Häme, Savo ja Olavi

Lähdettiin maalle. Täys hulina. Mitäs suunnittelin kunnon ohjelman, hehe. (Matkan alun voit lukea tästä linkistä.)

Kävimme kahvittelemassa vanhempieni luona Hyvinkäällä. Aika pikainen visiitti, sillä päivän hommia oli vielä paljon tehtävänä. Viileää oli, mutta hetken pystyimme istumaan kuistillakin.

Saaren kansanpuistossa Tammelassa syötiin seisovasta pöydästä lounas Lounais-Hämeen Pirtillä. Siinä tulikin kolmas kulttuurishokki hollantilaisille: että Suomessa lounas on oikein lämmin ateria kaikkineen, eikä pelkkä voileipä kuten Hollannissa. 

Myös se tuli opittua, positiivisena asiana, että usein santsikuppi kahvia kuuluu kahvilan hintaan. Ja kahvi on pääsääntöisesti hyvän makuista Suomessa. Kahvi on tärkeää myös hollantilaisille.

Lounais-Hämeen pirtti tarjoaa kesällä viikonloppuisin pitopöydän.

Syötiin salaattibuffettia, mielenkiintoisia etikkavihanneksia kuten marinoitua punakaalia, lihapullia ja sillejä. Sitten katsottiin kansanpuiston kaksi järveä, jotka erottaa toisistaan vain kapea kannas. Oli harmaa ja 19-asteinen päivä, joten uimareita ei nyt ollut ollenkaan.

Hollantilaiset järvellä.

Lopuksi kiivettiin Kaukolanharjun näkötorniin, ja tie sinne oli hienoa kuusimetsää, oikein erätunnelmallista. Saatiin eka satsi kunnon suomalaista luontoa. Puuraput, kapeneva torni, max. 5 henkeä tasanteelle kerrallaan. Turisteja tuli alas. Tuuli yltyi, siellä puhalsi oikein kovasti huipulla, puunlatvat heiluivat.

Reippailua metsässä.

Kaukolanharjun näkötorni.

Tuulee niin että tukka lähtee.

Jatkoimme Hämeenlinnaan ja Aulangolle hotelliin. Näkötorni kiivettiin. Tämä kivinen ei huojunut tuulessa. 

Tuttu Lusikkaniemen näkymä.

Osa jaksoi lähteä vielä alas karhuluolalle. Sinne on 322 askelmaa netin mukaan. Se on hyvin syvä laakso. Ja olin jo tänään kiivennyt sekä mäkiä että kaksi näkötornia ylös. Ei minun olisi tarvinnut, tiesin että nousu on aivan kamala, mutta menin silti. Lapsuusmuisto, nostalgia nähdä karhupatsas. 

Aloin tajuta, että koko lomasta on tulossa ihan itsestään aika liikunnallinen, Suomessa on kuitenkin aika usein ylämäki vastassa, tai portaita johonkin paikkaan. Suomenlinnan kallioilla ja valleillakin oli kunnon kiipeilyä jo.

 

Noustessa valtavia rappusia minulle pääasia on, että voin pitää niin pitkiä taukoja kuin itse haluan. Kyllä lihakset kestävät, mutta ongelma on se, kuinka nopeaksi pulssi nousee, ja ennen kaikkea hengitys. Pitää antaa hengityksen tasaantua välillä. En ole kovin hyvässä kunnossa, en harrasta varsinaista liikuntaa ollenkaan, varsinkaan verrattuna muihin matkalaisiin, jotka ovat oikein urheilijoita. Mikään pikainen hoputustauko ei riitä, että seisot kymmenen sekuntia ja joku sanoo että hop hop, jatketaan. Minun on saatava seistä oikeasti minuutti-kaksi paikallani; se on useimmille liikaa vaadittua kärsivällisyyttä. Sain mennä omaan tahtiini ja pääsin ylös.

Aulangon hotelli alkaa olla kulahtanut kyllä. Sehän meneekin isoon remonttiin ensi vuodesta. Pitkät käytävät, vähän vaikeaa löytää suuntia, ja hassua, että vastaanotto on ylätasossa ja siitä menee kerrokset alas rappukäytävässä. 

Myös kylpylä käytiin illalla. Siellä oli aika paljon väkeä. Aina on jotkut eri systeemit kylpylöissä ja saunaosastoilla, hotellivieraat menevät tuonne, siellä on avainlokerot, sitten isot suihkutilat, suihkuun alasti ja saunoihin, naiset erikseen, kolme saunaa, ota rullalta paperipefletti, ym. ym. Altaille vain uimapuvuissa, mihin jätinkään sandaalini jne. Ja missä hitossa on kulman taakse piilotettu ovi allasosastolle? Jos ohjekyltit ovat vain suomeksi, niin on turisteilla vähän vaikeaa.

Perusallas panoraamaikkunalla oli kiva ja lämmin. Ihan kelpo kylpylä. Olisi siellä ollut allasbaarikin. Pienessä ulkoaltaassa oli viileä vesi. Oli porealtaita, kylmä-kuuma-allas, hierontasuihkuja ja vesiliukumäki, keltainen spiraali. Siihen meni aikuisen kokoisia poikiakin ja myös aikuisia, joten päättelimme, että me isotkin saamme kokeilla sitä. Se meni tosi lujaa, vesi virtasi hyvin, ja materiaali oli sileää. Se oli tosi hurja ja hauska. Suosittelin sitä kaikille, ja menimme kaikki monta kertaa ja kiljuimme.

Tietä riittää ajettavaksi.

Sitten ajopäivä itään vuokramökille saakka, Hämeenlinnasta Savonlinnaan ja vielä eteenpäin. Tauolla Vääksyn kanavalla satoi ikävä kyllä, mutta haettiin silti Kanavan Helmi -jäätelökahvilasta kahvia, pullaa ja kehuttuja jäätelöitä, jotka olivatkin hyvän makuisia; otin popcornin ja pistaasin. Aurinkovarjojen alla voi istua ulkona suojassa sateelta. Tuli vene molempiin suuntiin ja näimme sulkujen toiminnan ja altaan täyttymisen. Ja nostosillan noston.

Kanavan Helmen jäätelöitä.

Vääksyn kanava toiminnassa.

Suomen maukkaat pullat ja marjapiirakat tallentuivat hollantilaisten kameraan.

Miekankoski oli seuraava suunniteltu taukopaikka, puutalokahvila jokisiltojen välissä; koski ei ollut kovin hurja, vesi vain pyörteili vähän. Kävimme laiturilla järvessä, näimme sorsan ja ulpukan. Näytin ulpukan kärsän. Kirppisaitta ja käsityöaitta. 

Tiskiltä lounassämpylät ja limuja. Ihan rannalla oli kivoja ulkopöytiä, mutta avoimen taivaan alla, ja ikävä kyllä vesisadealue, joka liikkui lännestä itään, seurasi meitä koko sen matkan ajan ja pysyi päällä ihan samaan tahtiin kuin ajoimme halki koko Suomen. Joten alkoi taas ripsiä ja halusimme katoksen alle. Kuistille saimme järjestettyä meille ison pöydän, johon mahduimme lisätuolein. Oli onni, että se yksi nurkka vapautui sopivasti.

Seuraava järvikokemus Miekankoskella.

Mikkelin Kenkäverossa kiersimme suomalaisten paikallistuotteiden Taito-shopia kunnolla. Joitakin tuliaisia löytyi. Aitta vilkaistiin, leipomomyymälästä otettiin vähän keksievästä mukaan ja ihailtiin rieskoja ja pullakransseja. Alhaalla rinteessä kukkapuutarhassa kuljettiin. Alataloon oli ideoitu "joulupukin kesämaja", jossa hän muka asuu kesät, steampunk-tyylisiä vanhoja kirjoituskoneita värivaloin ja muuta kekseliästä koristetta ja vanhaa tavaraa.

Olennaisia tuotteita.

Joulupukin piilopirtti.

Ostokset Savonlinnan isossa Prismassa, että on ainakin tarpeeksi aamupalaa mökissä, joka on kaukana marketeista. Kärryt kasattiin aivan täyteen rahkoja, mehuja, maitoa, kahvia, teetä, leipiä, hedelmiä, juustoja, leikkeleitä, sipsejä ja karkkia.

Kartalta olin nähnyt, että kun ajaa Enonkosken taakse, niin hupsista, tie loppuukin veteen. Jaha, lossi. Hirveästi lossikokemuksia ei minulla ole, tiesin vain että ilmaista on ja yli pääsee koko vuorokauden ajan milloin vain. 

Sitten tuli se hauska liikennemerkki, että tie päättyy veteen. Hollantilainen kritisoi, että muissa maissa kai ensin tulisi varovaisia tekstejä, että "ystävällisesti huomioikaa, että lauttasatama on edessä". Mutta täällä tulee vain tuo tyly merkki, jossa auto ajaa nokka edellä aaltoihin. Että päätteleppä siitä ihan itte.

Lautalla yli Hanhivirran. Pieniä kapeita mutkaisia teitä, ja hiekkatietä noin kymmenen minuutin verran, ja siitä haaraumat mökeille. 

Lossi ja varalossi.

Ihan meidän talonnumeroamme ei näkynyt risteyksessä ja oli pakko ajaa läheisen mökin pihaan kysymään, siellä oli ihmisiä rannassa. Suomalaisia omalla omistusmökillään. He neuvoivat, että vielä pätkä ylämäkeen. 

Sillaikaa koira tuli järvestä kahlaamasta ja alkoi suoraan hyppiä jalkojani vasten. Ohuet kesähousuni olivat heti läpimärät. Yrittivät huutaa, että Kaapo Kaapo, rauhotu. Pahoittelivat, että se on vielä pentu eikä käyttäydy. Minkäs teet, juttelin sille ja kiitin naapureita elintärkeistä ohjeista. Kyllä kesä kuivaa minkä Kaapo kastelee. 

Mutta, tökerösti Kaapo ensin kasteli minut maksimaalisesti ja sitten vasta teki sen koiran automaattisen turkinravistelun. Se oli kyllä tahallista.

Sain koodilla mökin avaimen lokerosta oven vierestä. Sitten piti tutustua mökkiin. Makuuhuoneet tutkittiin ja valittiin; nuoriso yläkertaan, aikuiset alakertaan. Piti purkaa kaikki ostokset ja purkaa laukut.

Kunnon mökki.

Seuraavana päivänä ajettiin Punkaharjua ihastelemaan. Vierestä ajoi VR:n lyhyt dieseljuna. Minä tunsin vain 80-luvun siniset lättähatut tähän saakka. Kiva nähdä moderni versio.

Punkaharjua.

Paarmat alkoivat hyökkäillä kun kävimme kaislarannalla, yksi tuli autoonkin ja huusimme siellä kunnes sain sen puristettua nenäliinalla. Toisen kerran kiljuimme kun kahvila mainosti harjulla yhtäkkiä hollanniksi "koffie is klaar", kahvi on valmista. Yksi sai puhelimella filmattua videollekin ne kiljunnat. Naurettiin kovasti.

Kahvia hollanniksi.

Kahvipaikkaa etsittiin hetki, koska tuohon harjulle emme mahtuneet parkkipaikalle sekaan ja se oli vain pieni lippakioski. Rantakahvila olikin enimmältä osiltaan turhan fiini ruokapaikka, ja vitriinissä oli liian vähän valikoimaa eli ei edes korvapuustia. Hollantilaisista oli tullut niin korvapuustifaneja, ettei sellaista voinut hyväksyä, ettei suomalainen kahvila tarjoa niitä. Käännyttiin pois.

Aika venyi niin että tulimme Savonlinnaan vasta iltapäivällä. Jolloin ei enää ehdi sekä Saimaan veneristeilylle että Olavinlinnaan. Piti valita. Suurin osa halusi ennen kaikkea nähdä linnan ja se oli hyvä päätös. Onhan se uniikki, ja noin vanhaksi linnaksi hyvin säilynyt, tai kunnostettu. Kello 16 lähti päivän viimeinen opaskierros englanniksi, ja olihan se upea. Kierreportaita torneihin. Alastulo oli hankalaa, koska joka askelma on eri korkuinen. Taas tuli kiivettyä paljon.

Olavinlinna komeilee.

Mahdumme käytäville, nippa nappa.

Söpö minitykki.

Sitten syömään Majakka-ravintolaan. No, oopperajulat olivat menossa ja kaupunkiin virtasi hyvin pukeutunutta porukkaa, jotka halusivat kaikki vielä syödä ennen esitystä. Sali oli ihan täynnä eikä mahduttu. Terassilta saimme kuitenkin kaksi viereistä pöytää viime hilkulla. 

Porukan nuorin täytti juuri 18 ja sai ottaa virallisen ensimmäisen alkoholijuomansa. Sitä kun mainostettiin, niin toki tarjoilija halusi tarkistaa paperit, että väitetty ikä todella pitää paikkansa. Muukin nuoriso tarkastettiin. Eksoottista. Onhan ikäraja voimassa Hollannissakin, mutta ei henkkareita oikeasti näe tarkastettavan baareissa. Sitten uusi täysi-ikäinen sai ravintolan puolesta juhlavan paperisen cocktail-aurinkovarjon juomaansa.

Ennen paluuta kävimme pikku K-marketissa ostamassa helppoa uunissa lämmitettävää einestä mökille, jotta voimme seuraavana päivänä tehdä rauhassa paikallisia metsälenkkejä ja saunoa. Otettiin lasagnea, makaronilaatikkoa ja lohikiusausta alumiinikaukaloissa. 

Roiskeläppäpizzaan vain tutustuttiin tarinoideni kautta, nyt ei sitä maisteltu. Kuulosti kuulemma inhottavalta kun kerroin mikropizzasta, jonka taikina on löysää kuin kumi ja jota opiskelija syö krapulaan suoraan jääkaapista rullattuna. Mutta otettiin kuva.

 

Parkkipaikka oli kaupan takapuolella ja siellä oli salainen takaovi markettiin, uskomaton. Epäilyttävä metallinen kellarinovi tyhjässä seinässä, jossa ei lue mitään ja joka näyttää siltä, että varmasti on lukossa, mutta se aukesi ja siellä oli hämärä rappukäytävä alaspäin ja käytävä markettiin. Suomi on yllätyksiä täynnä.

Hanhivirran lossi toimi taas, mutta sekä aamulla että illalla sillä oli juuri 20 minuutin harvinainen taukonsa menossa. Vain neljä kertaa vuorokaudessa on pikkutauko, jolloin se ei aja, ja tulimme jonoon juuri sillä minuutilla kun tauko alkoi. Aikamoista.

Illalla tuli ukkonen oikein, ja sähköt välähtivät hetkeksi pois. Se ilmeisesti sammutti lämpiämässä olevan saunan sähkökiukaan, joten sauna alkoi taas jäähtyä, mitä ei tajuttu. Se oli sitten aika mieto ja laitoin sen uudestaan päälle. 

Kun ukkonen loppui, kävin järvessä. Löysin mutapohjan. Poukamassa oli nätisti hiekkaranta ja hiekkapohja, mutta kun kahlasin polviin saakka, alkoi mutakerros. Kun yritti päästä syvemmälle, mutakerros vain kasvoi ja olin kohta löllöliejussa polviin saakka, mikä on aika ällöä. 

Ymmärrän kyllä, että se johtuu Suomen järvien erikoisen matalasta veden pinnasta tänä vuonna. Normaalisti olisi tuossa varmaan hartioihin saakka vettä ennen kuin muta alkaa, ja voisi helposti kävellä syvälle miellyttävästi hiekalla.

Vielä kolmas osa seuraa! 

Helsinkiä ulkomaalaisille

Merkittävä matka lähestyi. Suurenmoinen tai suurudenhullu idea, miten sen nyt ottaa, oli alun perin lähtöisin mieheni siskolta: että mentäisiin kaikki kerran katsomaan minun kotimaatani Suomea, jossa ei kukaan ollut ennen käynyt miestäni lukuunottamatta. Olihan se hieno suunnitelma ja oikein kiva, että ovat kiinnostuneita Suomesta. 

Eräänlainen pääjärjestäjän osa lankesi itsestään minulle, maan kokemusasiantuntijana, mutta hyväksyin roolin. Matka olisi kuitenkin uniikki kokemus ja pääsisin näin itsekin taas hienoille Suomen paikoille, joista olen ennen tykännyt.

Matkassa oli meidän lisäksemme miehen sisko ja hänen miehensä, nuorempi tytär, ja sitten oli vielä kysytty, haluaako vanhempi jo omillaan asuva parikymppinen tytär poikaystävineen liittyä seuraan; onnistuuko lomien ajoittaminen töissä ja budjetti myöskin heiltä sopivasti. Onnistui se ja halusivat. Näin matkaryhmässä oli seitsemän henkeä ja ikäjakauma 17-vuotiaasta vähän päälle viisikymppisiin. Kolmea nuorta kutsuttiin matkan ajan "skideiksi" tai "nuorisoksi" ja meitä neljää vanhempaa sukupolvea edustavaa "vanhuksiksi".

Valitsin matkavaatteet Suomen sääennustetta tuijottaen ja kai siitä hyvä tuli, päätin että voin luottaa kesäsäähän ja melko lämpimiin päiviin matkan edetessä, kunhan on selvitty ensimmäisestä kahdesta viileästä päivästä. 

Kyllähän koneeseen matkalaukkua mahtuu, mutta perillä meillä olisi viikon ajan vuokra-auto, eräänlainen paku, johon piti mahduttaa ne seitsemän henkeä sekä kaikkien laukut kerralla. Siksi sovimme, että yritämme pärjätä yhdellä isolla matkalaukulla per pariskunta. Jos jokainen ottaisi oman kaksikymmenkiloisen suurlaukun, niitä ei saisi autoon millään. 

Jip huolissaan: Mihin ne nyt taas lähtee?

Tein kaikille Finnairin online-lähtöselvityksen. Meidät oli aseteltu samalle riville vierekkäin isoon Airbus 350 -koneeseen.

Schipholin lentokenttä oli meluisa. Sain jo siellä aivan käheän ja kipeän kurkun puhumisesta, kun piti selittää kaikkea kaikille, vastata moniin kysymyksiin ja huutaa melun yli. Ostinkin Helsingissä kurkkupastilleja, jos alan taas köhiä. Matkanjohtajan draamaa. Vinkkejä otetaan vastaan, millä tekniikalla tai aineella voi suojata äänihuuliaan, jos joutuu puhumaan paljon enemmän kuin yleensä ja kurkku alkaa ihan kuivua ja lakata toimimasta.

Lento meni hyvin. Filmejä ja lentokoneen ulkokameraa voi katsoa ruudulta kivasti. 

Schipholissa remontoidaan lähtöportteja, joten ei liiennyt konkia meidän komealle koneelle, vaan bussikuljetus kauas.

Saatuamme laukut Helsinki-Vantaalla pysähdyimme heti tuloaulan R-kioskille ja otimme vitriinistä pikapalaa nälkään. Euroopan lennoilla kun ei nykyään tarjoilla yhtään mitään. Kokeilivat karjalanpiirakan, tosin kuivakkana ilman päällysteitä, ja pullaa ja dallaspullaa. Ensimmäiset suomalaiset ruoat, ja olivat hyviä. 

Junakin toimi, valtavan pitkät rullaportaat alas uudelle asemalle lentoaseman alla. Tätä en ollut itsekään vielä kokenut. Sitten lähiöiden kautta rautatieasemalle.

Hotelli Presidentti oli iso kompleksi, siisti ja moderni. Kiva huone, hiljainen, hyvin nukuttava. Kova patja eli hyvä. Siisti kylppäri ja hyvä suihku. Mutkatonta. 

Kerroksissa oli eri sisustusteemat, me olimme neljännessä ja siellä oli Talvimyrsky ja seinällä pororyijy; sisko oli Metsä-teemassa kuudennessa kerroksessa, ja nuoriso kukkaniityllä, joka oli viidennen kerroksen Juhannus-teema. Meillä oli ikkuna Kampin ostoskeskuksen sivuovelle.

Kellarissa oli sauna ja uima-allas, käväisimme sielläkin yhtenä iltana. Aika paljon perheitä meluamassa altaassa. 

Huoneen poro.

Harvemmin sitä katselee Lasipalatsia tästä suunnasta.

Teemakerrokset hissin taulussa.

Aamupala oli kolmannessa kerroksessa, mutta selvitin, että se olisi hollanniksi toinen kerros. Suomessa katutasoa sanotaan 1. kerrokseksi ja ensimmäinen yläkerros on tosiaan nimeltään toinen kerros. Hollannissa tämä on eri lailla, samoin Saksassa. Katutaso on erillisesti nimetty ilman numeroa, se on sisääntulokerros tai pohjakerros. Laskeminen aloitetaan vasta ensimmäisestä yläkerrasta, jolloin "ensimmäinen kerros" tarkoittaa Suomen toista kerrosta.

Runsas aamupalabuffetti oli, ja puurobaari ilahdutti myös hollantilaisia kaurapuurofaneja. Mustikkamehuja maisteltiin myös. Minä ainakin vedin karjalanpiirakoita munavoin kanssa.

Toinen kulttuurishokki, kerrosten laskennan lisäksi, oli se että vessakoppien ja kauppojen ovet aukeavat Suomessa pääsääntöisesti ulospäin eikä sisäänpäin. Minäkin jo nyin automaattisesti ovia sisäänpäin hollantilaiseen tapaan.

Ensimmäisenä iltana kävelimme jo Altaalle saakka ja kuulimme popkonserttia lavalta. 

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä kävimme peräperää todella monissa Helsingin paikoissa. Oppivat pian, miten kuljetaan hotellilta Kamppiin ja Forumiin ja siitä eteenpäin Stockmannille, ja miten siitä pääsee Espaa pitkin torille. Välillä mentiin eri ryhminä, mutta paljon myös yhdessä.

Patsaita on tsekattu, miehen siskoa kiinnostaa virallinen historia, kuka on kukakin ja miksi. Ja arkkitehtuuri; he kävivät keskenään Temppeliaukion kirkossakin, ja sisällä Uspenskin katedraalissa. Minä taas en ollut ikinä käynyt edes siellä kukkulalla Katajanokalla. Sieltä laskeuduttiin katsomaan jäänmurtajia ja ihasteltiin niitä ja googlattiin, miten ne toimivat.

Oodi-kirjasto käytiin vanhemman sukupolven kesken, ja Helsingin kaupunginmuseo puolella ryhmällä. Yhdessä kaikkien kanssa kauppahalli ja tori, Senaatintori, Hotelli Tornin terassi eli Ateljee-baari, ja kuuluisa kulmavessa näköalalla. Urheilullinen siskonmies juoksi porrastreeninä tuomiokirkon portaita ylös.

Opas selittää kauheasti jotain Oodista.

Näkymä Tornin näköalabaarista.

Kauppahallin ihmeitä, poroa ja hirveä tölkissä.

Kauppahallin sillibaari.

Naispuoliset vein Kukontorin Soma-kauppaan, jossa myydään suomalaisten käsityöläisten ja pientekijöiden korvakoruja ja tilpehööriä. Muumikaupat nuoriso katsoi tarkkaan ja kävimme Akateemisessa tarkistamassa, saisiko muumikirjoja hollanniksi, mutta ei saa. Niitä alkuperäisiä kahdeksaa romaania on vaikeaa tilata edes Hollannin nettikaupoista mitään kautta, outoa. Meillä on kaksi kirjaa kotona, lainaan ne perheelle. 

Akateemisessa havaitsin, että 80-luvun magneettipenaalit ovat tosissaan tulleet uudestaan markkinoille.

Fazer-kahvilassa oli hyvä kahvi ja pullat. Fazerin eri makuisia patukoita maisteltiin välipalana, jotta löysivät lempparinsa. Ruokakaupassa esittelin myös Tuplan, toisen Suomen parhaan suklaan, joka ei poikkeuksellisesti ole Fazerin tuotantoa.

Toiveena oli syödä suomalaista ruokaa, mutta halusin välttää ylikalliit turisteille suunnatut fine dining -ravintolat ja löytää jotain tavalliselle budjetille. Onneksi keksin Zetorin. Hauska traktorisisustus ja menyyssä nimenomaan kaikki suomalaiset perinteet poronkäristyksestä lihapulliin, loheen ja karjalanpaistiin. 

Seitsemän hengen sovittaminen ravintoloihin spontaanisti loma-ajalla oli välillä vähän sillä hilkulla, mutta saimme pöydän järjestettyä tuonnekin ilman ennakkovarausta, vaikka paikka oli hyvin täynnä väkeä.

Herneitäkin maisteltiin K-marketista ostettuna. Ne ovat ihan uutta hollantilaisille, kokonaiset palot, jotka voi avata. Erilaisten leipälajien kirjo teki vaikutuksen kaupan hyllyllä. 

Yhtenä lounaana otettiin torilla lihapiirakat makkaralla ja mausteilla, tai hot dogia. Väliin laitettava kurkkusalaatti tai kurkkurelissi oli hollantilaisille myös tuntematonta. Se oli niin hyvää, että sitä piti hankkia kotiin. Myöskin ehdimme maistaa muikkuja ja lohikeittoa torilla ja lupasin jakaa lohikeiton reseptin hollanniksi. Aikovat oikeasti yrittää tehdä sitä kotona.

Muikkua ja lohikeittoa oranssissa teltassa.

Suomenlinna miellytti kaikkia kovasti ja oli upea sää. Kalliolla kiipeiltiin ihan vesirajassa, ja nuoriso hassutteli tykkien kanssa. Kustaanmiekassa ampuma-aukosta näkyi ohi lipuva Tallinnan Viking XPRS. Vilkutettiin sinne, ja sieltä vilkutettiin takaisin. Kaikki olivat ihan innoissaan Suomenlinnasta kyllä. Valokuvia otettiin paljon. 

Minulle uutta oli, että sukellusvene Vesikko onkin taas auki museokohteena, jonne pääsee pääsymaksulla (jota olimme liian säästeliäitä maksamaan). Aivan muinoin olen ollut siellä sisällä lapsena, sitten se oli kai vuosikymmenet ihan suljettuna.

Suomen kielestä tehtiin aika pian se havainto, että moni tunnistettava lainasana loppuu i:hin. Apteekki nauratti kovasti. Terminaali; bussi; ketsuppi; banaani ja tomaatti; baari, kioski. Selitin myös, miten koostuu aseman lipassa lukeva rautatieasema-sana, ja sama ruotsiksi.

Ja hauska oli se hiljaisuus-kokemus, jonka nuori pariskunta kertoi: he olivat käyneet kaksin jossain Lidlissä ja siellä oli niin hipihiljasta, ei musiikkia, kukaan ei puhunut, niin että tuntui siltä että pitää itsekin kuiskata. "Hyss, kirjasto!" -tunnelma. Kun taas Hollannin äänimaisemassa kaikki rytyävät ja pulisevat ja musiikki soi liian lujalla.

Ja se oli suorastaan outoa kuulemma, että voi mennä johonkin kauppaan tai kahvilaan sisään ja henkilökunta ei tervehdi ollenkaan. Kellekään ei sanota mitään. Kyllä, ihmiset voidaan jättää täysin noteeraamatta Suomessa. Olin kyllä valistanut, että kerrostaloissakaan ei usein tervehditä naapuria. Ja että Suomessa ovisilmä on tarkoitettu sen tarkkailuun, ettei vaan rappukäytävässä ole ketään muuta, kun haluaa itse mennä ulos. Ettei vaan joudu juttelemaan.

Kolmannen hotelliyön jälkeen koitti lähtö Helsingistä ja piti pärjätä vuokra-autofirman ohjeiden kanssa, miten auto noudetaan parkkihallista digitaalisilla koodeilla ihan itsenäisesti. Saadut koodit toimivat ja kaapista aukesi luukku, jossa oli auton avain. Saatiin iso Mercedes Vito, oikein laaja. 

Kesti kauan ymmärtää, miten sen saa liikkeelle. Automaatti, diesel. Vaihteet säädetään kepistä ratin vieressä, sellaisesta millä laittaisi muutoin tuulilasinpyyhkijät päälle tai vilkun. Mutta ensin piti löytää, miten saa seisontajarrun pois päältä, ja siinä meni vartti. Lopulta minä ymmärsin sen netin ohjeesta ja löysimme pienen vivun, joka pitää vetää ulos. 

Haimme sitten muut hotellilta kyytiin. Onneksi ainakin toisella kuskilla oli jo kokemusta sekä isoista pakettiautoista että automaattivaihteista, ja lopulta ajaminen oli helppoa. Auto oli hieno ja aivan uusi. Mahduimme siihen istumaan kolmeen riviin. Laukutkin mahtuivat vielä odotettua paremmin laajaan takakonttiin.

Road trip Suomen maaseudulle alkaa.

Jatkuu seuraavassa artikkelissa! Tässä linkki siihen.