Seikkailuja Saksassa

Sinterklaas-juhla oli ja meni, ja suklaata tunkee ovista ja ikkunoista sen takia. Nyt saavat myydä jämiä tarjoushintaan. Ja joulukoristelu alkoi heti lähimarketissa, kunhan Sinterklaasista päästiin. Kiipeilivät tikkailla ripustamassa havuja kattoon.

Sinterklaas eli Pyhä Nikolaus

Hassut suklaat ja marsipaanit kuuluvat asiaan.

Töissäkin saatiin suklaalevyt sekä suklaakirjain - ikävä kyllä valkoista suklaata mitä en tod. syö - ja mieheni sai pöntön suklaakarkkeja. Mitä ei itse käytä, voi meillä syöttää koko osastolle tarjoilukulhosta, josta ne hupenevat päivän mittaan.

Joulukalentereita alettiin avata, meillä on partiokalenterin lisäksi minikissakalenteri, jonka miniluukusta saattaa paljastua lisää minikokoisia kissoja. Hauska.

Töissä jaettiin myös pullapojat - saksan Weckmann, jolla on tuhat eri nimeä eri alueilla - ja se piti syödä tuoreeltaan. Hyvää oli. Tämä perinne tuli siis sakalaisten työntekijöiden kautta Saksasta.

Marikki-kirjan klassikko on se kun Marikki ja pikkusisko Liisa saavat suklaiset pojat lahjaksi ja ottavat ne nukeikseen, joita ei syödä koskaan. Ne peitellään nukensänkyyn nukkumaan ja ne on tarkoitus säästää ikuisesti. Ne saavat nimet Jerkkeri ja Sverkkeri. Kunnes eräänä aamuna Marikki löytää Jerkkerin ja huutaa ja itkee: ”Ää-ää, Liisa on syönyt Jerkkeriltä pään!” 

Esitin siis pullapojan kanssa tuon skenarion.

”Ää-ää, Liisa on syönyt Jerkkeriltä pään!”

Sunnuntai-iltana ja yöllä satoi lunta. Sitä oli oikein kerros, olisiko 3-4 cm.

Sitä oli maanantaiaamuna vieläkin kerros ja sai oikein putsata autoa. Harjata konepelliltä ja takapäästä ja raapia takaikkunan. Onneksi oli autonhuppu keskiosan päällä, sen kanssa voi liu’uttaa suuren lumimassan koko katolta ja tuulilasilta kerralla pois. Lähtö tapahtui narisevan lumikerroksen päältä, mutta muutoin olivat kaikki kadut sulana ja liikennekin osasi ajaa.

Olin hammaslääkärissä kauniissa puistossa ja parkkipaikalla oli se punamarjainen pensas, joka on aina joulumaalauksissa ja koristeluissa. Sehän on oikeasti orjanlaakeri suomeksi.

Jouluinen puu.

Röntgenkuvat sanoivat, että oikealla puolella on jokunen paikka vähän kulunut, muttei vielä niin paljon että pitäisi vaihtaa. Tarkkaillaan.

Lumesta oli jäljellä vain joku läntti. Nyt siirrytään taas perinteiseen tihkusateeseen. Ja kunta kävi vihdoinkin kasaamassa ja poistamassa puun lehdet meidänkin kadultamme.

Lumen jämä.

Aloitimme lintujen talviruokinnan kahdella siilolla. Siellä käy päivittäin sinitiainen, talitiainen, varpunen, peippo, joskus viherpeippokin. Sepelkyyhky, turkinkyyhky, punarinta, harakka. Mustarastas syö lähinnä ruukkukukka gaultherian punaisia marjoja.

Tiaisia käy koko ajan, muta nämä isommat on helpompi saada kuvaan.

Lauantaina menimme Saksaan retkeilemään. Ensin etsimään seinähyllyjä huonekalukaupoista Krefeldistä ja sitten joulumarkkinoille, jonne valittiin Kempen kohteeksi. Vastustin suurkaupunkeja kuten Kölniä, siellä on liikaa tungosta ja stressiä. Tuollainen pikkukaupunki lähellä on miellyttävämpi.

Nähtiin yksi sopiva hyllymalli ensimmäisessä kaupassa. Innostuttiin jo, mutta myyjä selvitti, että ei ole varastossa, saatavissa tammikuun lopussa jos nyt tilaa. Höh. 

Kivat pallit, mutta näitä ei nyt tarvita.

Kävimme kaksi muuta isoa huonekalukauppaa tuloksetta. Ajoimme kulman taakse neljänteen, valtavaan.

 

Siellä tuli onneksi vastaan ihan se sama hylly ja samaan tarjoushintaan, ja heillä oli varastoa. Halusimme 3 kpl. Ne tuodaan keskusvarastosta Mönchengladbachista ja voi hakea tiistaista alkaen. Myyjä laittoi tilauksen tietokoneella muovikortille osastolla jollain älykkäällä systeemillä, ja se kortti piti käydä maksamassa alakerran kassalla, jolloin tilaus lähtisi menemään. Oudon kätevä. Sitten vaan kuitit mukana kun menee takaovelle tavaranhakuun.

4 huonekalukaupan jälkeen oli jo kahvitauon tarve ja helposti Schaffrathissa oli in-house kahvila alakerrassa. Kuinka noloa on juoda kahvia huonekalukaupassa? Ja onko se kunnollista? 

Meinasin, että kyllä Saksassa voi luottaa siihen, että vaikkapa surkeasta huonekalukaupan kahvilasta saa esim. kunnon kakkupalaset. Niin saikin tosi hyvää päärynätorttua ja hyvät maitokahvit. Ja vessakin siellä oli! Nimim. tyytyväinen asiakas.

Kahvia keskellä huonekalukaupan osastoa.

Vieressä myytiin sinistä wanhanajan metallista isoa autoa koristeeksi olohuoneeseen, se oli kai baarikaappi eli konepellin alla tilaa pulloille. Kaikkea sitä.

Käväisimme vielä saksalaisessa ruokakaupassa hakemassa erikoisuuksia ja sitten näin viinahyllyllä ihmeen. Ilmainen minipullo kaupan päälle. ”Ilmaista viinaa ei ole!” väitetään aina, mutta mitenkäs nyt kävi. Onko tässä ikiaikainen totuus nyt kumottu? Tässä todiste.

Ilmainen viina!?

Mutta... sitten luin pienen präntin. Kaupanpäällispullo onkin holitonta. No höh. Vieläkin siis pätee, että ilmaista viinaa ei ole.

Ajettiin Kempeniin. Joulutoria oli eri kaduilla pyöreän vanhan ydinkeskustan ympäri, ja keskustorilla oli lähinnä ruokakojuja. Hollantilaiset myivät ranskiksia, oli gulashia ja kalaa ja pitkiä krakovanmakkaroita ja varraslihaa sämpylän väliin ja crepes ja flammkuchen ja mitä vielä. Karuselli lapsille. Leivonnaisherkkuja ja kaiken krääsän myyjiä. Montakin lompakko-vyö-nahkaspesialistia, ja huiveja pipoja käsineitä.

Oli taas pitkien kalsareiden paikka, oli miinus yksi. Ihmisillä kunnon toppatakit ja pipot ja ne olivat tarpeen.

Sitten hyllyn hakuun töiden jälkeen viikolla. Illalla ajoin auton Venlon ostoskeskukseen Trefcenteriin; säästyy kilometrejä ja aikaa, kun minun ei tarvitse ensin kurvata kotiin väärään suuntaan. Ajoin Albert Heijnin ruokamarketin puolelle ja mieheni soitti, että on Lidlin puolella minua hakemassa ja parkkipaikka on kaivettu auki eikä pääse läpi. Kävelin aulan poikki. 

Ajoimme yhdessä Krefeldiin ja huonekalujätin takaovelle tavaravarastoon. Pariovet loistelivat valoa synkässä pimeydessä katoksen alla. Meille rullattiin valtavassa rullakossa meidän 3 pikku hyllyämme. Tai olivat ne sittenkin isommat paketit kuin luulinkaan. Sitten taas takaisin Venlon ja minun autoni kautta ja kahdella autolla kotiin. 

Tuolta haku.

Selvisivät kotiin.

Satoi koko ajan tai tihkui ja oli niin ällön säkkipimeää. Hermostoni menee kramppiin jo autobahnilla ajamisesta. Koko ajan pelottaa. Ei näe mitään ja koko ajan oltava varuillaan, mitä vauhtia muut ajavat ja onko tilaa ohittaa. Yöh. Vihaan autobahnilla ajamista. Vihaan kyllä myös Hollannin moottoriteitä, mutta niillä on vähäsen iisimpi tuntu ja vähän enemmän hallintaa. Siellä ei ole niitä, jotka tulevat Saksassa yhtäkkiä 180 km/h ohi takaa nuolena. Hollannin synti on turvavälien pitämättömyys. Hyvin, hyvin tiiviisti tungetaan toisen perään jatkuvasti.

Kotona teen ääressä on mukavaa retkeilyn jälkeen.

Torille!

Lähetin vinkkinä listan suomalaisia käännöshittejä maanlaajuisen musiikkivisan tekijöille. Jos tarvitsevat cover-kysymykseensä ideoita. Musiikkivisaa vetää tunnettu radio- ja tv-juontaja ja musiikkijournalisti Leo Blokhuis. Vaikka visa esitetään vain livestriiminä Youtubessa eikä telkkarissa, siihen osallistuvat uskollisesti tuhannet hollantilaiset joka kerta. Sain sähköpostitse vastauksen tuottajatiimiltä, että he lupasivat tutustua suomalaisiin hitteihin.

Perjantai-iltana tämän vuoden viimeisessä visassa Leo Blokhuis toden totta esitteli minun lähettämäni suomalaisen kappaleen. Tuottajatiimin Lex oli valinnut Piritta Perälän ”Soita kelloain” tunnistettavaksi. Osallistujat saivat kaksi pistettä, jos tiesivät suomenkielisen pätkän perusteella alkuperäisen kappaleen nimen ja esittäjän (Anita Ward: Ring my bell). 

Leo sitä otsikkoa tavaili suomeksi ja aika hyvin meni. Ja perinteisesti mainitsi, kuinka suomi on Euroopan kielistä käsittämättömin. Torille!

Katsojien lähettämiä kuvia kotikatsomoista näytettiin taaskin välillä visan taukotäytteenä. Esiinnyin sitten ohjelmassa myös kuvassa.

Verhoasentaja kävi ja oli ihailtavan ripeä, joten ei tarvinnut kovin kauaa nolona hengailla hänen vieressään. On aina noloa hengailla asunnossa, kun joku asentaja tekee töitään; mietin, mihin sijoitan itseni niin ettei hänelle tule tuijotettu ja tarkkailtu olo, mutta silti on hyvä olla lähellä, koska uteliaisuuttaan haluaa kuitenkin vähän katsoa, mitä hän tekee ja olla saatavilla, jos he tarvitsevat jotain. 

Tämä tarvitsi minulta keittiötikkaat sekä pölynimurin. Joo, ei tarvinnut kuulemma auttaa pitämällä imuria, vaan helposti hän tekee itse: poraa betonia yhdellä kädellä ja imee toisella! Kokenut osaa.

Ensimmäinen vekkikaihdin paikallaan.

Pihan puolella punertavan väriset.

Nämä saa myös laskettua alas.

Olisi kiva, jos mieheni olisi paikalla näissä tapauksissa, mutta usein se nakki osuu minulle yksin. Minun työni mm. joustaa etätöihin, hänen ei. Onneksi mieheni oli kuitenkin paikalla seuraavalla kerralla katsomassa valokuitukaapelia.

Täällä sen nimi on lasikuitukaapeli, mutta jos suomeksi etsit googlesta lasikuitukaapelia, niin kone muuttaa sen sanan itsestään valokuitukaapeliksi. Se on jotenkin kokonaan poistettu suomen kielestä ja muutettu valokuiduksi.

Valokuitukaapelin laitto oli ns. sovittu jotain kello 12-13. Joten olimme aamulla nukkumassa molemmat. Kello 9.09 soi ovikello hulluna. Sinne sitten pyjamassa kiitäen. Jotta kaapelia aloittelisivat. Nyt. Tässä yhteiskunnassa ei aamu-uninen saa nukkua edes silloin, kun siihen on luvattu mahdollisuus.

Ei siinä kauan mennyt. Ulkoa poraus sisään ja sitten vielä yksi poika asensi siistin valkoisen laatikon alaseinään. Sanoi tullessaan, että täälläpä on lämmin toisin kuin ulkona.

Päivällä ehdimme sitten hyvin koota joulukuusen.

Puu kaadettu (haettu ullakolta).

Ah, otsikkokuvan Helsinki-pallo olikin oikeaa suomalaista laatutavaraa. Ostimme sen Kauppatorilta kesähelteellä.

Ei kunta tule vieläkään raivaamaan lehtiä meidän kadultamme. Kaikki lakaisevat niitä valtaviin kasoihin ja jalkakäytävä on ihan tukossa. Ei ole traktoria näkynyt, se ajoi ihan eri puolella kuntaa kaksi viikkoa sitten, mutta täällä ei. Kohta tulee jo räntää päälle.

Se oli hauskaa, kun puhuimme ruokalassa isossa ryhmässä silmälaseista ja työkaveri kertoi, kuinka lapsena oli ihmeellistä huomata, että ”oho, puissa on lehtiä!” Kun sai ensimmäiset silmälasit ja näki terävästi. Että millaista tavaraa siellä oksilla roikkuukaan oikeasti.

Töissä selvisi myös valkoisen paperipussin kansainvälisyys. Pidän yllä sitä lapsuuden ydinmuistoa, kun Koneen perhejoulujuhlan jälkeen marssittiin ulos ja jokainen lapsi sai käteensä oman ihmeellisen paperipussin, josta löytyi: omena, mandariini, pipari, mini-Fazerlevy ja Käck. Siitä oli niin kiitollinen. Nyt muistelivat saksalaiset töissä esim. Pyhän Martin juhlintaa. Kuinka lyhtyjä askarreltiin ja lapsikulkue kulki pimeässä illassa, ja lopuksi kokoonnuttiin johonkin korttelitalolle tai kaupungin juhlasaliin. 

Ja joissain kunnissa tapahtui se, että jokainen lapsi sai käteensä valkoisen paperipussin, jossa oli: omena, mandariini, piparia ja jokunen karkki. Aivan se sama konsepti! Sama paperipussi. 

Ja samat turhat vihannekset mukana. Tasan kuten eräs ilmaisi: ”Ne omena ja appelsiini tuntuivat aika irrelevanteilta sillon...” Aivan totta. Lapsi haluaa vain makeisia. ”Miksi mä saan jotain aikuisten rehuja, äitihän hoitaa jo pakkoterveelliset vitamiiniasiat kotona, en mä tarvitse omaa omenaa, outo.” ”Pitäkää omenanne ja antakaa lisää suklaata.”