Helsinkiä ulkomaalaisille

Merkittävä matka lähestyi. Suurenmoinen tai suurudenhullu idea, miten sen nyt ottaa, oli alun perin lähtöisin mieheni siskolta: että mentäisiin kaikki kerran katsomaan minun kotimaatani Suomea, jossa ei kukaan ollut ennen käynyt miestäni lukuunottamatta. Olihan se hieno suunnitelma ja oikein kiva, että ovat kiinnostuneita Suomesta. 

Eräänlainen pääjärjestäjän osa lankesi itsestään minulle, maan kokemusasiantuntijana, mutta hyväksyin roolin. Matka olisi kuitenkin uniikki kokemus ja pääsisin näin itsekin taas hienoille Suomen paikoille, joista olen ennen tykännyt.

Matkassa oli meidän lisäksemme miehen sisko ja hänen miehensä, nuorempi tytär, ja sitten oli vielä kysytty, haluaako vanhempi jo omillaan asuva parikymppinen tytär poikaystävineen liittyä seuraan; onnistuuko lomien ajoittaminen töissä ja budjetti myöskin heiltä sopivasti. Onnistui se ja halusivat. Näin matkaryhmässä oli seitsemän henkeä ja ikäjakauma 17-vuotiaasta vähän päälle viisikymppisiin. Kolmea nuorta kutsuttiin matkan ajan "skideiksi" tai "nuorisoksi" ja meitä neljää vanhempaa sukupolvea edustavaa "vanhuksiksi".

Valitsin matkavaatteet Suomen sääennustetta tuijottaen ja kai siitä hyvä tuli, päätin että voin luottaa kesäsäähän ja melko lämpimiin päiviin matkan edetessä, kunhan on selvitty ensimmäisestä kahdesta viileästä päivästä. 

Kyllähän koneeseen matkalaukkua mahtuu, mutta perillä meillä olisi viikon ajan vuokra-auto, eräänlainen paku, johon piti mahduttaa ne seitsemän henkeä sekä kaikkien laukut kerralla. Siksi sovimme, että yritämme pärjätä yhdellä isolla matkalaukulla per pariskunta. Jos jokainen ottaisi oman kaksikymmenkiloisen suurlaukun, niitä ei saisi autoon millään. 

Jip huolissaan: Mihin ne nyt taas lähtee?

Tein kaikille Finnairin online-lähtöselvityksen. Meidät oli aseteltu samalle riville vierekkäin isoon Airbus 350 -koneeseen.

Schipholin lentokenttä oli meluisa. Sain jo siellä aivan käheän ja kipeän kurkun puhumisesta, kun piti selittää kaikkea kaikille, vastata moniin kysymyksiin ja huutaa melun yli. Ostinkin Helsingissä kurkkupastilleja, jos alan taas köhiä. Matkanjohtajan draamaa. Vinkkejä otetaan vastaan, millä tekniikalla tai aineella voi suojata äänihuuliaan, jos joutuu puhumaan paljon enemmän kuin yleensä ja kurkku alkaa ihan kuivua ja lakata toimimasta.

Lento meni hyvin. Filmejä ja lentokoneen ulkokameraa voi katsoa ruudulta kivasti. 

Schipholissa remontoidaan lähtöportteja, joten ei liiennyt konkia meidän komealle koneelle, vaan bussikuljetus kauas.

Saatuamme laukut Helsinki-Vantaalla pysähdyimme heti tuloaulan R-kioskille ja otimme vitriinistä pikapalaa nälkään. Euroopan lennoilla kun ei nykyään tarjoilla yhtään mitään. Kokeilivat karjalanpiirakan, tosin kuivakkana ilman päällysteitä, ja pullaa ja dallaspullaa. Ensimmäiset suomalaiset ruoat, ja olivat hyviä. 

Junakin toimi, valtavan pitkät rullaportaat alas uudelle asemalle lentoaseman alla. Tätä en ollut itsekään vielä kokenut. Sitten lähiöiden kautta rautatieasemalle.

Hotelli Presidentti oli iso kompleksi, siisti ja moderni. Kiva huone, hiljainen, hyvin nukuttava. Kova patja eli hyvä. Siisti kylppäri ja hyvä suihku. Mutkatonta. 

Kerroksissa oli eri sisustusteemat, me olimme neljännessä ja siellä oli Talvimyrsky ja seinällä pororyijy; sisko oli Metsä-teemassa kuudennessa kerroksessa, ja nuoriso kukkaniityllä, joka oli viidennen kerroksen Juhannus-teema. Meillä oli ikkuna Kampin ostoskeskuksen sivuovelle.

Kellarissa oli sauna ja uima-allas, käväisimme sielläkin yhtenä iltana. Aika paljon perheitä meluamassa altaassa. 

Huoneen poro.

Harvemmin sitä katselee Lasipalatsia tästä suunnasta.

Teemakerrokset hissin taulussa.

Aamupala oli kolmannessa kerroksessa, mutta selvitin, että se olisi hollanniksi toinen kerros. Suomessa katutasoa sanotaan 1. kerrokseksi ja ensimmäinen yläkerros on tosiaan nimeltään toinen kerros. Hollannissa tämä on eri lailla, samoin Saksassa. Katutaso on erillisesti nimetty ilman numeroa, se on sisääntulokerros tai pohjakerros. Laskeminen aloitetaan vasta ensimmäisestä yläkerrasta, jolloin "ensimmäinen kerros" tarkoittaa Suomen toista kerrosta.

Runsas aamupalabuffetti oli, ja puurobaari ilahdutti myös hollantilaisia kaurapuurofaneja. Mustikkamehuja maisteltiin myös. Minä ainakin vedin karjalanpiirakoita munavoin kanssa.

Toinen kulttuurishokki, kerrosten laskennan lisäksi, oli se että vessakoppien ja kauppojen ovet aukeavat Suomessa pääsääntöisesti ulospäin eikä sisäänpäin. Minäkin jo nyin automaattisesti ovia sisäänpäin hollantilaiseen tapaan.

Ensimmäisenä iltana kävelimme jo Altaalle saakka ja kuulimme popkonserttia lavalta. 

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä kävimme peräperää todella monissa Helsingin paikoissa. Oppivat pian, miten kuljetaan hotellilta Kamppiin ja Forumiin ja siitä eteenpäin Stockmannille, ja miten siitä pääsee Espaa pitkin torille. Välillä mentiin eri ryhminä, mutta paljon myös yhdessä.

Patsaita on tsekattu, miehen siskoa kiinnostaa virallinen historia, kuka on kukakin ja miksi. Ja arkkitehtuuri; he kävivät keskenään Temppeliaukion kirkossakin, ja sisällä Uspenskin katedraalissa. Minä taas en ollut ikinä käynyt edes siellä kukkulalla Katajanokalla. Sieltä laskeuduttiin katsomaan jäänmurtajia ja ihasteltiin niitä ja googlattiin, miten ne toimivat.

Oodi-kirjasto käytiin vanhemman sukupolven kesken, ja Helsingin kaupunginmuseo puolella ryhmällä. Yhdessä kaikkien kanssa kauppahalli ja tori, Senaatintori, Hotelli Tornin terassi eli Ateljee-baari, ja kuuluisa kulmavessa näköalalla. Urheilullinen siskonmies juoksi porrastreeninä tuomiokirkon portaita ylös.

Opas selittää kauheasti jotain Oodista.

Näkymä Tornin näköalabaarista.

Kauppahallin ihmeitä, poroa ja hirveä tölkissä.

Kauppahallin sillibaari.

Naispuoliset vein Kukontorin Soma-kauppaan, jossa myydään suomalaisten käsityöläisten ja pientekijöiden korvakoruja ja tilpehööriä. Muumikaupat nuoriso katsoi tarkkaan ja kävimme Akateemisessa tarkistamassa, saisiko muumikirjoja hollanniksi, mutta ei saa. Niitä alkuperäisiä kahdeksaa romaania on vaikeaa tilata edes Hollannin nettikaupoista mitään kautta, outoa. Meillä on kaksi kirjaa kotona, lainaan ne perheelle. 

Akateemisessa havaitsin, että 80-luvun magneettipenaalit ovat tosissaan tulleet uudestaan markkinoille.

Fazer-kahvilassa oli hyvä kahvi ja pullat. Fazerin eri makuisia patukoita maisteltiin välipalana, jotta löysivät lempparinsa. Ruokakaupassa esittelin myös Tuplan, toisen Suomen parhaan suklaan, joka ei poikkeuksellisesti ole Fazerin tuotantoa.

Toiveena oli syödä suomalaista ruokaa, mutta halusin välttää ylikalliit turisteille suunnatut fine dining -ravintolat ja löytää jotain tavalliselle budjetille. Onneksi keksin Zetorin. Hauska traktorisisustus ja menyyssä nimenomaan kaikki suomalaiset perinteet poronkäristyksestä lihapulliin, loheen ja karjalanpaistiin. 

Seitsemän hengen sovittaminen ravintoloihin spontaanisti loma-ajalla oli välillä vähän sillä hilkulla, mutta saimme pöydän järjestettyä tuonnekin ilman ennakkovarausta, vaikka paikka oli hyvin täynnä väkeä.

Herneitäkin maisteltiin K-marketista ostettuna. Ne ovat ihan uutta hollantilaisille, kokonaiset palot, jotka voi avata. Erilaisten leipälajien kirjo teki vaikutuksen kaupan hyllyllä. 

Yhtenä lounaana otettiin torilla lihapiirakat makkaralla ja mausteilla, tai hot dogia. Väliin laitettava kurkkusalaatti tai kurkkurelissi oli hollantilaisille myös tuntematonta. Se oli niin hyvää, että sitä piti hankkia kotiin. Myöskin ehdimme maistaa muikkuja ja lohikeittoa torilla ja lupasin jakaa lohikeiton reseptin hollanniksi. Aikovat oikeasti yrittää tehdä sitä kotona.

Muikkua ja lohikeittoa oranssissa teltassa.

Suomenlinna miellytti kaikkia kovasti ja oli upea sää. Kalliolla kiipeiltiin ihan vesirajassa, ja nuoriso hassutteli tykkien kanssa. Kustaanmiekassa ampuma-aukosta näkyi ohi lipuva Tallinnan Viking XPRS. Vilkutettiin sinne, ja sieltä vilkutettiin takaisin. Kaikki olivat ihan innoissaan Suomenlinnasta kyllä. Valokuvia otettiin paljon. 

Minulle uutta oli, että sukellusvene Vesikko onkin taas auki museokohteena, jonne pääsee pääsymaksulla (jota olimme liian säästeliäitä maksamaan). Aivan muinoin olen ollut siellä sisällä lapsena, sitten se oli kai vuosikymmenet ihan suljettuna.

Suomen kielestä tehtiin aika pian se havainto, että moni tunnistettava lainasana loppuu i:hin. Apteekki nauratti kovasti. Terminaali; bussi; ketsuppi; banaani ja tomaatti; baari, kioski. Selitin myös, miten koostuu aseman lipassa lukeva rautatieasema-sana, ja sama ruotsiksi.

Ja hauska oli se hiljaisuus-kokemus, jonka nuori pariskunta kertoi: he olivat käyneet kaksin jossain Lidlissä ja siellä oli niin hipihiljasta, ei musiikkia, kukaan ei puhunut, niin että tuntui siltä että pitää itsekin kuiskata. "Hyss, kirjasto!" -tunnelma. Kun taas Hollannin äänimaisemassa kaikki rytyävät ja pulisevat ja musiikki soi liian lujalla.

Ja se oli suorastaan outoa kuulemma, että voi mennä johonkin kauppaan tai kahvilaan sisään ja henkilökunta ei tervehdi ollenkaan. Kellekään ei sanota mitään. Kyllä, ihmiset voidaan jättää täysin noteeraamatta Suomessa. Olin kyllä valistanut, että kerrostaloissakaan ei usein tervehditä naapuria. Ja että Suomessa ovisilmä on tarkoitettu sen tarkkailuun, ettei vaan rappukäytävässä ole ketään muuta, kun haluaa itse mennä ulos. Ettei vaan joudu juttelemaan.

Kolmannen hotelliyön jälkeen koitti lähtö Helsingistä ja piti pärjätä vuokra-autofirman ohjeiden kanssa, miten auto noudetaan parkkihallista digitaalisilla koodeilla ihan itsenäisesti. Saadut koodit toimivat ja kaapista aukesi luukku, jossa oli auton avain. Saatiin iso Mercedes Vito, oikein laaja. 

Kesti kauan ymmärtää, miten sen saa liikkeelle. Automaatti, diesel. Vaihteet säädetään kepistä ratin vieressä, sellaisesta millä laittaisi muutoin tuulilasinpyyhkijät päälle tai vilkun. Mutta ensin piti löytää, miten saa seisontajarrun pois päältä, ja siinä meni vartti. Lopulta minä ymmärsin sen netin ohjeesta ja löysimme pienen vivun, joka pitää vetää ulos. 

Haimme sitten muut hotellilta kyytiin. Onneksi ainakin toisella kuskilla oli jo kokemusta sekä isoista pakettiautoista että automaattivaihteista, ja lopulta ajaminen oli helppoa. Auto oli hieno ja aivan uusi. Mahduimme siihen istumaan kolmeen riviin. Laukutkin mahtuivat vielä odotettua paremmin laajaan takakonttiin.

Road trip Suomen maaseudulle alkaa.

Jatkuu seuraavassa artikkelissa!

Yön ötökät ja matkasuunnitelma

Illalla vietin kivasti aikaa pihalla pöydän äärellä. Oli miellyttävä lämpötila. Otin piirustusvälineet mukaan, lyhdyn ja suitsukkeet. Polttelin suitsukehartseja hiilellä, ja piirtelin mustavalkoisesti lyijykynillä ja tusseilla. 

Ensimmäisestä piirroksesta tuli ainoa kunnollinen, siihen syntyi tarkasti neljä erilaista lasipurkkia ja -pulloa paksulle puuhyllylle, niissä oli jotain noidan myrkkyjä, savuavia nesteitä, mustia teräviä laavakivipallosia, kuivattuja piikikkäitä kukkia. Myöhemmin lisäsin siihen puuväreillä sävyjä; kupliva myrkkyneste on violettia.

Muut piirrokset olivat nopeita kokeiluja ja tuherteluja.

Myöhemmin menin sisään, kun pimeni ja hyttynen alkoi imeä nilkasta. Pian Janneke riehui verhoissa ja lattialla ihan pomppimalla ja mentiin katsomaan, mikä on homma. Mieheni löysi lattialta ison yöperhosen. Laitettiin lasi päälle ja sain sen kortilla ansaan ja vietyä takaisin ulos. Muuten Janneke olisi syönyt sen.

Samoin kuin se nukkumaan mennessä kerran tuli hoitamaan yhden kärpäshomman makuuhuoneeseen. Siellä oli yövalo enää päällä ja siellä pörräsi peruskärpänen. Janneke tuli pyydystämään sen; "odottakaas hetki niin mä teen tän ennen kuin nukutaan". Läimäisi tassulla kärpäsen seinää vasten ja söi sen pois. -"Selvä tuli!" -"Kiitos."

Kissat saisivat opetella vielä pyydystämään kaikki hyttyset, koska aika usein olen yöllä uhri. Täkäläisten hyttysten pistot kutittavat ihan törkeän sairaasti niin etten pysty nukahtamaan uudestaan. Ja usein niistä ei kuulu edes ininää, vain satunnaisesti.

Yksi päivä helteellä mies ehdotti, että mennäänkö illalla jäätelölle taas kunnon salonkiin. Se on auki jopa kymmeneen illalla. Ajettiin sinne, saatiin sopivasti vapaa terassipöytä, ja oli kivaa. Sen jälkeen alkoi taas pahempikin tungos ja jonoa kertyi ja kaikki paikat olivat ihan täynnä. 

Sanoin, että tässä pöydässä on varjo sen takia, koska aurinko on sattumalta tuon kaukaisen puun lehvästön takana; nyt ei saa puu eikä aurinko liikkua yhtään, tai me joudutaan paahteeseen. Laskeva aurinko tietty törkeästi liikkui vähäsen ja melkein uhkasi pilkotella lehvien välistä, mutta olimme valmiita ennen kuin kävi pahemmin. 

Tehtiin rapeaa salaattia, johon tuli omenaa. Toinen omena jäi yli, joten skannasin nopeasti päässäni, onko olemassa kaikki aineet tehdä kaura-omenapaistos iltapalaksi. On. Kaurahiutaleet, sokeria ja voita, vähän jauhoja, kanelia. Ja omenasiivut voi kypsentää kolmessa minuutissa mikrossa, ei tarvitse uunia huudattaa puolta tuntia. Mies kaipaili vaniljakastiketta, jota ei ollut, mutta älysin, että jäätelöä löytyy. Pallo vaan päälle.

Kävin kampaajalla. Viimeinen vaalennus toistaseksi, enää yhden kerran lisätään elokuussa pinkkiä väriä purkin pohjalta ja sitten saa kasvaa luonnonväri. 

Ja nyt riittääkin kyllä sitä lajia. Helkatin pitkä istuminen. En jaksa enää.

Siellä tuli nälkäkin. En minä sinne nyt rupea eväitä ottamaan mukaan. Mutta siellä istuu oikeasti yli kolme tuntia. Jossain vaiheessa haaveilin Mars-patukasta. Mutta ennen kaikkea haaveilin lämpimästä juustoleivästä ja suunnittelin sitä tarkkaan. Jos se ei olisi sellainen nahkea ja sitkeä, mikä tulee kun vain laiskana lämmitän sen mikrossa. Vaan sellainen rapea kuin oikea croques monsieur. Miten tehdään oikea ranskalainen leipä? Sehän kai paistetaan voissa paistinpannulla, ja sulatetaan siivujen väliin juusto. Jaksankohan sellaista tehdä.

Kotona kokosin sen leivän. En viitsinyt yrittää paistinpannumetodia, enkä voinut valmistaa aitoja ranskalaisia sörsseleitä nettireseptin mukaan, koska esim. ei ole ranskankermaa, mutta otin alakaapista virallisesti leivänpaahtimen, jotta saan rapeat leivät. Juustot sulatin väliin mikrossa sen jälkeen. Oikein kiva tuli kyllä.

Aloittelin nyt isoa diamond painting -kissakuvaa. Tuosta saa hyvän annoksen sitä tekemistä, kun tuon aherran, sillä siinä on ihan tuhottomasti kiviä ja ainakin 18 eri väriä. 

Kuuntelin samalla Madonnan uutta albumia. Se on yllättävän kivan kuuloinen. Elektronista klubijumputusta suureksi osaksi, mutta kuitenkin kepeää ja nättiä ja viipyilevää. Yhdessä kappaleessa mainitaan jotain 70-luvun New Yorkin kuuluisuuksia, Keith Haring, Andy Warhol, koska "jokainen on taideteos". Ja siinä siteerataan saundina Lou Reedin Walk on the wild sidea, nimittäin sitä tunnistettavaa taustakuoron rallattelua "tytty-dytty dytty dytty". Hassuja kulttuuriviittauksia.

Mutta nyt on tulossa The Matka. Koko miehen hollantilainen suku, eli hänen siskonsa laajennettu perhe, 5 henkeä, tulee kanssamme Suomeen. Minun tehtäväni on toimia oppaana ja näyttää kaikki Suomen parhaat palat puolessatoista viikossa. Nuorin siskontyttö täyttää juuri 18. Ideana on tehdä uniikki ja legendaarinen yhteisretki nyt vielä kun ydinperhe on osin koossa, ennen kuin loppukin nuoriso lähtee opiskelemaan ja omille teilleen. 

Suomessa ei ole kukaan heistä käynyt aiemmin. Mieheni onneksi tuntee Helsingin hyvin ja voi muutenkin opastaa Suomen arjessa, jota hän on jo paljon nähnyt.

Mutta on tässä ollut suunnittelua. Jo vuosia aiemmin miehen siskolla oli idea, että voisivat keskenään käydä Suomessa, ja aloittelin silloin heille vinkkilistaa, mitkä paikat ovat  hienoja nähdä. Siihen suunnitelmaan taisi sitten tulla korona väliin. Nyt oli ideoita aika hyvin paperilla, ja jatkoin siitä. Muistelin omasta lapsuudestani ja nuoruudestani kauniita ja erikoisia paikkoja, jotka olisi kiva näyttää. Järvi-Suomessa olisi parasta viettää jonkin aikaa, koska siellä on ne erittäin kauniit kansallismaisemat Punkaharjua myöten.

Näin tehtiin matkasuunnitelma, jossa vietetään ensin pari päivää Helsingissä, sitten otetaan vuokra-auto ja lähdetään maalle. Käydään Tammelassa Saaren kansanpuistossa, Hämeenlinnan Aulangolla, sitten kivojen taukopaikkojen kautta vuokramökille Enonkoskelle. Sieltä tehdään retkiä Savonlinnaan ja jos ajomatkan jaksaa, niin käydään katsomassa Imatran kosken kuohunta. 

Perhe on urheilullista sakkia, osa juoksee maratonejakin, joten reippailu ja luontopolut kelpaavat. Mökin lähellä on esim. Koloveden kansallispuisto. Sitten palaillaan Porvoon kautta lentokentälle.

Majoitukset ja autot ja lennot varailtiin tuossa helmi-maaliskuussa. Kissat saavat jäädä kotiin, niille tulee hoitaja käymään päivittäin. 

Jip vahtii uusia kissanherkkuja.

Ryhmämatkan onnistumiseen vaikuttaa tietysti jo osallistujien luonnekin. Lähtökohta näyttää positiiviselta, koska he ovat avoimen uteliaita näkemään maata, ovat kiinnostuneita kokemaan, mikä se kuuluisa Suomen luonto ja metsä on, ja haluavat maistella uusia eksoottisia ruokia.

Viimeksi puheeksi tulivat eläimet ja sitten olikin pelkkää varoittelua hyttysistä, paarmoista, kyykäärmeistä, karhuista, susista, Kauppatorin lokeista jotka nappaavat ruoan kädestä, hauesta joka voi purra varpaaseen järvessä ym. "Onko Suomessa yhtään kivaa ja söpöä eläintä?" No hirvet, kauriit ja peurat. Ne ainakin pakenevat ihmistä eivätkä uhittele. Ilves ja kettu eivät ole ihmiselle vaarallisia. Ja lintuja. Orava ja jänis. 

Yritin nimenomaan lohdutella positiivisesti, että jos järvessä ui käärme, jolla on keltaiset läikät korvilla, niin se ei ole myrkyllinen. Vaikutus oli päinvastainen: "Mitä, käärme joka ui vedessä? Iik iik!"

Enkä muuten vielä kertonut edes iilimadoista.

Nyt kun hioin yksityiskohtia ja halusin varata etukäteen lounaspaikan, totesin, etten osaa puhua puhelimeen suomeksi. En ensin tavoittanut ketään ja yllättäen tuli takaisinsoitto seuraavana päivänä. En ollut enää valmistautunut. Tajusin vasta viimeisellä sekunnilla, että tämä puhelu tulee Suomen suuntanumerosta ja pitää osata puhua suomea. 

Huomasin siinä hetkessä, etten edes tiedä, miten vastataan puhelimeen suomeksi! Takeltelin jotain outoa. Mitä hittoa? Mitä puhelimeen sanotaan? Halojaa? Eikun se oli vuonna 1930. Lapsuudessani lankapuhelimeen sanottiin sukunimi. Sekö se on edelleen? Olen ihan vieraantunut käytännöistä. Hollanniksi meinaan muotoillaan ihan eri asioita; haloo tässä se ja se, yleensä etunimi. 

Tuli ihan mieleen joku teininä lukemani nuorisokirja, joka oli muistaakseni amerikkalainen ja englannista käännetty, jossa nuori tyttö kertoi elämästään hauskasti. Siinä joku hassu sukulaistäti tai tuttu oli keksinyt aivan erikoisia tapoja vastata tahallaan oudosti puhelimeen sanomalla esim. "Kenelle tämä puhe-elin heläjää?" Minusta se oli hauskinta pitkään aikaan.

Sanoinkin lopulta, kun olin vähän hidas muodostamaan mitään lauseita, että sori, yritän tässä juuri keksiä miten puhutaan suomea kun asun täällä Hollannissa. Mutta saatiin pöytä varattua. 

Ehkä opin matkalla taas, miten puhutaan suomea. Toivottavasti.

Näillä näkymin blogiin tulee nyt matkatauko pakkauksineen, purkamisineen ja toipumisineen, eli seuraavaa juttua tulee varmaan vasta noin kolmen viikon päästä.