Suomi – meno

Tää sisällöntuottaja kävi vähän talvilomailemassa eikä tuottanut sisältöä. Ei ehi.

Suomessa sattui meille sellainen täystalven viimeinen viikko. Vielä ihan lumihankia, kunnon pakkasia, kadut jäässä, lumipyryjä, liukkaita paikkoja. Alkoi juuri nollaantua ja loskaistua kun lähdimme pois. Tosin Hollannissakin oli juuri matkaa ennen aivan talven valkoinen iso räntäsade ja tuntui, että ei täälläkään mikään talvi lopu ollenkaan. Juuri sen jälkeen se käänne lauhempaan vihdoin tuli.

Taas sai puhdistaa autoa lumesta Hollannissa.

Schipholin kentälle tulimme ajoissa. Käytiin poseeraamassa suihkukoneen moottorissa, joka on kauppakäytävällä. 

Minulla oli turkoosi paita päällä ja hiukset ovat juuri kirkkaan turkoosit. Turvatarkastuksessa tuli kommenttia miespuoliselta työntekijältä, jolle näytin siniset kenkäni, että pitääkö nämäkin ottaa pois. "Ahah, huomaan että sulla on kivasti saman värinen pusero kuin tukka, ja kengätkin sopii, kyllä on mietitty värit selvästi." Koneessa taas stuertti sanoi, että "no nyt on KLM:n värinen tukka." Naurahdin että juu, ihan tätä päivää varten erikseen tietty.

Syötiin lounasta taempana olevassa voileipäbaarissa, joka huomattiin viime kerralla vaihtoehdoksi liian ruuhkaiselle aulakahvilalle. Samalla lailla sieltä sai sämpylää, leivonnaista, kahvia ja juomia. Oli jopa jonkinlaisia kaneli- ja kardemummapullia; pohjoismainen trendi levittäytyy maailman kaupunkeihin.

Designmerkkien kalliissa kaupassa näin laukunkoristeita ja yksi niistä oli valkoinen nahkasydän, johon oli raapustettu teksti "kiss my ass". Hinta 70 euroa. Tosin nyt 50% alennusta, eli 35 euron "ass". Naureskeltiin sitä aika lailla. Sanoin, että maksaa 3 euroa kun askartelen sulle käsin saman.

Siitä tulikin esiteltyä miehelle Juicen klassinen kappale "rock and roll and blues and jazz, kiss my ass."

Nähtiin portilla, kun koneeseemme tuli Catering service. Kommentoin, että ne pahat KLM:n voileivät lastataan nyt. Siksi meillä onkin strategia aina syödä jotain ennen lentoa, jotta voimme kieltäytyä niistä. 

Periaatteessa leipiä on useita lajeja ja ehkä joitain niistä voi syödä, mutta meillä kyllä käytännössä tarjotaan vain yksi vaihtoehto lennolla ja se on aina paha. Ollaan yritetty ainakin kahdenlaista puputtaa, ja kamalaa on. Kuivakkaa höttöistä leipäsiivua, kumijuustoa ja jotain sinapinmakuista levitettä, tai hapanta paprikasörsseliä välissä. Ei pysty. Ja jopa mieheni on ihan samaa mieltä, vaikka onkin hollantilainen leivänsyöjä, jolle juustoleipä on yleinen lounas.

Mutta se on KLM:n ja Hollannin ylpeys, jota ei saa haukkua. Useimmat syövät kyllä sen leivän ihan tyytyväisenä. Kääreessä kehutaan, kuinka uniikki ihana juusto siinä on välissä suoraan Hollannin maaseudulta, joten sitä pitää tietty palvoa. Jukenauta. Olen nähnyt Instagramissa yhden ulkomaalaisen sanovan, ettei tykkää niistä leivistä, ja hän sai niskaansa tuhat vihaista hollantilaista, että kuinka voit halveksua meidän parasta kansallistuotettamme. En siis sano tätä ääneen kuin suomalaisille.

Mutta pari rundia virvoitusjuomia, kahvia ja teetä saa, ja otamme vastaan myös jälkiruoan eli pienen yksittäispakatun kakkupalan, ne ovat syötäviä. 

Meillä oli paikat takana ja sitä varten oli takaraput eli kuljettiin kentän kautta. Sai pari kuvaa koneesta läheltä. A321 neo. KLM on uudistamassa kalustoaan. Vanhemmat työjuhdat ovat B737:ja. Ne korvataan vähitellen Airbuseilla.

Suomessa oli valkoista ja jäistä. Ohjelmassa oli perheen parissa viikon aikana saunaa ja hyviä Suomi-ruokia. Runebergintorttujakin vielä sai. Laskiaispullat oli myyty loppuun kaupassa. Pari kertaa saimme tehdä lumitöitä pyryn jälkeen.

Heti maanantaina kävin anomassa henkilökorttia poliisilta. Ensin otettiin asiaankuuluva aneeminen passikuva valokuvaamossa. Poliisilla kuvat löytyivät tietokoneelta koodilla ja annoin kaksi sormenjälkeä ja allekirjoitin. Pikana kortin pitäisi tulla 2-4 päivässä eli se voi onnistua hyvinkin lomaviikon aikana. Hakupaikaksi sovittiin pieni K-kauppa lähistöllä.

Kun minulla ei ole niitä suomalaisia pankkitunnuksia, minun pitää hankkia henkilökortin lukulaite, joka lukee sen uuden kortin sirun tietokoneelle tai puhelimelle, jotta voisin kirjautua sillä Suomen digipalveluihin. 

Yritin kysellä henkilökortinlukijaa ympäriinsä. Powerissa oli periaatteessa, mutta ei varastossa. Olisi tullut joskus maaliskuussa. No, silloin en ole enää Suomessa. Kyselin teleoperaattoreilta, ei ollut. Kyselin Clas Ohlsonilta, ei ollut valikoimissa. Hesassa kysyin vielä Gigantista, ei ollut. Ainoa vinkki oli, että Verkkokaupasta saa tilata. Nähtiin, että kyllä niitä saa Hollannistakin netistä. Suomessa ne lisäksi maksavat sellaiset 44 euroa, ja Hollannissa noin 18.

Aika hankalaa, ettei sitä laitetta saa mistään suoraan käteen. Aika harvassa siis on tarve. Niinhän se onkin Suomessa asuville, kun voivat kirjautua pankkitunnuksilla. Yrität sitten käyttää DVV:n tarjoamaa kiertotietä ulkosuomalaisille ja toteat, ettei siihen tarvittavaa laitetta saa oikein mistään koko Suomesta ostettua.

Sitten hankimme elintarviketuliaisia. Otin myös purkin leivinjauhetta, koska täkäläiset pikkupussit ovat todella epäkäytännöllisiä. Niissä on aina enemmän kuin yhteen kakkuun tarvittavat 1 tai 2 teelusikallista, ja loput jauheet ovat auki revityssä pussissa, jota ei saa enää kiinni, ja vaikka sulkee sen solmulla pieneen eväspussiin, se loppu on kökköinä tai muruina seuraavalla kerralla eikä tiedä, toimiiko se enää. Hollannista ei kertakaikkiaan saa leivinjauhetta purkissa, jossa on kansi, jonka voi avata ja sulkea. Jos vain saan sen aineen pysymään purkissa kuivana täällä kosteassa säässä, niin siitä riittää ikuisesti.

Kävimme junalla Helsingissä. Oli ilkeän kylmää pohjoistuulta ja -5. Kävimme katsomassa rautatieaseman Taulu-ravintolan, jossa on myös kahvilatiski ja baariosasto, ja korkean katon alla voi istua mukavasti monilla tuoliryhmillä. Siellä on kunnostettu kuuluisa Järnefeltin seinämaalaus Kolin maisemasta, joka näkyy nyt hyvin ja arvokkaasti. 

Senaatintorilla oli alkamassa Ukraina-tilaisuus sodan alkamisen muistopäivänä, kuoro lauloi rappusilla. Käytiin katsomassa tyhjää Kauppatoria. Jäässä oli meri loputtomana hankena melkein reunaan asti, missä näkyi siipale harmaata märkää jäätä. Silja tuprutteli ja oli melkein lähdössä.

Nyt oli ruokateltta kiinni.

Muutama turisti oli sielläkin päin rohkeasti liikkeellä. Jotkut vetelivät matkalaukkujaan hotelliin. Oli jääkylmää, ja kaduilla sai katsoa miten kulkee lumen, jään ja liukkaan päällä. Tuli sellainen "respect"-olo, että he ovat päättäneet uskaltaa talvella Hesaan viimassa ja jäässä tulla puskemaan. Minullakin oikein sattui naamaan, tuntui että rillit jäätyvät nenään kiinni. Esplanadin puistossa penkit olivat täynnä lunta. Ei houkutellut istumaan.

Piakkoin seuraa tarinan jälkimmäinen puolisko artikkelissa "Suomi - Paluu".

Satunnaista läppää

Kävin perjantaina isot ruokaostokset moneksi päiväksi. Siellä soi karnevaalihumppa. Lujalla. Onneksi ei tarvitse enää mennä kauppaan karnevaalin aikana. 

Ihailin aulassa eri värisiä tulppaanikimppuja ja pastelliväreillä maalattuja pääsiäisoksia ja keinotekoisesti värjättyjä sini-pinkkejä ruusuja, selvästi Valentine's daytä varten. Hollannissakin on Valentijnsdag, joka on Suomessa väännetty ystävänpäiväksi. 

Mutta mitään leikkokukkia en enää osta kissojen takia. Lähes kaikki lajit ovat niille myrkyllisiä, ja tiedämme kyllin selvästi, että nämä kissat maistelevat mielellään kukkia ja oksia. Ei voi riskeerata.

Teki mieli katkarapuleipää skandinaaviseen tapaan. Tajusin, että voin koota sellaiset itselleni lounaaksi, kun vain ostan pikkurasian parhaita rapuja. Meillä oli sattumalta valmiina vaaleaa leipää, kurkkua, majoneesia ja keitetty muna.

Perjantaina oli vuosipäivä, kissat ovat olleet tasan kaksi vuotta meillä. Tein videokameran kanssa haastattelun ja kysyin niiltä, onko asiasta mielipidettä ja miltä nyt tuntuu. Jip antoi vastaukseksi sellaisen "tonnin seteli" -ilmeen, eli mitään ei tapahtunut, tuijotteli tyhjyyteen. Jannekelta sain kunnon halveksivan mulkaisun. Hahahaa.

Jip "tonnin seteli"

Janneken mulkaisu

Mutta eiköhän niillä hyvin mene. Kehräävät usein, leikkivät, syövät hyvin, hakevat meiltä silityksiä, nukkuvat lahjakkaasti eri paikoissa. 

Naapurin kissa kävi pihassa. Janneke huomasi sen ensin ja näin Janneken tuijotuksesta, että nyt siellä on joku. Sitten Jip heräsi ruokakupilta ja näki myös Janneken käyttäytymisestä, että nyt kannattaa katsoa ulos; hyppäsi myös ikkunalaudalle. Vieras kissa katsoi pihan takaosasta hetken meidän suuntaamme ja käveli sitten jo poispäin. Siinä kohtaa Jip oli tuohtunut ja nousi takajaloilleen seisomaan pitkänä ikkunaa vasten. Teki siinä pieniä huitomisliikkeitä etutassuilla. "Häivy, vihulainen!" Sitten se juoksi pari minuuttia eri puolille taloa varmistamaan etupuolella ja yläkerrassa, että vieras kissa ei ole tulossa mistään päin meille.

Satunnaisissa keskusteluissa töissä vahvistui kuva saksalaisen koululaitoksen erilaisuudesta. Meinaan kirjoitusvälineiden saralla. Siellä on (ollut) omanlaisensa kirjotusvälinekulttuuri kouluissa, esimerkiksi käytetty paljon jonkinlaista läpikirjoitus-kopiopaperia, jossa käsin kirjoitettu teksti toistuu alla oleville paperikerroksille. Saksan kouluissa on kirjoitettu tyypillisesti mustetäytekynillä, ja virheitä on korjattu puikolla tai kynällä, josta tuleva neste pyyhkii näkymättömiin mustekirjoituksen. Tuon nimen "Tintenkiller", musteentappaja, olen kuullut monesti. Kuulemma hommasta tulee sössöä, jos joutuu käyttämään sitä liikaa. Kuulakärkikynä on tabu Saksan kouluissa, sellaista EI ole saanut käyttää. 

Ja koululaisten piti hankkia koulun vaatimaa konseptipaperia kirjakaupasta. No sellaista, tosin varmaan eri designia, oli meilläkin ainekirjoituksiin ja matematiikan tehtäviin. Pieniruutuista tai isoruutuista, ja muista jättää leveä marginaali.

No, Suomessa ei meidän aikanamme 70-80-luvulla mitään mustekyniä (enää) ollut. Tosin vanhoissa puisissa vinopulpeteissamme oli edelleen pyöreä reikä ja legendatieto siitä, että siihen oli ennen asetettu mustepullo.

Oikein musteeseen kastettava kynä on taasen eri asia kuin saksalaisten täytekynä, josta juoksee mustetta kuulakärkikynän tapaan.

Kirjotin kai ensimmäiset 9 kouluvuottani eli koko ala- ja yläasteen lyijykynällä. Kumittamista ja tuhraamista. Lukiossa otettiin esiin kuulakärkikynät. Meillä ei siihen ollut korjausmetodia. Kai piti vetää yli koko sana tai lause, jos halusi korjata, ja kirjoittaa perään uusi.

Ala-asteella saadut vahaliidut ja vesiväripaletti.

80-luvulla keräiltiin cooleja lyijykyniä.

Yhdellä lounaalla taas sain ihmetellä, kun minulla oli joku täysin sattumanvaranen intuitio asiasta, josta en tiennyt mitään. Työkaveri esitteli, että heillä on pian koko uuden osaston kokous, jossa esitellään visio. Koko osaston tulevaisuuden visio. Ookkei... katselimme vähän epäilevänä, että jännä nähdä sitten, mikä sieltä tulee. 

Heitin siihen vain täysin hihasta, hetken mielijohteesta, että "sound and vision". Viittasin sillä David Bowien kappaleeseen, jota eivät kyllä ihan kaikki tunne. Mutta tuo kaveri tunsi. "Se David Bowien biisi? Joo, tunnen. Soitinkin sen itse asiassa just eilen illalla. Se oli sen mun hyvän ystävän lempilaulu ja nyt on hänen kuolemansa vuosipäivä. Sen kunniaksi soitin sen."

Okei. En tiennyt. En tiennyt mitään. Nappasinkohan sen vain jostain energiakentästä?

Toinen vastaava tapaus oli tuhat vuotta sitten, kun Englannista tuleva kollega oli vielä meillä töissä ja olimme ravintolassa liikeillallisella. Juttelin parhaani mukaan siinä englanniksi ja yritin keksiä jotain kivoja aiheita, joista voisi puhua. Tuo tyyppi kai asui jo silloin maalla, missä oli tuvassa takkakin, ja oli puhe kai ainakin polttopuiden hakkaamisesta. 

Jostain minulle tuli impulssi jatkaa puutaiteen suuntaan, olin nähnyt telkkarissa juuri moottorisahalla tehtyjä upeita patsaita, ja heitin siihen sattumalta, että seuraavaksi voitkin sitten tehdä "chainsaw art", rynn rynn. Se olikin kollegan lemppariaihe. Hän oli ihan innoissaan, "uskomatonta miten ne osaavatkin, ihailen kauheasti, tiedätkö kuinka vaikeaa se on, haluaisin myöskin kokeilla tehdä jotain hienoa puusta". 

No, mitä tuo mies nyt tekee kymmenen vuotta myöhemmin? Hänet irtisanottiin ja nyt hänellä on yritys, jossa hän valmistaa puureliefejä ja koriste-esineitä, sahaa ja viilaa ja hioo ja petsaa ja kiertää myymässä niitä käsityömarkkinoilla. Ihan kiva, että sellaisenkin ennustin.

Likööriä, perunaa ja pinaattia

Täällä on krookus. Mutta kohta kylmenee uudestaan, karnevaaliviikonloppuna tulee -2 yöllä ja +3 päivällä ja mahdollisesti räntää, tai ainakin sadetta. Onneksi me olemme vain pelkästään kotisohvalla tyytyväisenä.

Mieheni juhli synttäreitä ja siitä seurasi kaksi asiaa. Meillä on tapana juhlia kummankin synttärit syömällä ravintolassa, joten pääsinkin heti taas buffettiravintolaan, jossa on aivan upeat sushit, ja valkosipulinen teppanyaki-paistopiste. 

Katselen kun kokeilla on oikein korkeat kokinhatut.

Sushit.

Kylmiä alkupaloja.

Jäätelölajitelma.

Toisekseen ostimme juomia iltabileisiin ja jäin tuijottamaan liköörihyllyssä olevaa aivan makean pinkkiä pulloa. Pitihän se saada. Joku ällömakea selvästi, makuna vadelma-karamelli. Väri oli vastustamaton ja se ainekin jopa oli vaaleanpunaista.

Viinaosaston "Maksettu" -tarra otsassa.

Synttärikortiksi olin löytänyt oikein hauskan, missä on kaksi mustavalkoista kissaa juhlallisena, ihan kuin Jip ja Janneke frakeissa. Hihi.

Kissat ovat leikkineet vanhalla auton talvipeitteellä, Janneke ryömii sen alle ja hyökkäilee möykkynä Jipiä vastaan, kun se tulee nuuskimaan tai koittamaan tassulla.

Peiton alla on Janneke.

Yksi päivä lensi viherpeippo ikkunaa päin, kyyhötti paksuna maassa ja hengitti nopeasti. Odotin. Jip tuijotti. Siinä lensi harakka samalla, ehkä se pelästyi sitä. Ja meillä siis on jo valkoisia tarran palasia noissa ikkunoissa juuri tätä estämään. Ei se auta, jos se kauhistuu jotain yhtäkkiä laskeutuvaa harakkaa ja säntää vaan johonkin.

Mutta siinä nurkassa oli aika turvallista odottaa toipumista. Lopulta se oli vähän toennut, laihtunut pullukasta, ja sitten kulkenut roskisten väliin kuiluun vähän huilaamaan lisää. Oikein hyvä. Törmäyksestä oli puoli tuntia. Netti sanoo, että tunnin päästä pitäisi olla edistymistä, ja shokista ja aivotärähdyksestä paraneminen suureksi osaksi tapahtunut, ja linnun voi odottaa lentävän pois, jos se ei ole liian vakavasti loukkaantunut.

Viherpeippo has left the building. Varmistin, ettei se ole raatona roskisten takana. Ei. Kyllä se on onnistunut lentämään pois.

Viherpeippo toipumassa.

Tein pinaattipannukakun, koska Kodin Kuvalehden resepti sanoi, että pinaattiletut voi tietysti myöskin tehdä uunissa pellillä. En ole tullut ajatelleeksi. Hyvin toimii. 

Huomasin kaupassa, että perunaa myydään nyt tarjouksessa 3 kg säkki alemmalla hinnalla kuin mitä maksaa 1 tai 2 kg pussi. He selvästi haluavat perunasta eroon. Sato on kuulemma runsas ja liiankin hyvä. Teen tästä pyttipannua.

Ai hei, minulla on vielä yksi mielipide. Tajusin ja sanoin tämän teini-ikäisenä ja sain vastustusta. Mielestäni olen edelleen oikeassa. Huomasin, että lähes kaikki maailman pomusiikkihitit ja rockbiisit on laulettu englanniksi. Ja niissä voi olla hienojakin kielikuvia ja sanavalintoja. Mietin, että jos olet sattumalta syntynyt englanninkieliseksi, esim. Englannissa tai Amerikassa, niin sinulla on melkoinen etu ja valttikortti muihin nähden jo taskussa ennen kuin alat säveltää. Se, että osaat vaivatta ilmaista itseäsi laulun sanoissa tarkalleen kuten haluat. Tai laulajana ääntää ne heti oikein, vaikeimmatkin sanat. Muut väkertävät ja mongertavat sitä englannin taitoaan vieraana kielenä ensin kasaan ennen kuin voivat ensinnäkin sanoa sillä jotain järkevää, ja toisekseen ääntää sen niin uskottavan korrektisti, ettei se häiritse biisin kuuntelua.

Ja muut tähän, että: "No onhan se englanti helppo oppia ja opetella, ei siinä niin suuri kynnys ole, kuka vaan voi tehdä biisin englanniksi." No tässä kun yläasteella väänsi sana sanalta englannin taitoa kasaan hirveällä pänttäämisellä, niin enhän minä nyt kokonaisen vieraan kielen sujuvaksi opettelua kutsuisi helpoksi ja yksinkertaiseksi, sellaiseksi "tosta vaan ja äkkiä se käy" -projektiksi, en ollenkaan. Onhan se nyt eri asia, että joudut laulunsanojasi pläräämään sanakirjasta, että "mites jos mä haluaisin sanoa ton noin". Lisäksi puuttuu kulttuurinen ymmärrys ja kasvaminen ympäristössä, joka antaa eväät siihen, mitkä sanonnat ja kielikuvat ovat missä tilanteessa usein käytettyjä. Ja englanninkieliset vain porskuttavat itsestäänselvällä tietoudella. Onhan se niin. Onhan siinä nyt hyvänen aika ero, onko se äidinkieli vai vieras kieli.

Totta kai hyvin monet bändit ovat myös tehneet maailmanlaajuista legendaarista uraa muista maista käsin englanniksi, ja se onnistuu toki. Mutta mietin tätä lauluntekijän näkökulmasta, että siinä on yksi ylimääräinen kynnys heti alussa.

Tukka ennen kampaajakäyntiä...

ja jälkeen.