lauantai 15. joulukuuta 2018

Uudenvuodenbileet järjestetty!

Haluttiin uudet uudenvuodenbileet ja saadaan ne. Mennään Venrayn teatterille tällä kertaa. Siellä on tanssidiskoja ja eri lajisia musiikkeja, DJ:tä ja bändejä, ja juomaa saa tiskiltä. Onneksi perus-ystäväryhmämme lähti mukaan ideaan, että tehdään tämä, tullaan mukaan.

Kerrankin, vihdoinkin. Minua on ahdistanut se, että istutaan samassa olohuoneessa, joko meillä tai kaverilla, aina samassa rundissa samalla ohjelmalla eli pitkälti non-ohjelmalla joka vuosi. Kuunnellaan musiikkia, syödään snäksejä, ja keskiyöllä pojat paukuttelevat kadulla raketteja. Vuodet vierivät, mikään ei muutu ja ei ole erityisen jännää.


Nyt saisi järjestetyt bileet.

Ne alkavat teatterilla vasta klo 22 eli sitä ennen pitää syödä jotain, eikä tilaisuuteen kuulu ruokatarjoilua. Mutta ne kestävät klo 5 saakka.

Siellä on sitten pukeutumiskoodi smart casual ja kauhuissani etsin kaapista mekkoa. No se oli aika helppo juttu, minulla on tasan yksi juuri sopivan juhlava lyhyt mekko. Ei tee mieli ostaa / epätoivoisesti etsiä uutta juhlakalua just nyt, joten mennään samalla pikkumekolla nyt sitten vielä vaikka seuraavienkin kuuden vuoden kaikki juhlatilaisuudet. Löysin omasta kaapista jopa myös kengät ja sukkikset, ja sopivan setin koruja. Symbolisesti (”Olen suomalainen” -motolla) haluan laittaa Vanamo-kaulakoruni.


Pitää valita kenkä.

Käsilaukkua en ehkä löydä optimaalista omasta kaapista. Mietin, että jos käännän sympaattisen Suomesta ostetun ”Surffaava kissa” -laukkuni toisin päin, sen takapuoli on turkoosi ja sopisi mekkoon. Se olisi sellainen jäynä. Että esitän eleganttia, mutta jos laukun kääntää ympäri, niin se onkin ihan peppi pitkätossua, värikästä taidetta, todellinen minä.


Kissapussukka on kyllä todella pieni eli sittenkin haastava. Annoin periksi viralliselle käyttäytymiselle ja ostin virallisen laukun. Ostoskadulla roikkui kivoja pieniä, mutta sittenkin tarpeeksi tavaraa vetäviä laukkuja helposti saatavilla, kätevästi monella lokerolla varustettuja.

Virallisuuden taso nousi juuri.
Ja hankin kukkapinnin! Glitteriä! Ehkä laitan vielä turkoosia kynsilakkaa.

Bileissä on joka tapauksessa paljon musiikkia ja dancefloor, eli aion varmasti jammailla hulluna. Se on hauskaa! Tulee vielä vaikeaa valita, missä haluaa olla. Viime vuonna yhdessä salissa oli vaihtelevia DJ:tä ja tyylejä, ja toisessa livebändi, joka otti vastaan yleisön musiikitoiveita kännysovelluksen kautta ja soitti muutenkin kaikkia eri tyylilajeja. Sai myös laulaa karaokea niiden säestyksellä, ja sai toteuttaa lavakoreografian, jos halusi. Hauskaa sekin!

Ja hurraa, näin minun ei ole pakko palella kadulla katsomassa poikien rakettipaukuttelua! (”Pojat” alkavat kohta olla viisikymppisiä, mutta niin vain ne paukut kiinnostavat yhä.) Saan pysyä sisällä! Niitä helvetin pommeja en kestä ollenkaan enää. Hollannissa ei järjestetä pikku kunnissa ja -kaupungeissa virallisia ilotulituksia, vaan on vain älyttömiä ihmisten omia pössyjä ja pikkuraketteja, jotka eivät ole kovin kummoisen näköisiä. Savusumu siitä vaan tulee ja kaikki luonnon eläimet, linnut ja kotieläimet menevät paniikkiin. Olen iloinen, että saan pysyä kaukana raketeista tänä uutenavuotena.

Musiikki ja tanssiminen sen sijaan on aina hyvä ja tarkoituksenmukainen juhlimisen muoto.


Tätä meininkiä en tule kaipaamaan yhtään.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Joulukuun hupia: Öljytty adonis ja Tapaus Merikotka


Joulunallet kuusen alla.

Itsenäisyyspäivää ledi kädessä.



Paksu hiiri

Lisäsin lintulaudalle päivittäisen kupillisen siemeniä. Sitten tajusin tsekata taskulampulla aidalla roikkuvan taliruokapurkin. Sehän on ihan tyhjä! Ei siitä kauan ole, kun se vaihdettiin. Mies:
– Siat! Mitä syömistä, miten ne paksukaiset on sen ahmineet näin nopeasti kokonaan!
Poistin purkin ja löysin selityksen: hiiren pipanoita.
– Hiiri on täällä taas. Luulin sen jo kadonneen. Ehkä siellä on nyt uusi sukupolvi, hiiri junior.
– No kyllä me silti jatketaan ruokkimista. Linnuille se on niin tärkeää.
– Niin, ja ei yksi hiiri mun mielestä voi niin hirveästi syödä, sehän on ihan pieni eläin.

Famous last words, sitten mies katsoi keittiön ikkunasta ja näki ulkolampun valossa:
– Joo, kyllä vaan! Se on siellä!
Purkissa näkyi puuhaavaan tumma hahmo.
– Onks tossa kaks hiirtä? Ihan kuin näkyisi kaksi päätä vierekkäin? Vai ei? Onpa se iso! Jos toi on yksi, niin on se aika paksu!
– No ei ihme, jos se vetää tätä rasvaa päivittäin.

Nyt meillä on sitten megalomaanisen pullea hiiri pihassa.
– Kunhan ei ole rotta.

Nämä korttelikissat vaan huutaa toisilleen eikä viitsi murhata hiiriä. Yksi karjuu toisen naamaan kymmenen minuuttia ja kävelee sitten pois.

Kynttilät

Kauhea odysseia oli löytää kunnon Bolsius-kynttilöitä. Keskustan kaikki kaupat, joissa niitä on ennen ollut, ovat näköjään tänä vuonna lopettaneet niiden myynnin ja myyvät vain halvempia omia merkkejään. Mutta niitä muita on kokeiltu ja petytty. Todettu, että vain Bolsius on laatua. Se on hollantilainen, melko kallis merkki. Mutta muut kynttilät sulavat palaessaan jonnekin keskelle päin, valuttavat reunansa sydämen päälle ja tukahduttavat itsensä puolivälissä. Saa heittää kynttilän roskiin 50 prosentin kohdalla, koska sydän ui lätäkössä eikä sitä saa enää syttymään. Että kiva ostaa halpaa, kun tämä on tulos.

Halpoja pitää erikseen avittaa ja hoivata, leikata reunoja irti tai tehdä juoksutusreikiä steariinille, jotta ne jatkaisivat toimimista. Bolsius pysyy loppuun saakka palokuntoisena itsestään. Hyvin ohjelmoitu. No lopulta löysin niitä Intratuin-puutarhakaupasta keskustan ulkopuolelta. Siellä oli Bolsius-paratiisi, paksuja kynttilöitä kaikissa sateenkaaren väreissä. Hankinpa sitten kolmellakympillä kynttilöitä koko jouluksi ja talveksi.



Öljytty adonis

Tuli idea vähäsen pysyä Suomen popmusiikin kartalla. Tiesin vain sen, että Pete Parkkosella on erittäin sexy video, jossa vääntelehtii kiiltelevä alaston miesvartalo, ja että taannoin jonkun taidetapahtuman yhteydessä joku nainen oli päättänyt tehdä tempauksen ja heijastaa sen videon nonstoppina koko illan ajan vastapäisen kerrostalon seinään. Sepäs nauratti. 

Nyt päätin katsoa, miltä se biisi (Kohta sataa) sitten kuulostaa ja kuinka paha se öljytty adonis on. No aika paha. Uijui. Miehelleni selvitin, että en tässä kuule huvikseni katsele jotain sikspäkkejä, vaan teen kansainvälistä yleissivistävää kulttuurintutkimusta. Mieheni otti objektiivisen popmusiikkitieteilijän roolin ja hyväksyi suorituksen.
– Joo-oh, kyllähän tällaista tarvitaan viihdekulttuurissa, ja saa sitä mieskin esittäytyä näin, kun naisetkin kerran. Antaa palaa vaan.

Naureskelimme hyvin symbolisia kohtia, joissa samppanjapullon korkki laukeaa ja kuohua tulee, kuinkas ollakaan, juuri miehen haarovälistä. Hahahaa, niin osoittelevaa ja häpeämätöntä. Kannustimme ja hurrasimme ääneen:
– Jee! Niin sitä pitää! Lisää tätä!
Ja sitten vielä punaiset ilotulitteet ja kaikkea, kyllä oli patukkasymbolismia. Juu, oli se hieno. Melodiasta en muista oikein mitään.

Viimeksi Pete on ollut harmissaan siitä, kuinka naiset näkevät hänet keikoilla objektina ja käyvät päälle. Noh noh, leidit, ei saa käydä kiinni, mutta imagossa saattaa olla ihan itse aiheutettuja valintoja takana.


Tapaus Merikotka

”Ja sitten hän laittoi Merikotkan”. Tämä on legenda. Aloimme pelata Scrabbleä, koska adventti, ja olisi kiva ehtiä pelata aina joulun aikana rentouttavasti keskenään eikä vain roikkua netissä.

Puhisin, että miksi minulla on pelkkiä konsonantteja. Tee tästä nyt sitten sanoja, jos minulla on kolme kertaa T, kaksi kertaa V ja kaksi kertaa H. Ja sitten mieheni pukahtaa kuuluisan kysymyksen: ”Onko merikotka yhteen kirjoitettu sana?” Ja sitten sieltä tulee laudan täydeltä merikotka ”zeearend” täynnään vokaaleja ja kolminkertaiset sanapisteet ja katkeraa. Miten sä ton teit, tosta vaan.

Mutisin kateellisena koko illan sitä, että ”zeearend”, hullu. Nyt se sana on yleinen viittaus Scrabbleen. Aamulla vielä avasin lintulehden ja siellä komeili koko sivun kuvassa – merikotka.


Olemme muuttaneet Scrabblen sääntöjä hieman, jotta pelaaminen olisi hauskempaa. Hollannin tavuja rakentaessa tarvitaan usein aivan tietynlaisia kirjoituslakien mukaisia yhdistelmiä ja on hankalaa tehdä oikein mitään järkevää vain seitsemällä kirjaimella. Se on paljolti turhaa jumittamista. Kädet ovat siinä selvästi enemmän sidotut kuin suomen kanssa puuhatessa. Nostimme pelauskirjainten määrän kymmeneen. No nyt voi olla luova ja vapaa ja saa paljon enemmän hyviä ideoita kuin seitsemällä kirjaimella.

Lisäksi hyväksymme erisnimet eli vaikkapa paikkakunnat, ihmisten nimet, tuotemerkit ja bändit, ja jossain määrin jopa lyhenteet. Erittäin kamalia vaikeita kirjaimia varten (Q, X) olen koonnut ja printannut lunttauslistan niistä ainoista sanoista, joissa ne esiintyvät, jotta niistä on mahdollisuus päästä eroon ilman tunnin epätoivoista miettimistä.

Kymmenellä kirjaimella pelatessa vaatiikin jo kykyä nostaa pelkästään konsonantteja kerta kerran jälkeen. Tee näistä nyt sitten jotain, millään kielellä. Ehkä puolaksi.





Romanttinen lihamestari

Töissä järjestettiin jouluaamiainen, keskellä toimistoa vaan epävirallisesti, managerien hankkimilla aineksilla. Saksasta saatiin taas ”Quarkbällchen”, rahkataikinasta leivottuja kuohkeita pikkumunkkeja, ja oli hyvää hapanleipää. Sekä oikein lihakaupasta erikseen tilattu neljän kilon köntsä raakaa jauhelihaa ”Mett”, jota on tarkoitus ladata sämpylän päälle raa’an sipulisilpun kanssa. ”Yök, en syö” on joidenkin kommentti enkä itsekään tuota kaipaa, mutta hyvin tekee meillä kauppansa myös hollantilaisille.

Tässä on vain maksapateeta ja brietä leivän päällä.

Pomo kertoo: ”Olin tilannut sen hulvattoman perinteisen siilin muotoon asetellun köntsän ’Mett-Igel’, mutta se lihamestari sanoi, että 'mulla ei nyt ollut mustia oliiveja laittaa siilin silmiksi, ja tein teille tällaisen sydämen'. Sitten se alkoi mulle haaveilla, kuinka ihanaa olisi olla sellainen pitopalvelutyyppi, joka koristelee juhlapöytiä, ja 'mä oonkin välillä harjoitellut, ootas mä näytän sulle valokuvia'. Sitten se alkoi selata puhelintaan ja siinä näkyi vaikka mitä puolialastomia miehiä sikspäkissä, ja siinä välissä sen jauhelihaluomuksia ja kattauksia. Että saatiin sitten tällanen rakastuneen homolihamestarin sydän tällä kertaa.”


Tässä vaiheessa on sydämestä kirsikkatomaatteineen jäljellä vain tällaiset tissit.

Lopuksi vielä arjen luksus: ruokakaupassa oli alennuksessa neljän minileivoksen pakkaus, jossa oli tunteisiin vetoava tarra: ”Viimeinen käyttöpäivä – Olisipa harmi heittää roskiin!” Niin olisikin. Pakkohan se raukka oli pelastaa.


sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Hilversumin linssiluteen vaimo ja kiistelyä musiikkimausta

Viime tammikuussa kirjoitin Hollannin mediamaisemaa aina joulukuun ajan hallitsevasta radio-ohjelmasta: tässä linkki artikkeliin ”Livenä Hollannin suosituimmassa musiikkiohjelmassa”.

Kansa saa äänestää netissä kaikkien aikojen parhaita kappaleitaan, ja äänistä kootaan Top 2000 -lista, joka soi radiossa joulupäivästä uuteen vuoteen saakka yöt ja päivät läpeensä. Paikan päällä voi käydä Hilversumin mediataloon rakennetussa studiobaarissa, jossa juontajat tekevät livelähetystä.

Mieheni keksi haluta lähteä vapaana perjantainaan Hilversumiin katsomaan, kun oli äänestyksen viimeinen päivä ja mediatalossa piti kuulemma olla jotain tapahtumaa. Kaverinsa lähti mukaan.



Myöhemmin sain viestin, että eihän täällä ole ketään, studiobaarissa on neljä ihmistä sisällä. Ehtii kerrankin katsoa ne seinien mielenkiintoiset bändijulisteet tarkkaan läpi. Ja he olivat tavanneet mieheni vanhan tutun radiojuontaja Bart Arensin.




Bart juontaa.

Myöhemmin, kun baarissa oli noin kymmenen ihmistä, tuli kuvausryhmä sisään, että me tehtäisiin nyt mainosfilmejä telkkaria varten. Vierailijoiden piti esittää tavallista yleisöä baaritiskillä taustalla, ja sitten purkitettiin kaksi mainosta, joita esitetään 17. joulukuuta alkaen telkkarin ykkös-, kakkos- ja kolmoskanavalla.

Että näin meidän linssilude pääsi taas parrasvaloihin.

Kavereilta tuli heti ystävälliset kommentit. ”Kyllä mä sitten pelästyn kun nään sut.” ”Telkkari hajoo.”

Kuvausten jälkeen mieheni sai tilaisuuden pitää tämän vuoden mainoksissa käytettyä virallista vanerilevyistä koottua Top 2000 -logoa kädessään.


Radiojuontaja Gijs Stavermans.


Tässä olikin viime illat päällä serious work siinä, että yritimme määritellä omat suosikkilistamme. Kansanäänestykseen sai tällä kertaa lähettää vähintään 5 ja enintään 35 suosikkikappalettaan.

Ainahan se on vähän summittaista, koska helposti voin kerätä vaikka sata kaikkien aikojen best ever biisiä, joista moni on keskenään aika saman arvoinen listallani. Ja tämä on kuitenkin kaikki tällaista länsimaailman popmusiikkia, anglosaksista ja hollantilaista; ei paljon ole etnolla sijaa eikä kaikella sillä suomalaisella, jota äänestäisin muuten. Suomalaiset top 35 tarvitsisivat minulla oman listansa.

Sen verran olen 17 vuoden aikana päässyt sisään Hollannin popmusiikin maisemaan, että saatoin sisällyttää listaani kourallisen myös hollanninkielisiä lempihittejäni, useimmat aika vanhaa historiaa ja uusin tältä vuodelta.

Mieheni pähkäili ihan tosissaan ja mietti ja arvioi iltakaudet, mikä on todella parasta. Hauskaahan se on, kaikki hyvät biisit. Mikä olisi Doorsin tai Janis Joplinin paras? Entä Alanis Morissetten? Miehen listalla on Blondien Union City blue, erinomainen valinta. Minulla on Blondien Dreaming.

Kun katson omaa valintaani, niin todella laidasta laitaan siinä on tyylejä ja vuosikymmeniä. Se kertoo siitä, että arvostan hyvin erilaisia asioita ja olen avoin havaitsemaan sen, mikä on koskettavaa ja puoleensavetävää hyvinkin erilaisissa konsepteissa. Henkilökohtainen helmi voi löytyä niin 90-luvun housesta kuin 70-luvun punkista, 80-luvun popista tai 60-luvun rokista.

Tässä kaikki 35 kappalettani tällä kertaa:


Psykologinen totuus uutisartikkelissa: ”Usein ihmiset pitävät pysyvästi kaikkein parhaimpana sitä musiikkia, jota ovat kuunnelleet 15 – 25 vuoden ikäisenä.” No osin kyllä. Siksi olen osin jumittunut 90-luvulle.

Tehtävä aiheutti epätoivoa myös työkavereiden keskuudessa. ”Kokosin ja lähetin sen listani, ja nyt kun kuuntelen radiota autossa, niin joka kerta mietin, että hitto, olisihan tämäkin sinne pitänyt laittaa, tai että tämä kappale olisi pitänyt vaihtaa sen yhden tilalle.”

Joku oli lähinnä turhautunut: ”En mä jaksa äänestää, siellä on ykkösenä lopulta kuitenkin aina Queenin Bohemian Rhapsody”. No se on totta, ja se on tylsää. Mutta mitä useampi sinne laittaa listan, jolla kyseinen biisi ei esiinny, sitä vähemmän se saa prosenttiosuutta äänistä. Demokratiaa, guys. ”Meinaatko, että se on vähän niin kuin Hollannin vaalit: mitä ikinä äänestääkin, niin lopussa ykköspaikalla on kuitenkin aina (ikuinen pääministerimme) Mark Rutte”?

Äänestäjiä on noin 200 000. En äänestä siinä illuusiossa, että luulisin minun listallani olevan näkyvää vaikutusta mihinkään lopputuloksessa. Vaan kerään listani harrastuksena, siksi että musiikki on aina kiinnostava ja positiivinen aihe ja on hauskaa ja mielenkiintoista miettiä, mikä onkaan se oma mielipide tällä hetkellä.


Mieheni esiintyi studiolla myös haastatteluissa, joita olisi voitu käyttää telkkarin ajankohtaisohjelmaan, mutta niitä ei lopulta ruudussa näkynyt. Olisi kyllä kannattanut, sillä mieheni oli ilmaissut kaksi erittäin pätevää mielipidettä. Ensimmäinen kysymys oli, onko Bohemian Rhapsody nyt sitten Queenin paras kappale, johon mieheni painokkaasti: ”No ei todellakaan! Ne on tehneet monta paljon parempaa!”

Ja toinen kysymys kuului, mikä onkaan se kaikkien aikojen paras biisi. ”Donna Summerin I Feel Love”. Oikein. Kunnioitan suuresti sitä, kuinka vuonna 1977 siinä kappaleessa on jo 90-luvun housemusiikin alku, abstrakti ja toimiva elektroninen äänimatto, jonka teki italialainen tuottaja ja syntetisaattoripioneeri Giorgio Moroder. Todellinen edelläkävijä. Ja laulu on mystisen kaunista ja on uniikki tunnelma.

Mutta asiat ovat makuasioita ja henkilökohtaiset listat todella erilaisia. Toisen lempilauluja toinen ällöää.

Demokratia on puhunut taas ja edelleen Bohemian Rhapsody on listan ykkösenä, huoh.



lauantai 8. joulukuuta 2018

Kylppäriremontti tulee enkä ole valmis!

Asumme vuokralla ja saniteettitilamme ovat noin vuosisadan vanhat. Siltä ne näyttävätkin. Lavuaarin pidikkeistä tipuskelee maalin paloja ja hanojen liitokset tukehtuvat ruosteeseen ja kalkkisaostumiin. Kylppärin lattialaatat ovat ruman ruskeat ja läikikkäät.

Laki määrää, että kun vessat sun muut ovat 30 vuotta, asunnon omistajan on uusittava ne ilman lisäkustannuksia asukkaille. Omistaja on tässä tapauksessa suuryhtiö, jolla on satoja kunnan vuokrakämppiä hoivissaan. Joskus ensi vuonna odotimme tätä tapahtuvaksi.

Jep. Juuri kun alkoi olla liikaa tehtävää ja sälää päässä ja ajanpuute, niin miehelleni soitti kylpyhuonehyypiö ja halusi tulla mittaamaan. Kylppäriremontti tulee. Oletko valmis? En, en! Ei nyt!



Kaaosta tiedossa. Tammikuussa he jo haluavat aloittaa. Puolentoista viikon ajan ei ole suihkua käytettävissä. Jos uusivat yhtaikaa alakerran pikkuvessan, niin sekään ei ole käytettävissä ja toisivat jonkun kompostivessan sisälle. Mihin meille sellainen edes mahtuu? Keskelle olohuonetta? Voivat tehdä remontit myös peräkkäin ja jättää alakerran vessan ensin käyttöön, mutta sitten kestää pidempään.

No kyllä se vessa olisi kiva. On ihan tarpeeksi siinä, ettei pääse suihkuun ja peseytymään. On mentävä naapureille tai kavereille. Tai kuntosalille.

Mihin meille ylipäätään mahtuvat kylppäristä tyhjennetyt omat irtokalusteet ja tavarat remontin ajaksi? Ja pesukone? Pyykkiäkään ei sitten pestä kahteen viikkoon. Meillä on näköjään ongelma jo se, ettei pystytä säilyttämään froteepyyhkeitä missään muualla paitsi kylppärin avohyllyllä. Mihinkään muuhun huoneeseen ei mahdu. Ei ole pienintä vapaata tilaa hyllyissä eikä kaapeissa. Kaikesta jo tehdystä karsimisesta huolimatta.


Tämä talous on niin uskomattoman täysi. Asunto on täynnä huonekaluja ja ne ovat kaikki ihan täynnä tavaraa. Niin että on heti katastrofi käsillä, jos jotain joutuu siirtämään tai hetkeksi pinoamaan jonnekin muualle.

Me olemme tehneet valtavan paljon duunia sen eteen, että kaikilla tavaroilla on paikkansa siitä huolimatta, että sitä on paljon ja asunto pieni. Kyllä niiden ratkaisujen eteen on äherretty kovasti vuosien saatossa. En halua aloittaa koko rumbaa uudestaan.

Siksi en varsinaisesti ilahtunut mieheni visiosta, että kaikki olisi paremmin, jos remontin myötä poistaisimme pesukoneen kylppäristä ja laittaisimme sen pyörävarastoon. Höh. Ei sinne mitään pesukonetta mahdu. Varasto on täynnä työkaluja, kukkaruukkuja, haravoita, pakastimia ja polkupyöriä. Jos sinne laittaa pesukoneen, niin puolet näistä tavaroista pitää heivata joko kaatopaikalle tai ostaa viidelläsadalla joku koppi pihalle ja laittaa sinne hyllyyn kaikki puutarhavälineet.

Olen säästäväinen ja minua sattuu sydämeen käyttää rahaa siihen, että hankkii säilytyspaikkoja liialle tavaralleen. Että ostaa lisää säilytysmahdollisuuksia. Panna ne sataset nyt johonkin rumaan vajaan, jota ei edes ollenkaan halua stondaamaan pieneen pihaansa. Ei ei ei. Ja sitä ennen panna rahaa siihen, että putkimiehet vetävät vesiputken varastoon pesukonetta varten. Jotta saan palella siellä +15 asteessa, lämmittämättömässä varastotilassa, joka kerta kun laitan pyykkiä.

Se on vaan keksittävä paremmat säilytysratkaisut kylppäriin siitä huolimatta, että siellä on edelleen myös pesukone.



Kuudesta mahdollisesta kaakelisetistä saamme nyt valita omamme. Satsin värisuoraan kuuluu perusvalkoiset seinäkaakelit, tummemmat lattiakaakelit, joku ihme boordi eli reunus tai kehys lavuaarin ympärille kiiltävästä värisävykaakelista, ja suihkunurkan kahdeksi seinäksi rouhea tumma luonnonkiven oloinen kaakeli. Tästä viimeisestä ilahdun erityisesti. Se alkaa jo näyttää modernilta ajalta, siinä on hyvä fiilis.

Kylppärimies läjäytti mappinsa auki ja esitteli vaihtikset miehelleni, joka otti minulle valokuvat. No ei kyllä ole näissä kuudessa vaihtoehdossa kovin sateenkaarimaista väri-ilottelua eikä portugalilaisia kukkivia azul-ornamentteja tarjolla. Kolme vaihtoehdoista on nimittäin melko ruskeita ja kolme melko harmaita.



Mies ilmaisee: ”Mä annoin sille tyypille meidän valinnan jo; hei älä nyt panikoi! Sen voi vaihtaa vielä, ei ole lopullinen, katso nyt itse siitä rauhassa.” Jaa että mies ja värisävy. Hälytyskellot soivat. Käärin hihani, että no niin, annas tilaa ja näytäs tänne, nyt tulee todellinen ekspertti; tässä taloudessa on aina naisen kannattanut valita värisävyt.

Mutta kuulkaa. Mies oli valinnut juuri sen saman, joka miellytti omaakin silmääni kaikkein eniten. Vautsi.

Meillä oli toiveikkaana lista kaikenlaisista parannuksista, jotka voitaisiin saada remontin optiona ja osana ehkä, lisämaksusta, kun he kerran rupeavat tekemään. Sauna ja poreallas? No ei sentään.

Haluaisimme vihdoin suihkuverhosta eroon. Laittaisivatko ne meille suihkukopin? Eivät laita, hanki ja asennuta itse. Tai jos laittavat niin on kuulemma kolme kertaa kalliimpaa kuin hommata itse. Entäs tuuletinjärjestelmä, kun kylppärissä ei toimi tuuletus pelkän minimaalisen ikkunan varassa ja suihkun kosteus jää ilmaan? Ei kannata laittaa mekaanista tuuletinta, sellaiset menevät kuulemma rikki tosi nopeasti ja eivät suosittele ollenkaan, koska sitten kun se on rikki niin ilma ei varsinkaan vaihdu ollenkaan. Saisiko kattoon lampun? Eivät ne asenna mitään valoja, ähellä itse.

Entäs sellainen pyyhkeenkuivatusteline-patteri, joka olisi tosi kätsä, tavallisen patterin tilalle? Edullisempaa olisi kuulemma hommata itse rautakaupasta sekin ja tilata sille erikseen asennus. Mutta sellainen on saatavilla ja taidamme kyllä maksaa tästä, jotta saamme sen saman tien vanhan patterin tilalle samassa aikataulussa.


Selvää on, että kylppäriremontin jälkeen on paljon omaa tekemistä jäljellä, ilmankin pesukoneen uudelleenasettelusta aiheutuvaa lisäsirkusta. Eiväthän he tee kuin kaakelit, uudet saniteettilaitteet, sähkötöpselin (jee, vihdoin!) ja sen pyyhepatterin. Sen jälkeen on porattava takaisin paikalleen omat peilinsä ja hyllynsä, maalattava kaakelien yläpuoliset seinät ja katto, asennettava valaisimia, hommattava joku suihkukoppi tai -seinä ja sille asentaja, ja ehkä vaihdettava hanat moderneihin vipuhanoihin, jos nämä hollantilaiset osaavat asentaa vain keskiaikaisia kahden erillisen nupin kylmä/lämminhanoja myös vuonna 2018.

Olin niin turhautunut, että olin valmis haukkumaan rautakaupassa hanojen ääressä Hollannin kehitysmaaksi suureen ääneen. Mitä nää naurettavat nuppihanat tekee täällä vielä? Suomessa ei ole olemassa kuin vipuhanoja. Miksei me saada sellaista? Miksi täällä on niin auttamattoman vanhanaikaista? Kenen on syy? Sinun varmaan, mieheni! Ota vastuusi, hollantilainen! Paas selittäen!

Lopulta remonttireiska selvitti, että standardiohjelmassa on vain nuppihanoja saatavilla, koska näissä kunnan asunnoissa asuu paljon senioreja, ja vipuhanoja pidetään potentiaalisesti vaarallisina. Jos niihin kaatumis- tai huimaustilanteessa sattuu nojailemaan ja vetää vivun kuumalle ja saa siihen vielä palovammat päälle. Ai jaa. Pohjoismaisissa vipuhanoissa onkin siksi noin viimeiset 50 vuotta ollut tämä lapsilukko-turvamekanismi, että pitää painaa lisänappi pohjaan jos haluaa sitä kuuminta vettä.

Joskus on vaikeaa saavuttaa pohjoismainen käytännöllisyys muualla maailmassa, vaikka odottaisi parisataa vuotta. Ei tule keksintö maahan, ei.

Vanha viisaus
”Life is what happens when you are busy making other plans”
muuttui juuri muotoon
”Kylppäriremontti is what happens when you are busy making other plans”.


keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Luukku 5: Sinterklaas ja kaunis kuusipuumme

Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien yhteistä joulukalenteria, jossa voit joka päivä lukea jouluisista ja joulukuisista asioista eri puolilta maailmaa. Artikkelin lopusta löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!


Hollannissa menee vähän puurot ja vellit sekaisin, kun joulukuussa on sekä Sinterklaas että joulu. Sinterklaas on väänneltynä Sint Niklaas eli Nikolaus eli St. Nicolaus eli Santa Claus eli pitkälti sama ukkeli kuin joulupukki, mutta on alkujaan piispa, joka ilmestyy valkoisen hevosen selässä tuomaan paketteja lapsille jo 5. joulukuuta. Lyhennettynä tottelee myös nimeä Sint.

Sen juhlan ympärille rakennetaan valtava show. On kulkueita ja Sinterklaasin pikku kätyrit, eikun virallisen sanaston mukaan ”uskolliset rengit” eli Mustat Pekat jakelevat lapsille karkkeja ja piparipallosia kaupunkien keskustoissa jo viikkoja ennen juhlaa. Televisiossa näytetään seurueen saapuminen ”höyrylaivalla Espanjasta” Hollantiin.

Kauppojen ämyreistä raikaa viikkokaupalla lapsikuorojen esittämiä Sinterklaas-rallatuksia. Viimeksi kuljin mieheni kanssa keskustan kadulla ja ihmettelin tunnelmaan sopimatonta hardcoreteknojytyä, kunnes kuulin biisin kertosäkeen. ”Ai jaa! Tää onkin sen yhden bändin 80-luvulla tekemän Sinterklaas-laulun teknoversio!” Hervotonta.

"Hän on täällä taas!"


Lasten odotukset suklaan ja lelulahjojen suhteen ovat korkealla. Jo monena päivänä ennen juhlaa voi laittaa ulko-ovelle kenkään porkkanan Sinterklaasin hevosta varten, ja aamulla se on korvattu makeisilla tai pikkulahjalla.

Pitää toki olla kiltti. Sinterklaasin suureen kirjaan kirjataan, ansaitseeko lapsi lahjoja vai onko piiskan paikka. Ennen peloteltiin, että pahat lapset joutuvat säkkiin ja Sinterklaas kuljettaa heidät paluulaivalla Espanjaan. No, nykyään kukaan ei saa risusta pepulle, vaan ihan jokainen saa lahjoja. (Mieheni: ”Nykyajan lapsi olis vaan, että ei se Espanja ole mikään rangaistus; vie mut vaan täältä tihkusateesta Ibizalle bailaamaan!”)

Joulukuun viidentenä on ”paketti-ilta” – se on virallinen käsite: ”pakjesavond”. Silloin
aikuisetkin saattavat istua iltaa ja rustailla pakettien päälle runoja, joiden puuttuvasta sanasta voi lahjan saaja rimmaamalla arvata sisällön. Luovaa. Tyyliin ”Ilahduttaa se kohta Irjaa, kun saa lukea tätä xxx.”


Sinterklaasiin kuuluvat täyssuklaiset kirjaimet, jollaisen voi saada oman etunimen alkukirjaimen mukaan, sekä erilaiset mantelimassaleivonnaiset ja joko suklaalla kuorrutetut tai naturellit piparinykeröt, jotka ilmestyvät kauppoihin jo syyskuussa.

Mantelimassaa taikinapötkössä. Koko laitos on S-kirjaimen muotoinen Sinterklaasin mukaan.

Nykyisenä valveutuneena aikana keskustelu käy monikuttuurisessa Hollannissa kuumana, onko asiallista, että valkonaamat värjäävät kasvonsa ruskeiksi esittääkseen afrikkalaisperäisiä palvelijoita eli Mustia Pekkoja ja miten on näiden etnisten stereotypioiden laita. Vuosisatojen ajan traditioksi juurtunutta satuhahmoa muokataan vähitellen, ettei se olisi loukkaava. Asia on niin monimutkainen ja tunteita herättävä, että mielenosoituksia pidetään sekä Mustan Pekan puolesta että sitä vastaan. Hollanti jatkaa keskustelua vielä pitkään.


Kun Sinterklaasista on selvitty, tulee vielä joulu. Lahjat ja joulukuusi, kynttilät ja muu rekvisiitta kyllä tunnetaan Hollannissa. Joulun juhlinnan keskipisteenä on monessa perheessä hienon seitsemän kattauksen illallisen kokkaaminen koko suvulle. Valmista kaavaa ei ole, joten konsepti täytyy keksiä uudestaan joka vuosi. Ei ole sitä suomalaista itsestäänselvyyttä, että ”tietysti kinkku ja lanttulaatikko”. Mainospostissa ruokakauppaketjut esittelevät eleganteissa jouluspesiaaleissaan reseptejä, ateriaehdotuksia ja valmisruokia, jotka sopivat hulppeaksi pääruuaksi, jälkiruuaksi ja yöpaloiksi.

Kuten joku työkaveri tiivisti: ”Sinterklaasina stressaa lapset ja jouluna aikuiset.”



Täällä on sikäli samanlainen kalenterin jako kuin Suomessa itsenäisyyspäivän takia. Vähän sellainen rakenne ja perinne, että ”sitten kun on juhlittu Sinterklaas, voi ottaa ne joulukoristeet esiin”. Eli siinä 6. päivän jälkeen, aivan kuin Suomessa.

Mutta meillä on mieheni kanssa oma tahto ja rajojen rikkominen. Mitä sitä odottelemaan. Meillä on jo kuusi koristeltuna olohuoneessa. Enkä kerro, kuinka monta viikkoa se on ollut jo! Anarkia! Kuka meitä muka käskee, milloin kuusen saa laittaa. Kaamos alkaa lokakuusta ja tunnelmavalot ovat heti kivat.


Ja no helppoakos se, kun kuusi makaa valmiina ullakolla. Kiinalainen tekokuusi. Suomalaisena se oli minulle tietysti ensin kauhistus, kun tulin muovikuusitalouteen. Kun on tottunut pihkaisiin sormiin, pisteleviin neulasiin, puun tuoksuun ja jopa niihin ötököihin, jotka heräävät kuusen kuoren alta ja alkavat vaeltaa asunnossa, niin miettii että hyi, kuinka ka-ma-la ajatus on hajuton ja mauton tekokuusi.

Mieheni on ostanut kapistuksen 90-luvulla ja ollut tyytyväinen. Kun se koristeltiin ensimmäistä kertaa yhdessä runsaaksi ja täyteen lamppuja, palloja, possuja, lintuja, sydämiä ja nauhoja, vakuutuin minäkin.





Näyttää ihan kuuselta. On se hieno. Tuuhea ja tasainen. Kätevä. Loppiaisena taitellaan kasaan ja viedään takaisin ullakolle. Kaikki hyvin. Ja tästäkin muuten varisee neulasia, hehe. Melkein aito.

Hollannissakin myydään kyllä oikeita joulukuusia. Ne ovat tarhoilla eli pelloilla viljeltyjä, sillä eihän täällä metsää riitä kuten Suomessa. Ja monesti joulukuusi myydään Hollannissa juuripaakkuineen. Se laitetaan johonkin isoon vatiin tai koriin seisomaan ja ihmisiä kannustetaan säästämään luontoa istuttamalla puu käytön jälkeen pihalleen tai maatilalleen. Palautus luontoon.


Kuusi juuripaakkuineen.

No höm, entä jos ei omista pihaa? Ja höm, kuinkas iso siitä kuusesta tuleekaan vuosien saatossa?

Naapurimme on testannut asian. Naisella on pihansa perällä korttelin korkein puu, kymmenmetrinen tuuhea kuusi, jonka oksilla sepelkyyhkyt pesivät. ”Ei se siinä ennen ollut. Istutin vaan joulukuuseni tuohon nurkkaan yhtenä vuonna.”

Minneköhän mahtuisivat kaikki hollantilaisneuvon mukaan ulos istutetut kuuset, jos joka vuosi lisäisi taas uuden puun pikkuiseen pihaansa? Aina en tajua ihmisten logiikkaa.

Saksasta omin adventin ajaksi ”Weihnachtsteller”-tradition eli ”joululautasen”, joka on vati täynnä naposteltavaa herkkua, aina esillä sohvapöydällä.

Joulukuusemme varhaistus tapahtui useista syistä. Ensin teimme virheitä eli odotimme liian pitkälle joulukuuhun. Niin pitkälle, että huomasimme, että jokaisena jäljellä olevana viikonloppuna ja iltana on jo jos jonkinmoista joulujuhlaa, pikkujoulua, tapaamista, velvollisuutta ja vierailua emmekä ollenkaan ehdi kasata kuusta ennen joulua. Oli vuosi, jolloin annoimme koko homman olla, sillä siihen tarvitaan mieluiten yksi kokonainen sunnuntai eikä sellaista enää ollut.

Silloinkin kun saimme kuusen pystyyn puolivälissä joulukuuta, meistä oli molemmista harmi, että se oli valaistuna siinä vain niin vähän aikaa. Olisi sitä nyt katsellut pidempäänkin. On niin nätti. Sesonkia voisi ihan hyvin pidentää alkupäästä.




Lopulta hioimme niin radikaalin nyrkkisäännön aikatauluksi, että kuusi olisi hyvä olla laitettuna jo marraskuun puolella. Jotta siitä ehtii nauttia koko joulukuun.

Sillä eihän se joulukuu ole mikään kokonainen kuukausi. Teen siinä itsekin ajatusvirheen. Lasken: lokakuu, marraskuu, joulukuu... mutta joulukuuhan tyssää jo puoliväliin, mitä tulee jouluvalmisteluihin jäljellä olevaan aikaan. Viimeistään noin 20. päivän tienoilla on kaikki oltava tehtynä, jotta pääsee itse asiaan eli juhlan ohjelmaan. Joulun päivät ovat täydessä touhussa siitä alkaen, ja usein olemme vanhempieni luona Suomessa silloin. Joten parasta aloittaa ajoissa.



Luukku numero 4 aukeaa tästä: Maurelita – Pariisin pohjoismaista joulutunnelmaa

Ja luukku numero 6 tästä: Suomalainen im Allgäu – Pyhä Nikolaus on joulupukin edeltäjä

Tässä koko lista:

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia   
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa   
Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA   
Luukku 4: Maurelita / Ranska   
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa   
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti   
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA   
Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg   
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa           
Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti  
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA       
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi   
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja      
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti   
Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA   
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari  
Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari  
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro                     
Luukku 21: Heidin Italia / Italia           
Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi       
Luukku 23: One glass of milk, please / USA   
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA