Mitä opin Postin tornitalossa

Onnistuin olemaan Saksan Postin tornitalossa kutsumatta sitä hävyttömällä nimellä, joka selviää tästä jutusta: Hulvaton Postin päämaja Bonnissa.

Firmalta kun vuokraa työmatkalle auton, saa automaattivaihteisen (oh no) dieselin (en mä osaa ajaa kuin bensiinillä) stop and go -säästötekniikalla (tämäkin vielä). Kuinka outo voi auto olla. Onneksi työkaveri ajoi.

Matkan varrella Saksan autobahnin vieressä höyrysi pitkälle näkyvästi voimalaitos ja selvitin, että se on Neurathin ruskohiilivoimalaitos. Edelleen ruskohiili. Ja sen vieressä Mönchengladbachin eteläpuolella on tämä Garzweilerin avolouhos, joka ulottuu nyt jo ihan moottoritien laitaan ja on hyvin näkyvissä.

Ruskohiilivoimalaitos.

Ja välissä kumminkin tuulivoimaa.

Ruskohiilikaivos Garzweiler.

Tuijottaa sitä kuoppaa, jonka toinen laita on niin kaukana horisontissa, että se näkyy sinertävänä ilman läpi, ja kaikki maa on kaivettu pois mielettömältä alalta ja duuni ja ruskohiilen kaivaminen jatkuu ja jatkuu, ja minulle tulee vain yksi sana mieleen: krank. Tämä on sairasta, että kaivetaan koko maisema pois niin etäälle saakka ettei se mahdu näkökenttään. Kaivosalue on jo 66 neliökilometrin kokoinen ja laajennetaan vielä 48 neliökilmetriä. Ja uuden alueen alta on hävinnyt tai tulee häviämään 12 kylää. Tästä Jenni kirjoittikin blogiin (linkki tässä), Immenrathin kylän autioitumisesta ennen tuhoa; nyt tuo vasen kuopan osa on sen paikalla. Sinne meni.

Tältä se näyttää Googlen satelliittikuvassa.

Laajentumissuunitelma.

Puut alkavat vihertää.

Kemianteollisuutta / öljynjalostamo Kölnin ja Bonnin välissä.

Bonnissa sitten. Kadunlaidan julisteessa näkyi Scorpions; keikalla vielä, Hannoverin pojat. Sillalla ajoi vanha tuttu vaaleanvihreä raskas S-Bahn. Vieressä menivät matalalattiaratikat 62 ja 61 Poppelsdorfiin; kyltissä luki Tannenbusch; vanhoja muistoja.

Rapistuneet korttelit. Siitä muistui mieleen, että sellainen aikamoinen kontrastihan Bonnissa oli aina: toisaalta vanhat yläluokan kaupunkiasunnot kauniisti koristelluissa parisataavuotiaissa kivitaloissa, toisaalta niitä samoja herraintaloja hylättyinä tai kunnostamattomina, maali halkeillen, graffitein tuhrittuna. Romua täynnä olevia etupihoja jalkakäytävän vieressä. Tai siistejä vehreitä puiden reunustamia katuja. Tai sitten taas 60-luvun betonimöhkälerakennuksia ja rumia harmaita laatikkotaloja. Ihan oikea kaupunki siinä mielessä: kaikkea sekaisin ja paljon liikennettä.

 

Postin torni oli korkea. Eihän tämä mahdu edes yhteen valokuvaan. Ulkona kiinnitti huomiota, että sisällä aulassa on mustapukuisia vartijoita, jotka tarkkailevat jo ulos, että kukas siellä valokuvia näpsii. Turvatoimet ovat terrorismin uhan takia korkealla Saksan suuryhtiöissä standardina.

Kokous pidettiin matalassa siivessä, mutta pääsimme pikku kierrokselle torniin ylös. Kokoushuoneilla oli kaupunkien nimiä. Kyltissä mainittiin myös Helsinki, Skandinavia ja Lappi ja kaikki pohjoismaiset pääkaupungit.

Aulan koristus.

Hissi oli hirveän nopea. Niitä suhahteli lasiseinien takana ylös alas kun odotimme omaamme ja mietin, selviänkö tuosta vauhdista ollenkaan. Että sillä 30. kerrokseen. Siellä oli vierailijoille avoin näyttely, vähän DHL:lentorahtikonttia, Postin modernia sähköpyörää ja historiafilmiä kirjeiden lajittelusta käsin. Sekä valokuvat siitä, miten tornin julkisivu loistaa sinisenä iltaisin ja siihen voi myös laittaa sesonkikuvioita kuten joulukuusen, tai liikkuvan valoshown. Lintujen muuton aikaan laitetaan ystävällisesti sellainen valaistus, joka auttaa lintuja tajuamaan korkean esteen ja estää niitä törmäämästä taloon, mikä on pilvenpiirtäjissä muutoin yleinen ongelma.

Tornissa on 41 kerrosta. Jonkin virallisen määritelmän mukaan pilvenpiirtäjä on yli 150 metriä korkea talo. Näin laskettuna Bonnin Postitorni on ainoa Frankfurtin ulkopuolella sijaitseva pilvenpiirtäjä Saksassa. Kerrostaloista se on Saksan 11. korkein.

Ylhäällä noin 38. kerroksen kohdalla oli ollut alkuaikoina koululaisryhmä esittelykäynnillä, ja yksi oppilas oli kiivennyt yhdyssillalla lasikaiteen yli ja mennyt vinon betonipalkin päälle istumaan. Siinä oli sellainen vinorasti rakennuksen puoliskojen välillä. Kauhea paniikki, että kuka maksaa, kun se kohta putoaa ja kuolee. No ei se pudonnut, mutta silti melkoinen show. Sen jälkeen ei kai ole ihan yläkerroksiin viety ainakaan koululaisryhmiä. Muutoin siellä istuukin liikkeen johto eikä sinne ole taviksilla asiaa.

Viereinen 60-luvun 115-metrinen tornitalo Langer Eugen onkin nykyään YK:n käytössä. Ikkunoista näki Kölnin tuomiokirkon horisontissa kohoavana, ja toiseen suuntaan Petersbergin, Siebengebirgen, Drachenfelsin ja Bad Godesbergiin päin. (Siebengebirge on seitsemän kukkulanhuippua sisältävä pikkuvuoristo, jossa seitsemän kääpiön sanotaan asuvan.)

Langer Eugen / YK.

Siebengebirge.

Rein.

Kölnin suuntaan.

Post-Toweria alettiin suunnitella, kun vuonna 2000 Saksan Posti yksityistettiin yhtiöksi eikä ollut enää posti- ja puheliniministeriön alainen valtion viranomaiselin. Halusivat rakentaa kunnollisen maamerkin. Lasiarkkitehtuurilla haluttiin ilmaista organisaation läpinäkyvyys, että tullaan pölyisistä virkamiesten suljetuista huoneista ja ummehtuneesta imagosta johonkin ihan uuteen ja moderniin. Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa on sääntö, että mikään rakennus ei saa olla korkeampi kuin Kölnin tuomiokirkko, mutta Posti halusi tornistaan vielä korkeamman. Lupaa ei herunut. Tyytyivät sitten näihin 162 metriin. Virallisesti Kölnin tuomikirkko on kylläkin vain 158 metriä, että ehkä onnistuivat täpärästi ylittämään sen kumminkin. Ehkä riippuu siitä, mitä kaikki katon uloimmat härpäkkeet lasketaan mukaan korkeuteen.

Lounas kanttiinissa oli myös upea. Vitriinikaappien lasihyllyillä esiteltiin live-ruokana lautasilla päivän lämpimät pääruokavaihtoehdot. Joka päivä voi valita ainakin näistä: 1. joku pasta-annos, 2. kasvisruoka, 3. eksoottinen etnoruoka, 4. perinteinen (eli saksalainen) ruoka. Ruokalassa oli ihqun mintunvihreitä penkkejä ja tuoleja.

Olen alkanut tottua Postin tyyppiin, joka meitä isännöi ja johdatti. Ensin hän oli jotenkin ärsyttävä, mutta alan vähitellen oppia ja tajuta, mikä se on. Viimeksi unessa vietinkin rentoa iltaa nimenomaisen Thomaksen kanssa jossain asunnolla; juotiin drinkkejä ja naurettiin kaikelle koko ajan. Voi sitä kätevästi ystävystyä unissakin.

Niin että näissä merkeissä, kerroin hänellekin menneisyydestäni Bonnissa Deutsche Bankin ja Postbankin töissä ja asumisesta vastarannalla Beuelissa, kun tätä taloa alettiin rakentaa. Nostaa arvostusta muutaman pointsin, kun heittää olleensa Deutsche Bankilla ja Postbankilla, vaikken ollutkaan siellä finanssineuvojana, vaan osa-aikaisena ja väliaikaisena opiskelijana auttelemassa faksien kanssa ja softwareorjana päivittämässä pankkiautomaatteja etänä.

Talviväsymyksestä valoshokkiin yhdessä päivässä

Silmien ärsytyksestä ja yleisestä ärsytyksestä

Mtäh. Aamulla oli sankka sumu ja harmaa maailma, mutta sitten aurinko tuli esiin ja yhtäkkiä oli 20 astetta. Auringon voiman ja etelätuulen yhteisnäytös.

Siis: ensin oli fyysinen väsymys, mutta heti kun kolmen viikon harmaasta vesisateesta kuoriutui loistava aurinko ja tuli kevätpäivänseisaus, huomasin olleeni reippaana puuhaamassa koko päivän suorastaan hyperaktiivisena ulkona ja sisällä ilman väsymystä. Että oliko se sitten siinä? Vähän aurinkoa käynnisti koneen, tai ainakin jotenkuten normalisoi?

Sumusta johtuen en tajunnut ottaa aurinkolaseja mukaan ja käveleskelin ulkona loisteessa sillä seurauksella, että silmät saivat melko shokin valonsäteilyä ja alkoivat kirveltää ja punoittaa. Ei ihme, kun eivät ole moiseen tottuneet. Ei siihen paljon tarvita, että liika on liikaa.

Polttaa kesäkatu kuuma? (Kiitti Danny, nyt soi tämäkin päässä.)

Saman päivän aamu. Tämä on ihan livekuva ilman muokkausta, ei mustavalkoiseksi käsitelty.

Pesän rakennusta. Harakat rakentavat pesänsä palloksi, johon kuuluu katto. Katto tehdään piikkipensaasta, jos voidaan, sillä sen tehtävä on suojata pesuetta petolintujen hyökkäyksiltä ylhäältä käsin.

Kukkien ruukutus ei sovi perfektionisteille

Hyperaktiivisena vapaapäivänä tajusin, että välillä vaan on ärsytyksen aika. Sellainen vaihe, että tulkitsen kaiken pahansuovasti, oletan, että maailma on minua vastaan, ja panen terävästi merkille kaiken sen, missä on huonon kohtelun makua minun suuntaani. Kaiken, missä olosuhteet ovat huonot eivätkä ihan sitä kuin toivoisin, tai kuten mielestäni maailman pitäisi toimia ollakseen oikeudenmukainen. Kritisoin ja räyhään itsekseni vaikka mistä päivän aikana.

Toisaalta kiukkuisena voi olla hyödyllisen tarmokas ja saada energiaa asioiden hoitamiseen.

Menin sitten esikkojen pariin puutarhakauppaan, koska sääennusteessa lukee +14 seuraavat viikot ja olisi kiva saada ne värikkäät kukat jo pihaan pöydille.

3 esikkoa 2,99.

Kukkien istuttaminen piharuukkuihin onkin kyllä sellainen homma, että siinä saa kaikki perfektionismi väistyä vaikka sitten itkun kera. Sitä ei VOI tehdä hyvin. Siinä varisee kuitenkin multaa juuri niiden hauraiden terälehtien päälle, joita yritti varjella ja joiden piti pysyä kauniina ja puhtaana. Voi anteeksi kukka. Märkä multa tahraa ruukkujen reunat ja kun sitä yrittää pestä liinalla, liinasta leviää vain lisää mustaa mutaa joka pyyhkäisyllä. Mullat ovat pitkin maata ruukkujen ympärillä. Annostellessa multaa kukan alle aina jotkut lehdet taittuvat ja katkeavat; anteeksi kukka taas.

Tuntuu siltä, että onnistuu pelkästään tuhoamaan koko kasvin tuhannen silpuksi ja likaamaan sekä kukat, ruukut että työstöpaikan yltä päältä, ja laittamaan kukan vinoon ruukkuun, ja jättämään juuripaakun viereen aukkoja, joissa ei ole multaa ollenkaan.

Jos ei juuri sillä hetkellä pysty kestämään epäjärjestystä ja huonoja suorituksia, niin siinä on oikein katkera kriisin paikka.

Mutta sainpa ne primulat ja ranunculukset ruukkuihin. Joten kuten.

Ei saa sataa!

Lisäksi turhautti se, että sääennusteet ja sääihmiset olivat luvanneet kaikkien sateiden loppuneen kerta kaikkiaan ainakin kahdeksi viikoksi. Pelkkää poutaa, lämpötila nousee jne. Mistä tulkitsin, että voisin mennä vaikka pyörällä mihin tahansa milloin tahansa pelkäämättä sadetta ja että voisin laittaa päähäni vesiliukoisia yhden päivän kestäviä suihkevärejä pelkäämättä, että sadevesi valuttaa ne pitkin naamaa ja vaatteita.

Kokeilin sitä pinkkiä sitten. Ja lähdin kauppoihin, onneksi kuitenkin autolla. Niin eikö ala sataa. Mitä tuossa tuulilasssa on, vesipisaroita? Miksi hitossa?? Ei saa! Tulikin sitten tuntikausien paikallinen sadealue koko iltapäiväksi, juuri kun aioin laittaa kukkia pihassa ruukkuihin kaikessa rauhassa. Niin sitten siellä sataa päähän ja minulla on ne pinkit tukassa. Nyt piti olla täyspouta joka päivä!! Tana! Petturit ja huijarit!

Ööö... aika pinkki?

Sain kuitenkin loputtomasti taloustöitä tehtyä tarmokkaasti. Pesin talven toppatakkeja yksitellen, siivosin kaappeja, kävin eläinkaupassa ja rautakaupassa, tiskasin, etsin vaaliehdokkaita, mietin työmatkan vaatteet ja laukut.

Jotain pörriäisiä siellä jo pörrää; ehkä kukkani ilahduttavat niitä.

Kylpyhuone sisustuu retroväreihin

No niin! Päivitys kylpyhuoneen remontinjälkeisistä edistyksistä alkaa taas maalisudilla.

Meillä on pitkään ollut valkoinen muka-ikkunaluukullinen koristepeili, ja siitä piti mielestäni ehdottomasti tulla värillinen kylpyhuoneen uutta ilmettä varten. Akryylituubit esiin.

Omenanvihreä kuuluu lempiväreihini ja harvoin joudun sanomaan, että nyt on kyllä liikaa vihreää. Ehkä myös hitusen väärä sävy. Joten lisää kerroksia pintaan. Vähän valkoista rätillä päälle... paranee jo hieman.

Sitten muistin alkuperäisen visioni siniturkoosin ja vihreän yhdistelmästä.

No näin suunnilleen! Miehelleni selitin: ”Tämä on tahallaan tällainen laikukas. Puupinnan pitää näyttää siltä kuin peili olisi selvinnyt Kuuban 60-luvusta tähän päivään.”

Nyt peili odottaa asennusta vielä. Tämä ja kattolampun ripustaminen väliaikaislampun tilalle ovat viimeiset tekemättömät teot tehtävälistalla.

Suihkukoppimies tuli sitten vihdoin. Mutta häntä varten elementtien piti olla valmiiksi yläkerrassa lähellä rakennuspaikkaa. Ne olivat tietysti kamalan painavat ja korkeat ja leveät. Enempiä miettimättä mieheni oli purkanut ne pahveistaan, mutta yritä nyt sitten saada raahattua kaksin oviseinää kapeita rappuja ylös kallistellen ilman että lasiovi aukeaa ja vääntyy matkalla ja hajoaa koko höskä. Ensinnäkin soitimme kaverin hätiin ja toiseksi hioimme sen strategian, että pakataan ovi takaisin pahvilaatikkoonsa teipein, niin pysyy ainakin kuosissaan kuljetuksen ajan. Miehet raahasivat molemmat osiot hikoillen raput ylös. Kamala homma.

Asentaja tarvitsi reilut 4 tuntia työtä. Mutta hienosti onnistui. Kaappi osui tasan sen reunuksen päälle, jonka kaakelimiehet olivat lattiaa laittaessaan siihen rakentaneet kahden eri kaakelityypin välille.

Kannustin syömällä sillaikaa töissä Haribon ruuvimeisselin.

Kaappi on tukeva eikä vuoda ja ovi aukeaa helposti; kaikki hyvin. Kätevää, kun suihkun kosteus pysyy kaapissa ja jos vielä viimeiseksi vetää lastalla vedet alas lasista, niin suurin osa kosteudesta on hoidettu pois huoneesta helpolla.

Vihdoin saatiin iso oranssiksi maalaamani peili porattua paikoilleen pesualtaan päälle, kun nyt oli selvää, mihin senttiin saakka suihkuseinä ulottuu. Ja vihdoin pystyi ottamaan käyttöön turkoosin alakaapin pesualtaan alle, kun suihkusta ei enää roisku vettä siihen.

 
Nyt alkaa päävärilinja näkyä hyvin: oranssia ja turkoosia. Oikeasti 70-lukulainen oranssi emalimukini pitäisi nyt oikeastaan saada esille eikä sulkea kaappiin.

Sitten vielä pieni seikkailu Ikeassa. Ikean tekokukat muuten tekevät tunnelmaa. Niin törkeää kuin se onkin. Sain kivan retropurkin ja siihen muovisaniaisen ja se on niin nätti pesukoneen päällä.

Olemme muutoin onnistuneet lataamaan tavarat kaikkiin kaappeihin ja tyhjentämään pesukoneen päällisen hyvin pitkälti, ettei sen tarvitse toimia täytenä pöytänä kuten ennen. Joten näin mielessäni saniaisen siinä mukavasti ja tunnelmallisesti ja esitin miehelleni: ”Mikä olisi sun pääargumentti siihen, ettei pesukoneen päällä voisi olla saniainen purkissa?” Kun argumentiksi ei löytynyt muuta kuin epämääräinen negatiivinen ”äh”-fiilis, että ”ehkä se olisi huono juttu tai hankala pitää puhtaana”, voitin ja sain saniaiseni. Se nyt on helppo puhdistaa pölystä vaikka kraanan alla huuhtelemalla.

Ja kaapin päälle löytyi myös sopiva pitkänä roikkuva tekokasvi. Ja keltainen metalliruukku sille.

Näillä viime silauksilla selkeni retrolinja ja tietyt värit. Upeasti on nyt oranssia ja turkoosia pääyhdistelmänä, ja siihen päälle parit keltaiset ja muut värit, ja kasvit vähän pehmentävät suoralinjaista näkymää. Suihkuunkin löytyi nimenomaisen turkoosi roikkuva vedenkestävä hylly.

Nyt niskassa puuskuttaa enää ennen kaikkea se kattolampun asennus, mikä vie perinteisesti sellaiset viitisen tuntia kiroilua. Ennen sitä en laita pistettä tälle projektille. Mutta hyvin pitkällä ollaan.