Uuden työn hyvät ja huonot puolet

Niin sanottu viimeinen hellepäivä tuli. Oli joku pilvikin, ja tuuli. Viileni 23:een. Satoi minuutin verran. Muutaman päivän päästä alkoi sataa enemmän ja useammin. Jokainen pisara on kullan arvoinen.

Oikein suutuin, kun television meteorologi ilakoi, että niin kivaa, että huomenna paistaa taas täysillä aurinko kirkkaalta taivaalta, että saadaan nähdä se auringonpimennys. Jukenaut se ei ole koskaan enää kivaa tässä kuivuuteen kuolevassa luonnossa ja maataloudessa, että aurinko paahtaa. Ei siinä ole mitään iloitsemista, kun suot ja joet kuivuvat, asuntolaivat vajoavat kanaalin pohjaan, perunasato on huono, metsä palaa ja isotkin puut alkavat haljeta ja kuolla juurineen pohjaveden puutteessa. 

Todellisuudessa siis aivan ihanaa, että vihdoin sataa. 

Ihan oikeaa vettä.

Lähikaupan hyllyn päässä jäin tuijottamaan Glühweinia. No nyt on aikainen. Ahaa, viinien loppuunmyynti vikat jämät. Eli viime vuoden varastoja. Kyllähän se maistuisi, neljällä eurolla. Onhan tässä jo sää kääntynyt syksyn sateisiin. Otin mukaan. 

Jip ja Janneke molemmat tarkistivat ostokset ja leikkivät ostoskasseissa.

Glögimäinen asia? Elokuussa?

Loppuunmyynti.

No mitäs tuli ostettua? Kissat haluavat aina tietää.

Janneke tulee kassista.

Laaduntarkistus.

Yhtenä yönä nukuin kerrankin oikein sikeästi ja näin unia toisensa perään. Yhdestä unesta muistan, että oli hätätapaus, jalkani olivat jotenkin loukkaantuneet ja minun piti vetää ne loukosta irti, jolloin nykäisin jalkani suoraksi oikeasti. No, Jip nukkui jaloissani, joten potkaisin sen hereille ja kuulin, kuinka se hyppäsi suoraan lattialle ja lähti. No voi raukka.

Aamulla se kuitenkin tuli heti minua vastaan ja halusi silityksiä pesualtaassa ainakin kymmenen minuuttia putkeen kehräten. Tätä varten täytyykin varata aikaa aamulla, kun on menossa töihin. Selitin sille, että unta näin ja vahingossa potkin, annatko anteeksi. Totta kai se ymmärsi.

Jip kehrää.

Uudelta työpaikalta toivoin jotain konkreettisempaa kuin edellinen toimistotyö, jossa en kokenut tekeväni oikein mitään hyödyllistä ihmiskunnalle, eikä tehnyt mieli enää pääsääntöisesti ratkoa puhelimitse jotain alihankkijoiden hämäriä tavarantoimitussekoiluja, joille en oikein voi tehdä yhtään mitään täältä käsin. Mieluummin kommunikoin materiaalien kuin ihmisten kanssa.

Ja ihan mielelläni liikkuisin arjessa enemmän enkä kököttäisi pelkästään tietokoneen ääressä. Ikuinen istuminen on minulle huono diili.

Ja halusin paikan, jossa tietää tasan, mitä minulta odotetaan, mitkä ovat säännöt, mikä on tehtävä tänään ja mikä on prioriteetti, mikä on oma vastuualue ja mikä ei. Ja missä näkee tuloksen heti. Ja tietää, milloin työ on valmis ja tehty hyvin. 

Tähän edellinen työ oli turhan sumuinen. Liikaa asioita, jotka eivät oikeastaan ole minun vastuullani ratkaista, mutta "yritähän nyt kuitenkin lähettää jotain meiliä johonkin". Eikä mikään koskaan ratkennut, koska mikään ei ollut minun kädessäni muuttaa, ja asia häiritsi viikkokaudet uhkaavana pilvenä ja huonona omatuntona tehtävälistalla.

Päädyin nyt sitten paikallisen (jee, lyhyt työmatka) lääkealan firmaan logistiikkapuolelle. Lääkeaineita tulee ja menee, kirjanpidon on täsmättävä, toimitukset tarkistettava lähettämössä, protokollan mukaan otettava varastosta. Kaikkeen on tarkat ohjeet, lomakkeet ja tehtävien oppimissuunnitelma. Ongelmat ratkaistaan tiiimissä heti ja paikan päällä. 

Eli työnkuva lienee aika selvä, ja tästä selvästikin on hyötyä ihmiskunnalle: potilaat saavat lopulta välikäsiensä kautta elintärkeät lääkkeensä ajoissa ja korrektisti.

Firmassa on paljon farmaseutteja töissä ja onnistuin muiluttamaan itseni farmakologiaan niin, että olen apteekkarien työehtosopimuksessa ilman mitään sen alan koulutusta. Hauska temppu sinällään. 

Nykyajan kellokortti. Koristelunauhat ovat omat: helpottavat tunnistamista sekä kortin kaivamista laukusta käsikopelolla.

Siis kauheaa, minun on tehtävä oikein eväsruokasuunnitelma töihin. Ennen sain napsia pähkinöitä ja keksejä milloin vain toimistopöydän ääressä. Nyt työpisteellä on hygienia eikä sinne saa tuoda ruokia ja juomia. On tasan kolme määrättyä taukoa. Useimmat tuovat omat leipänsä mukaan hollantilaiseen tapaan. Ruokala ei myy oikeita aterioita, mutta erilaisia täytettyjä sämpylöitä sentään. Kyllä niitäkin voi kokeilla tietysti. 

Tietäen minun nälkäni, joka vaatii säännöllistä syömistä, minun pitää hoitaa mukaani jokaista kolmea taukohetkeä varten joku välipala. Aamupäivällä vaikka hedelmä kuten valmiiksi pilkottu appelsiini. Ruokatauolle tarpeeksi ruokaa kuten leipä, keitetty muna, jugurtti. Iltapäivälle ehkä joku keksi tai leivonnainen palkinnoksi. Ja pähkinöitä voi aina olla mukana täydennykseksi. Ja pitää olla oma vesipullo ja juoda tauoilla paljon.

Nämä viikon menyyt täytyy myös aina ostaa viikonloppuna ja suunnitella.

Modulisysteemi-eväslaatikko tulee tutuksi.

Ensimmäisellä työviikolla olin aika tööt. Aika rankkaa. Aivot tilttasivat monta päivää, koska on niin paljon uutta opittavaa. 

Ja töissä kertyi heti 5000 askelta joka päivä, joten kroppakin saa sitä liikuntaa. Se on niin paljon, että jaloissa sattuu jos ei ole optimaalisia jalkineita. Testaankin, missä kengissäni jalat kestävät parhaiten. 

Kyllä ne jalat varmaan tottuvat siihen ajan myötä. Ainakin asia muuttuu toivomaani suuntaan radikaalisti. Ei enää kahdeksaa tuntia istumista näyttöpäätteellä, vaan lähes kahdeksan tuntia jalkeilla.

Uusi normaali: yli 5000 askelta päivässä.

Jalkaraukkoja hieman jomotti ensin.

En ollut kuitenkaan ihan valmistautunut siihen, kuinka rankkaa aivoille on uusi alku. Että ne ihan painuvat uneen silkasta uupumuksesta heti kun tulen kotiin. Toisaalta ymmärrän. Kaikkihan on uutta. Kaikki teot, kaikki ohjeet, kaikki paikat, kaikki ihmiset, kaikki odotukset. Lisäksi en enää tiennyt, miten painetaan täyttä työpäivää, millä alalla tahansa, joten ylipäätään minkään aloittaminen arkirytmissä oli vaativaa.

Oli pari sisäistä koulutustilaisuuttakin eli lisää infoa päähän.

Opin, että ruokala on tauoilla hassun anonyymi. Istutaan pöydissä mihin sattuu mahtumaan, myös ihan tuntemattomien keskelle, muttei ole mitään velvollisuutta alkaa jutella. Usein kaikki syventyvät kännyköihinsä. Vanhat tutut voivat jutella pareittain tai ryhmässä. Mutta paljon on yksittäisiä, jotka eivät puhu mitään, eikä heidän tarvitse. 

Se on aika hyvä konsepti minulle, kunhan opin sen. Että saan tauot ihan rauhassa selailla somet ja uutiset kännykältä läpi omassa kuplassani. En minä sellaista kulttuuria tuntenut. Mutta se on aika palauttavaa. Kunhan osaa rentoutua vaikka istuu fyysisesti kuitenkin muiden vieressä.

Lopulta se alkoi ilahduttaa, ettei siellä tosiaan ole tilivelvollinen sosiaalisuudestaan kenellekään. Jos haluaa rentoutua istumalla yksin seinän vierellä kattoterassilla kännykän kanssa, niin sen saa tehdä. Ei kukaan sitouta olemaan seurassa. Ja yhtä hyvin voi tokaista ihan mitä vain sattumanvaraista vierustoverille, jos on yhteispöydissä. Kaikki ovat hyväntahtoisia.

Yhtenäkin päivänä halusin alkavaan migreeniin vetää energiajuoman automaatista, niitä on onneksi siellä. No maksupääte ei ensin hyväksynyt puhelimen lähimaksuani, joten aloin ihmetellä siinä ääneen, että millähän tässä sitten pitäisi maksaa. Kolme farmaseuttia viereisestä pöydästä neuvoi heti innokkaasti, miten laite toimii. Kun painoin vain yhtä nappia enemmän, maksu toimi sittenkin.

Ja omassakin tiimissä on tietysti pelkästään uusia ihmisiä, joiden luonnetta ja kommunikaatiota peilaan. Heti alkuun sattuikin olemaan tiimin vapaaehtoinen vapaa-ajan tapaaminen ravintolassa. Menin mukaan. Oli kiva ravintolailta. Kuulin kaikkien elämästä jotain, ja vitsailtiin.

Ravintolaan keskustaan.

Ja hep, eipä ole enää joustavaa työaikaa, jolloin saa valua paikalle milloin hommiltaan ehtii, ja kompensoida puuttuvat minuutit jäämällä vähän pidemmäksi iltapäivällä. Ei, nyt on oikeat työajat. 

Tosi vaivattomasti olen kuitenkin aikatauluttanut niin, että aamulla olen reilusti ajoissa töissä. On vain noustava heti kun kello vinkuu. Mutta siitä voi meinata tulla viivästys, jos Jip taas parkkeeraa keittiön pesualtaaseen loputtomasti silityksiä odottaen niin että siitä on vaikea irtautua ja saada tehtyä eväitä ja aamupalaa. 

Se, että työmatka kestää viisi minuuttia, edesauttaa kyllä paljolti suunnittelua ja ehtimistä. 

Aamupäivän taukorutiinina on ollut appelsiini. Kai se on minun luottohedelmäni, kaikissa muissa minulla on jotain valittamista. Se vain pitää kuoria ja paloitella valmiiksi aamulla, en jaksaisi sössiä siellä pöydän ääressä veitsen kanssa ja mehu valuen. Syön minihaarukalla paloja kiposta. Ja iltapäivän tauolla keksi on ollut kiva.

Söin ruokalasta ostettuna yhden sämpylän. Onhan se kätsä, vie motivaation jaksaa voidella niitä omia voikkaleipiään, kun eivät ne maistu oikein miltään, ellei keksi jotain jännää täytettä. Ja jos keksii jotain mehevämpää täytettä, niin millaisena se säilyy keskipäivään vetistymättä, en tiedä.

Törkeä mökä ja vikat lusmuilut

Ottaa päähän, kuinka minua pelästytetään koko ajan. Saa olla hetkeäkään rauhassa edes kotonaan. Juuri kun mieheni oli suihkussa yläkerrassa eikä kuullut mitään ja istuin keskittyneenä järjestämässä valokuvia tietokoneelle, alkoi olohuoneen bluetooth-kaiuttimista kuulua hirveällä volyymillä joku ihmisen ääni. Joku puhelinkeskustelu ehkä. Joku nainen puhui tuntematonta kieltä. Ja aivan helkatin lujaa. En edes tiedä, mistä ne kaiuttimet saa pois päältä. Telkkarin takana on sata pistoketta töpselissä, en tiedä mitä vetää irti, ja onko kaiuttimissa jotain nappeja vai ei. Huusin miestäni apuun, muttei hän tietenkään kuullut.

Tämä on toistuva kuvio: aina kun tapahtuu joku katastrofi, mieheni on muualla eikä kuule eikä näe sitä; eikä kuule kun huudan apua; eikä jälkikäteen suunnilleen edes usko minua, kun yritän kertoa tapahtuneesta. Niin turhauttavaa.

Väänsin jotain alinta nappia, jonka löysin kaiuttimesta, ja silloin se kai meni pienemmälle. Painoin sitä nappia vielä, jolloin joku lamppu meni punaiseksi. Siihen ääni sentään loppui. Kaiuttimessa on mustia merkitsemättömiä nappeja mustassa muovissa, tosi älykkäästi, enkä edelleenkään tiedä mitä ne tarkoittavat. Olen täysin avuton tämän liian monimutkaisen talotekniikan kanssa, jonka mieheni on asentanut.

Kuulemma bluetooth voi napata jonkun puhelun tai muun laitteen äänen spontaanisti, kun taajuudet menevät päällekkäin. Ei vain ole koskaan ennen tapahtunut meillä. 

Miksi aina kun joku yllättävä äänilähde käynnistyy minun ympäristössäni, se on voimakkuudeltaan sata desibeliä? Miksi aina ihan täysillä? Olen herkkä pelästymään jo pienemmistäkin kolahduksista. 

Mieti, jos kajari olisi ruvennut huutamaan täällä täysillä itsekseen keskellä lomaa kissoille. Kissat pelästyivät tuota tietysti myös.

Mies väläytti, että ehkä noista bluetooth-kaiuttimista voisi luopuakin. Eivät ole kai kovin olennaiset. Kyllä kiitos. Sitä odotellessa. Meillä on meinaan toisetkin kaiuttimet johdolla kiinni systeemeissä. Niistä taas en saa pyyhkiä pölykerrosta päältä, koska päällä on hipaisunäppäimen funktiot ja jos yläpintaan koskee, ne menevät päälle ja alkavat selittää jotain tai soittaa musiikkia jostain lähteestä, jota en pysty kontrolloimaan. Huoh. Kaikki niin kovin epäkäytännöllistä.

Sain sentään diamond painting -kissani valmiiksi.

Jos taas yritän käyttää vapauttani ja ottaa nokoset päivällä heti kun väsyttää, tulee aina myös jotain keskeytyksiä. Puhelin piippaa. Eräiden nokosten aikana lisäksi puolen tunnin sisään a) posti kolisi luukussa b) paloautojen sireenit ajoivat vierestä monta kertaa c) tuli valtiollisen hälytysjärjestelmän kuukausittainen testiujellus ulkoa kadulta. Sitten niinä seuraavina kymmenenä tuntina, kun en yrittänyt nukkua, oli hiirenhiljaista.

Kissaa ei helle haitannut eikä muukaan asia.

Sitten alkoi haastattelujen kautta työpaikka löytyä ja selvitä, ja lusmuilun loppu häämöttää. Joutuisin takaisin ns. sorvin ääreen. Ei enää nokosia keskipäivällä kotona.

Työhaastattelujen odottelusta siirryttiin sen odotteluun, että uusi pomo soittelee ja sopii tarkemmin yksityiskohdista, työajoista ja viikkorytmistä sekä papereista, joita vielä tulee allekirjoitettavaksi. Taas luuhasin kotona odotustilassa. Tämä koko työttömyys on kyllä ollut ihan pelkkää odotusta päivästä toiseen, aina jonkun asian selviämisen ja jonkun puhelun odotusta.

Olen pelkästään paniikissa. Ainahan minua vain ahdistaa. Tykkäänkö paikasta, pystynkö viettämään siellä päiväni, hyväksyvätkö ihmiset minut, osaanko olla niiden kanssa, opinko kaiken, jaksanko kaiken. Ainahan minua vain pelottaa ja epäilyttää. 

Muut ovat iloisia että juhuu, onnea. Minä en. En osaa. Minua pelottaa liikaa.

Olen sitten myöhemmin joskus iloinen, jos huomaan, että kaikki sujuu ja pystyn olemaan tasapainossa siellä sekä mikro- että makrotasolla.

On myös elettävä sen asian kanssa, että uudella työpaikalla ei ole kovin suurenmoista ruokalatarjontaa ja on hoidettava pääasiassa omat eväät töihin. 

Kävin keskustassa etsimässä toimivaa eväsrasiaa. Hema-tavaratalossa oli Back to school -kampanja keskiajan hengessä, vanhan käsikirjoituspiirrosten ritareita julisteessa ja koukeroinen teksti "Keert weder naar school". Suomessa joku vääntäisi muka-vanhaan tyyliin jotain, että "Palatcaatten couluun".

Päätin, että teen samalla jotain kivaa ja hankin itselleni vaihtelua. Syön lounaan kahvilassa. Katson paria kauppaa huvikseni. Kävelen kaikessa rauhassa keskustaan. Helle tosin paahtoi 27 asteella, mutta suojasin pääni lierihatulla. Ja joku pieni pilvi oli luvattu päivän mittaan.

Venrayn kuuluisin (tai ainoa) graffitiseinä pyörätien alkulkutunnelin vieressä.

Vanha paloaseman talo isoine ovineen.

Löysin kirjakaupan edestä 50% aletuotteita loppuunmyynnissä ja ostin puisen mandala-palapelin. Ja vielä kauhean parin euron tarjouslukupaketin juorulehtiä, pahempia kuin olen koskaan lukenut. Vähän viihdettä. Halpaa viihdettä.

Kiva pieni puinen palapeli.

Kun viimeiset vapaat päivät tikittivät, halusin vielä kerran nauttia vapaudesta ja spontaanista retkestä. Voisi mennä johonkin ja tehdä jotain, mutta tuolla on 34 astetta. Koko tämä kesä Hollannissa on kyllä ollut vain tätä: voisi tehdä jonkun retken, tekisi mieli kävellä tai pyöräillä tai käydä keskustassa, mutta ei voi, koska siellä on 35 astetta ja paahtuu. 

Lähdin sittenkin kaupungille. Jääkahvi olisi kiva. Ja löysin vielä yhden uuden kissa-aiheisen värityskirjan.

Jip tarkistaa värityskirjan.

Ja ottaa sitten mallia kansikuvan kissan pötkötysasennosta.

Helteisellä ostoskadulla ei ollut kovin suurta yleisöryntäystä. Yksi mies tuli kysymään, missä olisi se paikallinen "visboer". Onneksi tajusin. Jäin miettimään, että sanahan on aika erikoinen. Ei sanota, että kalakauppa; sanotaan, että "kala-maanviljelijä". Vis on kala ja boer on maatilallinen. Visboer yhdistettynä on kalakauppias. 

Hollantilainen ei edes etsi kalakauppaa, vaan kalakauppiasta, ja se kauppias onkin "maanviljelijä". Onhan se kerrassaan outo ilmaisu. Jotkut muutkin erikoisliikkeet ovat "se-ja-se-boer", muka alansa "maanviljelijöitä".

Groenteboer on vihanneskauppa, "vihannes-maanviljelijä". Ja ennen vanhaan oli melkboer, "maito-maanviljelijä" eli maitokauppa, joka kai myi ennen kaikkea maitotuotteita. Olihan Suomessakin sanana se maitokauppa, jota edelleen humoristisesti käytetään kaikuna menneisyydestä, eli elintarvikeliike tai lähikaupan ja marketin edeltäjä. 

Silmälasini hajoavat. Ne ovat ilmeisesti aika vanhat. Toinen sanka taittuu oudosti ja jäykästi niin etten uskalla taittaa niitä enää kokoon; pelkään, että sarana napsahtaa irti, ja sitten en näe enää yhtään mitään missään paitsi aurinkolaseilla. Ja sankojen muovitkin alkavat tuntua karheilta korvien kohdalta. Tein ajanvarauksen optikolle. Pakko tilata uudet. 

Valitsin silmälasit. Vasen silmä on ollut jo pitkään selvästi huonompi kuin oikea. Lukuosuutta vahvennettiin vielä vähäsen. Jäykän saranan pystyi vielä korjaamaan, ruuvia löysemmälle.

Malliksi valitsin hyvin samantapaisen kuin nykyiset. Yhdet punaisetkin olivat kivat, tai vihreät samaa mallia, kepeät, mutta niissä oli nenäkaari ja reunat kultaiset ja ehkä se sittenkin häiritsi. Jokin punaisessa pani vastaan tällä kertaa, vaikka minulla on ollut punaiset rillit ainakin kahteen otteeseen. Olin tylsä ja otin tumman harmaan sinisen tapaiset. Tosin sivureunassa vilahtaa punaista, mitä en itse näe edestäpäin ollenkaan.

Silmälasien kokeilua.

Liian jykevät.

Liian pöllömäiset.

Lasit tulivat sitten, ja parin päivän kokeilun jälkeen niitä oli pakko säätää optikolla vielä vähän paremmiksi korvien takaa. Siinä vääntäessä naisparka onnistui vahingoittamaan kehyksistä lakkaa eli tekemään metallin kulmaan naarmun. Ei hyvä. No mitäs tälle nyt tehdään? No katsotaan, löytyykö laatikosta toiset samanlaiset. Onneksi löytyi. Ne aseteltiin muotoon ja linssit vaihdettiin niihin samantien. Eipä se minua haitannut, mutta heille tuli parin sadan vahinko kehyksien tuhoamisesta. Herkässähän ne ovat tosiaan.

Kävin kampaajalla ja selvisi, että siellä on tämän jälkeen vieläkin pinkin hiusvärin jämän jämä, joka laitetaan tukkaan ensi kerralla. Helekkari. Ei kyllä enää vaalenneta ainakaan. Laitetaan latvoihin mitä mahtuu ja sitten lopetetaan.

Ravintolassakin käytiin vielä humputtelemassa.