sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Kaalia, lohta ja läppää

Otin kaupasta mukaan ilmaisen ruokalehden, ja nyt olen lukenut sen kokonaan. Siellä oli yllättävän paljon hyviä ja helppoja uusia reseptejä, joita voi mielellään kokeilla. Lisäilin sivuja reseptimappiini. Ainakin niissä on sellaista inspiraatiota, että jos tuosta vaihtaa pari ainesta oman maun mukaiseksi, niin sitten on varmaan tosi hyvä.

Haettiin ullakolta jouluhavupötkö valmiiksi esiin, muttei vielä jaksettu ripustaa.


Marokkolaiskaupan tarvikkeista kokoelmaa.

Keksin tehdä itselleni ruuaksi spontaanisti tomaattipastasalaatin variaation, kun näin, että minulla on kokonainen paketti pikkutomaatteja, joita en ole saanut käytettyä. Sen verran jaksoin halkoa tomaatteja ja keittää pastaa, vaikka flunssa oli vielä vähän päällä.


Tietysti meillä oli tonnikalaparty kissojen kanssa sitten kun aukaisin tonnikalatölkin. Se on laki: ihminen ei saa syödä tonnikalaa jakamatta sitä kissojen kanssa. Jip tuli aika pian häntä pystyssä keittiöön katsomaan, sitten kutsuin Janneken yläkerrasta mukaan ja ne saivat molemmat pikkukiposta pari lusikkaa tonnikalaa.



Ripustettiin se pötkö kattoon. Havuköynnös. En muistanut sanaa köynnös, vaikka yritin. Kahden päivän päästä muistin. Nyt on jouluvaloa. Enkä ole ensimmäinen; olen nähnyt somessa, että joillain tutuilla on jo kuusi pystyssä.


Kissat söivät olkitähden. Meillä oli koristelaatikko avoinna kun ripusteltiin niitä köynnökseen, ja jossain välissä Janneke vähän kävi nuuskimassa. Siellä on myös rasiallinen suomalaisia pieniä olkipyörylöitä, sydämiä ja tähtiä. Myöhemmin kuului lattialta jotain rapinaa ja nakertelun ääntä, siihen osallistui myös Jip, ja sitten löysin palasiksi pureskellun ja irralleen vedetyn olkitähden.


Mutta köynnökseen ne eivät pääse käsiksi. Nyt testataan, jättävätkö ne pöydän valokuuset sekä suomalaisen olkipukin rauhaan, vaan ovatko nekin kohta irtolankoina ja tuhantena palana.




Nykyään kausivalot ja ehkä jopa kuuset tulevat ihmisille jo pari kuukautta ennen joulua. Naurattaa oikein, kun muistelen sitä entiasaikojen tiukkaa säännöstöä, että monet suomalaiset vannoivat, että "ei kuusta saa koristella kuin vasta aatonaattona". Keskusteltiin ja väännettiin siitä, saisiko sen ehkä laittaa jo 22. päivä sittenkin.


Sitten on tämä keksitty sääntö, että "ensin pitää odottaa itsenäisyyspäivä ja sitten vasta saa ottaa jouluvaloja esille". Näillä juhlillahan ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, eikä itseänäisyyspäivä vaadi mitään koko talon koristelua, joka pitäisi käytännön syistä odottaa ja purkaa ennen kuin joulukoristeet mahtuvat. Eli siis hihasta vedetty.


Hollannissa on usein se sääntö, että "ensin pitää juhlia Sinterklaas 5. joulukuuta, ja sitten vasta saa siirtyä joulutunnelmiin". Tämän voi paremmin ymmärtää, koska Sinterklaas on käytännössä Hollannin joulupukki ja lapset saavat häneltä lahjoja, ja siihen kuuluvat namut ja herkuttelu, ja jonkinlaiset punaiset koristuksetkin ovat sallittuja. Täällä se ja joulu todellakin aika lailla häiritsevät toisiaan ja ovat omituisia tuplana. 


Ymmärrän historiallisena faktana, että Sinterklaas on Hollannissa se tärkeä juhla ja täällä koetaan, että joulupukkijutut ovat jotain amerikkalaista päälleliimattua hapatusta myöhemmiltä ajoilta. Niinhän ne ovatkin, jos siihen ei ole omaa kulttuuritaustaa. Tosin ei se joulupukki ole amerikkalaisten keksintöä, vaan esim. Pohjoismaissa ollut perinteenä pitkään joulupukin vierailu aattona ja lahjasäkki.


Joten ei tänne saa joulupukkia integroitua oikein millään perheiden oikeaksi tavaksi, mutta ihmiset tykkäävät joulukuusista ja koristeista ja valoista, ja nykyään vanha sääntökään ei ihmisiä haittaa, vaan joillain on joulukuuset jo ennen Sinterklaasia.


Naapurilla on Halloweenin kurpitsa kukkaruukussa.

GLS-kuriiri toi minulle paketin ovelle. Vanhahko mies pakulla. Seuranta kertoi aika tarkkaan, milloin se tulee, joten osasin kytätä ikkunasta. Avasin oven, että "Hei toi on varmaan mulle!" ja hän selitti jotain, että "tietty ootkin odottanut koko päivän pelkästään tätä." Niin olen.


Ainakin täällä saa heittää jotain läppää viranhaltijoille ja ammatissa toimiville. Tämä on minulle joku uusi perspektiivi, joka on avautunut vasta myöhemmällä iällä. En minä lapsena tai nuorena Suomessa kokenut, että voisi ja saisi vitsailla tuntemattoman kanssa, tai kaupan myyjän. Oletin, että pitää olla vakava ja virallinen. Ja kaikki tuntemattomat olivat pelottavia, en minä nyt niille osannut ruveta vitsailemaan, loukkaantuvat vielä.


En tiedä, kuuluiko tämä 70-80-luvun ilmapiiriin, että turhia ei naureskella kun hoitaa asioita, ja onko se Suomessa nykyään muuttunut, vai onko tämä jotain Keski-Euroopan hommia tämä arjen iloisuus ja tyhjännauraminen. Minusta se ainakin tuntuu kepeältä, että ei tarvitse olla vakava kaikille.



Ruokakauppaan oli isohko lista, koska aioin tehdä ensin kaalipiirakan ja sitten lohta keskiviikkona töiden jälkeen ja ostin koko viikon aineet; rukoilen, että jaksan sitten töiden jälkeen vähän kokata. Ainakin tulen aikasin töistä eli on varhainen työvuoro.


Vastuksia oli paljon, mutta kauppa oli ihanan tyhjä ja etenin rauhallisesti. 


Ensin en mahtunut autolla ulos meidän kadultamme, koska siinä oli juuri lava-auto hakemassa vessapömpeliä. Jollain on asunnon edessä vessapömpeli ollut jo pari viikkoa, koska siellä on tehty jotain isoa remonttia, ehkä vessa on pois käytöstä. Mutta juuri siinä sen piti seistä, mihin joku asukas parkkeeraa autonsa keskelle jalkakäytävää, vaikka pysäköintiruutujakin on lähellä, ja niiden kahden välistä ei oikeasti mahtunut; käännyin ja ajoin toiseen suuntaan pois.


Sitten etsin kaalia. Viimeksi minun oli pakko ostaa kaksi kaalia, jotta saan noin kilon. Nyt laitoin kaksi kaalia vaa'alle ja ne olivat jo 1800 grammaa. Häh. Vaihdoin pienempiin kaaleihin, sama juttu. Lopulta uskoin, että yksi iso riittää tällä kertaa.


Puhuin tietysti kaaleille ääneen ja raahasin niitä edes ja takaisin kylmäkaappiin. Ne olivat vielä ovien takana. Sori. Ai niin, täytyy mainita, että käytän suippokaalia näihin kaaliruokiini, koska nyt kauppa on juuri pullollaan pelkästään suippokaalia. Kuulemma se kypsyy nopeammin kuin keräkaali, ja on makeampi tai miedompi maultaan.


Sitten puhuin jauhelihalle, joka oli tarjouksessa. Sitten seisoin kymmenen minuuttia lohen ääressä laskelmoimassa. Koska oli paketti 500 g, mutta eihän se nyt 4:ään annokseen riitä vai pitäisikö riittää. 125 g per henki on aika vähän. Pitääkö ottaa 250 g päälle eli yhteensä 750 g?


Googlasin ohjetta, mitä Suomessa suositellaan lohta per henkilö. 150-200 grammaa. Eli tosiaan se 750 yhteensä sopisi. Hollannissa lohta pidetään niin luksuksena, että kaupat kirjottavat rasian päälle, että tästä saa 4 kertaa henkilön annoksen, joka olisi 125 g eli surkean vähän. Näin kulttuurit eroavat. En halua pihistellä lohesta, vaikka kallista se on. Ei sitä joka päivä syödä.


Sitten tarkistin, onko meidän suosimamme belgialainen majoneesimerkki tosiaan poistunut valikoimista kokonaan; on. Ruokakerma oli lopussa hyllystä ja kiroilin, mitä minä nyt teen. Googlailin sitä seuraavaksi: voiko tavallista kuohukermaa laittaa. Niin, mihin. Unohdin jo, mihin tarvitsenkaan sitä kermaa ja mihin taas ranskankermaa, jotka olivat listalla molemmat. Ai niin, kerma lohen kastikkeeseen. Voi se olla tavallista kermaa.


Jouduin kassalla taas pistokokeeseen. Ehkä tekoälykamera oli rekisteröinyt, että raahasin kaaleja edes takaisin moneen kertaan ja seisoin googlaamassa hyllyjen välissä vaikka kuinka kauan. Niin, epäilyttävää.



Unohdin jauhot, niitä pitäisi olla toivottavasti vielä tarpeeksi taikinaan.


Oli. Arvioin sitä, mitä olin nähnyt kurkistaessani jauhopurkkiin ja olin sitä mieltä, että no siinä on sellaiset kahdeksan desiä kuitenkin vielä, eli riittävästi sekä takinaan että jauhotukseen. Tänään sitten mittasin: tasan kahdeksan desiä. 


Minusta on kiva tehdä tuollasia satunnaisia arvioita intuitiivisesti, testinä, ja usein huomaan, että tiedän sen tarkalleen.




Piirakka onnistui. Onhan siinä sitä keittiöpuuhaa jonkun verran, mutta kuitenkin suht helppo. Mutta aina syntyy tiskiä, varsinkin ne rasvaiset pannut. 


Taikina oli sillä lailla teoriassa omituinen, etten olisi uskonut, että siitä tulee taikina ollenkaan: voita, ranskankermaa, jauhoja ja leivinjauhetta. Ja sitten kääk-hetki on miettiä, miten kummassa saan ison, ohueksi kaulitun taikinakannen muka siirettyä täytteen päälle kokonaisena ja oikeaan paikkaan. Taittelin sitä vähän kaulimen päälle ja kannattelin, ja se lensi paikoilleen. Taikina onneksi kesti repeämättä.




Töissä ruokalan yleisessä ryhmässä mainitsin tehneeni suomalaista kaalipiirakkaa. Naisia ei paljon kiinnostanut kommentoida, mutta yllättäen talkkarimme kiinnostui ja sanoi rakastavansa kaikkia kaaleja: valkokaalia, kukkakaalia, parsakaalia, lehtikaalia... Kerroin täytteestä ja hän kysyi, teinkö lehtitaikinaan, ja kerroin, että ihan itse tehty hassu taikina, johon tuli ranskankermaa. Hän arvosti.


Kannattaa kuunnella avoimesti eikä etukäteen rajoittaa tai päättää, mistä aiheesta puhuu kenellekin. Eivät välttämättä vain ne keski-ikäiset naiset intoile kokkausresepteistä keskenään, vaan talon teknikkomies on kiinnostunein.


Kiinnostunut mies Jip; ei-teknikko. Meillä Janneke on enemmän insinööri.




Janneken häntä.

Nyt on sitten monen viikon ajan hirveän aikainen nousu 6.55. Siis suhteellisesti minulle ja minun työhistoriaani nähden aikainen; tiedän ja kuulen kyllä usein muiden kokemista kello 6 alkavista työvuoroista ja että pitää nousta neljältä ja ensin lenkittää koirat jne... Aina voisi olla pahemminkin.


Päivä meni sillee kivasti, mutta töiden jälkeen, kun olin vielä tiskannut ja käynyt suihkussa, olin kyllä sammahtamassa kovasti. Kertakaikkiaan väsyttää.


Jaksoin kuitenkin sitten tehdä sen lohen sinappi-kermakastikkeessa ja kirsikkatomaattien kera. On se aika nopea ruoka kuitenkin onneksi, vähä lohta ja mikä vain kermakastike hetkeksi päälle kiehumaan.








sunnuntai 8. marraskuuta 2026

Susiruma kranssi


Sain Helsinki-palapelin valmiiksi. Lopulta Jip meni makaamaan ja oikein pyörimään selällään sen päälle. Pitihän sen taas "siunata" palapeli valmiiksi, kuten se on välillä tehnyt.



Jätin sen hetkeksi esiin ja vertasin sen vuonna 1952 tehtyä karttapiirustusta tämän hetken Mapsiin. Hyvin hämmästyttävästi moni yksityiskohta on edelleen paikoillaan; esim. kaikkialla, missä siinä on kuvattu piirretyin hahmoin hoitajia ja lääkäreitä tai kipsijalkaisia, on todellakin sairaala vieläkin, tai on ollut aiemmin sairaala; Marian sairaala, Kirurginen; Meilahti; Lastenklinikka; tai Lapinlahti, jossa mielisairaalan potilas takoo päätänsä vasaralla hyvinkin, kröhöm, sensitiivisenä kuvana "hulluista". Tällainen huumori on nähtävä ja anteeksi annettava 1950-luvun valossa.


Yhdestä pienestä piirustuksesta sain jo aiemmin selville mielenkiintoisen seikan lääketieteen historiasta. Laakson sairaalan kohdalla makaa sängyssä potilas, ja hänen päänsä päällä loistaa jokin valtavan kirkas keltainen valopallo. Jotenkin sain tuon yhdistettyä tuberkuloosiin ja luin, että keinovalolla annettu kirkasvalohoito oli taannoin yksi tuberkuloosiin käytetyistä metodeista. Sitä siinä kuvataan.


Missä ravihevonen juoksee vuonna 1952, siinä on edelleen velodromi. Missä joku golfaa, on edelleen minigolf. Telakat ja satamat ovat pitkälti paikallaan. Missä lapset kiipeilevät, on edelleen leikkipuisto. Koulut siellä siellä missä joku pikkutyttö seisoo tai poika puhisee pulpetissa. Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha edelleen. Hotelli Torni. 



Flunssa iskikin sitten kun yritin palata töihin lomaviikon jälkeen. En pitkälle pötkinyt. Ja vihaan sitä, jos pitää ilmoittautua sairaaksi töihin, sillä minusta tuntuu kuitenkin hirveän syylliseltä, vaikka otan sairaslomaa vain todella sairaana. 


Flunssa eskaloitui täysin yhdessä yössä. Koko yön valvoin kurkkukivun takia. Hikoilin. Oli ainoa oikea päätös ilmoittautua heti sairaaksi, koska seuraavaksi oli vuorossa vuotava nenä, joka vaati jatkuvaa niistämistä koko päivän ajan kaksi kertaa minuutissa. Ei silloin ole mitään mahista tehdä työtä hygieenisesti, eikä olla tartuttamatta muita. 


Tämä kyllä nousi hyvin nopeasti koko loistoonsa. Nenän iho oli pian punainen ja rikki. Mieheni osti minulle uuden Nivean rasvan nenän ihon korjaamiseen, vanha alkoi separoitua peltipurkissaan, oli aika vanhaa.




Kyllä he ymmärsivät töissä. Kerran sieltä soitti firman seurantahoitsu tai vastaava. Joka ei Hollannissa ole työterveyslääkäri, josta olisi jotain hyötyä minulle, vaan ulkoistettu kontrolli-instanssi, joka haluaa varmistaa, että saikuttavat ihmiset ovat oikeasti sairaita. Hänelle piti vähän kertoa, mikä on vointi, ja sillä selvä. Minusta ihan reilu homma.


Minulla oli valtava tyynykasa, johon nojaten pystyin joten kuten nukkumaan; päivällä Janneke teki itselleen pesän sen päälle ylimmälle tyynylle. Oikein "prinsessa ja herne". Päivänokosilla hänen kuninkaallinen armollisuutensa salli minun jakaa tyynyn kanssaan. Kehräystä kuului pääni päältä.



Eikö valkosipulin pitäisi auttaa basilleihin?


Nauroin, kun telkkarissa eräs tunnettu naiskoomikko vastasi kysyttäessä, että ei kyllä erityisemmin tykkää uudenvuoden vietosta. Että se on kaikkein älyttömin juhla. Kaikki odottavat innolla keskiyötä, asiaa joka tapahtuu jokaikinen päivä koko vuoden ajan, mutta yhtäkkiä se on joku suuri ihme tällä kertaa, että se kello siirtyy. Odottaminen koko illan on hirveän tylsää, ja mikä on palkinto sitten, kun siihen saakka on valvottu: sitten saadaan tammikuu. Kamalin kaikista kuukausista. Hurraa.


Tämä on ikävä kyllä kuvaus vähän siitä, mitä minä tunnen jokaikisen juhlan kohdalla. 


Joskus olen liian rationaalinen ja kökkö ja hapan ilonpilaaja. Muiden onneksi osaan kuitenkin usein olla ihan hiljaa enkä möläyttele tyhmiä negatiivisia mielipiteitäni ilmoille.



Flunssan aikana pohdiskellessani löysin vain lisää vahvistusta ilonpilaajuudelleni.


Sillon kun päänsärky ei vaivannut liikaa, pystyin lukemaan vanhoja naistenlehtiä. Ensin nauroin itselleni Kotilieden ääressä. Usein eri naistenlehdissä on vinkkejä, että askartele kranssi niistä ja niistä kukista ja oksista. Kiepauta rautalangalla ja asettele jne. Joka kerta irvailen ja kritisoin, että minä en kyllä ikinä tule vääntämään mitään kranssia mistään aineista. (Paitsi no yhden olen kerran tehnyt säilyvistä aineista pitkäaikaiseksi koristeeksi sisälle.) 


En aio naulata ulko-oveen koskaan mitään, enkä saakaan varmaan vuokra-asunnon lakattua ovea naulata pilalle. Ja muutenkaan ei innosta se vaivannäkö jotain lyhytaikaista ja varisevaa asiaa varten. 


Silti luen ne ohjeet tarkkaan, ja kiroilen itsekseni. Juuri tämä on niin hauskaa minun aivoissani, että kehtaan ärsyyntyä asioista, jotka on tarkoitettu rakkaudella tehtäviksi, ihaniksi ja söpöiksi, pelkästään hyvällä tarkoituksella: kauneutta elämään ja kivaa näpertelyä. Ja minä katselen niitä happamana, että "älkää jaksako". 


Mutta osaan nauraa sille ominaisuudelle itse, että olenpa kyllä aika tyhmä. Toiset yrittävät tosissaan olla positiivisia ja minä puhisen, että taas joku helvatan kranssi. Siis periaatteessa tykkään kyllä erilaisista askarteluista kumminkin ja kiinnostun niiden ohjeista oikeasti, mutta olen ilmeisesti hyvin valikoiva.



Siinä Kotiliedessä oli tällä kertaa kevätkranssi (joo, vanha lehti) orvokeista. Ohjeessa varoitettiin, että siis orvokithan nuukahtavat ihan heti jos ne leikkaa, joten laitapa tähän multapaakkuineen niitä kasveja, niin säilyvät kosteina vähän pidempään. Jumankekka nyt menee pitkälle, sössätä mullan kanssa siinä vielä hankalasti. Voi apua, miten epäkäytännöllistä ja vaativaa. Ja maksavathan ne kukatkin rahaa ja sitten sun kranssi elää ehkä neljä päivää, vai.


No sitten perään tuli uusi Kodin Kuvalehti, jonka kannessa on kasvikranssi. Ja sisäsivulla kudontaohjeissa ruskeavalkoinen kuvioneulottu villapäällysteinen kranssi, ruma. Näytin sen äidille huumorina videopuhelussa ja sanoin, että et sitten yritä kutoa tällaista susirumaa kranssia; outo makkara. Heh, no en yritä. 


Kas, äidilläkin oli käsityökritiikkiä. Sieltäkö se periytyy: -Eikö siinä vieressä ollut jotkut tyhmät sukatkin? -Haha tyhmät, no on tässä tällaiset joulukuusisukat tosiaan. 


Itse asiassa: kannessa lukee "kuusisukat" ja arvaa mitä minä heti luin mielessäni: "kusisukat". Siinä vaiheessa mietin, että ehkei minun kannata yrittää lukea mitään enää tällä flunssapäällä.


Niin että pitäkää susirumat kranssinne kaikki. Mutta eivät ne "kusisukat" ehkä ole niin tyhmät, jos osaisin kutoa.




Minulta löytyy kyllä myös täysin päinvastainen vaihde. Tämä nyrpeys liittyy ehkä siihen, että tulkitsen herkästi kaikki ohjeet ja ehdotukset vaatimuksiksi itseäni kohtaan. Ihan kuin jokainen askarteluohjekin vaatisi, että "sinä, juuri sinä siinä niin, alapa heti hommata materiaaleja ja vääntää tällaista". Sillon ensireaktioni on uhmata, että "no en varmana ala" sekä arvioida kriittisesti, olisiko siitä sitten tarpeeksi hyötyä vaivannäköön nähden.


Mutta jos joku  muu on innostunut projektista ja tehnyt sen työn ja valikoinut yksityiskohdat ja iloinnut tekemisestä, ja saanut vielä tuloksen aikaan, niin ihailen vilpittömästi. Silloin sanon ihan ilman ironiaa, että voi kuinka hienoa ja söpö tuli. Silloinkin, jos se ei ole ihan minun makuni mukaista estetiikkaa. Koska käsityön tekeminen on aina arvokasta ja uniikkia. Ja kyselen kiinnostuneena, mistä sai parhaat rautalangat ja oliko helppoa vai vaikeaa. Kun asia on jonkun toisen henkilökohtainen aarre, niin pelkästään kunnioitan.