sunnuntai 30. elokuuta 2020

Irtoa jo, hullu liaani!

Aloitin pihan raivauksen. Meinasin, jos tällä kerralla saisi ulkopöydän purettua ja varastoitua, rikkaruohoja kivilaattojen saumoista pois ja jonkun verran murattia katki sieltä, missä se tukahduttaa pensaita.

Purettiin yhdessä miehen kanssa pöydästä jalat ja yritettiin saada pöytälevy pihavarastoon. Ei mahtunutkaan hyllyn alle. Sitten oli käsissä kaikki tavarat levällään, koska nostettiin hyllylevy ylemmäs eivätkä sille mahtuneet kamat korkeuden puolesta enää ja piti vaihtaa lähes kaiken paikkaa. Ja polkupyörät ovat koko ajan tiellä, kun siellä yrittää mennä hyllylle. Siinä vaiheessa ei hirveästi auta se miehen besserwisseriys, että ”mähän oon koko ajan sanonu että meiän pitää hankkia pihavaja mihin nää mahtuu.” Hanki vaan, se maksaa kolme tonnia. Ja täyttää puolet pihan alasta.

Sitten kun olin tunnin sortteerannut remonttitarvikelaatikoita, saatiin lopulta tuolikin sisään ja aurinkovarjon jalusta syrjään ja pääsin kitkemään rikkaruohoja.

Sen jälkeen siirryin sitruunamelissaan, joka on käytännössä myös rikkaruoho: ei ole istutettu, ei ole kutsuttu, ja leviää halltsemattomasti ja korkeina puskina, jotka näyttävät rumilta ja resuisilta tässä vaiheessa kesää. Sitä juurineen kiskoessa selässäni naksahti nikama kuuluvasti. Voi ei. En nyt tarttis selkävaivaa. Lihas yritti kipuilla ja krampata, mutta venytin vastaan.

Huomasin, etten pääse murattivaiheeseen kai ollenkaan, koska kitken tunnin ja kahden ison jätesäkin verran sitruunamelissaa joka välistä. Sitten olikin jo kahvitauon aika.


Aloitin murattia. Nips ja naps. Pensas esiin, ai pensas onkin kuollut, ikivanha, tämä oli odotettavissa. Pensas poikki. Saniaista esiin, hortensiaa esiin muratin seasta. Ai kato, ovela, sähän olet kiivennyt tähän pikkupuun tukipaaluunkiin jo kaksi metriä.

Muratti tukehduttaisi kaikki kasvit jos saisi. Se ei ole mikään söpöläinen, vaan sellainen, jota ilmestyy nurkan takaa vielä viisi metriä kun sitä vetää. Jota kiskotaan kaikin raajoin ja huudetaan: ”irtoa jo, hullu liaani!”


Aloin poistaa sitä puuaidalta, johon se tulee naapurin puolelta juurakoin ja varsin. Mikä massa, monta kerrosta kasvustoa. Roikkuu kaksimetrisen aidan yli, takertuu aitaan, laskee siitä maahan ja täyttää koko maa-alueen. Huomasin pian, kuinka vaarallisen tukevasti se on paksuin varsin aidan lankkujen välissä niin että ne natisevat ruuvauksissaan. Uusi aita ja tähänkö se jo hajoaa.

Taakseni kertyi iso pino murattia, kannoin sen pihan perälle, leikkasin lisää, kannoin sylillisen, kannoin kolmannen... okei, vuori kasvaa eikä muratti näytä edes harvenevan aidalla. Nyt alkoi sitten tämä tilanteen eskaloituminen. Loputon massa. Määrä, jota en osannut kuvitella.



Leikkasin ja kannoin, leikkasin ja kannoin, nitkuttelin varsia aidan välistä ja aloin hienoisesti toivoa, jos mies näyttäytyisi niin saisi tuta puutarhatyön. Tai siis tässä voisi tarvita vaikka henkistä tukea, koska tämä homma paisuu käsiin aivan. Tunnit kuluvat ja muratti ei lopu ja kylmä hiki nousee siitä pelosta, että aita on kohta mennyttä tämän kasvin takia. Miten voikin pienessä pihassa olla näin paljon huoltotyötä.

Mies ilmestyi. Tarvitsi vain näyttää hänelle yksi pahisvarsi pullistelemassa lankun välissä, että ”kato nyt tota”, kun hän sisäisti tilanteen vakavuuden ja alkoi osallistua kasvin kiskomiseen. ”Missäs se oksasaha onkaan, tämän täytyy poistua, ehdottomasti.”

Mies vaihtoi äkkiä jo sille vaihteelle, että ”nyt tämä perkeleen muratti poistuu tästä aidalta ihan kokonaan ja samantien!”

Aita rytisi ja muratti ryskyi. Täystuho alkoi. Hymyilin, että sainpas apua. Mies katkoi murattia kaikin raajoin ja puhisi ja ärisi. Nyt tarvitaankin noita sen lihasvoimia, ole hyvä vaan, en keskeytä kun teet nämä hommat kivasti mun puolesta. Anna mennä vaan. Ja tällä kertaa en valita, jos siinä tallautuu jonkun muun pensaan joku pikku oksa, sillä ei nyt ole väliä.

”Mitä tää on ihan joka paikassa, täähän on loputon savotta perhana...” Mietin että no nyt se näkee, ettei tämä mun pihatyö olekaan mitään kuihtuneen kukan nyppimistä hyräillen auringonpaisteessa, vaan yleensä sellaista, että kirves kohoaa, selkä kramppaa ja hiki virtaa. Welcome to my nightmare.




Lisäksi se muratti on sellainen piru, että kun sitä riipii ja leikkaa, siitä nousee jotain sellaista ärsytyspölyä ilmaan, joka aiheuttaa yskää, aivastelua tai allergiaa useimmille. Kröh kröh, molemmat oltiin yskän kourissa.

Todellakin poisti koko muratin. Sahalla, oksasaksilla ja paljain käsin. Kannoin pitkiä oksia ja lakaisin jätesäkkiin irtolehtiä ja paloja. Vuori pihan perällä on nyt erittäin korkea ja odottaa kuljetusta kaatikselle. ”Älä multa kysy, millä autolla me tämä määrä saadaan kuljetettua.” ”Näyttää ihan peräkärrylastilta... paitsi ettei meillä ole peräkärryä.” Ja se pitää saada pois pihasta ennen kuin puunkaataja tulee, koska hän tarvitsee kaiken tilan omille sypressijätteilleen siinä prosessissa. Tulee säkitystä ja kuljetusta moneksi illaksi, jee.

Ihanan näköistä kun on vähän tyhjää tilaa pihassa!

Heti kun naapurin rouva kuului tulevan kotiin, menin hänen ovelleen informoimaan, että saattaa olla vähän muratinroskaa sun puolella, koska me poistettiin sitä radikaalisti ja leikattiin ja kiskottiin. No selvisi, että hänkin oikeastaan haluaa poistaa sen. Että kokonaanko se otettiin pois. Joo, niin siinä kävi, ei tarvitse meidän puolesta säilyttää siitä mitään. Sama se, jos hän haluaa kaivaa kaiken omalta puoleltaan pois, niin on hyvä vaan.

Samalla oven vieressä oli, huomasin yhtäkkiä: Doris-kissa nukkumassa meidän havupuun alla. Söpönä. Vilkutin sille, että hei Doris. Ja samalla siihen tuli seuraavan asunnon naapurimies koiransa kanssa. Koira halusi ehdottomasti, että silitän sitä taas, se heittäytyy selälleen keskelle jalkakäytävää nykyään kun näkee minut, jotta rapsutan sitä. Sen jälkeen Doris oli siirtynyt keskelle jalkakäytävää tarkkailemaan koiratilannetta vähän kauempaa. Että se on pörröinen, ja aina chill, nukkuma-asennossa paikallaan kökkimässä.

Doris alkukesästä meidän pihassa nukkuma-asennossa.

Onpa kiva kun on ystävälliset naapurit, joille voi näyttäytyä oloasussa kadulla tukka sekaisin eivätkä he välitä, ja vielä kivoja eläimiä ympärillä.

Olopaidassa on ikuinen loma.

Jo hetken päästä alkoi kuulua rapinaa, kun naapuri aloitti muratin raivaamisen. Mieheni ojensi hänelle aidan yli Fiskarsin oksasahan lainaan, jotta hän saa paksun juuren poikki. No olipa se menestys.

Can’t wait että vihdoin viikon päästä sypressi kaadetaan. Tulee eri näköinen piha. Puu on parissa viikossa kuollut pystyyn, ruskistunut täysin.

Ei tämä tähän loppunut. Joskus myöhemmin poistetaan koko villiviinit ja sitten vielä yksi murattiseinä talon puolelta. Mutta tämä on ylivoimaisesti suurin massa kaikista.

Harmi on ainoastaan se, että linnut pitävät muratista ja jotkut jopa pesivät siinä. Olisi ikävää, jos rautiaiselta puuttuu tämän takia pesäpaikka. Lintuja ei hyödytä kalju aita. Yritän hankkia tyhjiin paikkoihin sellaisia pensaita, joista on nimenomaan hyötyä linnuille piilopaikkana, pesimäpaikkana ja ehkä ravintonakin. Onneksi lintuyhdistyksellä on hyviä neuvoja.

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Eläinpainotteinen uutiskatsaus

 

Aamulla ulkoa kuului kova ”kip” ja aavistin, että tämähän on tikan ääni. Näin tikan kuusen latvassa, ihan siinä ylimmässä versossa, kuin vinossa oleva joulutähti, ja se alkoi siinä varovasti nyppiä. Mutta silloin tuli jo syöksyliidossa turkinkyyhky suoraan sitä kohti, räpsytteli siivillä ihan sen edessä, ja tikka lähti.

En tiennyt, että kyyhky katsoo asiakseen ajaa pois tikkoja. Mutta toisaalta se kuusi on niiden kaikkien kyyhkyjen pesäpuu ja olisi varmaan parempi, ettei tikka tee siihen reikiä.


Meidän toinen seeprapeippomme kuoli, se vanhempi ja pulskempi. On enää yksi jäljellä. Voi raasu sentään. On sekin jo keski-ikäinen, mutta aivan reippaassa kunnossa. Ja nyt on varmaan julmaa pitää sitä yksin, mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Ei sitä oikein halua antaa poiskaan, omaa kultaa. Huolehdimme kaikesta parhaamme mukaan, mutta tiedämme, että se on onneton yksin. Kyselemme sittenkin, voisiko joku kokonaista parvea pitävä lintuharrastaja mahdollisesti liittää sen ryhmäänsä lajitovereiden seuraan. Siellä se voisi parhaiten.

Emme voi ottaa uutta sen seuraksi, koska koko projektin tarkoitus on lopettaa eläinten pito sitten kun tämä viimeinenkin on poistunut keskuudestamme luonnollisella tavalla. Tämä on mietitty ja tietoisesti suunniteltu monesta syystä miehen kanssa ja on oikea ratkaisu.


Ehkä suurin syy on se, että rakkaus tarkoittaa surua. Peipot elävät vain jotain 3 ja 11 vuoden välillä, ja kun niitä pitää parvena, aina vääjäämättä joka vuosi joku niistä kuolee, usein tosin ensin sairastuu peruuttamattomasti. On ollut surullista nähdä niiden hiipuvan. Sattuu jättää jäähyväisiä kivalle eläinkaverille niin usein.

Ja toisena se, että olemme aika usein pikku retkellä vajaan viikon tai sitten Suomessa tai sitten pidemmällä matkalla ulkomailla (puhun nyt normaaleista vuosista ilman virusta), ja joka kerta peipoille täytyy järjestää hoitaja ja silti matkalla jäytää huoli, miten ne pärjäävät, ja ettei vain joku niistä sairastu juuri silloin kun hoitajaraukka on siellä vastuullisena. Niiden hyvinvointi mietityttää silloin kun ei ole itse paikalla.


Kaiken ilon ohella ne aiheuttavat paljon huolta, koska välitämme niistä kovasti. Joten haluamme seuraavassa vaiheessa vapauttaa elämämme siitä huolesta. Vastuusta pitää elävä olento hengissä ja tyytyväisenä, vastuusta, joka on aina läsnä.


Naapurien oranssi kissa asuu meidän pihapöydällämme nykyään. Huomasin sen nukkumassa lössönä pöydällä.

Se saisi syödä hiiret pois! Hiiri perkele rapisi taas klo 4 yöllä katon erkkerissä. Sattumalta kuulin. Heräsin niin, että minulla oli vasemman korvan korvatulppa vasemmassa kädessäni eikä mielikuvaa siitä, milloin ja miksi olen ottanut sen pois. Ehkä alitajuisesti, jotta kuulisin rapinan paremmin? 

Minulle tulee kylmä hiki noista hiiristä, koska jos ne syövät sen paneelin läpi niin ne ovat kohta asunnossa ja syövät reiät kaikkiin meidän vaatteisiin vaatekaapeissa ym ym ym.


Kerran olin menossa itse istumaan pihaan. Oranssi kissa nukkui tuolilla. Lähestyin sitä varovasti ja se heräsi sikeästä unesta ja katsoi minua, että mitäs nyt. Olisin hoitanut homman rauhallisesti ja ketään pelästyttämättä, mutta sillä hetkellä marjakuusesta räpiköi esiin mustarastasnaaras, joka oli siellä syömässä marjoja ja jotenkin pelästyi ja kompastui täysin ja läpsytteli siipiään kömpelösti, siirtyen syreeniin naamani eteen. Katseltiin siinä toisiamme, että mitäs täällä tapahtuu. Sillaikaa kissalle riitti koko show, että täällä on nyt kuulkaa ihan liian levotonta, ja se hyppäsi alas tuolilta ja poistui salamana aidan alta. Eikä tullut sinä päivänä enää takaisin.


Kiskoin villiviiniä aidalta ja huomasin, että se on taas kasvanut noin kilometrin verran naapurin puuhun ja naapurin tontille. Vahvisti oikeastaan jo tekemäni päätöksen, että syksyn tullen poistan villiviinit kokonaan. Niistä ei ole muuta kuin harmia ja paniikkia. Edessä oleva kasvaa pihaoven väliin koko ajan ja tasakaton kulmaliuskan alle vaarallisesti voiden vahingoittaa kattoa. Takana oleva kasvaa takapuolelle yleiselle polulle paljon paksumpana kuin meidän puolelle, ja se leviää siitä naapurille. Koko ajan saan olla leikkaamassa ja kiskomassa sitä irti. Se on 10 kertaa liian massiivinen siihen paikkaan, jossa sen pitäisi olla ja pysyä.

En minä saa sitä kuriin. Nätti se on kesän ajan vihreänä aidalla ja seinällä, mutta se on ihan liian megalomaaninen.

Syksyn tullen poistan kaikki mahdolliset kasvit, jotka ovat liian isoja. Ehkä jäljelle jäävät vain rikkaruohot. Ja todella epämääräinen ala ilman suunnitelmaa, jämät poikittain, rumuus.

Mun piha on pelkkä epätoivo eikä yksikään kasvi kasva siten kuten toivoin. Syreenikin kasvaa ihan väärään suuntaan tukkien polun, havupuut kasvavat 10 metriä liian korkeiksi, ja villiviini ja muratti kasvavat katolle ja ulos tontilta.

Katsotaan sitä sitten kun kaikki on poistettu.

Yhtenä viikkona oltiin hoitamassa lomailevan sukulaisperheen vanhaa kissaa.

Ennen helteitä käytiin pyöräilemässä. Melkein metsässä. Siitä on vielä varastossa pari kuvaa. Perusmaaseutua.








Käytiin miehen siskontytön ja kaverinsa kanssa eläintarhassa. 11-vuotiaiden hauskin temppu oli mennä piiloon metsäpoluille ja piiloutua meiltä ja juosta eri suuntaan, ja sitten rynnätä jonkun nurkan takaa yhtäkkiä, pöö.

Toinen hauskuus oli osoittaa milloin mitäkin nukkuvaa apinapariskuntaa tai röhnöttäviä pesukarhuja tai loikoilevia kenguruja ja sanoa, että "no siinä ne nukkuu taas, ilmiselvä mun isosisko ja sen poikaystävä." Teinit ovat kuuluisia unenlahjoistaan, kun nukkuvat iltapäivään saakka viikonloppuna bileiden jälkeen.

Mutta lopuksi he eivät jaksaneet keskittyä eläimiin ollenkaan enää, vaan juoksentelivat ympäriinsä. Sillaikaa me nähtiin uusi laiskiainen, nukkumassa tietysti, ja kääpiövirtahevot vedessä ja mangustit tunneleita kaivamassa.





Lopulta löydettiin kaikki vuohiaitaukseen vuohia silittämään ja ne olivat niin suloisia ja kesyjä.


Katselin ihan rauhassa elukoita ja vieressäni pari pikkulasta myös keskittyivät niihin. Heitä taas heidän isänsä hoputti: tulehan, jatketaan matkaa, ja poika oli, että ”ei vielä”.

Jotkut lapset haluavat jäädä rauhassa katsomaan, mutta vanhemmat hoputtavat; jotkut aikuiset haluaisivat rauhassa katsoa yhdessä koko perheen kanssa, mutta hyperaktiiviset lapset ryntäävät nopeasti aina seuraavaan paikkaan.

Johtuuko ero eri ikäluokista, vai onko se pelkkä luonneasia? Minähän olen se, joka voisi jäädä tuijottamaan samaan kohtaan tunniksi, koska aina riittää uutta näkemistä yksityiskohdissa. Minä olen se, jota saa aina hoputtaa liikkumaan edes joskus. Loputtoman kärsivällinen.

Kapybara eli vesisika. Samastun.

lauantai 22. elokuuta 2020

Hikoillaan vielä mutta ei sitten tanssita

 
Muut ne siemailevat jotain perjantaidrinksuja, mutta minä vedän taas migreenilääkettä illat. Aika useinkin kun olen kuvitellut ottavani vaikka 1 erikoisoluen viikonloppuiltana niin ei, se on taas migreenilääkkeen aika sen sijaan.

Lupasivat, että torstai olisi vika hellepäivä ja 30 astetta. Eikä. Perjantainakin oli 30 astetta ja liian aurinkoista. Lauantaina tuleekin nyt sitten myös 25 astetta. Ei se lopu kuin sunnuntaina vasta se helle. Täällä on ollut 19 päivän hellejakso, joka on ennätyksellinen.

Viime yö oli joku virallinen hikiöiden hikiyö, lämpötila ei laskenut alle 24 asteen koko yönä. Ja me ei edes tuuletettu kunnolla illalla, kun uskottiin siihen, että tämä hellehän on jo ihan lopussa.

Valehtelijat. Petturit ja valehtelijat, telkkarin sääennustajat. Laittakaa pääministeri esittämään se sääennuste, yhtä uskottava.

Toivon ensi viikosta alkaen rauhaa ja terveyttä. Ja ei-hellettä, jotta pystyy olemaan normaali eikä hikoile itseään tärviölle jatkuvasti.

Yritin jo laittaa salaa jalkaan pörrösukkaa, kun olohuoneen lämpötila laski 25:een, mutta ei sitä riemua kauan kestänyt.

Auringosta on tullut mun vihollinen näinä viikkoina. On liian kuuma ja sitten se paahtaa. Ja liian kirkas mun päänsäryille. Olen yrittänyt miettiä, että kohta itket pimeässä koko talven ja haluaisit nähdä edes hetkisen valoa, eli koeta nyt arvostaa, mutta silti tämä on nyt vaan ollut liikaa. Ei Hollanti ole ylipäätään tottunut olemaan näin trooppinen maa.

Töissä kivaa oli se, että saatiin mineraalivettä jäillä ja sitruunoilla isossa kannussa. Ja melonin ja ananaksen paloja. Ja vielä kerran saatiin ilmainen mehujää. Mutta voi että siellä on hikistä edelleen. Itse ompelemani kreisi tipuhame sopi trooppiseen tunnelmaan.



Oltiin ehkä vikaa kertaa uimassa leirintäalueen lammikossa. Vesi oli jo aika vilpoista. Oli hyvinkin pilvistä, mutta silti kuuma. Sen verran olin päivän ajan hikoillut, että teki kyllä mieli mennä veteen.





Ovat luvanneet korvata vanhan liukumäen. Tämä on siitä surkea, että on niin loiva, ettei se oikeasti liu’u, vaikka siihen johdetaankin vesivirta. Lapset lähinnä kävelevät putkea alas ja hyppäävät reunalta veteen.

Vesisieni on kuuluisa. Kierrättää vettä ja pikkulapset rakastavat sitä. Tosin se näyttää melko ruosteiselta, ehkä uusivat senkin samantien ennen ensi kesää.

Mäntymetsän leikkipuisto on kunnolla iso ja sisältää paljon erilaisia keinuja, kieputtimia, tarzanliukuja, kiipeilyverkkoja, juoksupyöriä ja keinulautoja. Minigolfkin löytyy.

Illalla tuli lopulta tosi rauhallista.

Syyttely, niin. Kun kaikki on väärin ja kaikki vapaudet varastettuja nykyään. Kun ilakoijia ja johonkin matkustavia osoitellaan ja soimataan. Se on oikeasti nyt niin, että urheilutilaisuuksissa kielletään (vähäistä sallittua) yleisöä huutamasta ja laulamasta kannustuslauluja, koska aerosolit leviävät. Laulukuorotkin ovat vaarallisia. Ja jostain syystä laulaminen ja tanssiminen kapakoissa on kiellettyä.

Oikeat yökerhot nyt ovat muutenkin kiinni, mutta baarissa jos soi musiikki, niin ei saa tanssia. Nyt luin syyttävän sormen, kun paheksuttiin sitä lehdessä, että jonkun baarin ulkopuolella ihmiset  tanssivat ja lauloivat ja tämähän levittää koronavirusta ja on ehdottomasti kiellettyä. Siis ulkoilmassakaan ei saa enää tanssia??

Mun sydämeen sattuu. Tähän on tultu. Laulu ja tanssi on nyt kiellettyä. Saa vain kulkea suruhuntu päässä ja puhua hillitysti. Sota-aika on täällä. Kahvi ja sokeri kortille seuraavaks. Ja pimennysverhot eteen.

Tämä kyllä johtaa vielä jossain vaiheessa siihen, että pidän olohuoneessa megadiskon itselleni.

Siitä on kauan kun musiikki, tanssi ja laulu on ollut kapinallinen teko.