyvin paljon tomaatteja, sekä retiisiä ja maissia.
Helsingin opiskeluajoilta tulee myös pakkomielteeni gnocchipastaa kohtaan. Ei niitä perunamykyjä, vaan kovaa vehnä-kuviopastaa gnocchi-nimellä eli simpukan muodossa; kaarevia kuppeja. Hollannissa harvemmin saa juuri gnocchia hyllystä. Sitä muotona eniten vastaava on pipe rigate. Jos jossain poikkeuksellisessa marketissa näen nimenomaisen gnocchin, tulen suht hysteeriseksi riemusta ja ostan sen pussin.
Jotenkin gnocchi miellytti opiskelijan silmää ja se oli vakioainekseni myös ihanaan tomaatti-tonnikalasalaattiini. Sain Hesan kaupoista aina gnocchia. Gnocchi pesto rosson kanssa, gnocchi juustomössön kanssa, aina hyvä muoto.
Gnocchista tuli pyhyys. Kun teen vanhaa tonnikalasalaattiani täällä, kelpuutan siihen vain gnocchia tai pipe rigatea.
Gnocchiruokiini liittyy myös outo rituaali. Nytkin kun keitin pastaa, otin taas kaapista punaisen lasin.
”Kuviopasta mitataan punaisella juomalasilla.”
Minun sääntöni. Minun lakini. Kaadan pastan lasiin ja siitä kattilaan. Lasin kautta näen määrän oikein. Muun värinen kuin punainen lasi ei tunnu oikealta. Muun värinen lasi ei ehkä ole sallittu.
Milloin tämä alkoi? Ei minulla opiskelijana Helsingissä vielä ollut punaista juomalasia kai? Mutta jo Bonnissa ainakin oli. Se vain vakiintui. Tein jotain kuviopastaa aika usein ja huomasin, että tartuin sattumalta aina punaiseen lasiin. Kunnes aloin noudattaa sitä sääntönä. Pasta mitataan aina vain punaiseen lasiin.
Irrationaalinen kuvio. Onko tämä henkilökohtainen perinne? Onko tämä taikauskoa? Hulluutta? Pitäisikö huolestua? En usko.
Tällainen on poikkeus. Ei minulla yleensä ole sääntöjä eikä perinteitä. Ja jos yhtäkkiä päättäisinkin ottaa sittenkin sinisen lasin, en saisi siitä ahdistuskohtausta. On vain hauskaa noudattaa absurdia sääntöä. Ihan kuin siinä olisi jotain järkeä. Ehkä tämä antaa illuusion, että maailmassa olisi jotain järkeä.
Olen kadottanut nätin violetin hansikkaani. Ei löydy. Enää yksi vaatekaapin hyllyllä. Jos se on jollain kauppareissulla pudonnut kaupan parkkipaikan tienoille, niin se ei tule löytymään.
Sitten kadotin kaulariipukseni, muutama vuosi sitten Vanhan joulumarkkinoilta ostetun hauskan. Sen ketju aukesi jo monta kertaa työpäivän aikana ja mietin lopuksi, että laitanko sen turvaan laukkuun. En sitten laittanut; koetin lukitusta ja meinasin, että kyllä se kestää kotiin saakka. No, kannoin laukut autosta sisälle, riisuin takin ja huomasin, että kaulasta putoaa pelkkä auennut ketju. Perhana, se tapahtui kuten aavistin. Taskulampun kanssa kadulle; auton oven vieressä se makasi maassa. Onneksi.
Laitoin siihen uuden narun ja lukon.
Jonkun aikaa oli talvista ja lumista. Silti kävimme töissä jopa kaksi kertaa päivässä kävelyllä. Minulla oli sentään pipo ja lapaset, muilla ei niinkään. Nolla astetta ja tuulee, kuitenkin. Ja kävin kävellen ruokakaupassa. Hassua, että juuri tosi kylmällä säällä minun tulee käveltyä niin paljon askelia ukona, että siitä voi olla ylpeä askelmittarin tilastoissa.
Kyllä se sade minut enenmminkin ajaa sekä käyttämään autoa kauppamatkalla että pysymään sisällä. Ei pakkanen niin haittaa eikä minua silloin palele sillä tavalla inhottavasti aktiivisesti. Talvitakissa tulee usein liiankin kuuma.
Tiesin, että villatakkinen välikerros on liikaa ja alan hikoilla liikkuessa. Joten riisuin kerroksia ennen takin laittamista ja sanoin työkaverille: ”Kato näin me Suomessa tehdään! Vähennetään vaan vaatetta ennen kuin mennään ulos pakkaseen!”
Jotain räntääkin tuli naamaan.
Luulin lukevani kampaajalla vaikka kuinka paljon mukaan ottamaani kirjaa, mutta siellä oli niin mielenkiintoiset naistenlehdet (vuodenvaihde special paksu edition), että niistä riitti kahdeksi tunniksi.
Yläkerrassa kylppärissä havaitsin ikkunalaudalla harakan. En edes tiennyt, että siinä on ulkoikkunalauta, jonka päällä voi tipu istua. Se krähisi siinä puolen metrin päässä minusta eikä nähnyt sisälle. Sillä oli touhukasta. Se huuteli lajitoverilleen koko ajan. Krähäh, krrh, krääh, krihi. Se pullisteli ja ravisteli. Se nokki ikkunanpieltä. Se puuhasteli siinä sen verran kiinnostuneena, että tajusin: jos se testaa sitä pesäpaikaksi? Nythän jo alkaa harakoiden pesimäaika, aikaisin kevättalvella. Aloin puhua sille ääneen. Sanoin sille, että ei kannata siihen pesää laittaa, et saa minulta lupaa. Ei se havainnut minua vieläkään; sen sijaan se lauloi harakan laulua. Kuuluisaa, myyttistä, harvon kuultua hiljaista harakan lurituslaulua kitinöiden seassa. Voi ei, pesäajatuksia. Sitten se lensi pois.
Tipun jälkiä lumessa.
Irlannin euroviisuvalintashow oli ihan hirveän halpa. Pikkustudiossa, yksi juontaja yksin. Kappaleissakaan mitään tasoa. Nyt he lähettävät sellaisen överin goottitytön, jonka kappale on teatraalista rääkymistä. Great. Missä ovat Irlannin säveltäjät ja oikeasti hyvät muusikot? Viisukarsinnoissa nähdään pelkkää pohjasakkaa.
Luxemburg palaa viisuihin! Heidän showllaan oli varmaan 10 x Irlannin budjetti. Isossa salissa, iso yleisö, kiiltävä valtava näyttämö LED-seinineen, 4 juontajaa gaala-asuissa kuin viisuissa konsanaan tyylikkäästi, isot esitykset, pyroja ja savukonetta. Maan rikkaus ja julkiset varat todellakin näkyvät. Musiikin taso selvästi parempi kuin Irlannin, vaikkei täälläkään ollut mitään kovin erikoista kappaletta välissä. Voittaja on ihan jees, hitusen innovatiivisempi kuin muut kilpailijat.
Minut suorastaan yllätti, kuinka kaikki neljä juontajaa puhuivat suurelta osin luksemburgia. Olin odottanut ranskaa! Ja kuulemma takavuosina viisuohjelmien standardikieli siellä olikin ranska.
Olin myös luullut, että kandidaateiksi olisi haalittu eri maista laulajia, koska eihän niitä paikallisia nyt niin paljon ole... mutta alkuesittelyissä 90% heistä puhuikin lëtzebuergia ja oli paikallisia.
Se on niin totta, että tosi monen vokaalin tai ainakin saksan i:n kun korvaa a:lla, niin saa luksemburgin kieltä. Mitsingen oli ”matsangen” (laulaa mukana) ja ”als Kind” oli ”als Kand” (lapsena).
Pitkään selvisin flunssatta. Mutta sitten huomasin, että minulla on kurkussa JOKIN. Kurkkukipu ja kröhä, eli alkava virus.
Sitten se pöpö tuli. Täysin turhaa yrittää nukkua, koska joka 40. sekunti alkaa uusi kutitus keuhkoissa ja on pakko yskiä tai rykiä. Räkämanagement vaatii jatkuvaa huomiota.
Sen sijaan että nukkuisin oikeasti, näen vain liian eläviä visioita tapahtumista keuhkoputkissa.
Lihaskipuja. Pää ihan tööt. Päähänkin sattuu. Otsaonteloita kivistää. Korvissa humisee. On kylmä, on kuuma. Leukaan sattuu, ikeniin sattuu, hampaisiin sattuu, hauikseen sattuu, kädessä käsittämättömiä paikalliskipuja. Tyynyvuorella nukkuminen varmasti osaltaan aiheuttaa oikean puolen niskan lihaksiin jäykkyyttä ja kipua.
Elämä on tauolla. En fyysisesti pysty tekemään mitään. Olen katsellut likaisia rappusia flunssan alusta saakka, että ”tänään pyyhin nuo pölyt rätillä vihdoin”, mutta olo on pahentunut pahentumistaan niin että se ponnistus on täysin pois suljettu. Vaikka on vain kahden minuutin homma.
Mitä enää voi tehdä? Pitääkö höyryhengittää?
Tulitikkurasia ei ehkä kuulu joukkoon...
Kerran alkoi jo tuntua paremmalta, mutta sitten alkoi uudestaan kurkkukipu ylhäällä kurkussa. Kipu säteilee oikeaan korvaan. Sittenkin poskiontelontulehdus äitymässä? Vai uusi virus uudella kurkkukivulla? Vai angiina alkamassa? Joku kiva mihin tarvitaan ehdottomasti lääkärin tarkastusta ja antibioottia? Viikonloppuna?
Mietin, että en kyllä ole kokeillut nenähuuhtelua vielä, vaikka ontelot ovat olleet ongelmalliset koko ajan. Että ei sovi valittaa, jos ei ole kokeillut vielä edes a) nenäkannua ja b) höyryhengitystä.
Tein huuhtelun suolavedellä. Mitään ei tapahtunut, siis ei mitään draamaa. Toivon että huuhtelu edes kosteuttaa. Pitääpä tehdä toistekin.
Tämä on ollut sitkeä tapaus, mutta ehkä se nyt 10 päivän päästä olisi oikeasti helpottamassa. Toivotaan.
Kun makuaisti on vähän palaillut, on ollut ilo saada sushia pitkästä aikaa.
Suomen euroviisukandidaatit ovat ulkona ja videot kaikkien nähtävissä. Näistä seitsemästä valitaan euroviisuedustaja lauantaina 10. helmikuuta.
Kyllä näissä laatua on, sekä valikoima hyvin erilaisia tyylisuuntia. Videot on Yle huolella tehnyt. Näitä kehtaa näyttää maailmalla. Olen itse seuraillut esim. Liettuan ja Norjan semifinaaleja, eikä niiden taso ole kummoinen; Suomi näyttäytyy kandidaattiemme valossa laadukkaampana musiikin tuottajamaana.
Räppiä sanotaan olevan (suhteettoman) paljon tänä vuonna ja ehkä onkin, sanan laajimmassa merkityksessä. Lopulta ne kappaleet, joissa räpätään, ovat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia ja kallistuvat pitkälti jonkun ihan muun tyylin suuntaan, kuten nopean teknon, rokin tai afrobeatin. Kattaus on siis silti (tarpeeksi) monimuotoinen.
Valinta tulee olemaan vaikea ennustaa, sillä selkeää ennakkosuosikkia ei ole. Tai ehkä on yksi arvailu, mutta ei siitäkään voida sanoa mitään varmaa. Ei ole mitään selvää peliä kuten se viime vuonna Käärijän kanssa alkoi olla. Mikään näistä ei ole sellainen ehdoton ilmiö, joka vetäisi kaikkien huomion. Ja tämä oli toki odotettavissa. Ei Suomi voi löytää kahta kertaa peräkkäin jotain niin uniikkia, suosiossaan kansainvälisestikin paisuvaa esitystä kuin Käärijä.
Paljon riippuu taaskin siitä, millainen live-esitys tulee olemaan ja toimivatko esim. lauluosuudet niin hyvin kuin videoiden studioäänentoistolla siloteltuna. Jotkut saavat lisäpisteitä, jotkut menettävät suosiota finaalishown myötä.
Kisa on sikäli tasainen eli äänet hajaantuvat, koska jokaisella kappaleella on oma kannattajajoukkonsa. Se, mitä toiset pitävät kisan huonoimpana, on taas monen muun lemppari. Paljon on kyse henkilökohtaisista makuasioista.
Olen nähnyt fanien ranking-listojen menevän laidasta laitaan. Ihmiset nostavat kukin ihan eri kappaleita kärkeen. Joten suht jännä show on tulossa.
Pystynkin tässä raportoimaan vain oman subjektiivisen makuni mukaiset arviot, sekä välittämään hieman taustoja mediasta ja viisufanien jakamista pohdinnoista.
Oma paremmuusjärjestelyni menee sillä tavalla raadollisesti, että kärkipään kappaleita pystyn arvottamaan sen mukaan, missä on eniten ansioita. Mutta kaikki sen alle jäävät menevät negatiivisen kautta: se, missä on eniten ärsyttäviä elementtejä, joutuu kaikkein alimmas. Ynnään miinuspisteitä ”huonommille” kappaleille, jotta pystyn laittamaan ne järjestykseen. Sellainen, joka ei muuten vain miellytä, mutta missä ei ole mitään aktiivisen ärsyttävää, jää keikkumaan keskitasolle.
Jokaisen arvostelun yllä on linkki musiikkivideoon Youtubessa.
Turvallinen valinta? Suomi ja rokkibändi sopivat yhteen. Cyan Kicks kisasi jo aiemmin pari vuotta sitten ihan kelvollisella kappaleella.
Video on kunnon dramaattinen mustasävyinen vesisadeseikkailu hirviöineen ja laulajalla on monen makuun hieman liian vähän päällä eli suunnilleen nahkaiset bikinit. Kyllä saisi nainen pukeutua hieman peittävämminkin ja olla silti tosi seksikäs.
Raskaita kitaroita ja rumpuja, nopea rytmi. Tällainen rankempi musiikki miellyttää minua. Bändi itse sanoo, että käärivät rokin pop-kuoreen, ja sehän on ihan hyvä yhdistelmä.
Popimpaa vaikutetta saattaa edustaa vaikka laulun melodisuus. Ja minulle viehättävä, tai vaikka surullinen, melodia, on todella olennaista musiikin vetovoimassa, joten itse hurraan tälle, että on kaunista ja monimutkaista melodiaa vahvasti kulkemassa pitkin kappaletta. Välillä sitten keskeytetään äkillisiin rytmin rikkoviin sivalluksiin eli tuodaan myös yllätyksiä rakenteeseen.
Todelliset vaikkapa hevin ystävät kaipaavat tältä vielä enemmän rouheutta ja räimettä, kun taas popin tai rauhallisemman musiikin ystäville tämän kappaleen rokkius saattaa olla jo jotain todella hurjaa. Rokin sietokerroin on hyvin erilainen eri ihmisillä.
Tässä on myös laulajan äänen kontrasti: ääni on melko tyttömäinen, suloinen, nätti, ja kappale kuitenkin raju. Minusta se toimii.
Kritiikkinä olen lukenut, että tuotannossa kuuluu ruotsalainen liika siloittelu, koska tekijöissä on ruotsalainen apuvoima. Että olisi tullut aidompi ja raaempi pelkin suomalaisvoimin. Mutta tietynlainen, rumasti sanottuna, muovisuus on kuitenkin osa bändin omaa konseptia, juuri se, että rokkiin yhdistyy helpommin lähestyttävä pop. En näe siinä vikaa. Sille on tilausta suuressa yleisössä.
Joillekin tämä tuntuu liian itsestäänselvältä eli laskelmoidula suomalaiskandidaatilta tarjoten juuri sitä, mitä suomalaisilta odotetaan. Tämä todellakin on laatukappale, joka saattaa iskeä moniin kansainvälisestikin.
Itsellä tämä on kärkipaikoilla, ihan vilpittömästi. Energinen meininki, ilahduttava ja miellyttävä kuulla.
Tässä on sipuli. Ja se ei ole siveyden sipuli. ”Uuh, aah, riisu mut, sukella mun sisuksiin”, ”kuori mua ku sipulii”. Siis virallisen selityksen mukaan kyse on ihmismielen kerroksista ja psykologisesta kuorimisesta. Mutta kyllä kaikkien ajatukset menevät pelkkään lopputulemaan, että tämä on ”irstailu”. Arvotus riippuu sitten kunkin moraalikäsityksestä; onko tämä yököttävä, nolo, huvittava vai ihana kappale.
Nauroin kyllä suositun Wiwibloggsin Youtube-kanavan brittiläisten viisuarvostelijoiden moraalista paniikkia, koska he näkivät tässä vain ”overly sexual” videon ja kauhistelivat dramaattisesti silmät levällään: ”Uuh! She is touching her ONION!” En edes tiedä, mitä he siinä yrittivät nähdä, mutta eivät päässeet sensuellista sanomasta selvästikään yli. Kyllä minä suostun kappaleessa näkemään myös sen mentaalisen puolen, että ”mus on kerroksii”.
Itsessäni ehkä välitöntä vastustelua herättää kielenkäytön finglish. Niin paljon tungettu sekaan englantia, jotta että. Joka toinen lause on englanninkielinen sanonta. ”Dippaillaan diippii, I’m ready / Tuu avaamaan mun onioni”. Onioni?? Aikamoinen soppa/sipulisoppa. Ei tunnu minusta luontevalta. Antaa toki nuorekkaan ja räväkän vaikutelman, mutta tekee tekstikokonaisuudesta melko kryptisen.
Saundimaailma on hypermoderni kai, elektronisia pimputuksia, ei varsinaista punaista lankaa. Melodiaa on hitusen ja kyllä tämä jotenkin koossa pysyy, mutta ei jää kovin selkeää mielikuvaa. Pianoa äidytään pimputtamaan välissä kesken kaiken pikku taukona.
En oikein saa tarttumapintaa näin irtonaisesti pomppivaan musiikin rakenteeseen. Melko minimalistista. Joltain klubimusiikilta ja tanssittavaltahan tämä kyllä kuulostaa siellä yökerhossa.
Sinin ääni on kaunis, ehkä söpökin, ja puhelaulu sujuu nopeaan tahtiin jouhevasti. Se on varmaan sitten taitoa, jos hän vetää tämän sujuvasti livenäkin. Kyllähän räpin tahdituksen pitää olla hyvin kohdallaan, jotta biisi pysyy siellä missä pitääkin. Lauluosuudet eivät ole pelkkää puhetta, vaan kuljettavat myös melodiaa.
Video on värikäs ja kulisseissa kaikenlaista hauskaa katsottavaa. Naiskauneus myös eittämättä saa monelta pisteitä. Asennemimmi kyseessä ja sitä arvostan; että nainen on rohkea ja häpeilemätön esikuva.
Henkilökohtaiseen makuuni tämä on liian nuorekas ilmentymä. Räväkkyyttä saa olla, mutta saundimaailma on kaukana omista mieltymyksistäni ja tyylilajeistani. Mieheni tuomio: ”Teinipoppia”.
UMK:ssa pitää olla nuoria puoleensavetävää musiikkia, jotta tulevat sukupolvet jatkavat innoissaan sen parissa. Mutta tässä alkaa ehkä minun sukupolvikuiluni tulla vastaan ja tämä ei iske minuun. Olen tälle liian vanha.
Artistinimi on sananmuunnos. Max Sene, Sexmane. Maxin veli on Isaac Sene, joka jo taannoin osallistui UMK:hon. Ulkomailla sitten ”mane” tarkoittaa englanniksi leijonan harjaa tai sentapaista runsasta tukkakuontaloa, ja sen mukaisella ääntämyksellä ”seksmein” mennään siellä. Sexmanen biiseissä ei hirveämmin ole mitään seksiä artistinimestä huolimatta.
Tässä biisissä tarvitaan kuuntelijalta sietoa sille, että mielenterveysaiheita käsitellään popmusiikin keinoin, koska tässä on ”fakin mania” ja ”lääkitys ei tehoo”. Joillekin liian rankkaa ja joillekin liian heppoista ja kaupallistettua terapiapuhetta.
Itse pidän kappaleen tunnelatauksesta, uskon siihen ja kuulen ihan oikeaa, rehellistä puhetta omista vaikeista vaiheista. Bipolaarisuuteen kuuluvat maaniset tai lievempänä hypomaaniset vaiheet, jolloin menee vähän liian lujaa; jossain kohtaa se vain ei enää ole pelkästään kivaa, vaan aiheuttaa kärsimystä ja kaaosta.
Kertosäkeessä on melodiaa ja minusta se on tarttuva ja surullinen; ”taidan olla vähän hullu tähän maailmaan...” Lisäksi räppiin yhdistyy sähkökitarasoolo ja rokkimaisuus ja on tunnelmallisia taustasoinnutuksia. Rytmi on vahvasti läsnä ja antaa poljentoa kappaleeseen.
Videoon on luotu yhtenäisen oranssi maailma omine kangaskuoseineen, ihan hauska ja muistettava pesulakokonaisuus.
Toivon, että kappaleen vimma pääsee livessäkin esiin ja on selkeä. Meinasin ensin, että kappale on aika tasapaksu saundiltaan, mutta kyllä ne instrumenttien vahvistamat ”Mania!” -huudot ja rummutukset alkavat erottua ja jäädä päähän. Siinä on tärkeää dynamiikkaa; voimakkaita kohtia ja hiljaisempia kohtia.
Livelaulu on kysymysmerkki, koska videon ääniraidassa kuuluu selkeä autotune tai vocoder tai mitä näitä on, eli ääni on pyöräytetty nuotin tasaavan masiinan läpi. Toimiiko livenä, masiinan kanssa tai ilman?
Omasta mielestäni tämä on hyvä kappale, jonka vaikutelma pysyy positiivisena monen kuuntelunkin jälkeen.
Aika hämmentävä. Eri elementtejä. Räppi-monologilla aloitetaan. Sanoissa on vaikeaakin filosofiaa, eli sanomaa on selvästi mietitty ja muotoiltu, ja pitäisi syventyä aika lailla jotta saa sen hienouksista kiinni ja varsinkin englanniksi. Perussanoma on joka tapauksessa positiivinen kannustus, ja se taas on virkistävää synkistelykappaleiden välissä.
Saundimaailma on aika irtonainen eli ilmava. Elementtejä ja rytmejä ja kilahduksia heitellään ilmaan ja niiden välissä on tyhjyyttä. Myös laulettuja säkeitä keskeytellään hieman äkkinäisesti aukkoja jättäen.
Kyllä siitä äänimatosta kuitenkin äkkiä syntyy sellainen tanssittava rytmin virta, muttei ihan perinteinen. Afrobeatiksi sanotaan ja toiset kiistävät, ettei afrobeat tällaista ole. Tiedä häntä. Hyvin kansainväliseltä, modernilta ja suht eksoottiselta kuitenkin kuulostaa, ei tyypillisesti Suomessa tehdyltä musiikilta.
Video on melko sekava heijastuksineen ja amerikkalaisen oloisine aavikkomaisemineen. Alpakkaa viedään. Coolia tanssia tuulessa. Jesse tanssahtelee rennosti ja vähän hassusti kumarassa pitkin poikin. Groovia on. Myös lisätty huomiota herättävät ”oh la la la” -kuorokeskeytykset, joilla varmaan saadaan yleisö mukaan.
Mutta on myös paljon toisteisuutta sekä pelkkää yhtä nuottia. Melodiaton eteenpäin jumputus ei oikein riitä pitämään mielenkiintoani yllä. Tämä ei ole minun lajiani.
Ansiota on se, että tässsä on bileet ja jammailu käynnissä positiivisessa hengessä. Mutta ei onnistu koskettamaan ja jää listani keskitasolle.
Vitsiesitys? Kai tämä on tämän vuoden vitsikiintiön vitsi. Sillä perusteella, että keskiössä on tietoisen keinotekoisesti rakennettu liioiteltu hahmo, jolla on tunnistettava asu ja tyyli, ja joka ei ole sama kuin Teemu Keisterin arkiminä. Toisaalta olihan Käärijäkin eräällä tavalla hahmo, ja niin on moni muukin artisti, jolla on artistinimi ja siihen liittyvä imago.
Siis tähän mennessä Teemu Keisteri on toiminut hassussa Windows95 -paidassaan ja setätyylissä takatukan kanssa tiskijukkana bileissä ja viihdyttämässä yleisöä, ja tämä on ensimmäinen oma kappale, jota hän on ollut mukana säveltämässä. Laulajaksi mukaan liittyi Henri Piispanen, joka on kai eniten tunnettu ääninäyttelijänä. Syy valintaan oli tekninen ja kuulemma aika sattumanvarainen, koska lauluosuus menee korkealle ja siihen eivät kaikki pysty, mutta Henri pystyy.
Piispanen on ansio kappaleelle, koska hän tuo siihen hyvän kuuloisen ja vakavasti otettavan laulusuorituksen, jossa englantikin äännetään kohdilleen. Itse Windows95man saa näin keskittyä alun rallienglanti-introon ja muihin pieniin puhelauluosuuksiin.
Video vahvistaa vitsivaikutelman, koska se on ihan tarkoituksella humoristinen ja liioiteltu fantasiaseikkailu. Piispasellekin on luotu selvä oma karikatyyrimäinen pukutyyli.
Kappaleen tyylilaji on 90-luvun housetekno tai eurodance, ja se on aika suosittu tyyli ja vetoaa moniin kuulijoihin kansainvälisestikin. Monet tunnistavat heti ysäriretron ja pitävät siitä. Melodia on taitava ja sen jokseenkin muistaa.
Huumorikandidaateista ollaan aina monta mieltä; pitäisikö niitä olla ollenkaan; väkisin väännetty vitsi ei naurata; eikö olisi parempi lähettää oikea uraa tekevä laulava artisti ennemmin kuin joku Putous-hahmo, jne. Rajanveto onkin herkkää ja vaarana on, että konsepti ei toimi ollenkaan.
Tämä kappale on kuitenkin sen verran mukaansavetävä ja tanssittava, että moni arvostelija päätyy ottamaan tämän ihan vakavasti.
Kyllähän tuo video naurattaa ja saa hyvälle tuulelle. Miehenikin oli tästä yllättävän positiivinen: ”Joo, Suomi saa lähettää tän, hahah hauska! Paras tähän saakka.”
Jos näin käy, täytyy artistinimeä ja tuotepaitaa sitten hieman muunnella, koska Microsoft-mainontaa ei tulla viisuissa hyväksymään. Mutta siihen on jo kuulemma mietitty ratkaisua kulisseissa.
Itselleni tämä on ehkä ristiriitaisin kandidaatti: toisaalta ennakko-odotuksena karsea halpa vitsi ja renkutuskappale, reaktiona ”voi ei” ja pakko peittää silmät häpeästä. Toisaalta tämä renkutus onkin yllättävän laadukas ja mikä pelottavinta, kappale vain paranee kun sitä kuulee useamman kerran. Sittenkin ihan oikeaa musiikkia! Ulkomaalaisetkin näyttävät ihan rakastuvan tähän.
Tunteellinen balladi vai onko, koska taustat ovat kuitenkin nopearytmisiä. Melodinen sävellys, miellyttävän poikkeavaa eksoottisen oloistakin kulkua sävelessä.
Tämä miellyttää korvaani heti. Täysi synkistelyhän tämä tietysti on elämän mustimmista hetkistä, mutta hyvin ja koskettavasti ja kauniisti tehty. Pidän dramatiikasta ja tuskasta taiteessa, ja tässä se on esitetty onnistuneesti.
Rakenne on kai aika selkeä; lauluääni on suuressa osassa, ja instrumenttitausta tukee kulkua toistuvin kuvioin.
Tähän sitten tarvitaan livenäkin se hyvän kuuloinen ja uskottava lauluosuus, koska se on se, mikä kappaletta kantaa, mutta eiköhän se onnistu.
Voisihan tuo tittelisana olla jokin muukin kuin ruma sana, ja juuri se yksi sana jakaa mielipiteitä. Että onks pakko kiroilla, ja mitä sanoo EBU, sensuroidaanko se. En tiedä. Itse vain siedän sitä ja hyväksyn sen nykyajan rehellisenä kielenkäyttönä enkä anna sen pilata kappaletta.
Videossa on hiljaista dramatiikkaa ja hitaita kuvia. Mielestäni sopivan vähäeleistä. Tyylikäs kokonaisuus.
Kahdenlaista viittausta olen nähnyt paljon: Tattoo ja t.A.T.u. Visuaalisesti videon hiekanvärinen mekko ja lattialla makuu tuovat mieleen viime vuoden Loreenin ja Tattoo-esityksen. Ehkä liikaa yhteneväisyyttä kannattaisi välttää enemmän livessä vaikka jo värimaailmalla.
Venäläisen t.A.T.u.-bändin tunnetuimmassa takavuosien hitissä All the things she said taas on saman tapaista instrumentointia kuin tässä kappalessa. Hieman viuluilta kuulostava (varmaan koskettimilla tehty?) jatkuva rytmikäs kuvio kuulostaa vähän samalta molemmissa. Rytmitys on eri, mutta melodia ja sen käyttö äänimaiseman elementtinä saman tapainen. Kun olin Paskana-biisiä kuunnellut, minullekin alkoi ilmestyä alitajunnasta häivähdyksiä tuosta vanhasta kappaleesta spontaanisti ja totesin, että siinä on samaa kaikua.
On fakta, että moni kuulija huomaa tämän yhteneväisyyden, sitä mitenkään arvottamatta. Paljon ilkutaan jo, että ”on sämpläilty” tai ”plagioitu”, mutta ei todellakaan ole. Lähes aina plagiointisyytökset kansan suusta ovat karkeasti liioiteltuja ja ovat tässäkin tapauksessa naurettavia. Jokainen kappale tässä maailmassa muistuttaa jollain tapaa jotain toista kappaletta.
Balladin yritystä ja vahvojen naislaulajien tunnelmallisia balladeja on ollut usein UMK:ssa tarjolla, mutta ne eivät ole selvinneet voittajaksi. Ihan perinteisen hitaan balladin asema onkin kinkkinen ja on vaikeaa nousta esiin nopeiden joukosta. Tämä on vähän sellainen kompromissi-pop-kappale, jossa on kuitenkin nopeahko rytmi, joten ehkä tämän puolelle on useampien helpompi taipua?
Minuun tämän surullisuus iskee ihan rehellisesti ja minusta kappale on niin kaunis ja hyvin sävelletty, yhdistettynä todella kaunisääniseen laulajaan, että nostan tämän ykköskandidaatikseni.
Suomi-Viro-yhteistyö. On hauskaa kuulla kappaleessa viron kieltä Nublun suusta. Muut säkeistöt ovat sitten suomeksi, plus latinankielinen otsikkohokema, Kansan ääni.
Jos tässä on kaksi suosittua rap-artistia, niin sitten tämä on räppiä? No ei ihan. Osin. Tässä hallitsee hyvin nopea teknobiitti, joten yhtä hyvin tämä on hardcoreteknoa. Menevä bilekipale. Ja sitten on oopperamaisia kaikuja. Aika erikoinen sekoitus siis musiikillisesti.
Aiheena on kaikenlainen somekommentointi, mielipiteiden vaihto ja julkinen keskustelu. Se on selvää, kuten tässä todetaan, että mielipiteensä saa ilmaista, mutta se ei välttämättä ole oikea. En tiedä, mikä on laulunsanojen loppupäätelmä tai näkemys. Että paljon on turhaa huutelua?
Asia, joka suht monella tässä tökkii, on ”poppuli”. Räppärien laulamissa säkeissä on sellainen rytmiikka, että ”vox populista” tulee kuin itsestään ”vox poppuli”. Sen sijaan kuorolauluna kaikuvissa väliosissa on erilainen rytmitys ja kuuluu lyhyt latinan mukainen ”populi”. ”Poppuli” toistuu aika monta kertaa tässä kappaleessa, joten jos se häiritsee, niin sitten sen kanssa on jumissa.
Tästä on saatu kielitieteellisesti mielenkiintoisia pohdintoja aikaan. On esitetty, että viron ääntämyssääntöjen mukaan lyhyen vokaalin jälkeinen konsonantti kahdentuu tällaisessa tavujaossa, ja siten viron kielessä olisi ihan oikein ja luonnollista olettaa, että se kuulostaa ”poppulilta”. Siellä se ei ehkä särähdäkään korvaan. Okei. Ja sitten on niin, että monessa kielessä Suomen ulkopuolella ei tunneta kaksoisklusiilien konseptia, ja tämän havaitsin englanninkielisten reagoijien videoista todellakin. Heille se kuulostaa siltä kuin ”po-(tauko)-puli” eikä ole yhtään kumma.
Sisällöllisesti minulla tökkii yksi lause: ”Jos ootte leijonii, miks teiän lauma määkii?” Kielikuva määkivästä lammaslaumasta on kaikenlaisten salaliittoteoreetikkojen lemppari. Muiden syyttäminen lampaiksi on mielessäni nuhjuista vihanpitoa ja yhdistyy ristiriitaisiin aiheisiin, joissa on ollut viime vuosina paljon raivoa puolin ja toisin. En tykkää näistä lammaslyriikoista.
Video on sekava ja siinä on oudoksuttavia skenarioita, joita en ymmärrä. Kuitenkin on taas saatu luotua hyvin omanlaisensa maailma avaruuksineen kaikkineen, komeasti sinällään. Akustisesti kuoro-taukokohdat eivät ole minun makuuni.
Kun nyt näin nyrpistelin, niin mainitaan plussat: toimiva nopea teknobängerin hittipotentiaali. Suomi-Viro-yhteistyö on symppistä ja on kiva, että viroakin kuullaan. Samalla tämä tietysti ovelasti keräisi pisteitä naapurimaalta kuin itsestään. Mikael Gabrielilla ja Nublulla on muuten hupaisa kokoero; Nublu on korkea torni pieneen Mikaeliin verrattuna. Nublulla on miellyttävä käheä pehmeä ääni omassa lauluosuudessaan. Melodiaksi on saatu ujutettua ihan kaunis mollipätkä.
Tässä listani:
1. Sara Siipola – Paskana
2. Cyan Kicks – Dancing with demons
3. Sexmane – Mania
4. Windows95man – No rules!
5. Jesse Markin – Glow
6. Mikael Gabriel x nublu – Vox populi
7. Sini Sabotage – Kuori mua
Ja edelleen painotan, että ne kappaleet, joita en itse osaa arvostaa, ovat monen muun korvissa ja silmissä aivan parhaita ja täydellisiä ja se oikea kandidaatti, joka Suomen tulisi lähettää.
Vain yksi vahvempi voittajan arvaus vallitsee hieman enemmän kuin muut: että Sara Siipola olisi useimpien mielestä paras kandidaatti. Todennäköisyyslistoissa se porskuttaa kärjessä. Silti oma oletukseni on, että lopputulos voi olla ihan mikä vain.
