Urani telkkarin euroviisujuhlissa

Kerroin vähän aikaa sitten, että olimme menossa katsomaan euroviisujen finaalia tuntemattomaan baariin tuntemattomaan kylään Sassenheimiin tv-kuvausten statisteina. Edustamaan Suomea kansainvälisessä viisufanien joukossa, tv-julkkiksen Paul de Leeuwn ohjelmassa. Näin siinä kävi:

Ajettiin Sassenheimiin. Matkabussiin kerättiin väkeä aseman parkkipaikalla. Tv-tiimillä oli jakaa maiden lippuja. Saatiin 3 kunnon puuvartista kankaista Suomen lippua, joita voi heilutella kädessä ja 1 iso, jonka mieheni sitoi harteilleen.

Olin värjännyt tukkani siniseksi. Päällä perkele-paita ja mukana käsineet, joissa lukee kädestä toiseen osina FIN-LAND. Ja muutoin sinistä vaatetta. Miehelleni olimme netistä hankkineet Finland-lippiksen. Ja mukana tulitikkuaskin muotoiset Suomen lippu -ledikynttilät, joita voi pitää vaikka baarissa pöydällä.

Bussiin tuli tiimejä. Norjalaiset rouvat tulivat. Puhuin heidän kanssaan kouluruotsia. Rouva kertoi opiskelleensa 2 vuotta Sibelius-Akatemiassa ja sanoi joitakin sanoja suomeksi. Oli huilisti.

Australialainen pariskunta tuli taaksemme, jutskattiin jotain. Tuli Puola, Liettua, Ukrainasta 2. Saksalaisia 2 ja sveitsiläisiä 2, he puhuivat saksaa kanssani. Ruotsalaisia naisia tuli viikinkikypärissä 4:kin kappaletta. Serbiaa 2 naista, Espanjaa naisryhmä, 1 Romania. Armenialaisia naisia etnisissä kirjailluissa mekoissa. Moni puhui sujuvaa hollantia tv-tiimin kanssa, mutta eivät kaikki.

Norjalaiset sanoivat, että meillä on sitten terttu banaaneja mukana. Koska Norjalla oli susi-banaanilaulu viisuissa. He aikoivat käyttää banaania mikrofonina, jos heitä haastatellaan. He jakoivat banaanikarkkeja bussissa ja sanoivat minulle suomeksi i:llä ”banaani”.

Katsottiin bussissa tv:stä kisojen alku. Tv-tiimi huusi mikrofoniin ”Hello Europe! Are you ready!” ja kaikki hurrasivat, mutta Europen jälkeen jotkut lisäsivät ”And Australia!”, minäkin huusin sen kovaa ja näytin australialaisia takanani. Sitten tiimi huusi ”Hello Europe AND Australia!”

Viisufinaalin alkuohjelmassa megaorkesteri ja -kuoro lauloi torinolaisella aukiolla ”All we are saying is give peace a chance” ja meidän bussimme lauloi mukana.

Ajettiin keskustaan muutama minuutti. Kuulimme, että asiaan kuuluu yllätys: Sassenheimin kylässä oli baari, joka täytti 40 vuotta, ja Paul halusi ohjelmassaan yllättää sen juhlilla ja tuoda sinne ”koko Euroopan” katsomaan euroviisuja eli meidät. 

Odotettiin sivukujalla salaa, että Paul tulee paikalle. Toinenkin suurjulkkis, komedianäyttelijä ja laulaja Claudia de Breij, tulisi myös ja haastattelisi kulkueen aikana joitakin meistä viisuasioista. Se kulkue olisi kuin Hollannin tv:n ”The Passion” eli musikaalisen pääsiäisohjelman ristisaattue, eli pitäisi kulkea melko hartaana valojutskan perässä. Droonilla kuvattaisiin ylhäältä.

Odottelua sivukujalla.

Sitten lähdetään kadulle kuvattavaksi.

Sivukujalla Ruotsi ja Norja katselivat kännyköistään viisujaan, kuului susien ulinaa. Sveitsin madamilla oli kännykkä, josta hän näytti minulle kiltisti Rasmuksen vetoa, joka tuli just. Huomasin taivaalla täysikuun ja huomautin norjalaisille, että kato, nyt se susi voi ulvoa tuota. Ulvottiin vähäsen. Välistä kulki joku asukasraukka kotiinsa ostoskassein välistämme ja tervehti ystävällisesti (ja ajatteli että WTF).

Sitten ilmaantui valojutska, jota miehet kantoivat, näin vain valkoisen suorakulman sivusta, mutta mieheni sanoi, että se oli sydän, euroviisusydän. Sen perässä lähdimme ryntäämään pitkin katuja. Poliisiauto oli turvaamassa meille tien kadun alussa. Kylän skidit ja asukkaat katsoivat ihmeissään polkupyöriensä kanssa vierestä, että mitä tapahtuu. Norjalaiset näyttivät haastattelijalle banaanimikrofoniaan, että mitäs pidät tästä. Hölkkäsimme sydämen perässä. Huidoin Suomen lipulla takana kulkevia, että tulkaa ripeämmin.

Tältä se näytti tv:ssä droonikuvana.

Norjalaisten banaanit.

Australialaiset haastattelussa.

Suomea ei haastateltu, ottivat vain pari haastattelupalaa. Tultiin kapakalle, mentiin ovesta sisään yllärinä, täytettiin tila. Kolme kameramiestä kuvasi. ”Ottakaa tuolit, levittäytykää”. Se oli ihan pieni ja ahdas baari, osalle ei riittänyt kuin seisomapaikkoja. Kerroin mitään aavistamattomille taviksille, että moi, me ollaan tässä nyt sitten katsomassa viisuja loppuun saakka. 

TV laitettiin viisuille ja lujalle ja alettiin seurata. Porukka lauloi ja taputti mukana eri viisuja ja huusi kannustusta. Oluita tuotiin, tarjoiltiin keittoa, tuli pähkinää ja juustopalaa pöytään.

Baari täynnä.

3 kameramiestä oli hommissa yhteensä.

Äänitystekniikkaa.

TV-kamerat tunkivat välissä. Hirveä hälinä, ei saanut selvää, mikä siellä oli juoni ja mitä tv:seen puhuttiin mikrofoniin. Espanjan esityksen aikana heiluskelin tuolilla ja näyttelin Finland-hanskojani rytmikkäästi suoraan kameraan. Kun tuli Hollanti, kaikki me hoilasimme biisiä hulluna, ja sitä kuvattiin.

Puolan naiselle kehuin, että tykkään Puolan kappaleen melodioista, ja hän ilahtui. Serbiaa rakastettiin, kaikki taputtivat koreografian mukana . Minun olisi pitänyt kyllä kehua Serbian ystävällisille naisille erikseen, että rakastan niiden kappaletta.

Välitauoilla porukka parveili ulkona ja mieheni näki, että nyt voisi saada fanikuvan. Käytiin poseeraamassa sekä Paulin että Claudian kanssa.

Julkkisten kanssa, Paul de Leeuw ja kakkosjuontaja Hans Kesting.

Näyttelijä-laulaja Claudia de Breij.

Baarissa järjestettiin tilaa vielä yhdelle ohjelmanumerolle: 87-vuotias rouva halusi tanssia valssia ja tv-tiimi oli järjestänyt tanssipartneriksi tunnetun vanhan tanssija-koreografin, komeasti puvussa. Claudia lauloi ja kitara säesti ja daamilla oli upea sininen liehuhelmamekko. 

Valssia väliajalla.

Sitten jo purettiinkin kaikki kameratyypit, mitään ei enää kuvattu pisteidenlaskusta. Paul ja Claudia istuivat kavereidensa kanssa pöydässä loppuun saakka.

Onnittelimme ukrainalaisia kun he voittivat, käteltiin. Liettualainen nainen otti heihin useamminkin yhteyttä. Ruotsalaiset häipyivät jo johonkin, kun laulut oli laulettu.

Käsky mennä bussiin, kun lähetys oli lopuillaan. Täysikuu paistoi, australialaisnaisen kanssa siitä vitsailtiin, että nyt voi tulla hulluksi, ja hänen miehensä vitsaili, että täytyy vissiin poistua paikalta ennen kuin käy mitään. Australialaismies analysoi, että oli ehkä pettymys kun Suomi jäi niin loppupäähän ja Hollantikaan ei ollut top-kympissä, mutta totesin, ettei se paljon haittaa kuka saa pisteitä, viisut ovat kuitenkin iso ja iloinen party joka vuosi.

Vilkuteltiin parkkipaikalla, huusin espanjalaisille buenas noches, Norja huusi minulle heippa vaan Suomi. Lähdettiin joskus yhdeltä yöllä, oltiin kotona 3:20.

Nyt saa sitten pelätä, mitä kauheaa tulee Hollannin ykköskanavalta keskiviikkoiltana. 

Hoilotusta.

Lähetyksessä Hollannin ykköskanavalla minua näytetään noin kolmen sekunnin ajan lähikuvassa, kun heiluttelen niitä Finland-hanskojani suoraan kameralle ja heilun viehkosti kappaleen tahtiin. Hehe viehkosti.

3 sekuntia kuuluisuutta.

Kun lauletaan Hollannin esitys koko kapakan kanssa yhdessä, olen joukossa hoilottamassa täysillä.

Vasta koko jaksosta selvisi kokonaiskonsepti. Me tiesimme vain osan juonesta. Jakson ideana on se, että aiemmin päivällä Paul ajaa bussissaan ja valittaa, että joutuu tekemään töitä eikä pääse näkemään viisufinaalia. Käy haastattelupaikoissa ympäri maata ihan muissa teemoissa. Aina välillä hän hoilaa Stienin kappaleen kertosäkeen ”uuu, aa-haa” -kohdan intohimoisesti ja valittaa, että kyllä se esitys pitäisi nähdä. Assistentti Hans pahoittelee, että vielä on töitä tehtävänä, et kyllä ehdi näkemään. 

Yhdestä paikasta he poimivat mukaan sen 87-vuotiaan daamin, joka haluaa tanssia valssin. Kavaljeeri tulee mukaan bussiin ja daamille taiotaan tyllimekko päälle. 

Näytetään videopyyntö Sassenheimin baarin pitäjänaiselta, että eivät pystyneet juhlimaan 40-vuotista taivaltaan koronasulkujen takia ja ehkä Paul voisi tulla juhlistamaan joku kerta. Tästä Paul innostuu jo toivomaan, että siellähän voisi katsoa euroviisuja. Mutta video jatkuu ikävä kyllä niin, että nainen valittelee, että koko Sassenheimin kylässä kukaan ei oikein seuraa viisuja, se ei siellä kiinnosta ihmisiä.

Lopussa kaikki kuroutuu yhteen: Europassion-kulkueen avulla me, kansainväliset euroviisufanit, tuomme Sassenheimin kylään viisuinnostusta. Näkyy, kun meidät laitetaan juoksemaan, koska valosydäntä kantava Paul puuskuttaa, että ”kohta laulaa Stien, vähän vauhtia, pitää ehtiä näkemään!” Sydän asetetaan baarin eteen ja me rynnistämme sisään.

Sydän on saatettu baarin eteen ja porukka tunkee sisään.

Stien laulaa, Paul katsoo hartaana ja johtaa: kaikki yhdessä kertosäettä. Ja koko baari laulaa. Siinä hän sai sen kaipaamansa Stien-hetken. Ja väliajalla tulee valssin tanssi, ja sen jälkeen lauloimme kaikki synttärilaulun, koska daami täytti 88 vuotta keskiyöllä.

Lopussa drooni lentää baarin pihamaalta ja kylän ylle. Niin olemme selvästi tuoneet euroviisun iloa kylään ja juhlat baariin.

Sassenheimin tuore euroviisukulmaus droonikuvana.

Kuka näitä pyökkejä tunnistaa!

Yle: ”Vesistöjen vähyys, lentokenttä, Kehä III ja laajat logistiikka-alueet luovat osaltaan mielikuvaa Vantaasta, joka ei ole varsinainen lintuparatiisi. Kaupungin alueelta löytyy kuitenkin yllättävän hyvää ympäristöä myös monipuoliselle linnustolle.”

Vantaahan on ihan kuin tämä meidän kotikunta Venray. Logistiikkahalleja, asfalttikenttiä ja rekka-autoja. Nyt mä tajuun. 

Tai: Venray on pieni Vantaa. Vesistöjen vähyys, moottoritie ja laajat logistiikka-alueet. Vain lentokenttä puuttuu. Siks täällä on vähän tämmöstä.

Hollannissa lentokenttä eli Schipholin ympäristö taas on nimenomaan lintuparatiisi ja nimenomaan vesistöjen ansiosta. Ympärillä, myös kiitoteiden vieressä, on leveitä ojia ja isojen tienristeyksien kainalossa lampia, jotka vilisevät nokikanoja, sorsia, harmaahaikaroita, merimetsoja ja muita vesilintuja. Schipholin ympäristössä voin jatkuvasti bongata lintuja joka kulmassa, toisin kuin meillä sisämaassa. 

Lintujen luksuskylpyamme syreeninkukkakoristein.

Tämä on tärkeää sanoa enkä ole ehtinyt: Pääskyset ovat tulleet! Tervapääskyt huutavat taivaalla! Se on hurmaavaa.

Kai nämä ovat minun lemppari-vuodenaikojani. Rakastan kevättä, olen ihastuksissani koko kevään, kun valo voittaa pimeyden ja luonto vihertyy ja kaunistuu päivä päivältä. Ehkä kevät on se paras. Mutta kesäkin on ihana, kun saa olla huoletta ulkona lämpimässä ja on valoisat illat.

Vihdoin ukkonen, vihdoin vettä. En ymmärrä tätä säätä tänä keväänä, miten voi olla viikosta viikkoon pelkästään poutaa Hollannissa. Aurinkoa ja kuivaa, ei koskaan sadetta ennusteessa seuraavaan kahteen viikkoon. Kaksi kuukautta kuivaa, mitä tämä on. Kukat ja kasvit alkavat kärsiä, meinasin jo kastella pihan letkulla mutta sitten näin, että seuraavana päivänä voisi vihdoin tulla ukkossade, ja tuli. No jopas tulikin oikein kunnolla rankkasadetta.

Kävin lounaskävelyllä ennen ukkosta ja oli ”ukkosenlämmitin”, se on lapsena tehty vitsi: kun äiti sanoo, että on ”ukkosenlämmin”, niin minä kuvittelin ja keksin, että päällä on laite, jonka nimi on ”ukkosenlämmitin”, joka hautoo sen ukkosen valmiiksi.

Huomasin, että rakastan kesän ukkosmyrskyjen odotusta. Rakastan sitä painostavaa ilmaa, harmautta ja lisääntyvää tuulta, hautovaa lämpöä. Se on jännittävää. Nautin seurata kesän ukkosia. Minulla on ollut aivan ihana fiilis Keski-Euroopan ukkosissa. Frankfurtissa oli. Ja jo Münchenissä 1992. Näistä selviää lisää sitten jos jatkan kirjasarjaani kohti nuoruuden seikkailuja.

Asensin kännykkääni Google Payn ja voin sillä maksaa kassalla. Kokeilin sitä varovasti työpaikkaruokalassa ja sitten marketissa. Toimii se.

Lähdin vihdoin ruokakauppaan rohkeasti kokonaan ilman lompakkoa, luottaen siihen, että kännykkä kyllä maksaa. Joo maksaa se, mutta olisin halunnut ostoskärryn. Hehee. Kärrypoletti on lompakossa. Ei kolikkoa eikä polettia, eli ei kärryä. Piti sitten hankalasti suhata vedettävän korin kanssa ja miettiä strategiat uudestaan.

Meidän korttelin lammastarhan idylliä aiemmin keväällä. (Sis. 2 lammasta.)

Silloin kun mieheni löysi minulle raparperin vihanneskaupasta, lähdin illalla kävellen ostamaan vain sen yhden kuohukerman kiisselin oheen. Se oli kiva iltakävely. Tervehdin kissoja matkalla. 

Ja loukkasin kolli Dorusta siirtelemällä sen makuupatjan kasveja. Se oli röhnöttänyt etuovemme vieressä suoraan kukkapuskissa yksi päivä ja katsoin, että se on kyllä litannut kukanvarret sojottamaan poikittain kävelypolun poikki ja niiden yli saavat astella posteljoonit ja kaikki, ei o kiva. Nyt päätin suoristaa kasveja ja tungin pitkiä kukkia takaisin ruotuun pensaan alle ja mietin jo, että sori Dorus, sun henk. koht. patjaa tässä käpälöin. Nostan katseeni ja mikä siinä on: Dorus katsoo tuimana toimenpidettä kahden metrin päässä parkkiruudussa istuen. Että ”höh”. Pyysin anteeksi, että koskin sen makuupaikkaan.

Kauppaan tullessa tajusin, että nyt voisin ekaa kertaa käyttää sitä maksumetodia, että skannaan sen kermapurkin vasta automaattikassalla. Siellä on nyt niin paljon vaihtoehtoja käsitellä ostoksensa, että silmissä vilisee. Niillä oli remontti ja muutama kassahihna poistettiin ja korvattiin monella itsepalvelukassan terminaalilla. 

Voit mennä edelleen liukuhihnalle ja ihmiselle ja pakata kassisi sen jälkeen. Tai voit ottaa heti alussa telineestä käsiskannerin ja osoittaa sillä kaikkien ostostesi viivakoodia heti kun otat ne hyllystä ja pakkaat vaikka omaan kassiisi, ja lopuksi lukea skannerin tiedot itsepalvelukassalla ja maksaa kortilla. Tai sitten keräät kaiken koriisi tai kärryysi, ja automaattikassalla pidät tuotteet vasta siinä viivakoodinlukijan edessä itse ja piippaat ne sisään maksua varten.

Ukkosen myötä koitti se niin lämmin päivä, että ekaa kertaa kävelin kunnon lenkin kesäsandaaleissa ja ilman sukkia. Virallinen kesä. Oli vehreää ja hautovaa. 

Olen alkanut nähdä sen kuvion, että tämä totuus ukkosesta pätee vain Suomessa: että se ”puhdistaa ilmaa” ja sen jälkeen on niin ”ihanan raikasta”. Täällä etelämäpänä ilma on jatkuvasti kosteanmuhivaa, eikä siinä tunnu mitään muutosta ukkosen jälkeen. Hautoo edelleen. Yhtä lämmin edelleen. Yhtä kosteaa edelleen. Yhtä tukalaa edelleen. Valmista seuraavalle ukkoselle saman tien. Ja puskissa haisevat oudot kasvit osin tympeiltä. Kesän haju.

Taajamaluonto oli mahtavan vehreää. Siellä missä on pikku kaistale metsän tapaista, puut ovat valtavia lehvästöineen. Kyllä tämä nyt, sori vaan, tuntuu jo enemmän kesältä kuin keväältä. Pääskysetkin ja kaikki. 

Kävin vaan taas turhautumaan siihen, etten tunnista yhdenkään matkan varrella ihailemani puun lajia. Täällä on liikaa tuntemattomia lehtipuita. Mikä roikka se tuossa riiputtaa oksiaan pystysuorassa maahan asti joka kesä? Mikä on tuo jättimäisen korkea? Missä on tällainen vaahteran tapainen suuri lehti muttei kuitenkaan ihan vaahtera? Onko tämä tosiaan muka tammi vai onko muita joissa on sama lehden muoto? 

Mikä on tuo kaunis ohutlehtinen, jossa roikkuu jotain jutskia näin keväällä? Joku ihme hiton saarni varmaan - no, niin onkin. Tunnistan ainakin saarnin lehden nyt sitten.

Pyökkiä ja jalavaa, ääh. Pähkinäpensasta ja kastanjaa. No kastanjapuut kai tunnistan, ison lehden, ja niissä on hassut kukinnot ylöspäin. Luulin, että poppeli on jotain eksoottista, mutta netistä selvisi, että yleinen poppelilaji onkin ihan vaan suomalainen haapa. Ja selvisi, että täällä on 3 erilaista vaahteraa, siksi nekin hämmentävät.

Jos joskus ehdin, vien itseni puidentunnistuskurssille eli ihan itse tutkin netistä tai kasvisovelluksesta totuudet korttelin yleisimmistä puista. Ja sitten täytyy kirjoittaa nimet ylös eri kielillä, jotta ne jäävät päähän oikeana tietona.

Hiirenvirnan tunnistan.

Ja sormustinkukan.

Hajonneita kenkiä ja tv-esiintymisiä

No taas mennään telkkariin. Facebookin kautta etsittiin suomalaisryhmässä suomalaisia Paul de Leeuwn euroviisuohjelmaan ja sinne päädyin edustamaan Suomea. Vähän erilainen euroviisu. Ei sitten katsota rauhassa kotisohvalta. Mies saa tulla mukaan, vaikka oikeastaan he etsivät vain kunkin maan kansalaisia. Naamioidaan hänetkin suomalaiseksi.

Tästä tehdään jakso Paulin ohjelmaan, joka tulee sitten varmaan joskus viikolla telkkarista. Idea on, että johonkin baariin kerätään jokaisen finaalimaan kansalaisia katsomaan viisufinaalia livenä lauantai-iltana ja seuraamaan pisteidenjakoa. 

Sitä ennen kokoonnutaan ja kävellään joku reitti kohti baaria ja silloin pitäisi näkyä jotenkin, mistä maasta olet. Ei nyt löydy suomenlippuja ja jääkiekkohuiveja tähän hätään, mutta koitetaan keksiä perkelepaitaa ja sinivalkoista. Sen marssin aikana haastatellaan ja pitää varautua sanomaan oman maansa edustaja ja kappale ja puhumaan omaa kieltään. Minä teen sen duunin sitten.

Sillä aikaa finaaliohjelma on jo alkanut ja sitten katsotaan siitä ”loput” livenä baarissa. Toivottavasti ei tuotantotiimi kuitenkaan aiheuta kauheasti missaamista, kun siinä alussa laulavat jo maat, joista on katsojia mukana. 

Ilmeisesti ehtona on se, että Suomi pääsee finaallin, ei siellä muuten suomalaisia tarvita. Joten go Rasmus go.

Me katsomme varmaan vielä jälkikäteen koko ohjelman rauhassa kotona, kun tuo menee hulinaksi.

Ei me osata olla normaaleja. Viikko sen jälkeen ollaan huumorisatiirin kuvauksissa studioyleisönä miehen järjestämänä. Kuvaukset lauantaina päivällä, ohjelma tulee ulos samana iltana. Eikä me osata olla normaaleja euroviisuissa. Viime vuonna Rotterdamin juryshowssa, nyt tv-kuvauksissa.

Sain vaatekaapin kesä-talvivaihdon tehtyä sinä iltana kun satoi kerrankin vähän aikaa. Löysin paljon kesäpaitoja ja kaikki lemppari-t-paidat. Silitin ainakin 30 säilytyspinossa rypistynyttä kesäpaitaa käyttöön.

Silittämisessä, pyykissä ja tiskeissä on se ilkeys, että hyvin pian on seuraava pino taas tehtävänä. Ja minusta kokkaukseenkin menee aivan liikaa aikaa. Olet ensin 9,5 h poissa kotoa täyden päivän töissä ja sitten pitää alkaa nyhrätä keittiössä paistinpannujen kanssa, kunnes jo ilta koittaakin.

Kaikki kukkii, akileijat ovat hienoja ja monikukkaisia, syreeni pöhisee, etupihalla atsaleat tulipunaisina, takapihan pensaassa vaaleanpunaiset kellokukat. Päivänkakkaraa on levinnyt jo eri paikkaan pihaa kuin mihin istutin viime vuonna. Ja se uusi maanpeitto-kurjenpolvi pinkissä kukassa. Ja lemmikkejä on tullut itestään takaisin takapihalle puskittain. Saniaiset nousevat, useissa on jo uudet lehdet, myöhäisimmässä rullat.

Nyt pihassa on mustarastaan poikanen. Sirkuttaa. Lyhyt pyrstö. Kömpelö. Lensi jo hiljaisesti ikkunaa päin, ei käyny mitään. Räpytteli myöhemmin ikkunanpokalla eikä tajunnut heijastuskuvaa. Huutelee. Tulisi mamma ruokkimaan, missä se viipyy!

Hirveän kuivaa, Hollannin pohjavedet kuivuvat jo taas ja on alueellisia kastelukieltoja, jolloin peltojen sato menee hukkaan. Joet laskevat ja mitään sadetta ei näy viikkokausiin. Joka kerta uudestaan pitkän ajan säätiedotuksessa näkyy, että seuraavaan kahteen viikkoon ei tule tippaakaan sadetta.

Löysin namukaupan. Tai siis ekaa kerta tajusin ja näin, että Jaminissa on koko seinä täynnä irtokarkkilaareja. Onhan tässä asuttu 13 vuotta sen kaupan vieressä, mutten ollut tajunnut, että se on irtokarkkiparatiisi.

Sitten vain katselin ja otettiin kuva. Oikessti en ostanut, kun kotona on makeaa kaapissa niin paljon, ja olimme juuri syöneet kreikkalaisen terassilla. Mutta nyt sitten kun teki mieli hakea viisuja varten karkkia, näin ettei sinne pääsekään viikolla töiden jälkeen, koska se sulkee jo 17.30. Pöh. Mutta joku kerta käyn siellä kunnolla.

Jamin-kauppoja on ketjuna kaikissa Hollannin kaupungeissa. Hysteeristä on, että se nimi ei tulekaan mistään ”nami nami yummy”-sanoista kuten luulin, vaan sen perustajan sukunimi oli oikeasti Jamin. Cornelis Jamin. Mies vasta luki sen netistä.

Nämäkin kukkivat. Kitken välillä (harvoin).

Kun kävelin kierroksen töissä ulkona, ainoan kävelyni, iltapäivällä, vanhasta littanasta Gudrun Sjödénin kengästäni irtosi pohja puoliksi, alkoi läpättää ja laahata jalan alla. Liimaukset irti, oli vain päkiästä eteenpäin vielä kiinni kengässä. 

Linkutin sillä takaisin sisälle ja mietin, että tällä pitäisi vielä ajaa autoa kotiin. Olen ajanut autoa paljain jaloin kerran, kun sandaalit hajosivat kokonaan, ja se on outoa, en haluaisi. Kesti se sitten, rajoitin kävelyä loppupäivän ja menin hissillä alas. 

Vien ne suutarille, jos saisi uudet pohjat. Kengät ovat vanhat, mutta niin helppokäyttöiset ja ilmavat, ettei ole vastaavia hyviä toisia. Eikä tätä mallia saa koskaan enää, oli joku 10 vuoden takainen malli. Minua harmittaa vieläkin, että niin heppoisesti heitin menemään saman mallin vihreät kengät jo vuosia sitten.

Terassisäät yllättivät isolla kirkolla sunnuntaina.

Suutari liimasi kenkiin uudet joustavat pohjat. Kestävät taas. Vanha suutari näki kenkien laadun ja kysyi, ”missä olen teettänyt ne”. Täh. Ihan nettikaupasta ostin. Mutta olin varautunut selittämään erikoiset piirteet: että ruotsalainen pulju valmistuttaa ne Portugalissa ja sikäli ne ovat harvoja kenkiä, joita vielä tehdään Euroopassa nykyään. Ja sikäli kestäviä ja hyvälaatuisia, arvatenkin.

Suutarilla on myös oppipoika siellä nyt auttamassa ja oppimassa ja se on hyvä. Katoavaa ammattitaitoa, suutarit katoavat katukuvasta yhä enemmän Hollannissa eikä kovin moni nuoresta polvesta innostu opiskelemaan ammattia kuulemma.

Kun kenkä oli hajonnut kesken työpäivän, nilkutin vinossa jottei se irtoa kokonaan, ja siitä jumiutui selkä toispuoleisesti ja selkälihakset uhkasivat krampata seuraavana päivänä. Niin helposti menee balanssi ja kaikki lihakset kiristyvät. Venyttelin ja joogasin kipukohtia pois ja pystyin estämään pahemman noidannuolen.

Ja tiistaina hajosivat rillit. Putsasin niitä nenäliinalla hieroen ja yhtäkkiä oli oikea linssi irtonaisena kädessä. Täh. Siitä oli miniruuvisysteemi selvästi löystynyt. Napsautin linssin takaisin ja suuntasin optikolle suoraan töistä. Korjattiin.

Sain tällä välin 1000 palan palapelin valmiiksi.