Kukakohan syö suklaat?

 

Kreikkalainen ravintolailta (ilman että olin paikalla)

Seuraava englantilaisten juttu. Aina kun osastonpomo menee kreikkalaiseen ravintolaan, hän alkaa tilailla kreikaksi, koska on Kreikassa kasvanut ja puhuu sujuvaa kreikkaa. Jos ravintolan omistajat ja tarjoilijat ovat oikeita kreikkalaisia, siitä alkaa juttu luistaa ja sitten he kertovat toisilleen tuntikausia elämäntarinoitaan. Vaihdetaan yksityiset puhelinnumerot ja ollaan ystäviä.

Nyt alkoi tulla ilmaista ouzoa pöytään ja Bernd oli, että ”ei ei, mä olen autokuski, en voi juoda näitä. Annetaan ne tolle englantilaiselle.” Ja sitten ouzoja tuli ja Tim joutui juomaan ne kaikki. Lähtiessä Bernd sai vielä valtavan kuution fetajuustoa, ”lahja ystävälle”. Ja lopuksi Bernd kuskasi Timin hotelliin nukkumaan ouzoja pois.

Kuulimme tämän tarinan elävästi seuraavana aamuna.
- No, missä Tim on nyt?
- Tuolla se on, töissä jo.
- Vau, reipas.

Mentiin sen luo.
- Kuulin, että jouduit selviytymään noin 17 ouzosta.
- Joo, suunnilleen. Ja Bernd saa nyt syödä fetaa.
- Viikon verran paksu viipale aina illalliseksi.
- Mitä on lounaaksi? Fetaa. Mitä on aamupalaksi? Fetaa. Mitä on illalliseksi? Fetaa...
- Hyvä kumminkin, ettei sille annettu jotain kokonaista lammasta, että otapa mukaan.
- No itse asiassa, kun sieltä tuli sellainen epämääräinen painava muovipussi keittiöstä, niin mä jo pelkäsin, että siellä on jotain sisäelimiä, yök.
- Niin, huh, ei sitä koskaan tiedä.
- Feta on ihan okei.

Ystävänpäivää / Valentijnsdag

 

Romanttisessa käsikuvassa näkyy kokoero. Mieheni on lähes 2-metrinen ja minä jotain päälle 160. Minulla on kuulemma pienet ”kissan tassut”, mutta ovathan ne tietysti pienet verrattuna miehen kouraan. Ja kengätkin ovat meillä aika eri luokkaa. Miehellä koko 46, minulla 39.

Välillä minun kannattaisi ehkä muistaa kokoero tietoisemmin. Esimerkiksi silloin, jos huomaan, että illallisella olen ottanut ihan yhtä suuren annoksen ruokaa kuin mieheni. Silloin voisi aavistaa, että minulla on siinä muutama kalori liikaa, koska minun kulutukseni ei ole kahden metrin kulutus.

Taloon ilmestyi suklaata miehen kauppareissulta. Meillä ei ole mitään lahjavaatimuksia ja pakkoja viettää ystävänpäivää, mutta sain vaihteeksi konvehteja. Tai en saanutkaan... ovat kuulemma ”yhteisiä”. Jaahas, hmmh. Jos mennään ”nopein saa syödä” -periaatteella, voin voittaa.

Etsi krookus

Riehuin lauantaipäivällä taas etupihassa, koska kaikilla muilla on krookuksia ja etupihaani olen niitä sipuleita kaivanut kovalla vaivalla lokakuussa, mutta mitään ei näy. Ei tietenkään näy, kun siihen on taas puhaltanut kuivia syksyn 2019 puunlehtiä 15 sentin kerros kadulta tai muiden pihoista. Just haravoin ja siivosin 3 isoa jätesäkillistä lehtiä siitä tehdäkseni tilaa, jotta krookukset voisivat nähdä auringonvalon. Tai edes päivänvalon. Eikä kun siellä ne ovat taas lehtimassan peitossa. Tuuli tuo tähän ihan kaiken irtotavaran, just tähän. Kiva taas siivota helmikuussa ikuisen loputtomiin viime syksyn lehtiä, jotka eivät lakkaa kerääntymästä meille.

Takapihalta löysin krookuksen, ja nuppuja on tulossa. Etupihassa on yksi keltainen nupulla, se löytyi sieltä lehtien alta. Muuten näyttää olevan vaikeaa, että etupihassa mikään kasvaisi.

Kampaajalla keskustassa

Olin kampaajalla ja hän värjäsi sinivihreää. Aina kun laitetaan meren värejä, hän hyräilee jotain Arielle pieni merenneito -kappaletta.

Yhteiskunnan kehityshavaintoja, kun kävelin keskustassa:

Työmaa-aitoja pankin kulmalla. Meidän pankki ABN poistuu kokonaan Venraysta. Sitten ei ole enää pankkia. Siis ei edes oman pankin automaatteja käteisen nostoon. Niiden automaatit on suljettu vanerilevyllä jo. Keskustaan on tulossa uudenlainen keltainen monen pankin ylläpitämä yhteisautomaatti. Mutta vasta tulossa. Ei ole sitä vielä, eikä enää oman pankin.

Onneksi täällä ei maksa mitään käyttää ”vieraan pankin” automaattia, toisin kuin Saksassa. Ja onneksi käteistä ei enää paljon tarvitsekaan.

Venrayssa ajavat sähköbussit. Niillä on sellainen lataamo rautatieaseman vieressä suurpysäkillään. Tajusin tämän edistyksen kunnolla vasta nyt, kun näin tässä bussissa 100% elektrisch -tekstin.

Kylmä tuuli oli. Tulee taas myrsky. Puhelimeni säätiedotus varoittaa taas huutomerkillä. Tällä kertaa tuulesta, viimeksi tulvasta. Katastrofialue lives.

Fysio käskee katsomaan Netflixiä ja tekemään kaksoisleukoja

Kaulansyrjää vihloo. Pääjomo junnaa, ja erittäin harvinaisesti tuntuu niskassa joku ikävä fiilis heti herätessä. Rintakehässä on arka paikka. Täytyy olla jotain lihas-jännejuttua. Fysiolle.

Sinne saa ajan työaikana töissä. Yhtenä päivänä viikossa terapeutti on tavattavissa. In-house-fysioterapia on siunaus.

Selvisi, että kaikkiin viime viikkojen kiputiloihini löytyykin todennäköinen syy lihaspuolelta. Se on hyvä asia, jos saan nämä oireet laitettua laatikkoon, ja myöskin korjattua pois.

Kuulemma niskalihakseni ovat tosi jännittyneet ja niiden kiinnitys hartiaseudulle myös. No niinpä, yleensä olen herätessä aina ihan rento eikä lihasjännityksiä tunnu ainakaan aamulla hyvän unen jälkeen, kun olen maannut tyytyväisenä plösähtäneenä kuin märkä rätti ja unohtanut kaikki kireydet. Toisin on nykyään niskassa. Se onkin ollut outoa.

Huomenta.

Keinoja: Fysioterapeutin samantien suorittama hieronta auttaa ensi sijassa. Lämpöä voisin kuulemma kokeilla (hmm, voisin lainata peipoilta infrapunalampun, koska lämminvesipullo on aika hankala kapine). Pari simppeliä venyttelyä voin tehdä itse.

Niskaa pitäisi venyttää välillä taaksepäin kaksoisleuka-periaatteella, painamalla leukaa kiinni kaulaan. Ja salilla kannattaa nyt tehdä hartiaharjoituksia vain alemmilla kiloilla, ei yrittää ponnistella liikaa.

Ja pitää rentoutua, lihakset eivät just nyt jaksa ekstra rasitusta, näiden pitää toipua jännityksistä.

- Ei kannata nyt alkaa pestä mitään ikkunoita, vaan pitäisi istua sohvalla ja katsoa Netflixiä.
- Ha haa. Okei, sanon tän miehelleni.
- Joo, sano vaan kotona, että fysion virallinen neuvo.

Kipu, joka spontaanisti viiltelee kaulan sivussa, voi olla samaa niskajännitystä, mutta myös leukoihin liittyvää esim. siinä tapauksessa, jos puren hampaita yhteen yöllä nukkuessa. Se on mahdollista, minulla on vähän sellainen epäilys, koska joinain aamuina tunnen lihaskireyden leuoissa ja ikävän fiiliksen suun alueella. Siitä on vain hankala oppia pois.

Niin no, tämä onkin sitten ainoa kireys, joka erittäin harvoin aamulla herätessä saattaa olla läsnä, muuten hyvistä rentoutumislahjoista huolimatta.

Hammaslääkäriltä kai voi saada pehmoisen purukiskon, mutta aina kun sellainen mainitaan, muistelen sitä kertomusta, kun työkaveri hankki hampaiden narskuttelunsa takia sellaisen itselleen ja heti ensimmäisenä yönä puri sen kappaleiksi nukkuessaan. Kalliin yksilöllisen aparaatin. Mäkin varmaan purisin.

Mutta ei tätä ole todistettu, että jännittäisin leukoja unissani. En ainakaan narskuttele, koska hammaslääkäri ei ole koskaan huomauttanut mistään hammasvaurioista.

Tossa tuntuu vielä vähän. Takaniskassa ei onneksi enää.

Ja kolmantena vaivana on tyhjästä ilmaantunut rintakipu. Se oli tietysti erityisen hauska vitsi silloin, kun tunsin sattumalta myös häiritsevää sydämentykytystä ja verenpaine oli koholla. Mutta tämä pikkuvihlonta on ihan jotain muuta kuin sydänkipua eikä liity verenkiertoasioihin mitenkään. Todennäköisimmin se säteilee yläselästä nikamien välistä. Sinne on jäänyt joku lihasjännitys, God knows miten ja miksi tämä kaikki keräytyy lihaksiin, kun ei tajuakaan.

Ensi kerralla otetaan nikamien viereiset lihaksistot käsittelyyn ja sitten pitäisi rintakivunkin loppua. Pääjomo ainakin poistui jo seuraavana päivänä niskahieronnasta.

Vetelen sitä kaksoisleukaa salaa täällä huivin sisällä niin ei näytä niin huvittavalta.

Fysioterapian käynti on ollut monta kertaa hyödyllinen monenlaiseen eri vaivaan. Siellä on parannettu hyvillä harjoitusneuvoilla vähitellen polven kipuja, ja kamalalla käsivarren muussaamisjyräyksellä tenniskyynärpää kerralla. En tiedä, missä olisin vaivoineni ilman fysioterapiaa.

Ja jos ei tätä kultaista mahdollisuutta työn kautta olisi, voisin täällä Hollannissa soittaa suoraan jollekin fysioterapeutille ja saada ajan melko pian. Muistaakseni viimeistään kahden viikon päähän olen saanut ajan, kun olen muita praktiikkoja käyttänyt, ja silloinkin vieläpä omin erityistoivein ja nipottamisin, että ”mieluiten keskiviikkona” tai ”onko iltapäivisinkin aikoja”.

Suomesta olen vain sen verran kaikuja kuullut, että jos yleislääkäri lähettää fysioterapialle, ajan saattaa saada vasta parin kuukauden päähän. Niin myöhään! Kuinka turhauttavaa. Päällä voi olla aika akuutti vaiva, joka kaipaisi apua. Harmi, ettei nopeampia mahdollisuuksia löydy.

Minulla oli nyt niskalihaksista johtuvaa ympärivuorokautista päänsärkyä yli viikon verran. Jos en olisi päässyt fysion arvioitavaksi moneen kuukauteen, olisin kärsinyt pääkivusta koko sen ajan siihen saakka. Popsinut parasetamolia ja yrittänyt pärjätä.

Tai Suomessa varmaan olisi määrätty ”lihasrelaksantteja”, joilla saa kai pollankin hyvin sekaisin. Ihmettelen vierestä Suomen itsestäänselviä lihasrelaksantteja, joita nykyään kirjoitetaan reseptillä lihakseen kuin lihakseen, tai siltä vaikuttaa. Siis mikä? Koskaan kuullutkaan. Hollannissa sellainen keino ei ole minulle tullut vastaan. Ei ole ainakaan sellainen trendi kuin Suomessa.

Ja olen aika iloinen, että lihasjumini hoidetaan ihmisen tsekkauksen ja syyn käsittelyn kautta fysioterapiassa, eikä kemiallisella aineella ”pilleri naamaan ja pärjäile” -tyylillä.

Jännä kokemus tuo tavallinen päänsärkykin. Päänsärkyni ovat 99-prosenttisesti erilaisia migreenejä, niin jopa oli virkistävää tehdä tuttavuutta tuon virallisen ”jännityspäänsäryn” kanssa kerrankin oikeasti. Muutoin tunnen yleispääjomoa vain flunssan tai vatsataudin oheisoireena.

Aina oppii uutta. Selvisi sekin, että pään humina kumartuessa ja kuuluvien sydämenlyöntien tunne kallossa johtui vain niskalihasjännityksestä. Tämä kaikki lakkasi hierontaan ja päänsäryn poistumiseen.

Ensi tapaamisella sitten iloisesti nikamia niksautellen.

Kotibileistä ja myrskystä selvitty

Töihin ilmestyivät englantilaisraukat, kaksi miestä, tutut työkaverit. Myrsky riehui kolmatta päivää ja he olivat lentäneet Hollantiin. Hyvä, että se laskeutui ollenkaan, se oli vissiin kaksi kertaa joutunut yrittämään. Hyvä, että se lensi ollenkaan, sadat lennot oli peruttu sinäkin päivänä. Ehdotin, että ”piditte sitten toisianne kädestä” kun heiluva lentokone pelotti, mutta eivät he myöntäneet.

He olivat tulleet Schipholiin ja odottivat laukkujaan hihnalla, jossa luki Birmingham. Ei kuulunut. Kesti ja kesti ja kesti. Sitten Birmingham katosi näytöltä ja nämä huolestuivat: ”Ei hiton brexit, nyt meidän laukut on jossain ekstratarkastuksessa eikä pääse ollenkaan maahan.” Brexit tulee je brexit tappaa? He hakivat henkilöstön, joka istui kilsan päässä hallin toisessa päässä hihnalla numero 1 (kun heidän lentonsa oli varmaan jossain numeron 80 tienoilla, joo mä tiedän sen hallin, se on pitkä) ja laukkuihminen soitteli jonnekin ja lopulta Birmingham tulikin takaisin näytölle ja laukkuja alkoi tulla, pitkän ajan kuluttua.

”Oli se mielenkiintosta”, sanoi britti. Brittiläinen asenne.

Myrsky niin. Tuli rakeita ja tuli räntää monta päivää. Todella vaihtelevat pilvet. Yhtäkkiä oli pikimustaa ja piti laittaa valot päälle, koska sadepilvi tuli aamupäivällä. Venus paistoi illalla pilvien välistä kirkkaana, minuuttia ennen kuin seuraava raekuuro iski päälle. Aamulla myrskyn riekaleiden välissä loisti valkoinen täysikuu.

Irto-oksia makaili pitkin katuja, mutta muuten ei sattunut meillä mitään. Naapurilta putosi aidalta yksi ulko-koristetaulu, joka esittää sinitiaista. Makaa pöheikössä vieläkin. Näen sen yläkerran ikkunasta.

Rakeita.

Silti käynnistettiin töissä Mon kanssa ulkokävelysesonki eli kierrettiin perinteisesti ympäri toimistorakennusta parkkipaikalla, kun aurinko paistoi vihdoin. Vaikka sieltä tuleekin jo siitepölyallergiaa nenään.

Mo oli saanut verikokeesta tuloksen, että on D-vitamiinin puutosta. Hän meinasi, että menee aurinkoon käppäilemään ja siinä se, mutta talvi on täälläkin niin pimeä ja pitkä, että eihän täällä ole mikään aurinko paistanut sitten lokakuun oikeasti. Kyllä siinä on varmaan pilleripurkille mentävä.

Manasin, miksei minulla ollut pipoa juuri myrskypäivänä, kun Mo keksi mennä 2 x kävelylle, koska siellä paistoi aurinko ja sen D-vitamiini. Karsean kylmä, ja juuri sinä päivänä unohdin kaulaliinan kotiin enkä ajatellutkaan pipon tarvetta. Käsineet sentään oli.

Kohta tulee uusi myrsky taas, sunnuntaina kuulemma.

Kissa Doris kävi istumaan lintulaudan päälle. Niin, missäpä ovat kaikki linnut nyt. Turkinkyyhky katseli katolta, eikä yksittäinen harakkakaan uskaltanut sanoa mitään vastaan. Punarinta kävi pensaassa erikseen kiusaamassa ja lennähtelemässä.

Pidettiin mieheni synttäribileet ja laulettiin lauluja ja join alkoholitonta olutta. Muut joivat oikeaa olutta, paitsi kuskit. Suomalainen mustikkalikööri otettiin esille ja pullo saatettiin loppuun. Se on meillä monien miesten suosiossa snapsina.

Vieraat saivat rauhassa sössiä jouluksi laitetun pöytäliinan, sitten se meni pyykkiin.

Sitten kun luulee, että alkaa olla myöhä, tuleekin klo 3 yhden tytär meille omien nuorisobileidensä jälkeen ja sanoo: ”Onks täällä se afterparty?” No on kai. Sitten otettiin nuorison edustajan kanssa vielä kaljat.

Meillä oli hyvä playlist ja ihmiset esittivät paljon toivekappaleita. Kaikkea kasaria, kaikkia kauheita. Modern Talking. Lauloin Rian kanssa Like a virgin, pyydettiin Salt’n’pepa Push it, ja sitten koko Saksa-osasto; Peter Maffay: Du, Marianne Rosenberg: Ich bin wie du, ja DJ Ötzi: Ein Stern. Jee jee.

Final Countdown tietysti. Italialainen italodisko Felicità on meillä kestosuosikki, tai sitten sen sävelellä Maastrichtin murteella laulettu ”Sjiek is miech dat”, jonka esittää italialaisjuurinen artisti Fabrizio Maastrichtista.

Muuten vaan visiiriin sattunut vanha maastrichtilainen levy kirppiksellä.

Ja hollantilainen klassikko Bier en tieten, eli Kaljaa ja tissejä. Ei aina voi olla nipo ja poliittisesti korrekti, joten nauran. Se menee näin: ”Bier en tieten, jaala laa laa laa, bier en tieten, jaa la lalalala.” (Kertosäe on nyysitty BoneyM:n kappaleesta Brown girl in the ring.) Siinä on sentään tasa-arvoisesti myös ”säkeistö erityisesti naisille”, kuten siinä kuulutetaan tiedoksi, ja sitten tulee: ”Wijn en piemels, jaala laa laa laa.” Eli: Viiniä ja pippeleitä.

Kun nämä osaa, voi osallistua karnevaaliin.

Muutoin karnevaaliin saattaa tarvita: Naamiaisasut lapsille, kuten tässä suloisesti ”Rosvo ja poliisi”.

Tai sitten koiralle naamiaisasu, kuten tämä makkarakoira -hot dog mäyrikselle:

Ja tarvitaan: paljon viinaa erikoistarjouksesta.

Itse kyllä keskityn marjojen ja pakastemarjojen erikoistarjouksiin.

Joskus mietin, kuka näitä harakanvarpaita muka pystyy lukemaan.

Kukkakaali 1,99, onko tämä halpa?? Ei hajuakaan. (Tai siis haju on, se haju kun kukkakaalia keittää ja koko talo haiskahtaa viemäriltä, ehehe.)

Kalapuikko ja kukkakaali tapahtui. Paluu arkeen.

Tulvia ja myrskyjä ja Suomi mainittu, mutta vain koska ärisin valtakunnan ykkösuutisille

Kiva asua katastrofialueella. Kännykän säätiedotus näytti jotain varoituskolmiota paikallisesti ja kun klikkasin sitä, siinä luki: ”Tulvan mahdollisuus!” Öö.

No joo, kun viimeksi ajoin siitä Maasin sillan yli, niin katsahdin kyllä, että joen vesi on melko korkealla. Aika paljon on sadellut viime aikoina. Mutta ei mikään media ollut maininnut, että mitään tulvaa olisi missään kohdassa odotettavissa.

Mutta ei se ollutkaan liioiteltu varoitus. Seuraavana päivänä oli jo uutisissa, että laittavat portteja kiinni, koska Maastrichtissa on ylitetty veden varoituskorkeus, jolloin on parasta aloittaa varotoimet juuri täällä.

Mutta ei ne jalat kyllä meidän teollisuusalueella töissä kastu. Eikä kotona, Maas on noin 5 km päässä. Ja muutenkin tulviin on varauduttu nykyään erittäin hyvillä keinoilla ja on yhä harvinaisempaa, että vettä nousee jonkun kaupungin kaduille. Maas nyt on vähän tällainen. Nousee lyhyessä ajassa paljon ja laskee taas yhtä nopeasti.

Venlon satama-allas keskustassa on täyttynyt vedestä. Vasta vähän aikaa sitten otimme siitä ihan normaalin kuvan, jossa venelaiturit ovat alhaalla joen pinnassa. Nyt ne ovat kokonaan uppeluksissa.

Venlo ilman tulvaa.

Terassit ja portaat vielä kuivina.

Videokuvaa samasta altaasta viikkoa myöhemmin.

Hollanti järjestää mestaruuskilpailut ”vastatuuleen pyöräilemisesssä”. 8 km Oosterscheldekeringillä, joka on suuri kuuluisa patorakennelma Zeelandissa ja estää meren tulvimisen sisämaahan myrskyissä.

Padosta voi ajaa autolla yli ja sen olemmekin muutaman kerran tehneet.

Uutiskuvia edellisvuosien pyöräilystä.

Polkee, polkee.

Vastatuulipyöräilyssä vaihteet ja tietysti kaikki akkukäyttöiset ovat kiellettyjä, eli melko lailla mummopyörillä mennään. Juuri sunnuntaina se järjestetään, jolloin tulee sellainen myrsky, että meilläkin sisämaassa on 100 km/h puuskia ja käsketään varmistamaan irtotavarat pihalta jonnekin. Kilpailu saatetaan vielä peruakin, jos on liialti hirmumyrsky.

Ehkä tämä urheilulaji on jonkinlainen Hollannin vastine eukonkannolle.

Vanha blogiosoitteeni poistuu kokonaan

Edellisten blogisivujeni ylläpitäjä eli Kodin Kuvalehti ilmoittaa, että lukijablogit poistetaan heidän nettisivuiltaan kokonaan. Tarkoittaa minulle, että maaliskuussa arkistoni blogin alkutaipaleelta häviää eikä mikään aihe sieltä ole enää linkattavissa mihinkään.

Onhan minulla ne tekstit tallessa, ja kokonaisuudet kuvineen ja kuvateksteineen saan tallennettua pdf:nä, mutta en sellaisissa muodoissa, että ne voisi yhdellä napin painalluksella julkaista uudestaan. 

Sikäli siunattua, että keksin ajoissa muuttaa sieltä itsenäisille sivuilleni. Näin minulla on sentään nyt jo pitkä historia uudessa osoitteessa. Reilu 2 vuotta omaa historiaa. 185 artikkelia tähän mennessä.

Ehkä se harmittaa, että bloggaajahistoriastani nipsaistaan ensimmäiset vuodet pois. 197 artikkelia sinne kirjoitin. Puolet pois koko kirjoitelmistani. Etten voi todistaa vanhalla arkistolla, kuinka kauan olen ollut jo liikenteessä. Että nolla alkaa vasta Blogspotista, kun se ei ole ollenkaan totuus.

Tämä artikkeli näyttää täällä olevan 198., mutta oikeasti se on numero 383.

Ehkä laitan tänne jossain vaiheessa retrosatsin uudelleenjulkaisuna niitä artikkeleita, joita on luettu todella paljon ja jotka ovat edelleen relevantteja. Jotka olisi harmi menettää kokonaan.

Virus ja Suomi mainittu

Seurailinpa tässä koronavirus-uutisia. Hollannin valtakunnallisen uutistoimituksen sivuille ilmestyi tieto, että nyt sitä on Englannissakin. Ja että Englanti on neljäs Euroopan maa, jossa virusta on.

Hetkinen. On ollut Saksa, Ranska, Italia ja Suomi... ja UK olisi viides, jos ne olisivat laskeneet Suomen mukaan. Mutta eivät olleet laskeneet. Kartalla kyllä näkyi, että väritettyinä oli nyt yhteensä 5 Euroopan maata.

Jaa, että taas tällaista. ”Euroopan maaksi” kelpaavat taaskin vain Keski- ja Etelä-Eurooppa.

Kiehahti yli. Tartuin facebookin chattiin ja valitin niille, valtakunnan ykkösuutisille, että miksette te laske Suomea Euroopan maaksi.

Oli vähän pulssit ylikierroksilla hermostuksissani, kun se on sentään The Uutistoimitus ja minulla on sellainen terve auktoriteetin pelko. Että ihan niillekö kävin känisemään oikeasti suorin sanakääntein. No niin näköjään.

Vastasivatkin pian ja lupasivat korjata asian. Nyt mä olen joku paha perkele-suomalainen, joka kävi valittaan.

Illalla olikin sitten jo Suomi telkkariuutisissa, koska Lapissa laitettiin 2 hollantilaista karanteeniin viruksen varalta.

Sen jälkeen lehdet uutisoivat hollantilaispariskunnasta ja kertoivat, että heillä menee mökissään ihan hyvin. Paikalliset tuovat ruokaa oven taakse, ja varsinkin olivat onnellisia, että oli tuotu myös viiniä ja olutkori. Kaikki hyvin. ”Meillä on olutta ja internet”.

Sattuma: Aasialaisravintolassa kävelen kylmän alkupalabuffetin tykö ja havaitsen, että he ovat pistelleet wrappirullat täyteen Suomen lippuja. Tai siis niillä on joku satsi sekalaisia maailman lippuja, mutta juuri kun minä marssin siihen, siinä on ainakin 5 Suomea pystyssä.

Jälkkärit tarjoillaan snapsilasissa.

SMS elää

Vaihdan puhelinyhtiötä, koska sitten olen samassa kuin mieheni, ja molemmat saavat siksi perhealennuksia kuukausihinnasta. Ja niillä on yhtä halpa paketti kuin nykyiseni. Ja toivon mukaan verkot löytyvät vähän paremmin ja yhteydet ovat vähän vahvempia kuin nyt. Virallisesti ne ovat muka yhtä hyviä, mutta kokemuksen perusteella minulla on enemmän kattavuusongelmia kuin miehelläni.

Jos meinaat, että tekstiviesti on vanha ja katoava muoto, niin vaihda operaattoria. Saat 5 SMS:ää peräkkäin. Että siirto on anottu; siirto onnistuu; numeron voit pitää; vaihtopäivämäärä on xx; harmi että jätät meidät.

Tonnin seteli

Rokotuksen vasta-ainetulokseni tulivat sähköpostiin. Olen tuhat. Tonnin arvoinen. Piti olla yli 10; hoitohenkilökunnalla yli 100. Mä oon tonni hei.

Kaksoisolentoja

Hyvänen aika. Näin telkkarin haastattelussa miehen, joka on täysin samaa tyyppiä kuin eräs erikoinen työkaveri eri osastolta. Puhuu ihan samalla tavalla. Nopeasti ryöpsähdellen, ei jaksa lausua viimeisiä tavuja, saattaa änkyttää pelkkää hektisyyttään, hengästyy siitä, kuinka nopeasti puhuu. Kasvojen rakennekin samanlainen, kapea, samanlainen leuka. Ja sama tyyli: tämä on valinnut sellaiset voimakkaat värit, joita se työtuttukin käyttää paidoissaan, miehelle erikoisen intensiiviset. Tämä varmaan ajaisi samanlaista autoakin, jos sen näkisi.

On tullut vastaan muitakin kaksoisolentoja viime aikoina. Tullut tietoiseksi: tämän tyypin mä tunnen jo, se oli sama kuin se siellä ja siellä Suomessa nuoruudessa, vaikkapa. Tai jossain.

Viimeksi luin vanhasta naistenlehdestä Linda Lampeniuksen haastattelua: nyt mä tajuan! Meillä on töissä hollantilainen Linda, joka on aivan valkoinen blondi ja saman näköinen! Samat valkoiset kikkarat, ja nätti kapea naama, samanlainen siro nainen. Ihan saman näköinen ja molemmilla nimi Linda!

Kevään merkkejä näkyy jo: mustarastas alkoi laulaa korkealla puussa ja nittyllä oli kukka. Ja puskan juuressa kokonainen niitty lumikelloja.

Pihabongaukseen osallistuin tammikuussa ja kaikki perustiput tulivat käymään. Talvehtivat Pohjolan peipot, tali- ja sinitiaiset, varastelevat harakat, tappelevat turkinkyyhkyt, kukkoileva mustarastas ja paksu sepelkyyhky. Ja pikkuinen punarintakin hyppelehti.

Bongauksen ohjesivu.

Asiakas taliruokapurkilla.

Parempi, että tämä tyyppi bongasi sisältä käsin.

Hilpeähköt kutsut Saksassa

Minut oli kutsuttu sunnuntaina esimieheni (naisen) kotiin omituiseen rundiin ja siellä oli ihmisiä, joita minulla ei ehkä ollut suurta halua kohdata. Tai oli pienoinen epäluulo, kuinka mukavaksi siellä voi tuntea olonsa. Hitusen irrelevantti ryhmä. Ei ihme, että stressasi. Mutta mietin, että eipä tällaista toista kertaa järjestetä. Alihankkijan myyntiedustaja jää vain kerran eläkkeelle.

Nämä kutsut olivat niin omituiset, että miten tämän selittäisi. Meillä on ollut 15 vuotta yhteistyötä saksalaisen alihankkijan kanssa ja aina se sama myyntiedustaja yhteyshenkilönä. Silloin kun sopimus alkoi, oli jotain kiirettä ja sählää ja esimieheni oli kutsunut spontaanisti bisneksen tärkeät ihmiset kotiinsa illalla syömään sämpylää ja laittamaan sopimuspaperit kuntoon, kun päivällä eivät ehtineet enää kokoustaa sen enempää. Kuulemma. Tarina kertoo.

Joten nyt kun tyyppi jää eläkkeelle, tehtiin toisinto siitä tilaisuudesta, josta kaikki alkoi, jäähyväisiksi, ja mentiin taas syömään sämpylää pomon kotiin kaikkien niiden kanssa, jotka ovat tämän myyntiedustajan tunteneet viime vuosina. Oli nykyisiä esimiehiä ja entisiä työkavereitamme ja pari miekkosta sieltä alihankkijalta. Miehet vietiin katsomaan paikallisjalkapalloa VIP-aitiossa sitä ennen, yllätysohjelmana.

Okei, selvisin. Onnea. Selvisin koko tilaisuudesta ja auton ajosta pimeässä Saksassa. Keskusteluista kaikkien kanssa kunnialla ilman että tuli mitään hirveän noloa tai vaivaannuttavaa sanottua. Sämpylöiden valmistelusta esimiehen kanssa.

Ja ei mikään turha sämpylä, vaan Mettbrötchen, saksalainen traditio. Hyvästä lihakaupasta haetaan jauhelihaköntsä ja sitten ladotaan kerros raakaa lihaa leivälle. Raakaa sipulisilppua päälle ja ehkä kurkkua, kirsikkatomaattia ja persiljaa koristeeksi. Vaihtoehtona tehtiin kalkkunafileeleipiä ja juustosämpylöitä. Oli myös perunasalaattia ja nakkia.

Mettbrötchen.

Myyntiedustajan kanssa sainkin keskustella Thaimaasta, koska hän on sinne kohta menossa 5 viikoksi vaimonsa kanssa. Entisen työkaverin kanssa puhuttiin niiden tuoreesta adoptiovauvasta. Ja toinen entinen näytti kuvia niiden ostamasta omakotitalosta, jossa on iso piha.

Ja yleisesti tuttujen kanssa nyt ei ole ongelmaa. Alihankkijan pomokin on jotenkin niin positiivinen, että on helppo höpöttää jotain hihasta. Ja illan emännän mies, rento ihminen. Kissa näyttäytyi varovasti eteisessä pari kertaa, se on niin ujo ettei missään nimessä tule ihmisjoukkoon. Vaikka kissaa olisi saattanut kiinnostaa Mettbrötchen tai kalkkunafilee.

On upeaa, että sille entiselle työkaverille tuli vauva. He olivat kovasti halunneet lasta ja kun ei kuulunut, niin halusivat adoptoida. Oli sellainen tapaus, että vauvan äiti tiesi samantien, että tämä annetaan pois heti synnyttyä, joten poika tuli optimaalisesti taloon heti nollasta kasvamaan.

Työkaverin vaimo on nyt 3 vuotta kotona vauvan kanssa. Hyvin järjestetty. 2 vuotta saa rahaa Saksassa ja kolmantena ei saa, mutta voi silti pitää työpaikkansa, johon palata.

Minua miellyttää erityisesti tämä ihme: biologisen äidin oli nykysuositusten mukaisesti määrä valita nimi vauvalleen, jotta adoptiovanhemmat voivat joskus myöhemmin kertoa lapselle, että vaikka oikea äiti ei sinua kasvattanut, niin hän antoi sinulle nimesi. Mutta jos ei biologinen äiti haluakaan antaa nimeä, on hyvä olla Plan B ja adoptiovanhemmilla joitakin omia ehdotuksia mielessä. He olivat sitten miettineet ja listanneet kolme toivenimeä siltä varalta.

Sosiaalitoimistolla selvisi, että kyllä, biologinen äiti on valinnut pojalle kaksi etunimeä. Ja kun ne luettiin paperista, ne sattuivat olemaan tasan samat, joita adoptiovanhemmat olivat listanneet toiveikseen. 

Niin että onko aika selvä kohtalon merkki, että tämä lapsi kuuluu juuri heille ja että sen kuului mennä niin.

Tankkasin Saksassa paluumatkalla, koska neula alkoi laskea kohti nollaa. Menomatkalla olin että hoplaa, tämä tankkihan tyhjenee nopeammin kuin luulin. Luulin voivani ajaa vielä päivän-pari töihin ennen kuin on pakko tankata, mutta ei. Tuli selväksi, että minun on löydettävä jostain bensa-asema täällä, jos haluan vielä kotiin.

Ja ei se mikää huono juttu ole, sillä Hollannissa on Euroopan kallein bensa (Kyllä! Kalliimpaa kuin Suomessa!) Monet rajaseudulta ajavat erikseen Saksan puolelle tankkaamaan. Minä en jaksa niin ravata alennusten perässä, joten en tätä suunnitellut ollenkaan, mutta se säästötilaisuus tuli nyt sattuman kautta.

Mielenkiintoisehkoa on, että vaikka ollaan ruuhka-Saksassa ja Ruhrin alueen laidalla, niin koko matkalla ei näkynyt yhtään bensa-asemaa. Kymmeniä kilsoja moottoritietä: ei yhtään. Pitkä pätkä maantietä: ei yhtään.

Muutenkin siellä ruuhka-Saksassa maantien laidassa on lähinnä: Kaalipelto. Perunapelto. Sokerijuurikaspelto. Hevoslaidun.

Ja toinen kehitysmaaseikka Saksassa: netin laatu. Sinne kun menee niin ei tule kännykkään koskaan enää 4G-verkkoa missään, vaan jotain surkeita yrityksiä nimellä E tai H. Data tuskin kulkee ja verkkosivut eivät lataa.

Yritin esimerkiksi katsoa, jos google maps näyttäisi minulle, mistä voisi löytää bensa-aseman. Voisi olla ihan tärkeä tieto joissain tapauksissa. Niin koko kartta ei lataudu, vaikka minuutteja odottelen. Liian huono yhteys. Ja seisoin silloin asuinalueella enkä missään korvessa!

Usein olen istunut matkustajana autossa Saksan moottoritiellä ja huomannut, että sielläkin katvetta riittää. Verkko katoaa kokonaan, mitään yhteyksiä ei saa, mikään verkkosivu ei toimi. Edes vilkkailla autobahneilla.

Hollannissa on siis kattavuus ja netin laatu ihan eri luokkaa ja tämä on totuus. Ja näkyyhän se eurooppalaisissa vertailuissakin ihan oikeasti.

Tällä matkalla auton kilometrit vaihtuivat 99 999:stä 100 000:een.

Esimies neuvoi minulle ison Shellin, toisella puolella moottoritien liittymää. Moottoritielle sitä ei näkynyt eikä sitä mainittu kylteissä, vaan se piti tietää.

Hinta oli hyvä. Super 95, joka on Hollannissa Euro 95, maksaa Saksassa 1,32 senttiä per litra. Hollannin vastaavalla eli palveluasemalla se maksaa 1,72 per litra. Hollannin automaattiasemalla eli kylmäasemalla maksaa 1,62. Piiik-kuinen ero.

Palvelu oli kivaa Shellillä. Palvelija oli kiva Shellillä. Nuori mies, ja ensin hän sai laskea edellisen asiakkaan säästöpossurahat, koko pinon messinkikolikoita, joista osa oli hapettunut puoliksi vihreiksi. Näytti joltain maakätköltä, joka on kaivettu ylös kymmenen vuoden jälkeen. Onneksi sillä ei sentään maksettu bensatankillista, vaan vain joku kahvi ja pasteija. Saksa ja käteisraha, tuttu pari.

Odotin kärsivällisesti ja katsoin viihtyisää shoppia. Oli täytettyjä sämpylöitä vitriinissä, ja hyllyissä oli pervosti tasan vierekkäin otsikoidut alueet ”autotarvikkeita” ja ”viini ja kuohuviini”. Siinähän ne huoltiksen tärkeimmät. Hollannin bensiksillä ei myydä alkoholia.

No lopulta kun nuoriso palveli minua, hän virnisti niin vilpittömän iloisena hyvää iltaa toivottaessaan, että se oli ilo. Jos joku mahdollisesti sanoi jossain, että saksalainen palvelu on epäystävällistä, niin tämä ei ollut.

Mutta on siellä ihan peban pimeetä talvi-iltana Saksassa. Maantiellä ei ole valaistusta, ”mihin suuntaan tää kurvi menee, ai toi onkin erkaneva kaista”. Siinähän näät kun et nää. Ja moottoritiekin on pimeä, ”miten tää Führung niinku menee tässä, miks tää kaista kiemurtaa tonne?” On eduksi, jos navigaattori näyttää, jatkuuko tie viivasuoraan eteen vai tuleeko joku mutka ja mihin suuntaan. On myös kiva, jos edellä ajaa joku ja näyttää suunnan. Ei, minulla ei ole mitään pimeänäkö-ongelmia, mutta pimeys nyt vaan on pimeyttä.

Kivasti sieltä selvittiin kumminkin.