Oikein kiva Utrecht

Kaiken Amsterdamin välissä oli aikaa uhrata yksi päivä Utrechtille. Varsinkin kun junamatka sinne kestää vain noin 25 minuuttia suuntaansa. Sitä välillä mainostetaankin vaihtoehtokohteeksi turisteille, jotka haluavat "pienemmän Amsterdamin" ja vähän rauhallisemman kaupungin. 

Toki täytyy sanoa, että Utrechtin vanhassa kaupungissa on myös aika paljon väkeä ja turisteja liikkeellä kaduilla, mutta skaala on kuitenkin pienempi ja fiilis vähemmän hektinen kuin Amsterdamissa.

Kun pääsee suurelta rautatieasemalta ostoskeskuksen läpi vanhan keskustan kanavalle, voi alkaa humpata. Tunnelma on kohdillaan, vanhat talot kauniita, kiertoajeluveneet kulkevat kanavassa siltojen alla, ja on pari yhtä ilahduttavaa siltanäkymää kuin Amsterdamissa. Vanhoja puita, kahviloita, ravintoloita, terasseja.

Siltoja ja kanava: löytyy.

Kiertoajeluvene ja italialainen ravintola.

Pikkuinen talo.

Retki oli kiva ja onnistunut. Utrechtissä on niin söpöjä kauppoja ja erikoisia ruokapaikkoja. Ekologisesten pikkutavaroiden kaupassa (E&co warenhuis) ihailin kaikkea ja olisin ostanut meille kissakirjan, pannunalusen ja korttien lisäksi astiapyyhkeitä ja rättejä heti, jos meillä ei olisi jo aivan maksimissaan pyyhkeitä. Koska siellä oli hedelmävärisiä ja pastellivärisiä makeita ruudullisia silmäkarkki-tekstiilejä.

Ihmettelimme kanavaa aivan sen laidalta ja silloilta ja katselimme erilaisia ruokapaikkoja alhaalla laiturilla veden äärellä. Utrechtissa voi, toisin kuin Amsterdamissa, istua ravintolan ulkopöydässä aivan veden äärellä, jos könyää kadulta jyrkät raput alas. 

Lopulta kuitenkin söimme esteettisen lounaan värikkäässä Margie's-bistrossa katupöydässä. Sisällä oli oikein instagram-seinä täynnä tekokukkien viidakkoa ja neonkylttiä. Vessassa pyöri kaiuttimista yllättäen selkeä korean kielen oppitunti, jossa toisteltiin lauseita englanniksi ja koreaksi, luullakseni.

Värikäs lounaspaikka.

Ruokakin oli hyvää ja kaunista.

Utrechtissa sai joka ravintolassa ja kaupassa myös mennä kapeita vinoja portaita ylös ja alas.

Mukavia aukioita ja terasseja ja ihmisiä auringossa. Italialainen söpö jäätelökärry ja muita ruokamobiileja. Kanavalla proomuliikennettä, turisteja kanooteissa ja akkuveneissä, ja isompia risteilyjä. 

Monta kahvilaa aukiolla.

Jäätelökioski-auto.

Kah, polkuveneitäkin on tarjolla kanavassa. Näimme vain pari kanootilla sekoilevaa turistikaksikkoa, joiden oli vaikea pysyä suunnassa. "Uups, mennään laitaa päin..."

Proomulaivat toivat alatason ravintoloille kokiskoreja pinoittain laituriin, nostelivat niitä pikku nosturivarrella maihin. Niinpä tieytysti, miksi tuolla pitäisi käyttää rekkaa kapeilla mukulakivikujilla mihin ei mahdu, kun vieressä on vesitie.

Limsakoreja tuodaan ja viedään vesiteitse.

Kävimme nuuskimassa monta pikkukauppaa, mm. todella laadukkaita ja sisälle pitkälle laajenevia korukappoja. Iso kirjakauppa löytyy, monipuolinen ja täyteen ahdettu keittiötarvikkeiden kauppa, lahjatavaroita, juustoja, vaatekirppiksiä ja paljon pikku krääsää eri tyylisuunnissa.

Törkeän huumorin kortit ilahduttavat aina.

Pieni viinakauppa.

Menomatkalle saimme alehintaiset junaliput rautateiden NS-sovelluksesta, 8 euroa per henkilö, koska matkasimme ruuhka-ajan ulkopuolella kello 10 jälkeen. Paluumatka taas oli ihan normihintainen 10 euroa. Vaikka junaan tungeksi paljon väkeä, saimme silti istumapaikat yläkerrasta. 

Se oli inspiroiva reissu, koska kaupoissakin jo pelkällään oli niin kaunista ja tyylikästä ja hauskaa ja humoristista ja ilahduttavaa kamaa. Niin hauska katsella. Ja monessa nurkassa ihastuttava ja kaunis vanha kaupunkinäkymä.

Lastenkirjakauppa.

Paluumatkalla olimme muuten jo aivan legendaarisia urban survivoreja, tottuneita sukkuloimaan suurkaupunkien ruuhkassa nopeaan tahtiin. Katsoin, että mistä se paluujuna lähtee, raiteelta 7, no se on ihan tuossa rullaportaiden alla. Mutta juna onkin kymmenen minuuttia myöhässä näyttökyltin mukaan. Meillä on 12 minuuttia aikaa. 

Siskoni keksi, että kun illaksi piti kuitenkin vielä ostaa mukaan ruokaa jostain marketista, niin tuossa asemahallissahan on tuo pikkuinen Albert Heijn. Jos ostetaan siitä heti, niin ei tarvitse mennä hotellilta kävellen erikseen markettiin.

Hirveä ruuhka oli asemahallissa ja laiturilla ja kaupassa, ja silti vaan tungettiin sujuvasti. Suoritimme ostokset pikana, maksoimme itsepalvelukassalla piip-piip sujauksessa, ja olimme ajoissa junassa. Like the champions. 

Tässä jutussa Amsterdamin lomaviikon ensimmäinen osa: Amsterdam kutsuu 

Amsterdam kutsuu

Kevätloma Amsterdamissa siskoni kanssa. Sama proseduuri kuin toissavuonna. Itse matkustin junalla ensin lentokentälle häntä vastaan. Mieheni jäi kotiin kissanhoitajaksi.

Juuri sinä päivänä sattui kohdalle kaksi ratatyömaata eikä ollut pikajunaa suoraan Schipholiin. Mutta kiertoreitin junat olivat ajoissa ja vaihdot toimivat suunnitelman mukaan.

Ensimmäinen aikainen dieseljuna oli lähes tyhjä. Horisontissa punainen viiva eli auringonnousu, ja toisella puolella hämärässä keltainen kuu. 

Matkavärinä punainen.

Pikajunassa Utrechtiin oli tilaa, mutten jaksanut ruveta kaksikerroksisessa vaunussa nostamaan matkalaukkuani rappuja alas osastolle. Tai ylös. Mutta välikössä oli vapaana poikittainen penkki ennen väliovea. 

Myöhemmin tuli konduktööri ja avasi avaimella luukun seinästä minun vierestäni, siinä oli tarralla merkitty kaiuttimen symboli. Luukusta paljastui puhelinluuri, johon puhumalla kuuluu kuulutus koko junaan. Konnari kysyi minulta, haluanko laulaa siihen luuriin. "Uh huh, no ei tänään."

Salainen kuulutuksen luukku.

Pikajuna Utrechtistä Amsterdamiin oli jo aika täynnä. Pian se oli oikeasti niin täynnä, että useampi ihminen hengasi seisaallaan eteisessä minun kanssani. 

Täysin oli sitten se paikallisjuna Sloterdijk-Schiphol, johon nousivat tietysti kaikki matkustajat ja isot matkalaukut menossa lentokentälle, koska se oli yksi harvoista reiteistä päästä sinne työmaan takia. Siellä seistiin kuin sillit suolassa.

Aika törkeä oli se aseman rakenne, että tulet pikajunalla paikalle ja se lentokentän jatkojuna on tuolla ylhäällä. Raput ylös, ja tasanteelta vielä toiset pitkät raput ylös. Matkalaukkua raahaten. En tiedä, missä hissi olisi ollut, mutta tuntui siltä ettei ole aikaa lähteä sitä etsiskelemään ja odottelemaan, kun seuraava juna lähtee ihan parin minuutin sisällä. Niissä rappusissa todella hengästyi puuskuttavaksi. Ympäriltänikin kuului astmaattista pihinää ja yskintää.

Kentälle tullessa olikin hiki ja janotti, ja ostin heti ruokapaikan tiskiltä appelsiinimehun. 

Hotellille selvittyämme jätimme laukut säilytykseen, ostimme läheisestä kaupasta 5 päivän liput julkiseen liikenteeseen ja lähdimme ratikalla keskustaan. 

Amsterdamin liikenneyhtiön GVB:n monipäivälipuilla voi matkustaa bussilla, metrolla ja ratikoilla rajoituksetta, mutta paperisessa lipussa on siru, joka silti pitää piipata lukulaitteeseen aina kun nousee liikennevälineeseen ja myös silloin, kun poistuu. 

Meillä oli tällä kertaa hotelli noin 4-5 kilometrin päässä ydinkeskustasta, ja sinne ajoi kätevästi suoraan ratikkalinja 2, joten selvää oli, että sillä tulee suhattua päivittäin ja tuollainen päivälippu tulee halvemmaksi kuin yksittäiset matkat.

Aloitettiin päivä heti tehokkaasti terassiaukio Leidsepleiniltä ja ostoskatu Leidsestraatilta, joka ylittää muutaman kanavan kivaa pikkusiltaa pitkin. Käytiin kukkatorilla ja turistikaupoissa. Amsterdamin tyypillisiä vanhoja kapeita ja vinoja taloja näkyi runsain mitoin.

Kun Best Westernin hotellihuoneet olivat saatavilla iltapäivällä, saimme näytöltä itse valita muutamasta vapaasta huoneesta. Ylhäältä 5. kerroksesta olisi hauska katsella näkymiä. Huoneessa olikin rauhallista, ei paljon kuulunut ulkoa eikä sisältä mitään. Viereinen paloasemakin oli rauhallinen, siitä ei lähdetty pillit vinkuen, koska näillä kulmilla ei paljon liikennettä ollut jota pitäisi heti ensi metreillä varoittaa. Aamulla oudot lokit vain välillä tepastelivat tasakatolla pään päällä ja hohottivat ja mankuivat vähän kuin joku valittava pikkulapsi. 

Lokkeja väliaulan kupolikatolla.

Näkymä ikkunasta lähiöön ja paloasemalle.

Hotellissa oli ihan kivaa seinätaidetta väliaulan monikerroksisessa seinässä ja aamiaishuoneessa, johon oli maalattu eksoottisia eläimiä ja viidakkoa. Hotellin aulassa oli erikoisuutena jopa pizza-automaatti.

Aamiaissalin viidakko.

Pizza-automaatti.

Hollannissa on toukokuun tienoilla melkein joka viikko jotain erikoista juhlapäivää tai pyhäpäivää. Ihan normaalia viikkoa on vaikea löytää. 

Ensin on Kuninkaanpäivä 27.4., sitten on Kaatuneiden muistopäivä 4.5. illan seremonioineen ja Vapautumisen päivä 5.5., jolloin juhlitaan Hollannin pääsyä natsimiehityksestä toisen maailmansodan loppuessa. Sitten on helatorstai vaihdellen kristillisen kalenterin mukaan jossain kohdassa toukokuuta ja sitä myötä monilla pitkä viikonloppu, jos onnistuvat ottamaan perjantain lomapäiväksi siihen väliin. Ja pian sen jälkeen helluntain maanantai on pyhäpäivä.

Kaatuneiden mustotilaisuuteen (Dodenherdenking) kuuluu se, että kuninkaalliset ovat Damin monumentilla ja on pitkä seppeltenlaskutilaisuus ja kello 20 kansallinen kahden minuutin hiljaisuus. Ja marketit sulkevat aiemmin, yleensä seitsemältä illalla. No vältettiin sitten suljettua Damin aluetta, mutta nähtiin kyllä kuinka poliisivoimat lisääntyivät kaduilla iltaa kohden. Siinä vaiheessa kun oli hiljaisuus, olimme jo simmahtamassa hotellihuoneessa. Oli ollut rankka aikainen matkustuspäivä.

Muistopäivänä on liput puolitangossa.

Seuraavana päivänä koluttiin läpi markkinakatu Albert Cuyp-markt ja löydettiin pari vaatetta. Lounaalle päädyimme kulmakahvilaan, joka osoittautui olevan juuuri se ranskalainen bistro Ami, jossa toissa vuonna söin erinomaisen croques monsieurin. Sen salaisuus on ilmeisesti gruyère-juusto. Etsin sitä paikkaa nettikartoilta välillä, mutten millään löytänyt sitä viime kerralla kun olin Amsterdamissa mieheni kanssa, koska olin ihan varma, että se oli sen sivukadun oikealla puolella. No, olikin vasemmalla.

Torille.

Torilla.

Croques monsieur.

Hieno, mutta käyttökelvoton sienihattu. Tuskin tätä käyttää tavallisena päivänä kadulla. Ehkä johonkin festareille.

Tästä koristellusta ruokakojusta otan ilmeisesti joka kerta kuvan. Pulumaalaus näkyy vain kunnes luukku avataan ja myynti alkaa.

Vapautuspäivänä (Bevrijdingsdag) oli lähes kaikki normaalisti auki. Festareita ja ilmaiskonsertteja pidettiin eri puistoissa, mutta välttelimme suuria ruuhkia. 

Yökerhokadulla, Reguliersdwarsstraat, katettiin pitkää monenkymmenen metrin ruokapöytää keskelle katua pöytäliinoin ja vesipulloin. Olin lukenut, että Vapautuspäivän perinteenä on pitää yhteisillallisia monelle sadalle ihmiselle Amsterdamin eri puistoissa ja paikoissa. Niihin voi ilmoittautua verkkosivulla ja jos on hyvin ajoissa varaamassa paikkaa, mahtuu mukaan. Sellainen sinne oli tulossa.

Pari katukahvilaa keskustassa vielä. Kävelyä tuli ensimmäisenä päivänä noin 13500 askelta ja toisena 12300.

Aamiaispöytä kuin vanhan mestarin asetelma. Kivasti oli mustikkamehuakin tarjolla.

***Jatkuu***

Euroviisut 2026: kappaleiden arvostelut

Musiikin nimissä. Olen arvioinut kaikki tämän vuoden euroviisukappaleet. Listaan ne tässä parhaista huonoimpiin, tietysti aivan subjektiivisesti. Ryhmittelen kappaleet yhdestä viiteen tähteen. Kunkin ryhmän sisällä en osaa järjestystäni sanoa tarkalleen.

Tämän vuoden 35 euroviisukappaletta löytyvät omaan kuunteluun vaikka tästä Youtube-videolistasta: https://www.youtube.com/playlist?list=PLmWYEDTNOGUJVnzG0gqW4x1-9p7ejEy67

Viiden pisteen kappaleet

TANSKA: Søren Torpegaard Lund – Før vi går hjem

Kerrankin tanskaksi, jee. Klubilla ollaan. Onpa nättiä melodiaa. Alun hiljaisemman draamailun jälkeen biitti käynnistyy ja voimistuu. Melankolinen.

BELGIA: Essyla – Dancing on the ice

Coolit klubibiitit ja persoonallisia ihmisääniä, konekäsiteltyjä ja ei. Freesi ja moderni, tykkään dramatiikasta ja mollivoittoisuudesta ja uhkaavista teknojumputuksista.

ROMANIA: Alexandra Căpitănescu – Choke me

Tämä on hyvä ja raisu. Pikkuinen klassinen elementti räimerokissa eli yllättävät oopperakiekaisut. Oikein kiva jytä.

SUOMI: Linda Lampenius x Pete Parkkonen – Liekinheitin

Dramaattinen ja hyvin laulettu, yllättäväkin melodia. Piiskaava meno. Lauluosiot toimivat hyvin viulun kanssa yhdistettynä, vuoropuheluna. 

SVEITSI: Veronica Fusaro – Alice

Vahva independent rock -tyylinen kappale persoonalliselta lauluntekijältä. Videolla vietetään häitä, joku neuvoi että teksti pitää kuvitella aviomiehen sanomana, jolloin se viittaa kontrolloivaan suhteeseen; uhkaava epäonni väijyy juhlan taustalla. Musiikissa tukahdutettua voimaa. Tyylikäs ja erilainen.

MONTENEGRO: Tamara Živković – Nova zora

Feminismiä ja voimaa, kapinahenkeä. Voimallista huutokuoroa. Klassisten äänten kuoro yhdistyy koviin moderneihin tanssibiitteihin ja rumpukoneisiin. Ihastuttavaa raivoa.

KROATIA: Lelek – Andromeda

Dramaattinen naiskuoro, synkkyyttä ja melankoliaa, sopivasti melodiaa. Taustatietojen mukaan video kuvaa syviä historiallisia merkityksiä vanhoilta vuosisadoilta, jolloin kristillinen Kroatia puolustautui ottomaaneilta, orjuudelta ja pakkokäännytyksiltä mm. merkitsemällä lapset tatuointisymbolein. Ikiaikojen konfliktit kuulvat laulun voimassa. 

UKRAINA: Leléka – Ridnym

Herkkä kappale ja täytyy myöntää, että kertsin melodia on oikein kaunis.

Neljän pisteen kappaleet

BULGARIA: Dara – Bangaranga

Aika hirveä halpa renkutus, mutta sittenkin hauska ja koukuttava. Mukana myös etnopillielementti teknon välissä.

NORJA: Jonas Lovv – Ya ya ya

Laulajan elkeet ovat vähän sellaiset irstas elostelija -tyyliset, kukkoilee kuin joku Robbie Williams. Mutta hymyilyttää myös. Reipas ja voimakas svengaava kappale ilahduttaa. Vähän erilainen ja erottuva.

KREIKKA: Akylas – Ferto

Tämän vuoden Käärijän tapainen ilmiö, omakielistä räppiä ja partymusiikkia. Myös etnoelementtejä. Sympaattisen oloinen laulajaheppu. Kokoaa nuoria faneja taakseen. Välissä hidas balladiosio kontrastina. Ihan mukava. 

RUOTSI: Felicia – My system

Aika ohut ja korkea ääni. Mutta pääosan ottaa kova teknobiititys ja jumputus, joka tekee tästä klubihitin. Instrumentaaliosiot vakuuttavat ja kantavat tätä.

ISO-BRITANNIA: Look Mum No Computer – Eins, zwei, drei

Kaikenlaisia elektronisia saundeja, vähän paluu 80-luvun syntikkapoppiin. Hassunhauska meininki ja sitten riippuu kuulijasta, onko se hauskaa vai päälleliimatun tekopirteää. Ainakin persoonallinen esitys ja kappale, joka erottuu muiden joukosta. Piristävä.

RANSKA: Monroe – Regarde !

Huom. täytyy aina mainita, että tämä valtavaääninen oopperalauja on vain 17-vuotias. Oikein klassista viuluttelua ja äänen skaala alhaalta ylös ja hiljaisesta kovaan, eli draamaa. Tykkäämisen aste riippuu siitä, mikä on oma suhde oppperaan; onko sitä nyt liikaa tai taas viisuissa, vai onko kiva, että on. Hieno, mutta no jaa, itse taivun enemmän johonkin persoonalliseen poppiin. Ooppera jyrää minut tässä nyt vähän liikaa. Ilmeisesti muuten on niin, että ranskan kielessä kirjoitetaan välilyönti sanan ja huutomerkin väliin, siksi se on tässäkin tahallaan näin.

Kolmen pisteen kappaleet

ITÄVALTA: Cosmó – Tanzschein

Haha puhelaulupoppi ja huumoria, keskiverto. Mutta ihan toimiva minimalistinen kertsi. Kyllä, olen samaa mieltä sanomasta: olisi kiva jos tanssilattialla tosiaan tanssittaisiin eikä klubilla pelattaisi vain ihmissuhdedraamaa. Tällä ei kyllä yritä Itävalta tosissaan voittaa uudestaan.

ARMENIA: Simón – Paloma rumba

Hysteerinen nopea etnohumppa ja räppiä. Videolla hieman kulunut klisee harmaasta toimistosta, josta murtaudutaan ulos karnevaaliksi. Kiva kun poweria riittää, mutta aika toisteinen tämä on.

KYPROS: Antigoni – Jalla

Aijai kuinka tyypillistä etnistä poppia. Hyväntuulinen videota myöten, sympaattisesti kylän mummot ja pikkulapset bailaa. Mutta niin moneen kertaan kuullun tuntuinen kappale. 

SERBIA: Lavina – Kraj mene

Todella synkkä goottimeininki ja mustat korpinsiivet. Yksipuolisen rakkauden tuskaa. Aika hiljaista ja kuiskaavaa laulua alkuun, kunnes lähtee. Keskivertomelodia. Lopuksi kunnon pitkiä örinähuutoja. Hurraa, anna palaa.

ISRAEL: Noam Bettan – Michelle

Valssi, suureksi osaksi ranskaksi laulettu. Toimiva, aika sileäksi sliipattu ja tuotettu pehmyt poppi.

ALBANIA: Alis – Nân

Dramatiikkaa kuorolla ja rummutuksella, tunneballadi. Onhan se komea, mutta tällaiset tuppaavat menemään liioittelun puolelle. Jos ei täysillä pysty myötäelämään, niin toteaa vaan, että jaahah, no huhhuh, onpas.

AUSTRALIA: Delta Goodrem – Eclipse

Perfektionistisesti tuotettu ja kauniisti laulettu. Tulee liian sliipattu tuntu, liian täydellisen euroviisumainen. Liian eeppinen ja laskelmoitu. Ja kliseinen rakkausteksti. Ulkoisesti hieno ja tunteellinen, muttei innosta minua.

ITALIA: Sal Da Vinci – Per sempre sì

Voi hyvänen aika kuinka vanhanaikainen suoraan 70-luvulta poimittu iskelmä diskobiitillä, siis ihan aikahyppy. Hämmentävää, rohkea valinta. Elegantti meno.

PUOLA: Alicja – Pray

Voimallinen äänenkäyttö, soulmaiset luritukset ja gospelmeininki. Sitten taas pop-räp-osuuksia ja rikottuja konerytmejä. Asennetta ja eläytyvä laulaja. Mutta jää jotenkin etäiseksi.

Kahden pisteen kappaleet

LIETTUA: Lion Ceccah – Sólo quiero más

Taidetta ja vakavuutta. Sanomassa maailmantuskaa ja pilkahdus toivoa. Oudosti espanjaa, englantia ja liettuaa vuorotellen. Minua häiritsee hopeiseksi maalattu  laulaja, vähän pelottava, mieluummin näen oikean naaman. Ihan vetävä kertsi, mutta minua se ei satu miellyttämään.

MALTA: Aidan – Bella

Menneiden vuosikymmenien tunnelmamusiikkia, romantiikkaa ja ruusuja. Oikein orkesteritaustoja. Myös pätkä maltan kielellä. Nooh, aika tylsä.

LATVIA: Atvara – Ēnā

Sori, kategoriaa "tylsä balladi". Välissä on kaunista melodiaa kyllä ja draaman nostoa. Lopun ujellus on kuulijasta riippuen tunteikkaan ihanaa, tai sitten vähän kauheaa. Aihe toki koskettava, lasinen lapsuus.

TŠEKKI: Daniel Žižka – Crossroads

Se on taidetta. Ylihidas laulu ja hiljaisia taukoja. Runolliset sanat ja tunnetta. Ikävä kyllä melodiasta en saa niinku ollenkaan kiinni.

SAKSA: Sarah Engels – Fire

Voi miten kliseinen ibizahumppa, ties kuinka mones viisujen historiassa hyvin samantapaisia kappaleita. Pätevä laulaja, mutta niin toistettu ja siten epäpersoonallinen biisikonsepti.

VIRO: Vanilla Ninja – Too epic to be true

Rokki suoraan 80-luvulta. Voisi toimia 80-luvulla, mutta nykyään pitkästyttävä. Viro kierrättää bändiä, joka on ennenkin ollut viisuissa jonkun muun maan nimissä. Ei nyt mikään huippuvalinta. 

LUXEMBURG: Eva Marija – Mother Nature

Ääh. Juu luontoäiti ja tuulikone. Ja yllätysviulu. Innovatiivinen melodia ja rummutukset sinällään. Mutta jokin tässä naiiviudessa tökkii, ja kertsi alkaa ärsyttää minua pian.

Yhden pisteen kappaleet

MOLDOVA: Satoshi – Viva, Moldova!

No en ymmärrä mitään viisuja, joissa titteliä myöten hehkutetaan suoraan sitä omaa isänmaata. Tässä sentään huumorilla. Nuotteja taitaa huutolaulussa ja räpissä olla tasan yksi. Kertsissä on jokin melodiakin. Yhdistelee Euroopan paikkoja ja kieliä tekstin pätkissä. Melko tyhjä paketti.

 

SAN MARINO: Senhit (feat. Boy George) – Superstar

Ai jai, ja taas Senhit. San Marinon omituinen tapaus, minivaltio on foorumi kierrätetyille (viisu)artisteille. Hyvin kulunut kliseinen diskojuhlintapläjäys, tyhjä sisällöltään. Joo, Boy George laulaa kaksi lausetta ja mainitaan siksi tittelin joissain versioissa; näkyy olevan tosiaan viisuissa mukana livenä. En saa tästä niin mitään irti. Tylsä.

PORTUGALI: Bandidos do Cante – Rosa

Hyvin perinteistä, vanhanaikaista ja rauhallista. Eleetöntä suorastaan. Tai no, tylsää. Aivan anakronistinen repäisy joltain muulta aikajanalta. Tavistyyppien olemus ja kesäpuvut korostavat, että nyt ei olla kuumien trendien äärellä, vaan jossain 60-luvulla harmonialaulamassa. Ei niin yhtään innosta.

AZERBAIDŽAN: Jiva – Just go

Nyt ei kyllä ole kaksinen veto. Juu nätti eroballadi, mutta jos balladi ei iske johonkin hermooni aivan erityisellä uniikilla tavalla, niin balladit ovat mielestäni auttamattoman tylsiä. Tämä on hirveän tylsä, ja kliseinen teksti.

GEORGIA: Bzikebi – On replay

Sietämätön rallatus sekä siihen kuuluva "hauska" koreografia. Tämä vain menee minulla väärään kurkkuun, yäh. Väliosatkin nollan arvoset. Tässä vaan ei ole mitään seikkaa, mistä voisin tykätä. Kolkko videokin.