Haagissa hallitusta herjaamassa

Tehtiin erityiskeikka Haagiin, koska passini vanheni ja olin varannut ajan passihakemuksen jättämiseen Suomen suurlähetystössä. Joka oli taas uudessa osoitteessa. Onneksi sen sentään sai taas tehdä Haagissa. Tässä välissä oli pari vuotta, jolloin minut olisi käsketty Brysseliin sitä varten, kun passipalvelua ei ollut ollenkaan olemassa Alankomaissa.

Niin, voihan sen myös yrittää hoitaa Suomessa poliisilaitoksella, mutta silloin Suomen-loman ajankohdan täytyy osua sopivasti suhteessa passin vanhenemisen hetkeen. Ja täytyy oleskella Suomessa tarpeeksi kauan, jotta sekä ehtii jättämään hakemuksen että odottamaan passin varmasti valmistuvan, jotta saa sen henkilökohtaisesti käsiinsä vielä Suomessa ollessaan. 

Passia ei nimittäin voi tuosta vain laittaa postiin tulemaan perässä. Se ei saa joutua vääriin käsiin, ja postin epämääräisestä toiminnasta on meillä ulkosuomalaisilla romaanin verran kerrottavaa. Vaikka kuinka maksaisi kirjatuista ja vakuutetuista kirjeistä lisämaksuja, lähetykset katoavat silti. 

Emme me ulkosuomalaiset huviksemme hoida asiaa suurlähetystöissä, vaan pakon edessä. Passin anominen Suomessa maksaa 50 euroa. Ulkomailla 175 euroa.

On tämä nyt toista kuin meidän kylällä.

En tuntenut noita rautatieaseman puoleisia kortteleita. Siellähän oli spektaakkelimaista jo se, että asemalta lähtevät ratikat katoavat pikkutunneliin, joka menee rakennuksen alta kaaressa. Kuuluu varoituskellon kilinää ja mustasta aukosta sukeltaa esiin ratikka. Jo sitä menoa olisin voinut katsella tunnin. Fantastisen jännää. 

Ratikkatunnelissa oli seinämaalaus, jossa luki kitaramiehen nimi. Se olikin omistettu jonkun tietyn tyypin muistolle ja hänestä oli Wikipedia-artikkeli. Chuck Deely, joka kuoli 2017, olikin tunnettu, viimeiset vuotensa Haagissa asunut Amerikan Sioux-intiaanialkuperää oleva katusoittaja, joka oli ollut monien rockbändien jäsen ja saanut musiikkipalkintoja. Jaha.

Meillä oli aikaa käydä kahvilla ensin. Se oli ihan tavallisen tylsä Bakker Bart -ketju, mutta sittenkin kauniisti sisustettu. Ihailin pinkillä plyysillä päällystettyjä tuoleja ja jakkaroita, puisia pöytiä, kirkkaita spottivaloja ja pöytien yllä roikkuvia viherseiniä, vaikka niissä olikin vain muovikukkia. Aina kahviloissa ihailen, että ”miksei meillä ole tällaista sisustusta”. Usein niissä on onnistuttu luomaan jotain tosi kaunista. Hienotekstiilisiä nojatuoleja ja kontrastia tumman ja kirkkaiden valojen välillä.

Lähetystöllä oli yleisölle vain ihan pikku koppi 5. kerroksessa ja piti soittaa ovikelloa kadulla, että pääsi sisään. Passikuvani olin sentään erikseen Suomessa teettänyt, jotta millimetrit osuvat oikein. Sormenjäljet otettiin ja allekirjoitus. On aina hitusen hämmentävää puhua suomea kesken kaiken.

Sitten stadin kauppoja, perinteinen tavaratalo Bijenkorf. Yläkerrassa Iittalaa puoleen hintaan, nimim. pitääkö olla huolissaan. 

Yläkerrassa yllätti vanha parketillinen rappukäytävä, jossa loistivat historialliset lasimaalausikkunat kirkkaissa väreissä. Niihin paistoi aurinko ja niissä norsut ja kamelit kulkivat. Heijastuksia punaisena ja vihreänä. Piti kulkea ne raput ja ihailla kaikki ikkunakuviot. 

Pelkästään ne värilasit oli sellainen kulttuurielämys, että vau, maailmassa onkin valoa ja väriä ja jotain kaunista tämän pilkkopimeän mustan tammikuun jälkeen. Kai se Bijenkorf on sellainen historiallinen talo kuin Stokka Hesassa. Rakennus on vuodelta 1926.

Kauppakäytävästä mieheni muisti ison keittiötavarakaupan, ja hyvin muistikin. Ihailin värikkäitä mausteöljyjä ja yrttipurnukoita. Nuuskimme tarkkaan koko kaupan.

Kävimme katsomassa kalakojua Binnenhofin eli hallitusrakennusten vieressä. Siinä oli varoituskyltti, että lokit haluavat syödä kalasi. Niin haluavat. Piti nähdä, onko se harmaahaikara siinä taas jonossa vasemmalla puolella. Oli se. Se on siinä aina. Sen strategian täytyy kannattaa, eli sen täytyy pakosti saada aina välillä jotain. Joko ihmiset antavat sille kalaa tai lokit varastaessaan pudottavat vahingossa jotain, mitä se nappaa.

Siinä vaiheessa paistoi vielä aurinko. Lounasaika tuli, menimme trendikkääseen ravintolaan, tahtoo sanoa, että paljon nuorisoa ja paljon kasvisvaihtoehtoja.

Binnenhofin läpi ei päässyt, se on remontissa työmaana monta vuotta. Vasemmalta lammen vierestä kuljimme, siitä näkyy pääministerin työhuoneen torni. 

Siitä Mauritshuisin taidemuseon vierestä takaisin hallitusrakennusten luo. Siinä museossa on nähtävillä alkuperäinen Vermeerin Tyttö ja helmikorvakoru -maalaus. Olemme takavuosina käyneet sitä katsomassa.

Meinasimme heipata ostokset autolle, mutta huomasimme, että mustaa sähköbemaria alkoi rullata riviin portista. Jotain tapahtuu. Mieheni muisti, että nythän on perjantai, ja perjantaisin kokoontuu ministerien neuvosto. Tässä. Niitä varmaan kohta haetaan. Yleisöäkin alkoi tulla katsomaan. Jäätiin hengaamaan.

Oli turvamiehiä ja oli ryhmä autonkuljettajia juttelemassa. Kertyi 14 paksua saman näköistä bemaria riviin. Poliisitkin tulivat takanurkkaan tarkkailemaan turvallisuutta. Silti hyvin rennosti täällä otetaan, siitä oven vierestä kulkee turistia eikä tajuakaan kävelevänsä 5 metrin päässä Alankomaiden ministeristä, joka menee autolleen. Ei sitä pihaa suljeta ollenkaan.

Jäätiin siihen sitten tyhmänä toljottamaan, tunnistetaanko ministereitä. ”Eiks toi oo joku... sano nyt, se... en muista nimeä.” ”Olis pitänyt valmistautua ja katsoa netistä etukäteen kuvia, että kuka on kuka. Vähän niinku jos menee Schipholiin bongaamaan lentokoneita, että tietää, mikä malli on kyseessä.” ”Ohoh, toi rouva ei mene edes autolle vaan kävelee himaan.” ”Lidlin kautta kotiin.” ”No toi äijä on vastuussa pakolaisten vastaanottopaikkojen pulasta, sillä on pahin kriisi harteillaan, nyt vähän empatiaa. Hymyillään.” ”Oho, se sano ’Hyvää päivää’ kansalle.”

Yhden tv-ohjelman haastattelijat menivät aulaan mikrofonin kanssa. Sitten tuli ulos pitkä ja laiha kaljupäinen kansanterveysministeri, josta kansainvälinen juorulehdistö taannoin vitsaili hänen muistuttavan Harry Potterin Lordi Vol... sitä, jonka nimeä ei tule lausua. Huomautin vain: ”Hei kaljupää, pipo päähän, täällä on kylmä!” En kovin lujaa, vain niin, että mieheni kuuli. Ja ehkä poliisit takanamme. 

Ministeristön nuorin jäsen, mustatukkainen Rob Jetten, ympäristö- ja energiaministeri, oli tunnistettavissa. Katselin sinne päin ja hän nosti kätensä tervehdykseen ja vilkutin takaisin. ”Ystävällisesti tervehti kansaa.” ”Tai sitten sen voi tulkita ilkeästi niin, että omahyväinen nulikka luuli, että kaikki ovat täällä vain häntä ihailemassa ja pitää vilkuttaa faneille.” 

Blondi valtiovarainministeri Sigrid Kaag tuli ulos. Mieheni: ”Onpas se pieni!” ”Hysst... Ite oot iso!” Joskus viime tai toissa vuonna rouva Kaag poistui kokouksesta kainalossaan paperinippu ja lehdistö otti tarkan kuvan, josta pystyi zoomaamaan tekstiin niin, että siitä näkyi hallitussalaisuuksia, ja kokonainen kohu syntyi. Taas hänellä oli aanelosia ilman mappia. Yritettiin kohdentaa kuvaan. Mitäs lauseita siihen photoshopattaisiin.

Nyt on kyllä ihan väärän valtion huivit Kaagin kaverilla.

Mieheni meinasi, että kun kaikki bemarit ovat samaa mallia, niin mistä ne tietävät, mihin autoon mennä. Sanoin, että onhan niillä oma tuttu autonkuljettajansa, kai se vie ne oikealle autolle. Silloin juuri Kaag kiljahteli, että ”kato ny, taas mä oon menossa väärään autoon!” Heheh. Ei oo helppoo.

Odotettiin, että pääministeri Rutte tulisi ulos. Meinattiin laittaa soimaan pilkkalaulu suureen ääneen sillä hetkellä, mutta ei hän koskaan tullut. Lopulta poliisitkin jo poistuivat ja luovutettiin. Ei jaksettu enää palella. Suomeksi voisi olla vastaava herjalaulu vaikka se, että jos soittaisi Irwinin klassikon ”Haistakaa paska koko valtiovalta, ette osaa muuta kuin verottaa” silloin kun ministerit kulkevat vierestä.

Vasta ihan lopuksi huomasin, että ne konstaapelit siis seisoivat ihan selkäni takana. Kun he poistuivat, kysyin mieheltäni: ”Kuulikohan ne ihan kaiken mitä mä sanoin?” ”Joo, ne teki muistiinpanot kaikesta vihkoon. Ne tietää jo mikä sun nimi on. Kirjettä tulee perästä.” 

Oikeasti toteamme, että saamme olla ihan ilman ironiaa ”kiitollinen siunattu onnellinen”, kuten nykysuomessa sanotaan, siitä, että täällä saa verbaalisesti pilkata valtiovaltaa ilman että joutuu siitä hakatuksi, käsirautoihin ja putkaan. Tiedostamme, että se ei ole maailmassa itsestäänselvyys.

Lopulta heitimme ne kamat autoon ja menimme kulttuurin pariin Escher-museoon eli katsomaan M.C. Escherin taidetta (Maurits Cornelis Escher). Museon virallinen nimi on ”Escher in het paleis”, Escher palatsissa, koska näyttelypaikkana on wanhan kuningatar Emman entinen pikkupalatsi Haagin keskustassa. 

Siellä on kolmessa kerroksessa taidetta salongeissa, ja myös ahtaita sivurappukäytäviä ja kellarissa vaatenaulakot ja kahvila. Exit through the shop. Tekstitauluissa hieman historiaa. Ai jaa, Escher opiskeli kuvataidetta Italiassa ja asui siellä ensin pitkään.

Escherin symmetrisesti toistuvat kuviot ovat minulle tuttuja mm. koulun (muistaakseni yläasteen?) matematiikan kirjojen kansista, mikä ei sinällään ole hauska muisto. Idea on siinä, että kuvien väliin jäävä tyhjä tila muodostaa taas omanlaisensa hahmon. Mielenkiintoisesti Escher kommentoi itse, ettei ymmärrä varsinaisesta matematiikasta yhtään mitään, vaikka on piirtänyt näin geometrisiä kuvioita.

Varhaisissa maisemiin perustuvissa grafiikoissa alkaa tulla absurdius tai surrealistisuus esiin ja samalla sellainen abstrahointi, että niistä tulee tosi moderneja. Joku italialainen kylä torneineen alkaa näyttää jo myöhäisten vuosikymmenien suorakulmaisilta pilvenpiirtäjiltä, kun niistä poistetaan kaikki yksityiskohdat ja jäljelle jää neliötä. 

Geometrisesti avaruudessa leijuva kalaparvi voisi olla joku futuristinen animaatioleffa.

Kaikki tutut teokset siellä oli, liskot ja kala-linnut lomittain. Rappukäytävät jotka kulkevat yhtaikaa ylös ja alas. Vesi, joka virtaa alas tai sittenkin ylös. Rullautuva toukkamainen eläin. Heijastus lasikuulassa.

Hyvin inspiroiva päivä yhteensä. Kiva käydä jossain. Vain se 2 tunnin ajo moottoritiellä aina rasittaa, että pääsee täältä kuusesta jonnekin.

Tumma tammikuu ja karvakaverit

”Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen.” Hassisen koneen nerokkain lause. Kuvaa mun elämää. On piristävää kuulla näitä punk-lauluja. 

Piristystä tarvitaankin, kun kahden viikon rankkasateen jälkeen luvattiin kahden viikon poutaa ja aurinkoista, mutta sen sijaan tulikin kahden viikon harmaa pilvi. Lämpötila nollan tienoilla, ja välillä siitä hämärästä pilvimassasta leijailee yksittäinen lumihiutale.

Tämä tammikuu on ollut Hollannin mittaushistorian viidenneksi märin, eli sitä vettä on oikeasti losottanut. Viime viikon lumirintama toi oikeat hanget suureen osaan maata, mutta juuri meiltä idästä lumipyrystä puuttuikin yllättäen kaistale ja meillä on ihan kalju maa. Räntää kyllä satoi jonkin aikaa, mutta se ei kertynyt vaan suli saman tien.

Joten on pimeää, hämärää, kylmää. Aika ankeaa.

Ja jännää on, että yöpakkasista huolimatta aivastuttaa ja allergia kutittaa kurkussa. Kyllä, siitepölykausi on käynnistynyt. Pähkinäpensas kukkii täysillä, seuraavaksi leppä.

Hyvä ja helppo eli jonkun toisen tekemä ruoka ilahduttaa aina. Kerran käytiin oman kylän kreikkalaisessa. 

Seuraavalla viikolla tilattiin kotiin poke bowl ja ebi tempura, ja naureskelin taas sushien nimiä huonona vitsinä.

Yksi aamu töissä päässäni alkoivat soida voimallisesti ”Still loving you”:n säkeistöt, lähinnä sävelmänä, koska en muista puoliakaan lyriikoista oikein. Uhkasin työkaveria, että ”sun kannattaisi laittaa radio lujemmalle, koska jos et laita, niin mun on pakko alkaa laulaa Scorpionsin Still loving youta isoon ääneen! Valitan ja sori!” Alkoi radiota kuulua.

Viikonloppuna luin maratonina, työn alla Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat. Siitä on todettu, että teksti on hieman kökköä kuin kouluaine konsanaan, eli kirjallisista ansioista ei nyt ole kyse. Mutta sisältö lienee monelle kiinnostavaa monelta kantilta. Huom. lukijan pitää kestää ällöt jutut vuotavista verisuonista ja kallon poraamisista. 

Lopulta siinä oli leikattu niin monta sataa aneurysmaa, että näin jo unta, että kolme kansainvälistä huippuluokan neurokirurgia oli tauolla tai lomalla ja sysäsivät minulle kasan potilaita, että leikkaapas sinä noi kuntoon sillä välin. Huokailin, että no niin kai sitten, aina mun pitää kaikki hoitaa. Otin niiden potilaskansiot ja leikkailin yhden toisensa perään leikkausjonosta kuntoon, että hoh hoijaa, aneurysmaa riittää.

Myös toisen unen muistan, jossa oli paljon projektia ja touhua. Ryhdyttiin syömään jossain ruokalassa ja mieheni kysyi, mitä otan ruokajuomaksi. Kuljin lasi kädessä kohti tiskipöytää ja sanoin, että ”mulla on tässä mukissa vähän pinaattikastkkeen jämiä ja sen alla omenasosetta, anna mä laimennan tätä vedellä niin siinä on mulle hyvä mehu.” Hyi yök.

Oikeana projektina sain valmiiksi 1000 palan palapelin. Kaikki palat olivat tallella. Yhtään ei ollut onneksi tarttunut kissan takapuoleen ja vaeltanut ovesta kadulle, vaikka elikko kiehnäsikin kasassa alkuvaiheessa.

Enää nämä 2 palaa jäljellä. Ehkä nyt voin uskoa, että saan tämän valmiiksi.

Kissaystävämme Dorus toi sitten vihdoin parhaan kaverinsakin meille kylään. Ne asuvat samassa taloudessa. Meistäkin on kiva, jos myös oranssia kollia Juliusta voisi silittää välillä. Se on säikky ja halusimme opettaa sille, ettei meitä tarvitse pelätä. Nyt sekin ymmärtää luottaa meihin ja alkaa kehrätä meillä kaikessa rauhassa.

Julius käy matolle makaamaan ja vetelee itseään hauskasti etutassujen kynsillä pitkänä. Sillä on silkkinen turkki. Sillä on sellainen turkki, johon jää urat, jos vetää sormilla. Voisi kammata sellaisella zenpuutarhan haravalla. 

Kyllä ovat kissat erilaisia. Luulimme Doruksen kohdalla, että se pelästyisi kolahduksia ja yhtäkkisiä ääniä, mutta se ei yhtään hätkähdä mistään metelistä. Se voi maata tiskipöydällä sähköisen kahvimyllyn vieressä, vaika siitä lähtee korvia raastava ääni! Eikä se pelkää pölynimuriakaan. Sen sijaan Julius säpsähtää juuri tyypillisesti kaikkia rasahduksia.

Julius tulee mielellään sohvallekin makailemaan, ja syliin.

Kollit kulkevat omilla teillään, eivät ne yleensä vietä aikaa yhdessä. Mutta välillä ne sattuvat yhteen. Julius naukuu takapihalla ja Dorus tulee etuovesta ja päästämme molemmat sisälle, että ”katsos kuka tuttu täällä on” ja hei miu mau.