Flunssan humppa

Flunssa iski. Tai mikä lie rinovirus. Räkätauti. Nuhakuume. Hengitystieinfektio. Bronkiitti-sinusiitti. Laryngiitti-faryngiitti.

Joskus ärsyttävät nämä kaikki säännöt. Tuntuu jo ihan syntiseltä kirjoittaa, että minulla on flunssa, koska sisäinen moraalitantta tässä mun vasemman korvan juuressa juuri viitsi muistuttaa, että niin siis sana ”flunssa”han on lyhennys influenssasta ja sitä saa käyttää vain korkeakuumeisesta A- tai B-viruksesta, joka liittyy pandemiaan. Että oikein rebel rebel, perhana, mulla on vain joku ”vilustuminen” (joka nyt on kaikkien älyttömin käsite) ja ”nuha” ja silti kirjoitan pahiksena, että flunssa. Oijoi. Mikäköhän rangaistus nyt seuraa.

Enhän minä saa käyttää edes sanaa ”nuhakuume”, sillä kuumetta minulla ei ole koskaan, jos virallisena kriteerinä sille on 37,5 ylittävä lukema. Perusruumiinlämpöni on alhainen, ja dramaattisin suoritukseni tällaisissa pikkuvirustaudeissa on sellaiset 37,3. Se tuntuu vain subjektiivisesti ihan kauheilta vilunväreiltä ja hikoilulta, siltä kuin kuumemittari olisi jo aivan tapissa.

Ennen tautia kävin kuitenkin lääkärillä muuten vaan näyttelemässä uusimpia ihonäppyjä. Sama lääkäri, eri näpyt; kiitos Hollannin omalääkärisysteemin.

Yksi luomi selässä on karhea kuulemma siksi, että olen raapaissut siitä puolet irti. Oho. Ei havaintoa tapahtumasta. Kaikki omituiset pullerot ihossa ovat taaskin hyvälaatuisia, vaikka ovatkin pulleroita ja nopeasti kasvaneita.

Taas kävi selväksi se, että lääkärini on sitä lajia, joka tykkää leikellä ihmisiä. Hän tarjosi innoissaan, että ”tää on ihan helppo leikata pois jos haluat, ja tää toinen myös, että ilmoittaudu vaan jos on tarvis.”

Pian tämän jälkeen tuli sairas olo. Mukavan viikonlopun sijaan. Kurkku paksuna ja tuntui kuumeiselta. Mikä mulle nyt tulee? En halua. Olisi vapaa-aikaa ja haluaisin viettää sitä kivasti terveenä.

Viikonloppu meni tautia käynnistellessä. Sitä toivoessa, että se olisi lievä ja nopea. Mutta ei. Kun toivoin sen jo väistyvän, se olikin vasta alkutahdeissaan ja otti vauhtia.


Päivä 3

Oli pakko jäädä sairaslomalle. Olo on niin surkea ja heikko, etten voi pakottaa itseäni töihin. Lämpö tuntuu kehossa. Ikävä fiilis kurkussa koko ajan. Yöllä piti hereillä se, etten saanut ilmaa oikein mistään raosta. Nenä tukossa, kurkussa jatkuva roikkuva lima, kurkkukipu aina kun sitä yrittää niellä, ja heräsin syvästä unesta siihen, että yhtäkkiä istun sängyllä ja yskin loputtomasti, koska keuhkoja kutittaa.

Kello 4 otin astmalääkkeen ja tungin nenään piparminttuöljyä ja otin toisenkin ekstratyynyn ja yritin sillä vuorella nukkua.


Päivä 4

Tänä yönä olin hereillä ja yhä enemmän ahdistuksen ja yliaktiivisten suunnitelmien vallassa, kunnes nousin klo 5 sängystä alakertaan tekemään muistiinpanoja kaikesta to do:sta ja etsimään tietoja netistä kaikkiin polttaviin kysymyksiin, joita olin ihmetellyt viime päivinä, tyyliin ”lasten tiedekysymykset”. Kohonnut lämpö kuumotti ja tykytti ohimoilla ja hikoilutti.

Ei hyvää päivää. Sillä hetkellä jos katsoisi mentaalitilaani, niin olin aivan masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Tuli mieleen, että onkohan niinku normaalia, että jokaisena unettomana yönä mitä synkimmät ajatukset valtaavat minut ja näen vain mustaa ja ylitsepääsemättömiä ongelmia tulevaisuudessa ja kaikki tulevat matkatkin pelottavat ja ihan kaikki pelottaa, ja olen ahdistusoireyhtymän ruumiillistuma? Ovatko mielialani vielä hallinnassa ja normaaleja?


Päivä 5

Joskus ei vaan pysty. Joskus on luovutettava. Sen mun keho näyttää mulle taas sairauden kautta.

Sentään nukuin tällä kertaa suuren osan yötä, kaikesta nenän vinkunasta ja surkeasta pihinästä huolimatta.

Päivä 6

Toivotonta paskaa. Flunssa vaan pahenee. Joka elimeen sattuu. Seisomaan noustua huimaa. Ja tänään alkoi vielä päänsärky kaiken päälle. Nyt sattuu koko ajan kaikkialle häiritsevästi.

Kuudes vuorokausi kurkkukipua menossa. Voisiko tämä kurjuus loppua?

Jään sitten koko viikoksi pois töistä. Ja joka päivä haaveilen, että voisin tehdä pari juttua, jotka ovat ihan käden ulottuvilla, mutta en voi tehdä niitä. Fysiikka ei kestä. Ei se kestä yhtään mitään.

Jos päänsärky pahenee, kohta en pysty enää edes lukemaan kirjoja ja lehtiä. Joita olen onnistuneesti nyt lukenut monen monta tuntia.

Rauli Virtasen Reissukirja, jonka lainasin vanhemmiltani, on aika hurja. Ulkomaankirjeenvaihtaja matkustaa kaikilla mantereilla sekavissa oloissa ja sotienkin keskellä, ja kirjassa on silmiä avaava kuva maailmasta ja rohkeudesta, jolla siinä voi liikkua.

Mutta kohta alkaa näkökenttä hyppiä niin etten pysty edes lukemaan enää.

Ulkona on auringonpaiste ja optimaalinen kesä, mutta ei minun kipeä pääni kestä edes istua pihassa. On liian kirkasta ja lämmintä. Sääennuste pettää minut kerta toisensa jälkeen. Lupaa ihanan hämärää hyssyä ja sadetta sairastamiseen, mutta joka helvetin aamu siellä paistaakin taas aurinko kirkkaalta taivaalta, viiltää mun sairaita silmiä.

Tänäänkin piti tulla pilvistä ja sadetta keskipäivästä alkaen, niin aurinkohan paistoi klo 18 saakka. Vedin peiton pääni yli sohvalla, kun ilta-aurinko alkoi tunkeilla kaihtimen välistä päälle. En pystynyt nousemaan ylös ja vääntämään kaihdinta.

Haaveilin siis alunperin pölyjen pyyhkimisestä eri hyllyistä, ikkunoiden pesemisestä, ja ulkokukkien vaihtamisesta pariin uuteen. Mutta en pysty kykkimään, kiipeilemään jakkaroille, tyhjentämään multia ruukuista, enkä varsinkaan ajamaan autolla kukkakauppaan ostamaan astereita. Ihan kaikki hommat jäävät yli viikoksi olemaan. Kun ei pysty.


Päivä 7

Seitsemän vuorokautta kurkkukipua eikä loppua näy. Pahenee vain uudestaan. Eilen alkanut päänsärky myös jatkuu ja jatkuu ja estää sen viimeisenkin vähän tekemisen, johon vielä pystyin siihen saakka. Kärsin aktiivisesti koko ajan. Milloinkohan tämä loppuisi?

Kaivoin laatikosta kaikki mahdolliset lääkkeet. Kosteuttava nenävoide, Ricola, sinkkitabletit, astmalääke, parasetamoli. Kato, mulla onkin myös vielä limaa irrottavia ACC asetyylikysteiini-poretabletteja. Niistä saattaa olla vähän apua keuhkoillekin.

Ja sitten kun se parasetamoli ja kaikki ylipäätään aiheuttaa närästystä, pitää syödä mahatabletteja välissä.

Mutta ei mikään näistä paranna flunssaa. Joka päivä on ollut edellistä pahempi. Odotan, milloin pohja eli kärsimyksen maksimi saavutetaan ja alkaisi edes jonkin oireen parantuminen.

Tuntuu ihan paskalta. Ja makuaistin kanssa ollaan siinä tutussa pisteessä, että tavallinen kraanavesi maistuu paskalta.

Yöllä minulla oli kuusi eri vaivaa. Laskin niitä ja laitoin niitä haittaavuusjärjestykseen. Pahimmat: päänsärky ja vihlova kurkkukipu, joka heijastuu jo korviinkin. Jo kolmannelle sijalle laitoin hulluksi tulleen mahan, joka kurnii ja pitää kipeää tekevää nälkämeteliä, koska muka on niin tyhjä, vaikkei se yleensä häiritse. Virustaudissa mahani käyttäytyminen menee aina ekstreemiksi ja se vaatii ruokaa vihaisesti ihmeellisissä tilanteissa. Neljäntenä vaivana tukossa oleva nenä ja täysin kokoon kuivuneet vinkuvat nenäontelot, joissa ei kulje ilma. Viidentenä keuhkot eli astmaattiset yskäkohtaukset ja pelottavat limakakkarat, jotka alkavat yhtäkkiä liikkua ylöspäin aggressiivisen yskäkohtauksen myötä, ja keuhkoon sattuu pistävästi.

Ja kuudentena: mua imee hyttynen! En meinannut uskoa, kun yön pimeydessä käsivarressa tuntui kolmessa kohdassa tuore kutina, ja pian siinä polvessa, joka oli hetken ulkona peiton alta. Lopulta vasemmassa käsivarressa tuntui, että nyt siihen joku pistää real-time. Jos läimäisen nopeasti, niin ehkä saan sen kiinni. Kyllä, sormiin jäi jotain, näkyi olevan musta pallura, hyttysen jämä, kun laitoin valon päälle.

Hyttysen jälkeen mahakin rauhottui ja oli enää neljä vaivaa.


Päivä 8

Nyt on luonnonaineet seuraavaksi kehissä. Lääkepurnukoita onkin jo parikymmentä jakkaralla. Mies toi minulle kaupasta ”pikku palan inkivääriä” eli koko helkatin juuren, poronsarven kokoisen. ”Ne myi vaan isoja paloja”.

Livenä inkivääri tosin sitten vaan kirvelee ikävästi kipeässä kurkussa.

Toisaalta inkivääri ei ole hyvä närästyksellekään näköjään. On tää vaikeeta, kun kaikki mitä yrittää, johtaa vain lisävaivoihin.

Saksalaisessa luonnonlääkintäkirjassa oli kikka närästykseen: omenaviinietikkaa vesilasiin teelusikallinen ja juo. Jo loppuu närästys. Niin loppuukin. Vaihtoehto mahatabletille. Tai tämän mun putelin nimi oli ”omenasiiderietikka”. Toimi kuitenkin. ”Kuha on alkoholi”?

Toivoin, että samasta kirjasta löytyisi yhtä hyvä totaalikikka kurkkukipuun, mutta ei löytynyt. Neuvotaan kurlaamaan suolavedellä tai kamomillateellä. Molempia kokeiltu. Ei vaikutusta.

Kyllä tämä nyt on ollut viime päivät tällaista, että ”mikään ei ole enää hauskaa”. Mikään ruoka ei maistu, mitään ei jaksa tehdä eikä mikään ilahduta, kun tympeät kivut pyörivät etualalla.

Alan jo epäuskoisena muistella, että onko sellaisiakin päiviä olemassa ja joskus ollut, että mihinkään ei satu ja voi vain mennä porskuttaa ja tehdä asioita, reippaana.

Jos joskus pääsisi vielä ulos, katsomaan kukkaa ja auringonpaistetta.

Jatko-osassa, coming up next: sekoilen lääkärissä.

Discoristeilyn huumaa Helsingissä!

Tämä oli niin kreisi idea, että se piti kokea: discoristeily Helsingin edustalla pikku paatilla. Laiva täynnään tanssijoita ja wanhoja hyviä 70- ja 80-luvun hittejä.

Helmiradio järjestää näitä kesäperjantaisin Sunlinesin aluksella; lauantaisin taas on tarjolla ysäri- ja uudempia hittejä Hitmix-risteilyllä.

Siskoni oli kerran aiemminkin ollut ja varoitti, että se voisi olla aika kamalaa. Mutta tulta päin, olen mieheni kanssa kokenut kasaribileiden kävijä. Jos on selvinnyt jostain ”We love the 80es” -tapauksesta suuressa salissa Hollannissa, niin kestää kyllä helsinkiläisen pikku risteilyn.

Tai no, homma siis jatkuu sentään 4 tunnin ajan. Kunnon rupeama.

Missä paatti?

Siellä paatti!

Discolaivalla voisi myös syödä ensin buffetista napansa täyteen, mutta me halusimme keskittyä tanssimiseen ilman liian täyttä vatsaa ja syödä mieluummin aiemmin ja pienemmin.

Ja kyllä täällä tanssimaan pääsikin! DJ Mikke soitteli. Oikein ilahduttavasti homma lähti hyvin pian käyntiin ankkurin noustua ja tanssilattia täyttyi innokkaista. Ei tarvinut empiä ja epäröidä, kehtaako lähteä vetämään muuveja. Sinne vaan sekaan, siellä ovat jo kaikki.

Arvattavasti yleisö oli vähäsen varttuneempaa eli meitä keski-ikäisiä, kun on kyse entisen nuorison musiikista.

DJ Mikke.

Keski-ikäinen yleisö lähtee varovasti liikkeelle.

Tanssilattia oli ylhäällä aurinkokannella, jossa oli lasiseinät. Katto oli auki näin hellepäivänä. Oli oikeastaan liian kuuma, aurinko paahtoi täysillä ja hiki tuli jo etukäteen. Merituuli ei oikein pyyhkinyt tanssilattialle saakka. Ja Suomen kesäilta oli valoisa, vasta myöhään alkoi hämärtyä ja värikkäät discovalot saatiin päälle.

Huh hellettä. Heijastuksessa näkyy diskopallot ja porukka innoissaan.

Baaritiskin hinnat vaikuttivat meille ulkomaan eläville tosi hurjilta, mutta myöhemmin ihan sama hintataso näkyi Helsingin baareissa ja ravintoloissa. Täällä nyt vaan maksetaan lonkerolasista 7 euroa ja sangriakannusta 25 euroa, tämä on Suomi.

Selvisipä minulle myös uusin Suomen uudissana ja trendi: ”välivesi”, josta täälläkin muistutettiin. Se on Alkonkin kampanja, eli että alkoholijuomien välissä pitäsi aina muistaa ottaa huikka vettä. Tätä ovat valistavat tahot Hollannissakin aina sanoneet: jos juot kaljoja illan mittaan baarissa, jokaisen oluen välissä pitäisi olla lasi vettä tai limua, jotain alkoholitonta. Nestetasapaino ja terveys säilyy paremmin.

Välivesikin kuvassa.

Välillä lattialla oli oikein tungos niin että varpaille astuttiin ja tuli vähän tönityksi. Mutta yleensä sopuisasti löytyi oma kolo jokaiselle. Välillä tuli joku toisen veneen aalto ja laiva heilahti pari kertaa, jolloin tanssilattian massa sanoi ”uuh” ja seilasi metrin vasemmalle ja oikealle.

Laiva ajeli edes ja takaisin Helsingin edustaa, Korkeasaaren, Vallisaaren ja Suomenlinnan vierestä, jäänmurtajien luona Katajanokan takana, länteen päin ja sitten taas itään, ja kävi Länsiterminaalin altaassakin luoviakseen sitten Tallinnan-laivan vanavedessä rauhallisesti pois.

Oli kaikki olennaiset hitit, You’re my heart you’re my soul, oli Eurythmicsiä, Queeniä ja Daddy Cool, YMCA ja In the Navy, I was made for loving you baby ja I’m so excited.

Ra Ra Rasputin. Ja olinkin jo unohtanut tämän diskohumpan: Hands up, baby hands up. Tunnetuimmat megahitit herättivät hurrausta ja kaikki lauloivat ja mölisivät täysillä mukana. Ruotsalaisiakin lauloi jengi mukana, Ooa hela natten, ja osasi koko tekstin ruotsiksi näköjään. Kiitettävän paljon tuli Abbaakin.

Ainoa, mikä tällä kertaa jäi uupumaan, olisi ollut kasa Finnhitsejä, kaikkia Ajetaan me tandemilla -tyyliset. Mutta Menolippu aiheutti innostusta.

Enkä tiennytkään, että Michael Jacksonia voi mennä letkana, jonossa kädet edessä olevan harteilla, tutut ja tuntemattomat, koko tanssilattia. Tuolla mentiin Thrilleriä letkana.

Van Halenin Jump tuli juuri silloin kun seilasimme Kaivopuiston rannan benjihyppypaikan ohi ja joku hyppäsi. Hurrasimme täysillä.

Me olimme show ja ohjelmanumero rannassa oleville sitten kun paatti alkoi ajaa  rantalinjaa mattolaitureilla. Rantojen terassit olivat täynnä ja tanssilattiamme huitoi ja vilkutti sinne innoissaan. Monet vilkuttivat takaisin.

Pystyi kuvittelemaan, kuinka turistit rannassa katsovat huuli pyöreänä, että ”öö, mikä tuolta tulee?” Nurkan takaa lipuu esiin diskomusiikki ja kreisibailaajat.

Menimme myös Löylyn ohi ja meidän avoimesta katostamme kuului kyllä musiikki ulos asti. Ja jotkut Löylyn katolla tanssivat mukana meidän biisiämme. Se oli hauskaa.

Löyly bailaa mukana.

Palasimme Kauppatorille ja lähdimme junalle. Kävellessä yhdentoista jälkeen pe-iltana kaupungin läpi siellä oli kaikenlaista. Kämpin terassilla juhlittiin juhlavaatteissa ”kaviaari virtaa ja uin samppanjassa” -tyyliin. Yöklubille jonotettiin. Jotain paidatonta miestä puhutteli kaksi poliisia bussiasemalla. Mölinää kuului ja yrjö makasi kadulla.

Mielestäni se oli aikaista, että jo ennen keskiyötä junassa oli niin kännisen nuokkuvia. Hollannissa vasta juotaisiin ekoja etkoja yhdeltätoista ja lähdettäisiin klubille ehkä klo 1.

Mutta junassa parasta oli joku nuorisoporukka takana välikössä, joka alkoi laulaa Eppu Normaalia, Vuosi 85. Niillä oli kai joku musiikkilaite, heikosti kuului. Mutta ne lauloivat koko biisin kaikkineen mukana pitkään ja ilahduin, että nuorempikin polvi tuntee klassikot ja niitä arvostaa. Sitten tuli vielä Dingon Nahkatakkinen tyttö. Sopi illan teemaan.

Kyllä tämä oli loman villein ilta ja tähtihetki, jota voi muistella pitkään.

Kesäpäivä Saaren kansanpuistossa, Kaukolanharjulla ja Pilpalassa

No nyt jatketaan Suomen-lomaa Suomessa. Käytyämme Tallinnassa sekä KGB-museossa.

Päiväretki hahmottui siitä, että muistin taas Saaren kansanpuiston Tammelassa ja sen ihmeelliset järvet kannaksen eri puolilla. Siellä kuljetaan havumetsässä, ja vasemmalla olevassa laajassa järvessä voi uida, siinä on punainen rautapitoinen vesi, mutta kymmenen metrin päässä maakannaksen oikealla puolella on myös uintipaikka laitureineen. Se on ihan eri vesistö, enemmän savimaisen oloinen, joka ei ole yhteydessä vasemmanpuoleiseen järveen. ”How cool is that?” Kaksi eri veden laatua ja lämpötilaa parin sekunnin päästä toisistaan. ”Mahdollista vain Suomessa?”

Lisäksi täydentyi tieto, että täällähän on myös Lounais-Hämeen Pirtti, josta saa kesäsunnuntaisin perinnelounasta pitopöydästä, myös hauska näyttää ulkomaalaiselle. Muutoin pirtti toimii hirsitalotunnelmaisena kahviona.

Ja metsän siimeksessä jossain lähellä on Kaukolanharjun näkötorni, puusta rakennettu vuonna 1926.

Siinäpä kolmen kohdan ohjelma kesäisessä Suomessa, ta-daa. Päivä oli tarpeeksi kuuma oikeasti uimiseen. Eikä tuonne ollut kuin reilun tunnin ajomatka Hyvinkäältä. Niin mikä Tammela missä? No karkeasti sanottuna aika lähellä Forssaa. Ilmansuuntana lounas Suomen kartalla.

Saaren kansanpuiston järviä eri puolilta.

Lounais-Hämeen Pirtti

Hellepäivänä kansanpuiston rannat ovat suosittu uimapaikka ja väkeä virtasikin uimapatjoineen paikalle. Lisäparkkipaikkoja löytyi maantien laidasta, kun virallinen ensimmäinen parkkialue täyttyi jo.

Pirttiin oli parin minuutin kävelymatka metsän läpi ja lummelammen vierestä.

Täällä voi maistella kotikaljaa, jos sellainen elämys on vaikka päässyt unohtumaan sitten 70-luvun. Paikalliset perinneruuat tuovat tuulahduksen joulupöydästä, sillä hämäläiseen kesälounaaseen kuuluu rosollia, perunalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Kylmiä alkupaloja silleineen ja lohineen, hyvän makuista tummaa leipää (johon turistit kävivät käsiksi niin innokaasti, että alkoi uhkaavasti loppua korista), lihapullia ja lihapataa, salaatteja. Siitä löytyi jokaiselle jotakin. Kiisseliä ja kahvia lopuksi.

Seudun kuntien vaakunoita pirtissä

Buffetti valmiina.

Kuivajärven ja Suujärven uimaranta

Ja sitten metsään uintikamojen kanssa. Pieni pukukoppi löytyy kahden järven kulmauksesta, läheltä Suujärven lahdelmaa, jossa on hyppytorni ja laiturit.

Vasemmalla on todella pitkä kaareva hiekkabiitsi, Kuivajärvi. Ihmisistä näki, kuinka matala ranta on: väkeä seisoi vaikka kuinka pitkällä järvessä, mutta vettä oli vain polviin tai vyötäisiin. Järvessä näyttikin seisoskelevan koko kylä, tai koko Häme, tai joku maakunta. Populaa riitti ja monilla oli kanootteja ja uimarenkaita myös. Suomen oloihin nähden oikein ruuhka.

Hulinaa Kuivajärvessä.

Aallot huuhtoivat kohti rantaa, tuuli oli nousemassa. Vesi näytti vilpoisalta siinä tuulessa. Mutta oo, se oli lämmintä. Kylpyvettä. Tapahtui se ihme, että mieheni laskeutui ensimmäisenä kokonaan veteen. Plums. ”Täh, mitä sä siellä teet jo?” Yleensä hän on se, joka hytisee epäröiden puolessa välissä noin kymmenen minuuttia ennen kuin uskaltaa kastautua järveen.

Kuivajärvessä on simpukoita pohjassa. Tuntui, että vesi on lämpimämpää kuin ilma. Ehkä se oli 25-asteista, matalassa lahdelmassa. Silloin vasta alkoi paleltaa, kun nousi ylös ja tuuli puhalsi iholle, vaikka oli edelleen 31-asteinen hellepäivä.

Suujärven hyppytorni- ja laiturielämää.

Sitten hilpaisin pari metriä vastapäiselle Suujärven uimarannalle, jossa varoitetaan äkkisyvästä heti laiturin vieressä. Ai niin, siihen tarvitaankin syvyyttä, kun on hyppytornit ja kaikki. Tämä järvi on paljon pienempi, mutta yllätys, sen vesi oli viileämpää kuin Kuivajärvessä. Uin pienen kierroksen laiturilta käsin.


Kaukolanharjun näkotorni

Sitten näkötornille. Polku sinne lähtee toisen, pienen parkkipaikan kupeesta, vain minimaalisen pyrähdyksen päässä Saaren kansanpuiston pääparkkipaikalta etelään.

Tämä kohde ei ole heikkojalkaisille. Matka sisältää mäkisen metsäpolkuvaelluksen, jyrkähkön ylämäen ja sitten kipuamisen yhä kapenevia puurappuja tornin huipulle ylätasanteelle. Pääsymaksua otetaan 5 euroa per henkilö. Netistä löytyy tieto, milloin torni on auki.

Kuusikulmainen torni muistuttaa majakkaa ja se sijaitsee harjun päällä, jotta näkymät järviseudulle ovat mahdollisimman laajat.

Ylhäällä selviää, että kyllä tämä seutu on eräänlainen köyhän miehen Järvi-Suomi. Vesistöä, metsiä, saaria, niemiä ja lahtia piisaa. Albert Edelfelt on täällä myös maalaillut, pelkän harjun päältä, kun tornia ei vielä ollut.

Ylätasanteella oli vahdissa luontokuvaaja pitkän jalustallisen kameran kanssa, tarkkailemassa kalasääksen pesää. Siellä näkyikin saaressa kaksi isoa poikasta männyn latvassa laajalla pesälavalla odottamassa, että mutsi tuo kalan.


Café Lättis Pilpalassa

Ajoimme takaisinpäin rengasreittiä enkä ihan tajunnut, että paperisen tiekartan tie, joka on merkitty keltaiseksi, tarkoittaisi hiekkatietä. Mitä se sitten piirretään jopa paksummalla kuin toiset tiet. Tsorgen. Aika monta kilometriä meni poikittain mäkistä pikkutietä, jossa sora sinkoili. Oli se pääosin kuitenkin hyvässä kunnossa.

Lopen Pilpalaa lähestyttäessä näin tienvarsimainoksessa vilahtavan ihan kuin vanhan sinisen Lättähattu-junan eli kiskobussin. No siinä se olikin kesäkahvilana parkkialueen laidassa, pysähdyspaikkana. 

Tänne on pysäköity kunnostettu Lättähatun runko vuodelta 1960. Sisällä on kahvilatiski, ympärillä piknikpöytiä ja telttakatoksia. Paljon motoristeja, se oli joku virallinen motskariystävällinen paikka. Se on ollut siinä vasta puolitoista vuotta.

Pihan karttoihin pyydettiin merkitsemään nuppineulalla, mistä on tultu sinne. Pihalla oli myös vanha puhelinkoppi.

Tämä oli oikein hyvä neljän kohdan retki, johon sisältyi vanhaa Suomi-tunnelmaa ja perushämäläistä metsämaisemaa.