Pikkuretkellä löytyy linnanraunio

Kävely oli kiva, löydettiin Geysterenin linnanraunio autolla kierrellessä, ei olla eksytty sinne koskaan ennen. Sinne on alle 10 km matkaa meiltä. Sehän on ihan Maas-joellakin yllättäen ja tosi kiva siisti kunnostettu rauniopaikka pyöreine torneineen, ja siellä saa jokainen kulkea vapaasti rakennuksen osien sisällä ja katsoa.

Hauskat kierreportaan jämät loppuvat kesken. Ovi, jossa on kolkutin, johtaa vain avonaiseen talon kehikkoon. Ovenkarmin päällä, talonjämän sisäpuolella, on jonkun linnun pesä.

Palkin päällä on linnunpesä.

Vallihaudan viherkasvisessa vedessä ui nokikanoja, joiden 5 poikasta ovat vielä pörröisiä, mutta melkein aikuisen kokoisia ja nyppivät ahkerasti itse ruokaa.

Tämä vihreä pinta on vettä. Nokikanat puskevat sinne tänne.

 
Ympäristössä on kauniita vehreitä puukujia ja söpöjä istumapenkkejä, oikein kiva tunnelma.

Voi, pikkuinen pienveneiden satamakin täällä pöheikössä piilossa ponttonilaitureineen. Tämä kanava on umpikuja, vesitie päättyy tähän satamaan.

Laidunniityn kautta, puuportista kulkemalla, pääsee joelle, jossa pitkä proomu hurisee ohi.

Puuportti ja juurakkoraput.

Silta venekanavan yli.

Penkki isolla joella.

Metsässä tammen rungolla varoitettiin lapussa taas tämän vuoden uusista myrkkytoukista, tammikulkurinirkoista, joiden karvat lentelevät iholle ja silmiin ja aiheuttavat punaisia paukamia ja kutinaa. No, silmä tuli punaiseksi illalla. Ehkä sieltä jo lensi karva silmään. Joko tämä taas alkaa.

Minun helleaaltoni

Kuuluisa Euroopan Helleaalto tuli meillekin. No Ranskassa on 45 astetta, en kadehdi. Maaluetteloissa mainitaan yleensä vielä Belgia helleaallon alueeseen kuuluvana, muttei Hollantia. Olemme reunalla. Mutta kyllä tiistain 38 asteen varjolämpötila oli jo ihan tarpeeksi. Eilen oli 34.

Hollannin sisällä on suuria eroja; me olemme Venrayssa mahdollisimman mannerilmastossa sisämaassa ja aina sillä kaikkein kuumimmalla alueella sääkartassa. Joinain päivinä pohjoisessa tai rannikolla oli 21 astetta, kun meillä oli 32. Suomessahan erot ovat aina suuret, mutta tämä on vain parinsadan kilometrin levyinen maa.

Ei se päivä, mutta se yö. Ranskalainen ekspertti aivan oikein mainitsi, että ei paljon väliä, onko päivällä 40 vai 41 astetta, kunhan yöllä olisi viileää ja saisi silloin tuuletettua talot ja nukuttua kunnolla. Se on hankalaa, jos yölämpötila ei laske alle 25 asteen.

Meillä on ollut sellaista yksinkertaista matematiikkaa, että jos olohuoneessa on 27 astetta, kello on jo 22 illalla, mutta ulkona edelleen 30 astetta, niin ei kannata vieläkään avata sitä pihaovea.

Kello 20.

Makuuhuoneen lämpötila yläkerrassa on ollut välillä 29,8 nukkumaan mennessä. Se on hikistä. Ikkuna on ollut auki yöt läpeensä – mahdollista kiitos hyttysverkon – ja joskus tuntuu vasta aamuyöllä, että jees, nyt sisään tulee vähän kylmempää ilmaa. 

Toimistolla on ollut ilmastointi miellyttävästi toiminnassa ja tehnyt olon ehdottomasti siedettäväksi. 36 asteen päivänä ei ilahduta, kun jonkun mielestä pitää muka saada happea ja hän avaa ikkunan. Tuloksena sisällekin vyöryy se 36 astetta. Lounaskävelyt ympäri parkkipaikkaa on jätetty väliin paahteessa.

Hyvin äkkiä sitä lakkaa istumasta vapaaehtoisesti pihassa, kun siellä on yli 30 astetta ja jatkuva auringon paahde.

Kun olohuoneen ikkuna oli auki, naapuritalon kisu tuli katselemaan seeprapeippojamme ikkunan viereen. Seisoskeli siinä takatassuillaan, nojaamassa pystyssä seinään. Hämmentyi sitten kun huomasi minun nähneen sen. Mieheni oli nähnyt kissat päivällä chillaamassa puistikossa puiden varjossa.

"Mä vaan vähän katselen..."

Uusi sushitaksimme toimi taas ja hyvää oli. Kallista lystiä se vain on. Mutta helteeseen sopii kylmä ruoka ja se, ettei tarvitse ainakaan itse lämmittää uunia ruuanlaitossa.

Ja tein raparperikiisselin. Siinä tarvitaan tosin hellaa, mutta se on jonkinlainen pakollinen kesän merkki; lisäksi täällä on pakko tarttua tilaisuuteen heti, kun näkee raparperia jossain kaupassa, sillä sitä saa vain harvasta paikasta. Joten se tuli nyt helteellä taloon.

Siinä keittäessä mietin, että miksi minä tätä teen yleensäkin ja näen tämän vaivan vain itselleni, kun tiedän, ettei mieheni pidä raparperista yhtään. Että oliko minun muka oikeasti pakko saada raparperikiisseliä, vai onko tämä joku Suomi-illuusio ja aivoton hypnoosi, että on vain pakko robottina tehdä perinneteko, vaikkei edes tiedä miksi. Mutta kun maistoin sitä, niin tiesin, että oikeassa olin ja halusin tätä oikeasti, koska se on todella hyvää.

Samalla olen hoidellut karvatoukan aiheuttamia paukamiani. (Tästä voit lukea ajankohtaisesta maanvaivastamme.) Sehän siinä on, että niitä myrkkykarvojen pistelyitä ei huomaa samantien, vaan vasta puolen päivän tai päivän päästä. Vaikea sanoa, mistä ne tulivat. Pyöräilin keskustaan ja takaisin, silläkin matkalla karvoja on voinut lennellä tuulessa minkä vain puiston laidalla. Helteellä kun on sandaalit ja lyhyet vaatteet, niin on siinä paljaana hyökkäykselle.

Illemmalla menimme uimaan. Katsoimme erikseen, että maauimalan nurmella ei kasva tammia, vaan lehmuksia. Mutta parkkipaikan ympärillä oli tammia metsänä. Joten voi olla, että sain sieltäkin karvoja iholle.

Uimanuudelimme nimi on ”Makkara of the Seas”.

Vasta kun vähitellen tajusin, että kaikki kutiavat näppyläni johtuvatkin toukasta, pystyin myöskin lukemaan ja tajuamaan, että niitä karvoja voi levitellä itseensä omien vaatteiden välityksellä. No entäs lakanat: pyörin siinä, toukkakarvoja irtoaa nilkasta, nostan jalkaa, tartutan karvat lakanaan ylemmäs, seuraavaksi ne pistävät reiteen. Kosken kädellä kohtaa, jossa reisi makasi, kas ne ovatkin kädessä.

Silloin laitettiin lakana ja pussilakana vaihtoon ja pesuun. Ja yritin puhdistaa ihoa teipillä painelemalla, kuten neuvotaan mediassa. Voiderepertuaaria riittää. On aloe vera -geeliä, aloe veraa sisältävää kosteusvoidetta ja hyttysenpiston kutinaan ostettua voidetta.

Joku viisas muotoili, että toukankarvan pistot ovat kuin hyttysenpistoksia, mutta paljon sitkeämpiä eli pidempään kestäviä. Näin näyttää olevan. Eivät ole menossa vielä yhtään mihinkään. Nilkkani näyttää rajulta tulipunaisine läiskineen.

Nyt olimme menossa lauantaiuinnille Panheeliin kiinnostavalle Fun Beachille viikon toiseksi kovimpana hellepäivänä. Paikka oli meille tuntematon, mutta näytti netissä oikein hupaisalta aktiviteetteineen. Toivoin, etten ainakaan saisi lisää uusia pistoksia. No ensimmäisenä siellä tuli vastaan lappu, että ”varo myrkkytoukan karvoja”, niitä oli tuuli kuljettanut heidän alueelleen kuulemma. Jee.

Niin, sehän siinä on vaikeaa, ettei millään tavalla voi ”varoa toukan karvoja”. Ne ovat a) ties missä pitkin maastoa, voivat olla jopa vedessä ja b) ne ovat ihmissilmälle näkymättömiä millin osasen kokosia ja c) kun esiintymään osuu, sitä ei huomaa sillä hetkellä mitenkään, vaan vasta paljon myöhemmin.

Toisekseen minua alkoi jyystää paarma heti kun pääsimme istumapaikallemme. Kiljuin ääneen, kun sääressä tuntui ilkeä pistos. Ihan kaikki eläinlajit ovat syömässä minua jatkuvasti, mikä tulee seuraavaksi, karhu?

Fun Beach oli kyllä fun. Tottakai siellä oli täyttä, mutta se tiedettiin, että se on hulinan ja actionin paikka. Jos Hollannissa on menossa johonkin suosittuun kohteeseen viikonloppuna ja on juuri siihen sopiva sääkin, voi olla varma, että muutama tuhat (tai kymmenen tuhatta) muutakin on keksinyt saman idean. Jos ei yhtään kestä tungosta, on jäätävä kotiin. Jotta sekaan vaan. Kaikki autot oli villisti parkkeerattu pitkin teiden laitoja eri pysäköintialueiden väleissä, jotka olivat jo tupaten täynnä, mutta eipä tästä kukaan onneksi sakkoja saanut.

Erityisesti minua kiinnosti vedessä kelluva saaristo täynnään kaikenlaisia ilmapatjoja kytkettynä toisiinsa. Haaste on kulkea siinä pitkin poikin kiipeilyseiniä ylös ja liukumäkiä alas ja kapeiden siltojen ja pulleiden kukkuloiden yli. Tottakai aina uudestaan putoaa veteen liukkailta esteiltä.

Sinne mennessä piti laittaa pelastusliivit päälle, ja sisään otettiin korkeintaan 200 ihmistä kerrallaan yhdessä satsissa. Aika oli rajoitettu 45 minuuttiin, jotta muutkin pääsevät, ja porukka vaihdettiin aina kun sireeni alkoi vonkua.

Kuka muka pystyy roikkumaan puolissa kuin apina ja etenemään monen metrin matkan? Ujuttauduin tämän tunnelin laitaa myöten toiselle puolelle laittomin keinoin mahallani puhisten. Korkea silta ja nouseva kaaribanaanikin olivat mahdottomat, kun ei ole pitoa paljaissa jaloissa kumilla. Slip vaan ja rytyää alas, tai laidan yli veteen. Kapean sillan konttasin yli. Sivuttaisroikunnan pystyin, pitämällä kahvoista kiinni kaikin käsivoimin. Vuorelle en päässyt köyttä pitkin, ihan ylhäällä ennen laidan viimeistä ponnistusta loppuivat voimat ja laskeuduin takaisin. Saman vuoren toisella puolella oli kahvoja seinäkiipeilyn tapaan, niillä pääsin ylös. Sieltä tultiin alas isoa liukumäkeä.

Lapset pomppivat täysillä liukumäkeen ”kato näin täältä tullaan alas” ja niiden kaverit nauroivat vieressä. Yhtä pikkupoikaa autoin ylös vedestä sellaisesta sisäaltaasta, jossa ei ollut helppoja nousurappusia, ja miehenikin veti pari lasta ja teiniä ylös joltain laidalta.

Totuus on, että rata oli hankalampi kuin uskoisi, ja monessa kohdassa meillä ei ollut mitään keinoa päästä yli esteestä putoamatta joka kerta veteen. Täällä liukastelivat tasapuolisesti niin lapset kuin aikuisetkin ja mäsähtivät selälleen. Selvittyämme hengästyneinä takaisin rantaan mieheni tiivisti, että ”ei tää kyllä oikein sovellu yli nelikymppisille”. Mutta olihan se hauska ja koin myös joitakin onnistumisia.

Rantaan oli ajettu hienoa hiekkaa ja uimavesi oli viilentävän raikasta. Ruokaa sai kojuista. Toisella rannalla oli välinevuokrausta: täällä olisi voinut myös suppailla tai meloa kanootilla. Tai mennä kymmenen hengen megasuppilaudalla tai kymmenen hengen suurkanootilla.

En usko, että ollaan Kanadassa.

Keskussuihkulähde levitti välillä vettä viuhkana lammelle.

Lisäsin koko ajan 50 pykälän aurinkovoidetta ja pidin maissa päällä t-paitaa tai hartiahuivia ja hattua. Ihan hirveä satsi aurinkoa. Ei tietenkään saatu paikkaa varjosta, porukkaa oli jo aamupäivällä liikaa ja puita liian vähän.

Kaikilla oli tosi huvittavia ilmapatjoja ja uimaleluja. Jättiläis-yksisarvinen veneenä ja monta pienempää yksisarvis-patjaa. Haukatun donitsin muotoinen uimarengas. Jäätelötikun muotonen uimapatja. Kakkaemojin muotoinen uimapatja. Laiskiainenkin oli in. Vaaleanpunasia flamingoja oli myös. Ja suloinen pikku potkurikone uimapatjana.

Lähtiessä tuntematon pariskunta pyysi apua. Olisiko meillä sattumalta käynnistyskaapeli, kun heidän autonsa ei starttaa. Ai se on helteenkin vaiva eikä vain talvipakkasten tai kylmänkosteuden, että akku menee heikoksi. Kaapeli löytyi ja miehet tiesivät jopa, mitä niillä tehdään. Jo käynnistyi.

Sen jälkeen pääsimme viilentämään hikistä autoa ilmastoinnilla. Yksi mukaan otettu puolikas hanavesipullo oli seissyt autossa auringossa päivän ja vesi oli oikeasti niin kuuman tuntuista kädellä tunnusteltuna, että en uskaltanut juoda siitä. Meinasin, että se  polttaisi suussa.

Nyt pysyn kyllä sisällä tai ainakin täysin varjossa. Tästä tuli tarpeeksi aurinkoa. Tämä helle alkaisi myös riittää minulle. Onneksi se näyttääkin meillä loppuvan ihan kohta.

Myrkylliset karvatoukat uhkaavat taas Hollannin kansaa

Täällä riehuu joka kesä ilkeä karvainen toukka! Hollannissa, Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa ajoittainen maanvaiva ovat tammikulkurinirkon l. tammenkulkuekehrääjän karvaisten, ihoa ärsyttävien ja ihottumaa ja allergisia reaktioita aiheuttavien toukkien massaesiintymät.

Kehrääjä eli eräänlainen yöperhonen munii tammien latvuksiin ja kun munista kehittyy toukkia, ne ryömivät verkkomaisesta pesästä esiin ja niitä on sitten koko pesällinen kerralla liikkeellä. Ne alkavat vaeltaa pitkänä, monimetrisenä jonona peräperää puusta toiseen etsien lisää tammen lehtiä syötäväksi. Joinain vuosina toukkaesiintymät ovat erityisen suuria, myös tänä vuonna.

Toukat ovat karvaisia, ja jos sattuu koskemaan toukkaa tai jopa vain niistä irronneita irtokarvoja, ne pistelevät ja niistä erittyy ihoa ärsyttäviä myrkyllisiä aineita. Jos on oikein huono tuuri, voi saada hengenvaarallisen allergisen reaktion. Koirat joutuvat vaikeuksiin, jos erehtyvät haukkamaan toukkia ja voivat sokeutua, jos karvoja joutuu niiden silmiin. Näitä täytyy siis oikeasti varoa, jos pystyy.

Nyt meillä on esim. käynyt kova myrskytuuli muutaman kerran ukkosen myötä, ja näitä karvatoukkien pesiä on pudonnut puista alas ja mm. lasten leikkipuistoihin. Tuulen myötä toukkien karvojakin lentelee huomattavasti ympäriinsä. Paikat, joissa toukkia on havaittu, on suljettu varoitusnauhoin. Asemaa vastapäätäkin on juuri suljettu yhden tammen alusta, jossa on istumapenkki.

Karvat kulkeutuvat sitten raapiessa ja vaatteiden mukana yhä uusiin paikkoihin iholla, ja yksi neuvo on yrittää poistaa niiitä teipinpalalla ihoa painellen. Kutiamista helpottavat ja viilentävät voiteet alkavat nyt loppua kaupoista, kun puolta kansaa kutittaa.

Uutiskuva

Uutiskuva

Vain harvat linnut, kuten käki, pystyvät nielemään näitä toukkia karvoineen. On havaittu, että talitiaiset ovat kehittämässä perinnetaidon, miten toukan voi kuoria karvoistaan vetelemällä sitä oksaa vasten, jolloin tiainen pystyykin syömään sen ravintonaan. Kunhan tämä temppu ja tekniikka leviää tiaisten keskuudessa laajalti, ne voivat alkaa auttaa toukkaongelmaan.

Harmittomia kesäkukkia.

Viime viikkoina minulle on koko ajan johonkin raajaan ilmestynyt aina pari uutta kutiavaa hyttyspaukamaa. Moni työkaveri valittaa samaa ihmettä: ei näy eikä kuulu hyttysiä, ei talossa eikä puutarhassa, mutta silti jostain tulee kuin itsestään uusia hyttysenpistoja yön tai päivän aikana. Joku salainen ninjahyttynen liikkeellä.

Mutta kuulin myös arvelun, että jospa kaikki nämä ihmisten pistelyt johtuvatkin toukan karvoista. En todellakaan tiedä. Selvässä toukkareaktiossa paukamia tulee tyypillisesti samalle ihoalueelle vieri viereen.

Sitten se kyllä iski minullekin selvästi, nilkkaan, ryhmänä 12 kutiavaa näppylää. Nyt näppyläkokoelmia on jo myös reidessä ja käsivarressa. Ikävää. Kutina voi kestää kaksikin viikkoa kuulemma.

Tähän sopii tietysti myös se teoria, että aito kesän tuntu tulee ennen kaikkea siitä, kun ihossa on naarmuja ja kirvelyä ja jalkapohjassa tuntuu jotain; silloin tietää, että on hillunut ulkona kuin vapaa kesän lapsi paljain jaloin ja vähissä vaatteissa. Ja pyöräillessä pidä suu kiinni, muuten sinne lentää ötököitä.

Yritin valokuvata tien laidassa isoa unikkoa, mutta astuin nokkoseen. Minulla on nyt nokkosenpolttama sääriluussa, viiltohaava keskisormessa, kutiavia hyttysenpuremia ja toukkanäppyjä kaikkialla ja muutama naarmu reidessä. Eikö se siinä ole se kesäfiilis taas.

Mutta karvatoukan voisin jättää mieluusti listalta pois.