Kutsumaton eliö ja kansainvälisyyden synti

Tämä on nyt oikeasti tällaista, että viitsiikö sitä edes mainita, että on käynyt Suomessa, koska siitäkin voi tulla tuomituksi ja saada ilkeitä kommetteja. Jos katsoo minkä tahansa lehden lukijakeskustelua, niin tuntuu, ettei kannattaisi. Aika monen mielipide kun on se, että Suomen rajat pitäisi pitää kokonaan kiinni seuraavat vuodet, koska ulkomailta se tauti tulee, ja täytyykö sitä tänä aikana lentää yhtään mihinkään. 

Mitä jos tututkin katsovat pahasti, kun tullaan ulkomailta tuomaan tautia (vaikka on täysrokotettu ja negatiiviseksi testattu ja täyttänyt velvollisuutensa ja seurannut ja lukenut turvallisuushjeita millintarkkaan viikkokaudet). Pitääkö työnantajalle valehdella, että pysyi kotona koko loman, koska työnantaja voi olla väärässä luulossa, että Suomi on joku punainen paikka kartalla ja pitäisi mennä itse maksetuin lomapäivin karanteeniin kun on käynyt siellä.

Se vaan, että ulkomailla asuvilla ihmisillä on perhettä ja lähisukulaisia Suomessa ja jos edellisestä käynnistä Suomessa on jo 2 vuotta, niin joskus sitä haluaisi nähdä. Jos odottaa, että se ”onko pakko juuri tänä aikana matkustaa” menee ohi, siinä voi mennä vielä seuraavat 4 vuotta ennen kuin pandemia on oikeasti poistunut. Ja sitten voi olla seuraava käsillä.

Moraalisesti monet ymmärtävät, että perheen luona vierailu on eri asia kuin turismi, mutta eihän se näy minkään valtion linjauksissa. Ne samat moninkertaiset, monimutkaiset ja jatkuvasti muuttuvat byrokratiat, rajoitukset ja vaatimukset, joita turistimatkailua varten luodaan, koskevat myös niitä, joilla on kaksikulttuurinen perhe ja lähisukulaiset Suomessa; vanhemmat, sisarukset tai aikuiset lapset. Ainoa yksityiskohta, jossa ero tehtiin, oli tämä aika, jolloin Suomi päästi sisään EU:sta vain ”hyvällä syyllä” Suomeen tulevat; se erotteli ulkosuomalaiset turisteista. 

Monikin pelkää näköjään, että nyt kun saa periaatteessa turistikin tulla, niin alkaa massavyöry Suomeen ja tulee pelkkä katastrofi. Ei tarvitse pelätä, ei sinne kukaan tule näissä olosuhteissa. Kuten joku osuvasti sanoi: ei huolta, ei sinne Suomeen mene muut kuin ne, joiden on pakko. Sen verran hankalaksi on matkustus tehty edelleen.

Virus tulee ulkomailta; niin, mistäköhän se tuli meille Hollantiinkin? Ulkomailta. Ei se täälläkään syntynyt. Maailma on kansainvälinen. Tässä on muutama vuosikymmen rakennettu maailmaa ja varsinkin Eurooppaa sellaiseksi, että on helppo luoda elämänsä muuhunkin maahan ja käydä sieltä välillä kotimaassa. On vapaa työvoiman liikkuvuus ja Schengen ilman rajavalvontaa. Kansainvälisyyteen on kannustettu.

Sitten kun se liikkumisoikeus yhtäkkiä leikataan poikki ei vain kuukausiksi vaan useiksi vuosiksi, en kestä sellaista niiden ihmisten syyllistämistä, joiden perheet elävät kahdessa maassa, että ”mitäs läksit” ja ”onko nyt pakko sitten olla siellä ulkomailla ja tulla Suomeen.” Ei se ennen ollut syntiä eikä tuomittavaa, vaan ihan normaalia ja itsestäänselvää. Sille perustalle se on rakennettu. 

Ei maailmaa nyt enää kesken kaiken voi paloitella saarekkeiksi, joista ei enää koskaan saa poistua. Se kommentoija voisi sitten tulla kaikkien tuhansien ulkosuomalaisten perheiden luo katsomaan tilannetta yksilöllisesti ja kertomaan ja jaottelemaan, mitä viivaa pitkin perheet tulisi jakaa Suomen ja nykyisen asuinmaan kesken: pitääkö olla erossa aviopuolisostaan, lapsistaan vai vanhemmistaan tai sisaruksistaan, isovahemmistaan tai lapsenlapsistaan loppuelämänsä.

Rasittavinta tässä ajassa on ehkä kaikenlainen syyllistäminen, kyttääminen ja sormella osoittelu. Kun kaikki muut muka tekevät väärin tai ovat varomattomia. Tosiasiassa useimmat tekevät parhaansa ja noudattavat tunnollisesti varotoimenpiteitä, mutta tauti leviää silti joka maassa. Kaikki ovat tässä samassa sopassa kuitenkin ja lisäksi ihmiset hajoavat psyykkisesti, jos heidän pitää istua 5 vuotta olohuoneessaan saamatta lähteä yhtään mihinkään.

Monella näyttää myös olevan valheellinen kuva siitä, että kaikissa muissa maissa paitsi Suomessa on eletty kuin pellossa taudinhallinnan suhteen. Päinvastoin, rajoitukset ovat olleet monessa paikssa tiukempia kuin Suomessa on koskaan nähty. Meillä oli esim. ulkonaliikkumiskielto klo 22 alkaen ja poliisi valvoi sitä kaduilla, alkoholinmyyntikielto klo 20 alkaen, kaikki ravintolat kiinni puolen vuoden ajan, muut liikkeet kuin ruokaupat kiinni kuukauden ajan, ja kampaajat ja fysioterapiat kokonaan kiinni erinäisiä aikajaksoja.

Lisäksi tässä verrataan Suomea, Euroopan harvimmin asuttua maata, Hollantiin, Euroopan tiheimmin asuttuun maahan, joten kontaktien määrä saattaa ihan luonnostaan olla ikävä kyllä suurempi täällä vaikka parhaansa tekisi. Luonto on tässä hieman Suomen puolella.

No, joka tapauksessa olen pitänyt taukoa kaikesta ja bloggaamisesta, käynyt Suomessa ja miettinyt kansainvälisen elämän syntisyyttä. Voi viddu vaan tätä loputonta poikkeustilaa.

Sainkin jo rangaistukseni. Punkki puri perseeseen. Huomasin aamulla lantiolla jonkin murusen, joka ei lähtenytkään iholta pyyhkäisemällä. Herätin miehen seuraamaan operaatiota punkkipihdeillä. Se lähti heti ensimmäisestä liikahduksesta ja putosi lattialle. (Ei mies, vaan punkki.) Piti etsiä se matosta ja mikroskooppisesti varmentaa, että se edes oli oikeasti punkki, koska se oli vain liikkumaton pallura ja putosi niin helposti irti. Mutta siinä kohdassa oli pieni ihopunoitus kyllä. Ilman rillejä näin, että oli sillä pieniä jalkoja etupäässään ja että se hitaasti liikutteli niitä vielä. 

Aika pökertynyt kyllä, ei se kävellyt mihinkään. Ihmettelen, miten sellainen kestää liiskaantumatta lonkalla, jonka päällä makaan nukkuessani koko elopainollani. Ehkä se olikin siksi pökertynyt, että mihin ruhon alle mä jouduin. 

Huuhdoin sen vessasta alas ja luin sen jälkeen, että se onkin oikea metodi. Joko vessa tai polttaa se sytkärillä. Lavuaariin ei kannata huuhtoa, sieltä se kävelee viemäriä takaisin ylös asuntoon myöhemmin. 

Vahva epäily, että se oli suomalainen punkki, jonka olin tuonut lentokoneessa paluumatkalla mukanani. Nimittäin vanhempieni pihalla käytyäni käveli siellä jo laiha punkki olkapäälläni, eli niitä selvästikin oli siellä puskissa vaanimassa. 

Tuntemattomat eliöt pihassa.

Ei aavistustakaan kuinka kauan punkki oli imenyt siinä. Tämä oli millin, korkeintaan puolentoista pallura eli eihän sen nyt hirveän iso ollut vieläkään. Eikä tuntunut missään, koska ne erittävät jotain puudutusainetta, ettei puremaa huomattaisi.

Se on voinut ihan hyvin istua siinä Suomesta saakka. Olisikohan se kestänyt jopa saunomisen? Tai sitten tullut jonkun vaatteen mukana Suomesta ja laukut purettuamme löytänyt minut kotona. 

Schipholissa oli vain kauheat julisteet, että ”varmista ettet tuo ylimääräisiä tuliaisia ulkomailta” ja viruksen kuva siinä, mutta minä saatoin tuoda ylimääräisen punkin.

Tulikin demonstroitua lentomatkustuksen vaarallisuus sittenkin, pöh. Kutsumaton eliö tuli heti mukaan. 

Mutta tuli myös demonstroitua ahdistus, jota rajojen sulkeutuminen ja asenneilmapiiri aiheuttaa ulkosuomalaisille.

Antwerpenin terdeillä pyörimässä

Antwerpen, miksi Antwerpen. Se oli listalla. En ole nähnyt sitä stadia koskaan. Flaaminkielisen Belgian pääkaupunki. Yli puoli miljoonaa asukasta. Mies on ollut siellä nuorena ja kehunut, että siellä on mukavaa ja pitäisi käydä. Vanhassa kaupungissa siis.

Itse tunsin vain nämä: siellä on valtava kontti- ja teollisuussatama, josta pääsee salmea pitkin Pohjanmerelle. Antwerpenin kehätie on ollut usein moottoritien reittinä, kun on pitänyt päästä Hollannin kaakkoisosista tai Saksasta Hollannin Zeelandin hiekkarannoille rantalomalle. Geometrisena viivana on ollut kätevämpää koukata Belgian kautta.

Antwerpenin kehätie on vähän pelottava, ruuhkainen ja kaoottinen, monta kaistaa, joita pitää vaihdella ja monta liittymää, jotka pitää tajuta. Kehätien vieressä näkyy korkeita, suuria, vanhoja elementtikerrostaloja, jotka aiheuttavat urbaanin dystopian kylmiä väreitä. Siinä kohdassa suurkaupunki ei ole lainkaan söpö tai kutsuva.

Antwerpenin kehätietä.

Yhteensä Belgiassa on mukavaa ja isossa kaupungissa helppoa löytää kaikenlaisia ruokapaikkoja. Antwerpenissä myös onneksi puhutaan flaamia, niin ei tarvitse taistella sen ranskan kanssa ollenkaan. Sinänsä kätevää, että kun on oppinut hollannin, saa kaupan päälle toisenkin kielen, flaamin. Tosin kaikkia murteita ja kaikkia sanoja siitä ei heti ymmärrä.

Kahden tunnin automatka. ”Ollaanko jo Belgiassa? Näyttää Belgialta.” Ja pelkkää tyhjää peltoa. Ei, on vasta Hollannin seutukyltti ”De Groote Heide” - Suuri Nummi. Ensin pelto ja sitten nummi. Jossa ei myöskään tapahdu mitään. Tämä ristiriita, kun mielikuvissa on ruuhkainen, tiheään asuttu, tungosta täynnä oleva Keski-Eurooppa, ja totuus on: ”Suuri Nummi”. - ”Ai kato, tuolla on lehmä.”

Belgia-vitsit. Mies: ”Jee mennään Belgiaan, mennään Plopsalandiin!” No monet hollantilaiset perheet menevätkin sinne, teemahuvipuistoon. Se Plopsa on vissiin sellainen menninkäinen, jolla on punainen myssy. 

Kissataide, ei Plopsa.

Raja. Hyvä asfaltti. Ihan järkytys huomata, että Belgian reikäisiä moottoriteitä on päällystetty uudestaan eikä rajan kohdallakaan huomaa edes saumaa. Mies: ”Ei hitto, ne ovat poistaneet sen kumpareen rajalta!” Se oli klassinen Belgiaan tulon merkki kun auto hytkyy ja alkaa betonilaattatie. Myös klassikkovitsi on ollut Saksassakin, että ”Belgiassa ei ole rahaa kunnostaa teitä, mutta moottoritiet on sentään valaistu, jotta pystyy varomaan niitä kuoppia”.

Antwerpenin kehätie ei ole koskaan hauska. Niin monta kaistaa, ja rekkojen välissä yrität vaihtaa. Ja liikennemerkki: ”Huom. vasemmalta tulee liittyviä kaistoja”. Tai navigaattori: ”Poistu seuraavasta liittymästä... vasemmalle.” Täh, vasemmalle. Mahdollista vain Belgiassa.

No päästiin kaupunkiin, löydettiin hotellille ja siitä kulman takana pysäköintihalliin, joka laskeutui kellariin pari kerrosta. Autopaikat olivat osin puolikerroksen kattopalkin alla, joten kehotettiin pysäköimään nokka edellä ja tunkemaan se nenä sinne matalaan tilaan. Aika belgialaista improvisaatiota.

Hotellilla respan mies kertoi, että antaa alennusta parkkihallista hotellin vieraille. Rei’itti kortin ja sanoi, että ”näillä säästyneillä euroilla voitte juoda yhdet oluet enemmän kaupungilla.”

Perushotelli, 4. kerros ja näkymä takapihalle ja saman parkkihallin kattokerrokseen, jossa ihmiset pysäköivät autoja. Aika lämmin huoneessa. Yksi ilta kokeilin laittaa ilmastoinnin päälle, mutta vartin hurinan jälkeen se alkoi pitää hirveää kurlutusta, kuulosti siltä kuin heti sen ritilän takana olisi 10 litraa vettä valmiina tulemaan aukosta ulos. Hyh, pelästyin niin etten uskaltanut enää käynnistää sitä.

Aamupala toimi onneksi buffettina, kunhan käytti suusuojusta aina kulkiessaan. Aamupalahuoneessa Toots Thielemans maalauksessa, Belgian kuuluisa huuliharpunsoittaja, joka seniori-ikäsenä vielä piti jazzkonsertteja.

Toots Thielemans.

Tulipa käveltyä, kun sahattiin hotellilta aina keskustaan. Aika monimutkaiset kadut ja monia vaihtoehtoisia kujia ja kaarevia katuja ja paljon risteyksiä. Vilkkaiden katujen varrella pikku terasseja ja putiikkeja, toisten katujen varrella ei mitään yrityksiä, vaan ihan vaan asuintaloja ja jalkakäytävät tyhjät läpikulkemiseen.

Sarjakuvakauppa tuli vastaan, jossa oli Tintti-hahmoja; Belgia on tunnettu monista sarjakuvapiirtäjistäänkin. Kahdessakin museossa oli tilapäinen Suske en Wiske -näyttely, ne albumit on piirtänyt antwerpeniläinen Willy Vandersteen. En tiennytkään, että niitä on julkaistu suomeksi nimellä Anu ja Antti.

Belgian charmia, olihan niitä koristeltuja julkisivuja, vanhoja kivitaloja, krumeluureja. Ratikat ajoivat, osa oli moderneja matalalattiaisia ja osa aika vanhan oloisia. Löytyi mukavia aukioita, Groeneplaatsilla oli paljon ravintoloita vierekkäin ja otettiin siinä lounas. Juustosnäkkilajitelma oli kiva. 

Blondi Lucie -olut ja holiton mojito.

Kujalla oli hauskan näköinen italialaisravintola ruutupöytäliinoin pitkin katua erikoisten tunnelmallisten kivitalojen kulmauksessa; toisessa kulmassa oli kreikkalainen taverna, joka oli laittanut siniset tuolit ja pikkupöydät ulos ihan kuin Kreikan kylässä ikään. Jopa australialaisia baareja löytyi, joku jätski-vohveli-ketju. Olisi ollut intialaista ja thaimaalaista.

Ne tyypilliset Belgian kaupat löytyivät: olutliike ja suklaapuodit. 

Konvehtitiski täytyy tarkastaa.

Raatihuoneentorilla oli rivi kaikkein tyypillisimpiä arvotaloja harmaasta kivestä, kultaisia figuureja katon harjalla. 

Korkea katedraalin torni oli remontissa rakennustelineiden alla, samoin kaupungin vanhin linnoitus Het Steen oli työmaana aitojen takana, 1100-luvun oikea pyöreätorninen ritarilinna veden äärellä.

Taidetta katedraalin vieressä.

Linna Het Steen.

Joen rannalla oli näköalatasanne, edestä meni lauttoja ja vesibusseja Scheldeä pitkin, siinä seisoi maailmanpyörä, ja jossain kohtaa olisi ollut täälläkin vanha joen alittava jalankulkutunneli (kuten Hampurissa ja Rotterdamissa). Mutta sen olin lukenut olevan kunnostustöiden alla myöskin nyt.

Lautta yli Schelden.

Illalla käytiin vielä Het Eilandjen alueella, joka tarkoittaa keskustan pohjoispuolella vanhoja satamamakasiineja ja laivahommia ja telakoita. Mies sai aktivoitua julkisten liikennevälineiden sovelluksesta ratikkalipun, jotta päästään sinne. 

Ratikka sinällään oli kätevä. Olin sen verran ottanut selvää etukäteen linjoista, että tiesin, mihin suuntaan ja mille pysäkille millä linjalla yritetään ajaa. Ihan oikein oli arvioitu, että se olisi ollut kävelymatkaksi liian pitkä. Vaihtiksena olisi ollut citypyöriä ja sähköpotkulautoja.

Kävelymatkalla telakka-alueella näkyi ”Bar Paniek” terasseineen. Hauska. Ensi kerralla menisin kyllä Bar Paniekiin. Vähän muraalitaidetta, joku puukärrytaidehäkkyrä, pari vanhaa laivaa, pitkät Maltan lipuissa seilaavat jokiristeilylaivat säilytyksessä pitkin laituria. Uusia tornitaloja asumiseen oli siellä alueella ja lisää rakennettiin.

Bar Paniek.

Paikallispanimon tiski ja kauppa.

Hotellin lähellä oli pieni kasvitieteellinen puutarha, vanhanaikaisesti ”Den Botaniek” ja uhkasin koko ajan viedä miehen sinne, jos se ei käyttäydy. ”Kostoks vien sut Botaniekiin.” Ja lopulta siellä käytiinkin. Kiva kun siellä oli kyltillä varustettuna virallisten kasvien rivissä vuohenputki. Pahin viholliseni kotipihassa. Vähän nauroin.

Viivyimme kaksi yötä eli keskimmäiselle päivälle sai suunniteltua oikein ohjelmasatsin. Kuljimme salaisen kapean sisäpihan kujan kautta, joka löytyy kartasta nimellä Vlaaikensgang. Siellä voi syödä ravintolan ulkopöydissäkin.

Vlaaikensgang-kuja.

Käytiin vesibussilla Sint Annan rannalla, mutta siellä oli paljon vähemmän actionia kuin luulin. Ei edes terassia, jossa olisi yhdet juomat saanut. Scheldessä ei saa uida, se on aivan liian voimakas, leveä ja virtaava. Eikä varjoa, vaan paahtava aurinko, taas. Luulin että heti aamulla kun mennään niin olisi okei lämpötila, mutta ei perhana, aurinko paahtoi ihan armotta helteisenä.

Paluulaivalla vaan heti takaisin. Kahville terassille ja sitten Red Star Line -museoon.

Waterbus, vesibussi.

Kaikilla järkevillä kahviloilla tulisi olla tarjolla kahvi+konvehtia -yhdistelmä.

Museo kertoi vanhasta purje- ja höyrylaivayhtiöstä, joka vuosikymmenien ajan kuljetti myös emigrantteja Amerikkaan. Koko Itä-Euroopasta tuli junilla siirtolaisia Antwerpeniin, jotka halusivat nousta laivaan ja matkustaa uuteen elämään. 

Näissä satamataloissa oli tuhansittain jonotettu terveystarkastuksiin ja desinfiointiin. Yhdysvallat halusi vain terveitä siirtolaisia ilman kulkutauteja, joten kaikki kävivät lääkärintarkastuksen ja olivat tunnin suihkussa ja desinfioitiin kauheilla haisevilla kemikaaleilla, että syöpäläiset varmasti kuolevat, ja matkalaisten tavarat ja vaatteet höyrytettiin isoissa tankeissa sillä aikaa. 

Vain jos kaikki paperit ja terveys olivat kunnossa, pääsi laivaan ja kolmen viikon matkalle Atlantin yli, kolmannessa luokassa, ahtaissa makuusaleissa alhaalla, köyhäinkuljetuksessa. Jos joutui odottamaan kaiken järjestymistä, sitä varten Antwerpen oli täynnä siirtolaishotelleja ja niissä asuvia matkaajia.

Museoon kuului näköalatorni, jossa voi verrata vanhan ajan kuvia nykynäkymään.

Joskus oli samassa Atlantinlaivassa ykkös- ja kakkosluokan rikkaat posliiniastioineen, jazzkonsertteineen ja hienoine illallisineen ja samalla alakansilla köyhät, jotka saivat kauhallisen epämääräistä murkinaa kippoonsa eivätkä päässeet ulkokansille kuin harvoin.

Laivayhtiön laivoilla oli ollut nimiä kuten Finland ja Lapland yllättäen. Belgenland oli myös hauska, ”Belgianmaa”. Myöhemmin laivat tekivät maailmanympärysristeilyjä rikkaille, neljä kuukautta pitkin mantereita. 

Höyrylaiva Lapland.

Höyrylaiva Finland.

Matka-arkku Belgenland-laivalta.

Sitten seiskaratikalla etelään, mies onnistui varaamaan panimokäynnin De Koninckiin. Terassi tiilitalon sisäpihalla ja ovella kolmimetrinen olutpullo valokuvauskohteena. 

"Kaupunkipanimo De Koninck"

Virtuaalinen kierros, ihan itse sai kulkea portista ja käydä huoneesta toiseen, missä pyöri lyhyitä filmejä. Historiaa ja oluen valmistusta viihdyttävästi. Lopuksi näki sisäikkunoista panimosaliin, jossa oli korkeat tankit.

Olut-experience.

Nälkä ja ruoka-aika; sadekuuro alkoi uhata. Keskustassa mentiin kadunkulman isoon italialaiseen. Naureskelimme, kun omistaja huuteli keittiöön hektisesti ja järjesteli asioita kliseisen italialaisesti. Sitten alkoikin sataa ja istuimme täyskatoksen alla mukavasti. Sade loppui, sitten vielä erikoiskahvit eri terassilla. Siinä se päivä.

Tultiinkin Italiaan.

Glitterperhosia aukiolla.

Viimeisenä päivänä kirjauduimme ulos hotellista ja pakkasimme auton ja kävimme vielä kävellen Meir-ostoskadulla. Oli kaikenlaista kauppaa ja merkkiputiikkia ja törmäsimme kultaiseen ostoskeskukseen. Holvikaarit ja ornamentit, kullatut kipsihahmot ja viinirypäletertut pitkin seiniä, eri kauppoja tiskeineen pitkin hallia ja kahvila päädyssä. Valtava flamingo koristeena.

Ostoskeskus Belgian tyyliin.

Monipuolinen kesälomareissu. Virkistää nähdä kaikkea erilaista.