Eivør ja Eindhoven

Tuossa elokuun puolella kävimme ulkoilmakonsertissa. Äkkäsin nimittäin netistä, että aika lähelle Nijmegeniin tulee färsaarelainen Eivør, joka on naispuolinen laulaja-lauluntekijä. Koko nimeltään Eivør Pálsdóttir. Varmistin, ehtiikö miehenikin töiden jälkeen mukaan, ja varasin liput.

Hyvä kysymys, että mistä hänet tunnen entuudestaan. On ainakin tullut Youtubessa  vastaan. Ehkä pohjoisten etnomusiikkipiirien kautta. Jos fanittaa ja etsii jotain saamelaisia ja islantilaisia tai grönlantilaisia esiintyjiä, jossain vaiheessa ehdotuksiin tulee myös Färsaaret ja Eivørin keikkavideoita. Varmaan kuitenkin saarten kansainvälisesti tunnetuimpia muusikkoja. Ai niin, hän on myös tehnyt musiikin brittiläiseen tv-sarjaan The Last Kingdom. Jota en ole nähnyt, kun meillä ei ole suoratoistopalveluita.

Eivørillä on jo pitkä ura ja monta albumia takanaan, rockbändi ja sooloura, ja eri musiikin lajeja jazzista poppiin sekä vanhoja viikinkiballadeja ja tuhatvuotista pakanatraditiota, mistä kuuluisin on kappale Trøllabundin, jossa hän lyö isoa kehärumpua ja kähisee kuin joku maahinen ikään. Tämä on joskus esitetty The Voice of Finlandissakin. 

Oli oikein kiva konsertti lämpimässä illassa. Ulkoilmateatteri oli täynnä.

Olimme suunnitelleet, kuten nettisivulla neuvottiin, että siellä Nijmegenin stadionillahan on valtava parkkipaikka jonne mahtuu, pienen kävelymatkan päässä. No eikä. Telkkarista selvisi, että juuri samaan aikaan siellä onkin jalkapallomatsi perkele, ja hirvittävä massojen tungos kaikkialla ympäristössä. Sinne meni se helppo pysäköinti. Lähdettiin vähän aiemmin matkaan, että ehtii ratkaista pysäköintiongelman.

Vastassa oli tosiaan liikenteenohjaajat, jotka kysyivät heti, onko maksettua lippua jalkapalloon. Piti lähteä ympäristön kaduille etsimään paikkaa. Nekin olivat ihan täynnä tietysti. Lopulta oli skeittipuiston luona pikku ala, mihin mahtui. Kuivaksi korventuneen ruohon välissä puistossa kävelimme amfiteatterille.

Ilta-aurinko paahtaa kirkkaana.

Siihenkin väliin oli pystytetty joku jalkapalloaiheinen megateltta ja aidattu alue niin, että kartassa näkyvää kävelytietä ei voinutkaan käyttää, vaan se päättyi rumaan pressuaitaan. Pyhä jalkapallo, ihmisten tiellä. Piti kiertää kaaressa vaikka kuinka pitkä matka. Ja hirveä mökä ja huuto ja fanikuoro kuului stadionilta. Kunhan ei häiritse meidän konserttia.

Konserttiin tuli tosi paljon väkeä, nousevan penkkikatsomon kaikki osat täyttyivät. Ylhäällä oli baaritiski ja fanituotteita. Yleisössä oli ekohippejä, sellaisia luonnonmukaisesti eläviä, vaelluksilla ja telttaretkillä ja biokaupassa käyviä keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, joita esiintyy paljon Saksassa. Saksalaisiakin oli yleisössä. Sitten oli hevareita oikein farkkuliivi tai musta bändipaita päällä ja miesponinhäntä päässä. Yhdellä oli liivissä suomalaisen Korpiklaanin merkki muiden ohessa. 

Hevillä onkin yhtymäkohta maailmanmusiikkiin etnisen pakanahevin bändien kautta, jotka laulavat omalla kielellä ja perustuvat osin keskiaikaisiin tai vanhempiin traditioihin; sellaisia on pitkin Suomea, Skandinaviaa, Saksaa ja Hollantiakin, jopa Englannissa. Ja sitten tuli myös oikein keskiaikalarppaajia, pitkään laskosmekkoon pukeutuneita naisia jotain keijukukkaseppeleitä päässä, ja jopa kasvomaalausta. Ja färsaarelainen mies ja tytär oli katsomossa, oli oikea Färsaarten jalkapallopaita päällä ja näin naamasta kyllä, että näytti niin samalta kuin islantilaiset parrakkaat kalastajat. Katsomosta myös alussa joku muukin huikkasi, että on färsaarelainen.

Runsas yleisö. Kaikki penkkirivit täynnä, eli melko loppuunmyydyltä vaikutti.

Eivør ja kehärumpu.

Hieno konsertti. Herkkien ja vanhojen mystisten laulujen lisäksi oikein hyviä pop-rock-kappaleita ja kunnon jytinää. Eivør soittaa itsekin sähkökitaraa, ja rummuttaja ja rumpukoneet ja e-basso/sello olivat myös hyvässä käytössä matalina jyrisevinä ääninä. Oli pitkät blondit letit ja vanhanaikanen musta korsettimekko. Hyvät valoshowt ja vaihtelevat värit.

Volyymiä riitti kyllä peittämään koko jalkapallonpaska. Paitsi yhdellä hetkellä, kun kappaleessa oli juuri hiljainen kohta ja stadion hurrasi. Naureskeltiin sitä viisi sekuntia ja jatkettiin.

Oli voimallista jytyä sekä surullista ja tunteikasta hidasta balladia. Isot miehet itkivät vieressäni. Runsas setti. Oikein hienoa nähdä. Korvat ehkä hitusen soivat äänentoistosta jälkeenpäin.

Takaisin piti kompuroida pimeässä puiston läpi autolle.

Yhtenä lauantaina taas lähdimme vaihteeksi katsomaan kahden ja puolen sadan tuhannen asukkaan kaupunkia Eindhovenia. Ensin kauppoja ja kahvila, sitten Philipsin rouhea teollisuusalue Strijp-S, joka on nykyään trendikortteli, ja sitten Ikea.

Olin nirso kenkä- ja vaatekaupoissa eikä mikään oikein innostanut. Nuuskittiin kivaa isoa kirjakauppaa, mutten löytänyt muuta kuin kissa-aiheisen nylon-ostoskassin ja mieheni löysi alennuskirjan musiikkiaiheesta. Käytiin keittiötarvikeliikkeitä, askartelukauppoja ja krääsäkauppoja. Ostin pätkän savea, koska minulla on joku taloidea päässä ja haluan askarrella savesta jonkun pienen esineen, jonka maalaan.

Blob-rakennus.

Kirjakauppa.

Värikkäät keramiikkamukit tavaratalossa.

Saksalaista designia.

Katukahvila oli kiva, tosi trendy nuorison vegaani-chia-smoothie-matcha-avokadomainen värikäs paikka ja terassipöydät ihan täynnä. Tällaisia ne nykyään ovat. Vieressä oli hauskasti nimetty eli ääntämisen mukaan kirjoitettu Krok Madam, jonka ruokalistan tarkistin, koska kyllä sellainen croqueskin maistuisi aina. Mutta niissä luki, että sekä croques monsieur että croques madame sisältävät selleriä; miksi ihmeessä? Kamalaa, en syö.

Trendikahvilan antimia.

Yhdellä takakujallakin käytiin, Kleine Berg, joka mutkitteli aivan ja oli vanhoja taloja ja paljon ravintoloita ja terasseja ja erikoiskauppoja. En tuntenutkaan sitä nurkkausta. Sarjakuvakaupan edessä iso Tintin kuuraketti. Siellä oli oikein mukava pikkukujan lämmin tunnelma jotenkin.

Seinätaidetta.

Parimetrinen kuuraketti kadulla.

Välillä piti päästä vessaan ja se on Hollannissa aina ongelma, keskustoissa ei ole yleisiä vessoja lähes missään. Ja jos on, ne ottavat euron maksun. Kahviloissa saattaa olla jopa lappu ovella, että vessa on ehdottomasti vain asiakkaille, vaikka siitä suostuisi maksamaankin erikseen. Ei pääse. Ainoa tunnettu Eindhovenin ilmaisvessa on ylellisen Bijenkorf-tavaratalon ylimmän kerroksen kauimmassa nurkassa ja siellä kävin toki heti alkuun. Mutta nyt olimme jo kaukana siitä.

Ostoskeskuksen kellarista vihdoin löysin vessan, sinne piti kävellä noin kilometri myös ostoskeskuksen sisällä, mennä pysäköintikellarin viereen, ja siellä oli yhden euron maksava vessa. Siellä oli kaksi räpätätiä puhumassa ja kommentoimassa ja ottamassa maksun VAIN käteisellä, onneksi minulla oli pari kolikkoa, ja he olivat koristelleet sen luolansa patsailla, peileillä, kuivakukilla ja krumeluureilla. Lisäksi ostoskeskus oli osin jo remontissa ja työmaana ja vessassa luki, että se sulkee kokonaan huomenna. Nooh, ihan kiva, että sain vielä kerran käydä siellä.

Lisäksi kun olin siellä kellarikerroksessa, siellä oli siniharmaa lasiovi, jossa luki Forum, ja se näytti samalta kuin Helsingin Forumin kellarikäytävä, missä lukee siniharmaassa lasiseinässä Forum, ja hetken olin paralleeliuniversumissa, että miksi minä olen nyt Helsingin Forumilla yhtäkkiä?

Kovin outo retki vessaan siis.

Froum? Helsinki?

Tavaratalon ilmaisvessa.

Näkymä juna-asemalle.

Meillä oli vielä aikaa ja alettiin jo ajaa pois pysäköintitalosta, kun tokaisin, että miksi me emme koskaan käy Strijp-S:ssä. Mieheni ei edelleenkään tiennyt, mikä se on, kun taas minä olen lukenut siitä monta artikkelia, että se on turisteille käymisen arvoinen uusi asuinalue, jossa tapahtuu trendikkäitä asioita Philipsin entisissä rakennuksissa. Ja rakennetaan yhä uusia asuinkerrostaloja niiden väliin. Kurvasimmekin sitten parkkihalliin sen viereen samantien. 

Alueella oli menossa ilmaisfestarit ja syksyn kulttuurisesongin avajaiset, bändejä lavalla, ja kuulimme festarialueen takapuolelta musiikkia. Putkien ja teräsrakennelmien alla kulki kävelykatu; isossa teollisuustalossa oli valtavan hieno uniikki kauppojen kertymä yhdessä tilassa, "urbaani tavaratalo", jossa eri yrittäjät rinnakkain hoitivat omia nurkkiaan. 

Tehdasmiljöö näkyy savupiippuna.

Taidetta uudistetulla alueella.

Erikoisempi ostoskatu.

Tavarat olivat aivan ihastuttavia, oli itämaisia silkkejä ja värikkäitä tekstiilejä ja vaatteita, erikoisia huonekaluja, mattoja ja värilasilammpuja, Tintti-patsas avaruuspuvussa, korukauppa, lelukauppa, juliste- ja taidekauppa, paperitavarakauppa, ja yhdessä myytiin vitriinissä peltileluja keräilijöille: pikku robotteja, lentokonekaruselleja ym. Siellä tuli heti mieleen Lontoon Camden Townin hallien sisätorit, sielläkin oli uniikkeja tavaroita eri myyjillä vierekkäin putiikeissa.

Eli kannatti käydä katsomassa aluetta. Siellä on ollut historialliset Philipsin innovaatiot ja tehtaat. Se on heti Philipsin jalkapallostadionin takana.

Tavaratalohallin kartta,

Kivoja peltirobotteja.

Taas Tintti, vaikkei olla Belgiassa.

Jalkapalloaiheinen pysäköintihalli stadionin lähellä.

Lopuksi Ikean kierros. Tavaroita ei tarvittu kovin paljon, joku kenkärekki,  leikkuulauta ja keittiön säilytysrasia tarttui mukaan. Kohde olikin ennen kaikkea elintarvikekauppa.

Food shopista otettiin ihan kaikki mukaan mitä löytyi. Ikeasta on vuosien myötä poistettu valikoimista monta hyvää elintarviketta. Enää ei saa edes pakastekorvapuusteja. Ei Kallen mätitahnaa, ei raparperimehutiivistettä, ei Daimia.

Mutta matjessilliä sai vielä, ja ohutta rieskaa. Mustikkamehutiivistettä, lihapullia, kastikejauhetta, puolukkahilloa, Fazerin Dumleja, Polly-karkkeja, dammsugareita eli punschrulleja, gifflar-pikkupuusteja, ja graavilohipakastetta.

Siitä tulee aina ristiriitainen olo, että Ikeat myyvät nykyään myös joitakin lahjeja Fazerin suklaata. Varmaan Fazer tekee kivaa liikevaihtoa siellä, ja ulkosuomalaiset ilahtuvat. Toisaalta pitäisikö olla loukkaantunut siitä, että suomalaista merkkiä myydään Ruotsin lipun alla harhaanjohtaen sen ruotsalaiseksi tuotteeksi?

Fazerit Ikeassa.

Kassi täynnä herkkuja.

Rullattiin täysi kärry autolle hissin kautta, ja siellä tajusin: katsoimme kyllä pakastettuja prinsessaleivoksia, muttemme muistaneetkaan ostaa niitä! Käymme niin harvoin Ikeassa, että paras kyllä ottaa ne mukaan. Lähdin kipaisemaan hakemaan ne vielä äkkiä.

Prinsessaleivos unohtui!

Homma hoidettu.

Oli oikein inspiroiva virkistyspäivä. Ja kertyi kuusitoista tuhatta askelta. En päässytkään ihan lepuuttamaan jalkoja työviikon jälkeen.

Uuden työn hyvät ja huonot puolet

Niin sanottu viimeinen hellepäivä tuli. Oli joku pilvikin, ja tuuli. Viileni 23:een. Satoi minuutin verran. Muutaman päivän päästä alkoi sataa enemmän ja useammin. Jokainen pisara on kullan arvoinen.

Oikein suutuin, kun television meteorologi ilakoi, että niin kivaa, että huomenna paistaa taas täysillä aurinko kirkkaalta taivaalta, että saadaan nähdä se auringonpimennys. Jukenaut se ei ole koskaan enää kivaa tässä kuivuuteen kuolevassa luonnossa ja maataloudessa, että aurinko paahtaa. Ei siinä ole mitään iloitsemista, kun suot ja joet kuivuvat, asuntolaivat vajoavat kanaalin pohjaan, perunasato on huono, metsä palaa ja isotkin puut alkavat haljeta ja kuolla juurineen pohjaveden puutteessa. 

Todellisuudessa siis aivan ihanaa, että vihdoin sataa. 

Ihan oikeaa vettä.

Lähikaupan hyllyn päässä jäin tuijottamaan Glühweinia. No nyt on aikainen. Ahaa, viinien loppuunmyynti vikat jämät. Eli viime vuoden varastoja. Kyllähän se maistuisi, neljällä eurolla. Onhan tässä jo sää kääntynyt syksyn sateisiin. Otin mukaan. 

Jip ja Janneke molemmat tarkistivat ostokset ja leikkivät ostoskasseissa.

Glögimäinen asia? Elokuussa?

Loppuunmyynti.

No mitäs tuli ostettua? Kissat haluavat aina tietää.

Janneke tulee kassista.

Laaduntarkistus.

Yhtenä yönä nukuin kerrankin oikein sikeästi ja näin unia toisensa perään. Yhdestä unesta muistan, että oli hätätapaus, jalkani olivat jotenkin loukkaantuneet ja minun piti vetää ne loukosta irti, jolloin nykäisin jalkani suoraksi oikeasti. No, Jip nukkui jaloissani, joten potkaisin sen hereille ja kuulin, kuinka se hyppäsi suoraan lattialle ja lähti. No voi raukka.

Aamulla se kuitenkin tuli heti minua vastaan ja halusi silityksiä pesualtaassa ainakin kymmenen minuuttia putkeen kehräten. Tätä varten täytyykin varata aikaa aamulla, kun on menossa töihin. Selitin sille, että unta näin ja vahingossa potkin, annatko anteeksi. Totta kai se ymmärsi.

Jip kehrää.

Uudelta työpaikalta toivoin jotain konkreettisempaa kuin edellinen toimistotyö, jossa en kokenut tekeväni oikein mitään hyödyllistä ihmiskunnalle, eikä tehnyt mieli enää pääsääntöisesti ratkoa puhelimitse jotain alihankkijoiden hämäriä tavarantoimitussekoiluja, joille en oikein voi tehdä yhtään mitään täältä käsin. Mieluummin kommunikoin materiaalien kuin ihmisten kanssa.

Ja ihan mielelläni liikkuisin arjessa enemmän enkä kököttäisi pelkästään tietokoneen ääressä. Ikuinen istuminen on minulle huono diili.

Ja halusin paikan, jossa tietää tasan, mitä minulta odotetaan, mitkä ovat säännöt, mikä on tehtävä tänään ja mikä on prioriteetti, mikä on oma vastuualue ja mikä ei. Ja missä näkee tuloksen heti. Ja tietää, milloin työ on valmis ja tehty hyvin. 

Tähän edellinen työ oli turhan sumuinen. Liikaa asioita, jotka eivät oikeastaan ole minun vastuullani ratkaista, mutta "yritähän nyt kuitenkin lähettää jotain meiliä johonkin". Eikä mikään koskaan ratkennut, koska mikään ei ollut minun kädessäni muuttaa, ja asia häiritsi viikkokaudet uhkaavana pilvenä ja huonona omatuntona tehtävälistalla.

Päädyin nyt sitten paikallisen (jee, lyhyt työmatka) lääkealan firmaan logistiikkapuolelle. Lääkeaineita tulee ja menee, kirjanpidon on täsmättävä, toimitukset tarkistettava lähettämössä, protokollan mukaan otettava varastosta. Kaikkeen on tarkat ohjeet, lomakkeet ja tehtävien oppimissuunnitelma. Ongelmat ratkaistaan tiiimissä heti ja paikan päällä. 

Eli työnkuva lienee aika selvä, ja tästä selvästikin on hyötyä ihmiskunnalle: potilaat saavat lopulta välikäsiensä kautta elintärkeät lääkkeensä ajoissa ja korrektisti.

Firmassa on paljon farmaseutteja töissä ja onnistuin muiluttamaan itseni farmakologiaan niin, että olen apteekkarien työehtosopimuksessa ilman mitään sen alan koulutusta. Hauska temppu sinällään. 

Nykyajan kellokortti. Koristelunauhat ovat omat: helpottavat tunnistamista sekä kortin kaivamista laukusta käsikopelolla.

Siis kauheaa, minun on tehtävä oikein eväsruokasuunnitelma töihin. Ennen sain napsia pähkinöitä ja keksejä milloin vain toimistopöydän ääressä. Nyt työpisteellä on hygienia eikä sinne saa tuoda ruokia ja juomia. On tasan kolme määrättyä taukoa. Useimmat tuovat omat leipänsä mukaan hollantilaiseen tapaan. Ruokala ei myy oikeita aterioita, mutta erilaisia täytettyjä sämpylöitä sentään. Kyllä niitäkin voi kokeilla tietysti. 

Tietäen minun nälkäni, joka vaatii säännöllistä syömistä, minun pitää hoitaa mukaani jokaista kolmea taukohetkeä varten joku välipala. Aamupäivällä vaikka hedelmä kuten valmiiksi pilkottu appelsiini. Ruokatauolle tarpeeksi ruokaa kuten leipä, keitetty muna, jugurtti. Iltapäivälle ehkä joku keksi tai leivonnainen palkinnoksi. Ja pähkinöitä voi aina olla mukana täydennykseksi. Ja pitää olla oma vesipullo ja juoda tauoilla paljon.

Nämä viikon menyyt täytyy myös aina ostaa viikonloppuna ja suunnitella.

Modulisysteemi-eväslaatikko tulee tutuksi.

Ensimmäisellä työviikolla olin aika tööt. Aika rankkaa. Aivot tilttasivat monta päivää, koska on niin paljon uutta opittavaa. 

Ja töissä kertyi heti 5000 askelta joka päivä, joten kroppakin saa sitä liikuntaa. Se on niin paljon, että jaloissa sattuu jos ei ole optimaalisia jalkineita. Testaankin, missä kengissäni jalat kestävät parhaiten. 

Kyllä ne jalat varmaan tottuvat siihen ajan myötä. Ainakin asia muuttuu toivomaani suuntaan radikaalisti. Ei enää kahdeksaa tuntia istumista näyttöpäätteellä, vaan lähes kahdeksan tuntia jalkeilla.

Uusi normaali: yli 5000 askelta päivässä.

Jalkaraukkoja hieman jomotti ensin.

En ollut kuitenkaan ihan valmistautunut siihen, kuinka rankkaa aivoille on uusi alku. Että ne ihan painuvat uneen silkasta uupumuksesta heti kun tulen kotiin. Toisaalta ymmärrän. Kaikkihan on uutta. Kaikki teot, kaikki ohjeet, kaikki paikat, kaikki ihmiset, kaikki odotukset. Lisäksi en enää tiennyt, miten painetaan täyttä työpäivää, millä alalla tahansa, joten ylipäätään minkään aloittaminen arkirytmissä oli vaativaa.

Oli pari sisäistä koulutustilaisuuttakin eli lisää infoa päähän.

Opin, että ruokala on tauoilla hassun anonyymi. Istutaan pöydissä mihin sattuu mahtumaan, myös ihan tuntemattomien keskelle, muttei ole mitään velvollisuutta alkaa jutella. Usein kaikki syventyvät kännyköihinsä. Vanhat tutut voivat jutella pareittain tai ryhmässä. Mutta paljon on yksittäisiä, jotka eivät puhu mitään, eikä heidän tarvitse. 

Se on aika hyvä konsepti minulle, kunhan opin sen. Että saan tauot ihan rauhassa selailla somet ja uutiset kännykältä läpi omassa kuplassani. En minä sellaista kulttuuria tuntenut. Mutta se on aika palauttavaa. Kunhan osaa rentoutua vaikka istuu fyysisesti kuitenkin muiden vieressä.

Lopulta se alkoi ilahduttaa, ettei siellä tosiaan ole tilivelvollinen sosiaalisuudestaan kenellekään. Jos haluaa rentoutua istumalla yksin seinän vierellä kattoterassilla kännykän kanssa, niin sen saa tehdä. Ei kukaan sitouta olemaan seurassa. Ja yhtä hyvin voi tokaista ihan mitä vain sattumanvaraista vierustoverille, jos on yhteispöydissä. Kaikki ovat hyväntahtoisia.

Yhtenäkin päivänä halusin alkavaan migreeniin vetää energiajuoman automaatista, niitä on onneksi siellä. No maksupääte ei ensin hyväksynyt puhelimen lähimaksuani, joten aloin ihmetellä siinä ääneen, että millähän tässä sitten pitäisi maksaa. Kolme farmaseuttia viereisestä pöydästä neuvoi heti innokkaasti, miten laite toimii. Kun painoin vain yhtä nappia enemmän, maksu toimi sittenkin.

Ja omassakin tiimissä on tietysti pelkästään uusia ihmisiä, joiden luonnetta ja kommunikaatiota peilaan. Heti alkuun sattuikin olemaan tiimin vapaaehtoinen vapaa-ajan tapaaminen ravintolassa. Menin mukaan. Oli kiva ravintolailta. Kuulin kaikkien elämästä jotain, ja vitsailtiin.

Ravintolaan keskustaan.

Ja hep, eipä ole enää joustavaa työaikaa, jolloin saa valua paikalle milloin hommiltaan ehtii, ja kompensoida puuttuvat minuutit jäämällä vähän pidemmäksi iltapäivällä. Ei, nyt on oikeat työajat. 

Tosi vaivattomasti olen kuitenkin aikatauluttanut niin, että aamulla olen reilusti ajoissa töissä. On vain noustava heti kun kello vinkuu. Mutta siitä voi meinata tulla viivästys, jos Jip taas parkkeeraa keittiön pesualtaaseen loputtomasti silityksiä odottaen niin että siitä on vaikea irtautua ja saada tehtyä eväitä ja aamupalaa. 

Se, että työmatka kestää viisi minuuttia, edesauttaa kyllä paljolti suunnittelua ja ehtimistä. 

Aamupäivän taukorutiinina on ollut appelsiini. Kai se on minun luottohedelmäni, kaikissa muissa minulla on jotain valittamista. Se vain pitää kuoria ja paloitella valmiiksi aamulla, en jaksaisi sössiä siellä pöydän ääressä veitsen kanssa ja mehu valuen. Syön minihaarukalla paloja kiposta. Ja iltapäivän tauolla keksi on ollut kiva.

Söin ruokalasta ostettuna yhden sämpylän. Onhan se kätsä, vie motivaation jaksaa voidella niitä omia voikkaleipiään, kun eivät ne maistu oikein miltään, ellei keksi jotain jännää täytettä. Ja jos keksii jotain mehevämpää täytettä, niin millaisena se säilyy keskipäivään vetistymättä, en tiedä.