maanantai 17. joulukuuta 2018

Aggressiota ja ATK:ta – kyllä Bangalore hoitaa

Yhtenä aamuna olin aika turhautunut. Kaikkea rasittavaa edessä. Mutta päätin antaa työpäivälle mahdollisuuden kääntyä hyväksi. Kun on paikalla, voi tapahtua vaikka mitä vaikka minkä ihmisten kanssa. Voi olla hauskaakin.


Ihme käänteitä. Pääsinkin käyttämään kiukkuani toimintaan. Joskus sitä tarvitaan, jotta asiat liikkuisivat. ATK-tekniikka, aargh. Skannaukset eivät tulleet sähköpostiin vieläkään ja soitin helpdeskiin, että tämä toiminto on ollut hajalla eilisestä saakka. Asia kirjattiin, mutta sitten Bangalore vastasi kirjallisesti, että meidän mielestä kaikki on hyvin.

Raivostuin ihan pikkasen siitä, että minut jätetään yksin ongelmani kanssa ja ollaan, että hanki joku ”field engineer” sieltä talosta. Meillä ei ole protokollaa saada niitä oman talon harvoja ATK-tyyppejä tekemään mitään pyynnöstä, vaan pitäisi vaan virallisesti soitella Bangaloreen. Siellä on oikeasti intialaisnimisiä intialaisia ja allekirjoituksessa lukee Bangalore. Eiväthän he pysty ratkaisemaan kaikkea sieltä saakka siltä etäisyydeltä. Tekevät varmasti parhaansa, mutta kun ei pysty.

Marssin sinne, missä muistin ATK:n istuvan ja löysin sen nurkan ja tuttu vanhapappa sanoi, että no noi kaksi tyyppiä tuossa ovat niitä, jotka voisivat auttaa. Näin sivusilmällä, kuinka hollantilainen partamies vetäytyi hyvin huvittavasti takaperin näkymättömiin kahvinurkkaukseen kun kuuli, että ongelmia ja tehtäviä on tulossa, ja jätti puolustuskyvyttömän nuoren tietokoneintialaisen hoitamaan homman. Hänelle selitin ja hän lupasi tulla tsekkaamaan.

Toim. huom. Saksassa virallisia käsitteitä ovat ”tietokoneintialainen” ja ”tietokonekiinalainen”. 90-luvulla huomattiin, että Intiassa ja Kiinassa monilla on hyvä ATK-koulutus, ja sieltä haettiin lahjakkaita nuoria Saksaan tietotekniikkatyöläisiksi. Että sellaiset stereotypiat. Tämä oli kyllä oikeasti hollantilainen ja saattoi olla suvultaan peräisin mistä tahansa maasta, jossa ollaan vähänkään hollantilaista perusblondia tummempia.

Myöhemmin sähköposteja tuli jopa Englannista, että näyttääpi siltä, että skannaus toimii nyt taas. Testasin ja se toimi. Kävelin käytävään ja siellä liikkuivatkin juuri ne kaksi ATK-hyypiötä, partamies ja ”intialainen”, valkoinen kaapeli kädessään. Jotain he olivat puuhanneet palvelinhuoneessa.
– Ai teittekö te just jotain?
– Me vähän rukattiin palvelinta...
– Se toimii taas! Löytyikö sieltä joku syy?
– Siinä oli häikkää tämän ja yhden toisen printterin kohdalla. Kiva että toimii.
– Joo, kiitos vaan kovasti!

On sitä muillakin välillä pientä ärsytystä. Viimeksi vieressä seisoi tuttu saksalainen nainen ja kysyi ”ei teillä olis kalashnikovia lainaks?” Pitäisi kuulemma saada luotua vähän hiljaisuutta avokonttoriin sillä puolella salia. ”Eräs” esitelmöi siellä suureen ääneen tunnin verran, mikä kuului kyllä meillekin saakka, ja ”eräs tiimi” on yleisesti kuulemma häritsevän kovaääninen, kun yrittää keskittyä johonkin tarkkaan hommaan.

Jos tällaisen leipoisi pienenä vihjeenä.

Sitten masennus iski mikrosekunnissa, kun sain sähköpostin, että kopiokoneeni edelliselle yhteyshenkilölle on taas tullut varaosapaketti, joka kuuluu minun koneeseeni. Aahh aargh, periviholliseni se siinä, ponnahtaa taas laatikosta esiin kun sitä vähiten odottaa. Se, joka nyysii ja käyttää minun koneeni osat. Tästä vuodatin taannoin tarpeekseni valitusvirttä (linkki: Loputon kauhukertomus hajonneesta kopiokoneesta).

Mutta nyt iski sellainen rohkeus, että otankin vihdoin härkää sarvista ja marssin sen luokse katsomaan, minkälainen nilkki se on. ”Josko voisin hakea sen keltaisen värikasettini”, viattomana tiedustelin kirjallisesti ja sain selville, missä tuo tuntematon kollega istuu. Pomolle ilmoitin hihoja käärien, että menen nyt lyömään päin pläsiä yhtä tökeröä hahmoa, joka on aiheuttanut niin paljon harmia. -”Oi, voinks mä tulla mukaan? Mullakin on just sellanen fiilis, että olis kiva lyödä pläsiin jotain!”

Vaelsin sivurakennukseen retkelle ja huhuilin yhteiskonttorihuoneessa, että tämän nimistä etsin. Erinäiset sormet näyttivät yhden kirjoituspöydän taakse. Jaa että sellainen, tummatukkainen melko nuori tyyppi sieltä löytyi, pahis itse. Mielenkiintoista.

No, koska hän uskalsi nousta reippaasti ja kätellä viattomana hymyillen, päätin antaa anteeksi ja laittaa tietämättömyyden piikkiin hänen syntinsä. Auliisti hän jakoi minulle varaosansa. Päivittelimme kaaosta ja lupasin avata samppanjan sinä päivänä kun tukihenkilö saa vaihdetuksi nimemme niin, että minun pakettini alkavat tulla minulle.

Se samppanja on jo hyvin lähellä, sillä muutoslomake on kuulemma nyt lähetetty Xeroxille. Kippis.  


lauantai 15. joulukuuta 2018

Uudenvuodenbileet järjestetty!

Haluttiin uudet uudenvuodenbileet ja saadaan ne. Mennään Venrayn teatterille tällä kertaa. Siellä on tanssidiskoja ja eri lajisia musiikkeja, DJ:tä ja bändejä, ja juomaa saa tiskiltä. Onneksi perus-ystäväryhmämme lähti mukaan ideaan, että tehdään tämä, tullaan mukaan.

Kerrankin, vihdoinkin. Minua on ahdistanut se, että istutaan samassa olohuoneessa, joko meillä tai kaverilla, aina samassa rundissa samalla ohjelmalla eli pitkälti non-ohjelmalla joka vuosi. Kuunnellaan musiikkia, syödään snäksejä, ja keskiyöllä pojat paukuttelevat kadulla raketteja. Vuodet vierivät, mikään ei muutu ja ei ole erityisen jännää.


Nyt saisi järjestetyt bileet.

Ne alkavat teatterilla vasta klo 22 eli sitä ennen pitää syödä jotain, eikä tilaisuuteen kuulu ruokatarjoilua. Mutta ne kestävät klo 5 saakka.

Siellä on sitten pukeutumiskoodi smart casual ja kauhuissani etsin kaapista mekkoa. No se oli aika helppo juttu, minulla on tasan yksi juuri sopivan juhlava lyhyt mekko. Ei tee mieli ostaa / epätoivoisesti etsiä uutta juhlakalua just nyt, joten mennään samalla pikkumekolla nyt sitten vielä vaikka seuraavienkin kuuden vuoden kaikki juhlatilaisuudet. Löysin omasta kaapista jopa myös kengät ja sukkikset, ja sopivan setin koruja. Symbolisesti (”Olen suomalainen” -motolla) haluan laittaa Vanamo-kaulakoruni.


Pitää valita kenkä.

Käsilaukkua en ehkä löydä optimaalista omasta kaapista. Mietin, että jos käännän sympaattisen Suomesta ostetun ”Surffaava kissa” -laukkuni toisin päin, sen takapuoli on turkoosi ja sopisi mekkoon. Se olisi sellainen jäynä. Että esitän eleganttia, mutta jos laukun kääntää ympäri, niin se onkin ihan peppi pitkätossua, värikästä taidetta, todellinen minä.


Kissapussukka on kyllä todella pieni eli sittenkin haastava. Annoin periksi viralliselle käyttäytymiselle ja ostin virallisen laukun. Ostoskadulla roikkui kivoja pieniä, mutta sittenkin tarpeeksi tavaraa vetäviä laukkuja helposti saatavilla, kätevästi monella lokerolla varustettuja.

Virallisuuden taso nousi juuri.
Ja hankin kukkapinnin! Glitteriä! Ehkä laitan vielä turkoosia kynsilakkaa.

Bileissä on joka tapauksessa paljon musiikkia ja dancefloor, eli aion varmasti jammailla hulluna. Se on hauskaa! Tulee vielä vaikeaa valita, missä haluaa olla. Viime vuonna yhdessä salissa oli vaihtelevia DJ:tä ja tyylejä, ja toisessa livebändi, joka otti vastaan yleisön musiikitoiveita kännysovelluksen kautta ja soitti muutenkin kaikkia eri tyylilajeja. Sai myös laulaa karaokea niiden säestyksellä, ja sai toteuttaa lavakoreografian, jos halusi. Hauskaa sekin!

Ja hurraa, näin minun ei ole pakko palella kadulla katsomassa poikien rakettipaukuttelua! (”Pojat” alkavat kohta olla viisikymppisiä, mutta niin vain ne paukut kiinnostavat yhä.) Saan pysyä sisällä! Niitä helvetin pommeja en kestä ollenkaan enää. Hollannissa ei järjestetä pikku kunnissa ja -kaupungeissa virallisia ilotulituksia, vaan on vain älyttömiä ihmisten omia pössyjä ja pikkuraketteja, jotka eivät ole kovin kummoisen näköisiä. Savusumu siitä vaan tulee ja kaikki luonnon eläimet, linnut ja kotieläimet menevät paniikkiin. Olen iloinen, että saan pysyä kaukana raketeista tänä uutenavuotena.

Musiikki ja tanssiminen sen sijaan on aina hyvä ja tarkoituksenmukainen juhlimisen muoto.


Tätä meininkiä en tule kaipaamaan yhtään.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Joulukuun hupia: Öljytty adonis ja Tapaus Merikotka


Joulunallet kuusen alla.

Itsenäisyyspäivää ledi kädessä.



Paksu hiiri

Lisäsin lintulaudalle päivittäisen kupillisen siemeniä. Sitten tajusin tsekata taskulampulla aidalla roikkuvan taliruokapurkin. Sehän on ihan tyhjä! Ei siitä kauan ole, kun se vaihdettiin. Mies:
– Siat! Mitä syömistä, miten ne paksukaiset on sen ahmineet näin nopeasti kokonaan!
Poistin purkin ja löysin selityksen: hiiren pipanoita.
– Hiiri on täällä taas. Luulin sen jo kadonneen. Ehkä siellä on nyt uusi sukupolvi, hiiri junior.
– No kyllä me silti jatketaan ruokkimista. Linnuille se on niin tärkeää.
– Niin, ja ei yksi hiiri mun mielestä voi niin hirveästi syödä, sehän on ihan pieni eläin.

Famous last words, sitten mies katsoi keittiön ikkunasta ja näki ulkolampun valossa:
– Joo, kyllä vaan! Se on siellä!
Purkissa näkyi puuhaavaan tumma hahmo.
– Onks tossa kaks hiirtä? Ihan kuin näkyisi kaksi päätä vierekkäin? Vai ei? Onpa se iso! Jos toi on yksi, niin on se aika paksu!
– No ei ihme, jos se vetää tätä rasvaa päivittäin.

Nyt meillä on sitten megalomaanisen pullea hiiri pihassa.
– Kunhan ei ole rotta.

Nämä korttelikissat vaan huutaa toisilleen eikä viitsi murhata hiiriä. Yksi karjuu toisen naamaan kymmenen minuuttia ja kävelee sitten pois.

Kynttilät

Kauhea odysseia oli löytää kunnon Bolsius-kynttilöitä. Keskustan kaikki kaupat, joissa niitä on ennen ollut, ovat näköjään tänä vuonna lopettaneet niiden myynnin ja myyvät vain halvempia omia merkkejään. Mutta niitä muita on kokeiltu ja petytty. Todettu, että vain Bolsius on laatua. Se on hollantilainen, melko kallis merkki. Mutta muut kynttilät sulavat palaessaan jonnekin keskelle päin, valuttavat reunansa sydämen päälle ja tukahduttavat itsensä puolivälissä. Saa heittää kynttilän roskiin 50 prosentin kohdalla, koska sydän ui lätäkössä eikä sitä saa enää syttymään. Että kiva ostaa halpaa, kun tämä on tulos.

Halpoja pitää erikseen avittaa ja hoivata, leikata reunoja irti tai tehdä juoksutusreikiä steariinille, jotta ne jatkaisivat toimimista. Bolsius pysyy loppuun saakka palokuntoisena itsestään. Hyvin ohjelmoitu. No lopulta löysin niitä Intratuin-puutarhakaupasta keskustan ulkopuolelta. Siellä oli Bolsius-paratiisi, paksuja kynttilöitä kaikissa sateenkaaren väreissä. Hankinpa sitten kolmellakympillä kynttilöitä koko jouluksi ja talveksi.



Öljytty adonis

Tuli idea vähäsen pysyä Suomen popmusiikin kartalla. Tiesin vain sen, että Pete Parkkosella on erittäin sexy video, jossa vääntelehtii kiiltelevä alaston miesvartalo, ja että taannoin jonkun taidetapahtuman yhteydessä joku nainen oli päättänyt tehdä tempauksen ja heijastaa sen videon nonstoppina koko illan ajan vastapäisen kerrostalon seinään. Sepäs nauratti. 

Nyt päätin katsoa, miltä se biisi (Kohta sataa) sitten kuulostaa ja kuinka paha se öljytty adonis on. No aika paha. Uijui. Miehelleni selvitin, että en tässä kuule huvikseni katsele jotain sikspäkkejä, vaan teen kansainvälistä yleissivistävää kulttuurintutkimusta. Mieheni otti objektiivisen popmusiikkitieteilijän roolin ja hyväksyi suorituksen.
– Joo-oh, kyllähän tällaista tarvitaan viihdekulttuurissa, ja saa sitä mieskin esittäytyä näin, kun naisetkin kerran. Antaa palaa vaan.

Naureskelimme hyvin symbolisia kohtia, joissa samppanjapullon korkki laukeaa ja kuohua tulee, kuinkas ollakaan, juuri miehen haarovälistä. Hahahaa, niin osoittelevaa ja häpeämätöntä. Kannustimme ja hurrasimme ääneen:
– Jee! Niin sitä pitää! Lisää tätä!
Ja sitten vielä punaiset ilotulitteet ja kaikkea, kyllä oli patukkasymbolismia. Juu, oli se hieno. Melodiasta en muista oikein mitään.

Viimeksi Pete on ollut harmissaan siitä, kuinka naiset näkevät hänet keikoilla objektina ja käyvät päälle. Noh noh, leidit, ei saa käydä kiinni, mutta imagossa saattaa olla ihan itse aiheutettuja valintoja takana.


Tapaus Merikotka

”Ja sitten hän laittoi Merikotkan”. Tämä on legenda. Aloimme pelata Scrabbleä, koska adventti, ja olisi kiva ehtiä pelata aina joulun aikana rentouttavasti keskenään eikä vain roikkua netissä.

Puhisin, että miksi minulla on pelkkiä konsonantteja. Tee tästä nyt sitten sanoja, jos minulla on kolme kertaa T, kaksi kertaa V ja kaksi kertaa H. Ja sitten mieheni pukahtaa kuuluisan kysymyksen: ”Onko merikotka yhteen kirjoitettu sana?” Ja sitten sieltä tulee laudan täydeltä merikotka ”zeearend” täynnään vokaaleja ja kolminkertaiset sanapisteet ja katkeraa. Miten sä ton teit, tosta vaan.

Mutisin kateellisena koko illan sitä, että ”zeearend”, hullu. Nyt se sana on yleinen viittaus Scrabbleen. Aamulla vielä avasin lintulehden ja siellä komeili koko sivun kuvassa – merikotka.


Olemme muuttaneet Scrabblen sääntöjä hieman, jotta pelaaminen olisi hauskempaa. Hollannin tavuja rakentaessa tarvitaan usein aivan tietynlaisia kirjoituslakien mukaisia yhdistelmiä ja on hankalaa tehdä oikein mitään järkevää vain seitsemällä kirjaimella. Se on paljolti turhaa jumittamista. Kädet ovat siinä selvästi enemmän sidotut kuin suomen kanssa puuhatessa. Nostimme pelauskirjainten määrän kymmeneen. No nyt voi olla luova ja vapaa ja saa paljon enemmän hyviä ideoita kuin seitsemällä kirjaimella.

Lisäksi hyväksymme erisnimet eli vaikkapa paikkakunnat, ihmisten nimet, tuotemerkit ja bändit, ja jossain määrin jopa lyhenteet. Erittäin kamalia vaikeita kirjaimia varten (Q, X) olen koonnut ja printannut lunttauslistan niistä ainoista sanoista, joissa ne esiintyvät, jotta niistä on mahdollisuus päästä eroon ilman tunnin epätoivoista miettimistä.

Kymmenellä kirjaimella pelatessa vaatiikin jo kykyä nostaa pelkästään konsonantteja kerta kerran jälkeen. Tee näistä nyt sitten jotain, millään kielellä. Ehkä puolaksi.





Romanttinen lihamestari

Töissä järjestettiin jouluaamiainen, keskellä toimistoa vaan epävirallisesti, managerien hankkimilla aineksilla. Saksasta saatiin taas ”Quarkbällchen”, rahkataikinasta leivottuja kuohkeita pikkumunkkeja, ja oli hyvää hapanleipää. Sekä oikein lihakaupasta erikseen tilattu neljän kilon köntsä raakaa jauhelihaa ”Mett”, jota on tarkoitus ladata sämpylän päälle raa’an sipulisilpun kanssa. ”Yök, en syö” on joidenkin kommentti enkä itsekään tuota kaipaa, mutta hyvin tekee meillä kauppansa myös hollantilaisille.

Tässä on vain maksapateeta ja brietä leivän päällä.

Pomo kertoo: ”Olin tilannut sen hulvattoman perinteisen siilin muotoon asetellun köntsän ’Mett-Igel’, mutta se lihamestari sanoi, että 'mulla ei nyt ollut mustia oliiveja laittaa siilin silmiksi, ja tein teille tällaisen sydämen'. Sitten se alkoi mulle haaveilla, kuinka ihanaa olisi olla sellainen pitopalvelutyyppi, joka koristelee juhlapöytiä, ja 'mä oonkin välillä harjoitellut, ootas mä näytän sulle valokuvia'. Sitten se alkoi selata puhelintaan ja siinä näkyi vaikka mitä puolialastomia miehiä sikspäkissä, ja siinä välissä sen jauhelihaluomuksia ja kattauksia. Että saatiin sitten tällanen rakastuneen homolihamestarin sydän tällä kertaa.”


Tässä vaiheessa on sydämestä kirsikkatomaatteineen jäljellä vain tällaiset tissit.

Lopuksi vielä arjen luksus: ruokakaupassa oli alennuksessa neljän minileivoksen pakkaus, jossa oli tunteisiin vetoava tarra: ”Viimeinen käyttöpäivä – Olisipa harmi heittää roskiin!” Niin olisikin. Pakkohan se raukka oli pelastaa.


sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Hilversumin linssiluteen vaimo ja kiistelyä musiikkimausta

Viime tammikuussa kirjoitin Hollannin mediamaisemaa aina joulukuun ajan hallitsevasta radio-ohjelmasta: tässä linkki artikkeliin ”Livenä Hollannin suosituimmassa musiikkiohjelmassa”.

Kansa saa äänestää netissä kaikkien aikojen parhaita kappaleitaan, ja äänistä kootaan Top 2000 -lista, joka soi radiossa joulupäivästä uuteen vuoteen saakka yöt ja päivät läpeensä. Paikan päällä voi käydä Hilversumin mediataloon rakennetussa studiobaarissa, jossa juontajat tekevät livelähetystä.

Mieheni keksi haluta lähteä vapaana perjantainaan Hilversumiin katsomaan, kun oli äänestyksen viimeinen päivä ja mediatalossa piti kuulemma olla jotain tapahtumaa. Kaverinsa lähti mukaan.



Myöhemmin sain viestin, että eihän täällä ole ketään, studiobaarissa on neljä ihmistä sisällä. Ehtii kerrankin katsoa ne seinien mielenkiintoiset bändijulisteet tarkkaan läpi. Ja he olivat tavanneet mieheni vanhan tutun radiojuontaja Bart Arensin.




Bart juontaa.

Myöhemmin, kun baarissa oli noin kymmenen ihmistä, tuli kuvausryhmä sisään, että me tehtäisiin nyt mainosfilmejä telkkaria varten. Vierailijoiden piti esittää tavallista yleisöä baaritiskillä taustalla, ja sitten purkitettiin kaksi mainosta, joita esitetään 17. joulukuuta alkaen telkkarin ykkös-, kakkos- ja kolmoskanavalla.

Että näin meidän linssilude pääsi taas parrasvaloihin.

Kavereilta tuli heti ystävälliset kommentit. ”Kyllä mä sitten pelästyn kun nään sut.” ”Telkkari hajoo.”

Kuvausten jälkeen mieheni sai tilaisuuden pitää tämän vuoden mainoksissa käytettyä virallista vanerilevyistä koottua Top 2000 -logoa kädessään.


Radiojuontaja Gijs Stavermans.


Tässä olikin viime illat päällä serious work siinä, että yritimme määritellä omat suosikkilistamme. Kansanäänestykseen sai tällä kertaa lähettää vähintään 5 ja enintään 35 suosikkikappalettaan.

Ainahan se on vähän summittaista, koska helposti voin kerätä vaikka sata kaikkien aikojen best ever biisiä, joista moni on keskenään aika saman arvoinen listallani. Ja tämä on kuitenkin kaikki tällaista länsimaailman popmusiikkia, anglosaksista ja hollantilaista; ei paljon ole etnolla sijaa eikä kaikella sillä suomalaisella, jota äänestäisin muuten. Suomalaiset top 35 tarvitsisivat minulla oman listansa.

Sen verran olen 17 vuoden aikana päässyt sisään Hollannin popmusiikin maisemaan, että saatoin sisällyttää listaani kourallisen myös hollanninkielisiä lempihittejäni, useimmat aika vanhaa historiaa ja uusin tältä vuodelta.

Mieheni pähkäili ihan tosissaan ja mietti ja arvioi iltakaudet, mikä on todella parasta. Hauskaahan se on, kaikki hyvät biisit. Mikä olisi Doorsin tai Janis Joplinin paras? Entä Alanis Morissetten? Miehen listalla on Blondien Union City blue, erinomainen valinta. Minulla on Blondien Dreaming.

Kun katson omaa valintaani, niin todella laidasta laitaan siinä on tyylejä ja vuosikymmeniä. Se kertoo siitä, että arvostan hyvin erilaisia asioita ja olen avoin havaitsemaan sen, mikä on koskettavaa ja puoleensavetävää hyvinkin erilaisissa konsepteissa. Henkilökohtainen helmi voi löytyä niin 90-luvun housesta kuin 70-luvun punkista, 80-luvun popista tai 60-luvun rokista.

Tässä kaikki 35 kappalettani tällä kertaa:


Psykologinen totuus uutisartikkelissa: ”Usein ihmiset pitävät pysyvästi kaikkein parhaimpana sitä musiikkia, jota ovat kuunnelleet 15 – 25 vuoden ikäisenä.” No osin kyllä. Siksi olen osin jumittunut 90-luvulle.

Tehtävä aiheutti epätoivoa myös työkavereiden keskuudessa. ”Kokosin ja lähetin sen listani, ja nyt kun kuuntelen radiota autossa, niin joka kerta mietin, että hitto, olisihan tämäkin sinne pitänyt laittaa, tai että tämä kappale olisi pitänyt vaihtaa sen yhden tilalle.”

Joku oli lähinnä turhautunut: ”En mä jaksa äänestää, siellä on ykkösenä lopulta kuitenkin aina Queenin Bohemian Rhapsody”. No se on totta, ja se on tylsää. Mutta mitä useampi sinne laittaa listan, jolla kyseinen biisi ei esiinny, sitä vähemmän se saa prosenttiosuutta äänistä. Demokratiaa, guys. ”Meinaatko, että se on vähän niin kuin Hollannin vaalit: mitä ikinä äänestääkin, niin lopussa ykköspaikalla on kuitenkin aina (ikuinen pääministerimme) Mark Rutte”?

Äänestäjiä on noin 200 000. En äänestä siinä illuusiossa, että luulisin minun listallani olevan näkyvää vaikutusta mihinkään lopputuloksessa. Vaan kerään listani harrastuksena, siksi että musiikki on aina kiinnostava ja positiivinen aihe ja on hauskaa ja mielenkiintoista miettiä, mikä onkaan se oma mielipide tällä hetkellä.


Mieheni esiintyi studiolla myös haastatteluissa, joita olisi voitu käyttää telkkarin ajankohtaisohjelmaan, mutta niitä ei lopulta ruudussa näkynyt. Olisi kyllä kannattanut, sillä mieheni oli ilmaissut kaksi erittäin pätevää mielipidettä. Ensimmäinen kysymys oli, onko Bohemian Rhapsody nyt sitten Queenin paras kappale, johon mieheni painokkaasti: ”No ei todellakaan! Ne on tehneet monta paljon parempaa!”

Ja toinen kysymys kuului, mikä onkaan se kaikkien aikojen paras biisi. ”Donna Summerin I Feel Love”. Oikein. Kunnioitan suuresti sitä, kuinka vuonna 1977 siinä kappaleessa on jo 90-luvun housemusiikin alku, abstrakti ja toimiva elektroninen äänimatto, jonka teki italialainen tuottaja ja syntetisaattoripioneeri Giorgio Moroder. Todellinen edelläkävijä. Ja laulu on mystisen kaunista ja on uniikki tunnelma.

Mutta asiat ovat makuasioita ja henkilökohtaiset listat todella erilaisia. Toisen lempilauluja toinen ällöää.

Demokratia on puhunut taas ja edelleen Bohemian Rhapsody on listan ykkösenä, huoh.



lauantai 8. joulukuuta 2018

Kylppäriremontti tulee enkä ole valmis!

Asumme vuokralla ja saniteettitilamme ovat noin vuosisadan vanhat. Siltä ne näyttävätkin. Lavuaarin pidikkeistä tipuskelee maalin paloja ja hanojen liitokset tukehtuvat ruosteeseen ja kalkkisaostumiin. Kylppärin lattialaatat ovat ruman ruskeat ja läikikkäät.

Laki määrää, että kun vessat sun muut ovat 30 vuotta, asunnon omistajan on uusittava ne ilman lisäkustannuksia asukkaille. Omistaja on tässä tapauksessa suuryhtiö, jolla on satoja kunnan vuokrakämppiä hoivissaan. Joskus ensi vuonna odotimme tätä tapahtuvaksi.

Jep. Juuri kun alkoi olla liikaa tehtävää ja sälää päässä ja ajanpuute, niin miehelleni soitti kylpyhuonehyypiö ja halusi tulla mittaamaan. Kylppäriremontti tulee. Oletko valmis? En, en! Ei nyt!



Kaaosta tiedossa. Tammikuussa he jo haluavat aloittaa. Puolentoista viikon ajan ei ole suihkua käytettävissä. Jos uusivat yhtaikaa alakerran pikkuvessan, niin sekään ei ole käytettävissä ja toisivat jonkun kompostivessan sisälle. Mihin meille sellainen edes mahtuu? Keskelle olohuonetta? Voivat tehdä remontit myös peräkkäin ja jättää alakerran vessan ensin käyttöön, mutta sitten kestää pidempään.

No kyllä se vessa olisi kiva. On ihan tarpeeksi siinä, ettei pääse suihkuun ja peseytymään. On mentävä naapureille tai kavereille. Tai kuntosalille.

Mihin meille ylipäätään mahtuvat kylppäristä tyhjennetyt omat irtokalusteet ja tavarat remontin ajaksi? Ja pesukone? Pyykkiäkään ei sitten pestä kahteen viikkoon. Meillä on näköjään ongelma jo se, ettei pystytä säilyttämään froteepyyhkeitä missään muualla paitsi kylppärin avohyllyllä. Mihinkään muuhun huoneeseen ei mahdu. Ei ole pienintä vapaata tilaa hyllyissä eikä kaapeissa. Kaikesta jo tehdystä karsimisesta huolimatta.


Tämä talous on niin uskomattoman täysi. Asunto on täynnä huonekaluja ja ne ovat kaikki ihan täynnä tavaraa. Niin että on heti katastrofi käsillä, jos jotain joutuu siirtämään tai hetkeksi pinoamaan jonnekin muualle.

Me olemme tehneet valtavan paljon duunia sen eteen, että kaikilla tavaroilla on paikkansa siitä huolimatta, että sitä on paljon ja asunto pieni. Kyllä niiden ratkaisujen eteen on äherretty kovasti vuosien saatossa. En halua aloittaa koko rumbaa uudestaan.

Siksi en varsinaisesti ilahtunut mieheni visiosta, että kaikki olisi paremmin, jos remontin myötä poistaisimme pesukoneen kylppäristä ja laittaisimme sen pyörävarastoon. Höh. Ei sinne mitään pesukonetta mahdu. Varasto on täynnä työkaluja, kukkaruukkuja, haravoita, pakastimia ja polkupyöriä. Jos sinne laittaa pesukoneen, niin puolet näistä tavaroista pitää heivata joko kaatopaikalle tai ostaa viidelläsadalla joku koppi pihalle ja laittaa sinne hyllyyn kaikki puutarhavälineet.

Olen säästäväinen ja minua sattuu sydämeen käyttää rahaa siihen, että hankkii säilytyspaikkoja liialle tavaralleen. Että ostaa lisää säilytysmahdollisuuksia. Panna ne sataset nyt johonkin rumaan vajaan, jota ei edes ollenkaan halua stondaamaan pieneen pihaansa. Ei ei ei. Ja sitä ennen panna rahaa siihen, että putkimiehet vetävät vesiputken varastoon pesukonetta varten. Jotta saan palella siellä +15 asteessa, lämmittämättömässä varastotilassa, joka kerta kun laitan pyykkiä.

Se on vaan keksittävä paremmat säilytysratkaisut kylppäriin siitä huolimatta, että siellä on edelleen myös pesukone.



Kuudesta mahdollisesta kaakelisetistä saamme nyt valita omamme. Satsin värisuoraan kuuluu perusvalkoiset seinäkaakelit, tummemmat lattiakaakelit, joku ihme boordi eli reunus tai kehys lavuaarin ympärille kiiltävästä värisävykaakelista, ja suihkunurkan kahdeksi seinäksi rouhea tumma luonnonkiven oloinen kaakeli. Tästä viimeisestä ilahdun erityisesti. Se alkaa jo näyttää modernilta ajalta, siinä on hyvä fiilis.

Kylppärimies läjäytti mappinsa auki ja esitteli vaihtikset miehelleni, joka otti minulle valokuvat. No ei kyllä ole näissä kuudessa vaihtoehdossa kovin sateenkaarimaista väri-ilottelua eikä portugalilaisia kukkivia azul-ornamentteja tarjolla. Kolme vaihtoehdoista on nimittäin melko ruskeita ja kolme melko harmaita.



Mies ilmaisee: ”Mä annoin sille tyypille meidän valinnan jo; hei älä nyt panikoi! Sen voi vaihtaa vielä, ei ole lopullinen, katso nyt itse siitä rauhassa.” Jaa että mies ja värisävy. Hälytyskellot soivat. Käärin hihani, että no niin, annas tilaa ja näytäs tänne, nyt tulee todellinen ekspertti; tässä taloudessa on aina naisen kannattanut valita värisävyt.

Mutta kuulkaa. Mies oli valinnut juuri sen saman, joka miellytti omaakin silmääni kaikkein eniten. Vautsi.

Meillä oli toiveikkaana lista kaikenlaisista parannuksista, jotka voitaisiin saada remontin optiona ja osana ehkä, lisämaksusta, kun he kerran rupeavat tekemään. Sauna ja poreallas? No ei sentään.

Haluaisimme vihdoin suihkuverhosta eroon. Laittaisivatko ne meille suihkukopin? Eivät laita, hanki ja asennuta itse. Tai jos laittavat niin on kuulemma kolme kertaa kalliimpaa kuin hommata itse. Entäs tuuletinjärjestelmä, kun kylppärissä ei toimi tuuletus pelkän minimaalisen ikkunan varassa ja suihkun kosteus jää ilmaan? Ei kannata laittaa mekaanista tuuletinta, sellaiset menevät kuulemma rikki tosi nopeasti ja eivät suosittele ollenkaan, koska sitten kun se on rikki niin ilma ei varsinkaan vaihdu ollenkaan. Saisiko kattoon lampun? Eivät ne asenna mitään valoja, ähellä itse.

Entäs sellainen pyyhkeenkuivatusteline-patteri, joka olisi tosi kätsä, tavallisen patterin tilalle? Edullisempaa olisi kuulemma hommata itse rautakaupasta sekin ja tilata sille erikseen asennus. Mutta sellainen on saatavilla ja taidamme kyllä maksaa tästä, jotta saamme sen saman tien vanhan patterin tilalle samassa aikataulussa.


Selvää on, että kylppäriremontin jälkeen on paljon omaa tekemistä jäljellä, ilmankin pesukoneen uudelleenasettelusta aiheutuvaa lisäsirkusta. Eiväthän he tee kuin kaakelit, uudet saniteettilaitteet, sähkötöpselin (jee, vihdoin!) ja sen pyyhepatterin. Sen jälkeen on porattava takaisin paikalleen omat peilinsä ja hyllynsä, maalattava kaakelien yläpuoliset seinät ja katto, asennettava valaisimia, hommattava joku suihkukoppi tai -seinä ja sille asentaja, ja ehkä vaihdettava hanat moderneihin vipuhanoihin, jos nämä hollantilaiset osaavat asentaa vain keskiaikaisia kahden erillisen nupin kylmä/lämminhanoja myös vuonna 2018.

Olin niin turhautunut, että olin valmis haukkumaan rautakaupassa hanojen ääressä Hollannin kehitysmaaksi suureen ääneen. Mitä nää naurettavat nuppihanat tekee täällä vielä? Suomessa ei ole olemassa kuin vipuhanoja. Miksei me saada sellaista? Miksi täällä on niin auttamattoman vanhanaikaista? Kenen on syy? Sinun varmaan, mieheni! Ota vastuusi, hollantilainen! Paas selittäen!

Lopulta remonttireiska selvitti, että standardiohjelmassa on vain nuppihanoja saatavilla, koska näissä kunnan asunnoissa asuu paljon senioreja, ja vipuhanoja pidetään potentiaalisesti vaarallisina. Jos niihin kaatumis- tai huimaustilanteessa sattuu nojailemaan ja vetää vivun kuumalle ja saa siihen vielä palovammat päälle. Ai jaa. Pohjoismaisissa vipuhanoissa onkin siksi noin viimeiset 50 vuotta ollut tämä lapsilukko-turvamekanismi, että pitää painaa lisänappi pohjaan jos haluaa sitä kuuminta vettä.

Joskus on vaikeaa saavuttaa pohjoismainen käytännöllisyys muualla maailmassa, vaikka odottaisi parisataa vuotta. Ei tule keksintö maahan, ei.

Vanha viisaus
”Life is what happens when you are busy making other plans”
muuttui juuri muotoon
”Kylppäriremontti is what happens when you are busy making other plans”.