Jouluja

Joulun ruokaostokset tehtiin huomattavan rauhallisissa merkeissä, vaikka kiersimme 3 eri marketin kautta. 

Ensin Lidliin katsomaan, mitä juhlapöydän herkkuja sieltä saisi sattumalta. Oli ihan kivoja perunagratiineja pakasteena sekä erikoisempaa graavilohta sinappikastikkeineen. Ensin Ikeassa oudoksuin takavuosina, kun sen ravintola tarjosi graavilohen ohessa makeahkoa sinappikastiketta, mutta se olikin aika hyvää, ja nyt on kiva jos löydän Hollannin ruokakaupasta sellaisen lohipakkauksen, jossa on miniannos kastiketta mukana.

Lidlin LP-levyjä. Jouluista ja vähemmän jouluista.

Sitten Jumbo-markettiin hakemaan kaikki se, minkä tiedämme puuttuvan omasta lähikaupastamme. Sieltä katoaa välillä tuttuja merkkituotteita, ja niitä ei sitten saa kuukausiin, vaikka muut niitä myyvät. Ja lopuksi omaan Plus-markettiin.

Olimme liikkeellä torstai-iltana, joka on jo selvästi joulunalusaikaa, mutta aika rauhallista oli kaupoissa. Mitä myöhempi ilta töiden jälkeen, sen enemmän tilaa. Lähikaupan pakastealtailla ehdin jopa pelleillä virallisen tyypin kanssa, kun varaston ovessa on ihmisen kokoinen valokuva keskustan patsaasta.

Katastrofin ainekset olivat koossa Lidl-Jumbon parkkipaikalla. Oli rankkasade ja 5 boforin tuuli ja välissä 17 m/s tuulenpuuskia säkkipimeässä, ja kun yritimme nostaa täyden ostoskorin kärrystä, sen päällä makaava ylimääräinen tyhjä ostoskassi lehahti tuulen mukana lentämään vaakasuoraan pitkin pihaa. Mieheni ryntäsi perään ja sai sen kiinni kymmenen metrin päässä. Samoin oli joku jättänyt koko letkan ostoskärryjä keskelle parkkipaikkaa myrskyyn, ja se uhkasi liukua kohti pysäköityjä autoja itsekseen tuulessa.

Töissä pidettiin viikolla osaston jouluaamiainen ja pakettipelissä jotkut hankkivat yllätyslahjan arvonnassa saadulle sattumanvaraiselle työkaverille. Joillain oli perinteisiä jouluvillapaitoja päällä, Amerikoissahan kuuluu usein olla joulujuhlissa tietty kuvioitu ”ugly Christmas sweater”, jossa on mahdollisimman korneja porojen ja joulupukkien kuvia. Kun minulla ei sellaista ole, laitoin tontunpunaista päälle ja nappasin kuusesta joulusiili-koristeen kaulaan roikkumaan.

Aamiaisella oli taas pomojen hankkima runsas kattaus saksalaisia elintarvikkeita, hyvää sekaleipää ja päällisiä, suolapaloja, levitteitä ja vihanneksia. Juhlapöydän kunkku oli köntsä Mett-massaa eli vähän kuin meetwurstin raakaa täytettä eli jauhelihaa, jota mätetään sämpylään. Kauppa oli erikseen meidän huviksemme muotoillut siitä possun tällä kertaa. Hollantilaiset ovat aina yhtaikaa kauhuissaan sekä huvittuneita tuosta ruokalajista. Tämä ei ollut kasvissyöjän pöytä.

Sen perää maistetaan...

Viimeisenä toimistopäivänä kännättiin joku kuohuviini ihan muuten vaan ja laitoin vähän jouluväriä päälle.

Muutoin täällä on lähinnä pimeää ja sää lupaa 2 viikkoa tauotonta sadetta ja harmautta sekä kovaa länsituulta. Kokeilen käyttää aamuisin kirkasvalolamppua aamupalan aikana.

Linnut käyvät pihassa syömässä hyvin, ja turkinkyyhkyt koristavat pikkupuuta kuin joulupallot kuusipuuta ikään.

Vielä perjantaina tein täyden päivän etätöitä, sitten pääsin joululeivonnan pariin. 

Keitin itse luumuhillon kuivatuista luumuista ja hyvinhän se onnistui. Ei tarvitse torttujen tyssätä siihen, ettei ole hankkinut etukäteen täytettä jostain suomipaikasta. 

Hyvää joulua!

Kaurismäkeä, suomalaisuutta ja euroviisuja

Olutkaupan nettisivulla tuli vastaan baltic porter -tyylin olut Cruising to Tallinn. Sen kuvailussa kerrottiin viinalaivasta Tukholma-Tallinna-reitillä, ja että ”tämä olut on varmasti nätimpi kuin nuo risteilymatkustajat yön tullen.” 

Miten he voivat tietää tarkan totuuden? Ja nyt tulee se hurjin: oluen on valmistanut panimo Uudesta-Seelannista! Miten siellä asti voidaan tietää Itämeren viinaristeilyn tunnelmista? Onpa maine kiirinyt pitkälle!

Ehkä pitää kokeilla tuo ensi kerralla. Tällaista juhlajuomaa tilasin:

Ruotsalaisen ja hollantilaisen panimon yhteistyö: korvapuusti.

Mieheni lähti rautakauppaan katsomaan lankkuja ja palkkeja, mutta tuli takaisin värivalaisevan party-kaiuttimen kanssa. Oli kuulemma tarjouksessa. Merkkiä Salora. Kuulemma sellainen tarvitaan, jotta saa telkkarin äänen - esim. musiikkikanavan - tulemaan kaiuttimesta.

Ja sitten hän palautti kaiuttimen kauppaan, koska se oli niin huono, ettei ladannut itseensä virtaa käytön aikana, vaan sitä pitäisi ladata hiljaisuudessa jotain 6 tuntia, jotta se soittaa sen jälkeen 2 tuntia akun voimalla ja simmahtaa sitten. Ihan älytön.

Salora-merkki on jossain hollantilaisessa omistuksessa nykyään ja sitä näkee täällä paljon. Laadusta en osaa sanoa, ainakaan tuon käyttökelpoisuus ei ollut päätä huimaavaa. Valot olivat kyllä komeat.

Lisää Saloraa rautakaupassa.

Ja suomalaista puuta.

Kokosimme kolme Saksasta hankittua hyllyä. Ihan ikeamaiset vaiheet, vaikkei ollutkaan Ikeaa. Käyttöohjeessa naurattivat kuvista välittyvät tyypillisen saksalaisilta tuntuvat seikat: ”Ei kaaosta, vaan järjestä osat suoriin riveihin, Ordnung muss sein.” Ja: ”Älä heitä ohjetta pois, vaan säilytä alkuperäinen paperidokumentaatio kansiossa virallisessa dokumenttilaatikostossasi.”

Joskus myöhemmin asennetaan seinälle vaakatasossa, kun jaksetaan.

Hollanti julkisti pitkän ja salaisen valintaprosessin jälkeen euroviisulaulajansa: Joost Klein. Tulossa bilebiisi. Sanoin heti, että ”ai se Käärijän vanha tuttu, jonka kanssa se poseerasi backstagella Belgiassa Käärijän keikan jälkeen ja joka silloin jo sanoi, että on varmaan tuleva Hollannin euroviisuedustaja”. Alkuhaastatteluissa Joost heti mainitsee Käärijän olleen edellisviisujen huomiotaherättävä esitys ja ystävystyneensä artistin kanssa, ja haluavansa itse olla ensi vuoden erikoisten vetojen joukossa. 

Suomalaiset älähtävät, että tämä on joku Käärijän matkija, mutta hei, kuinka usein Suomi on se trendsetteri, jonka jalanjäljissä halutaan seurata? Ja ei ole matkija, Joostilla on ihan oma repertuaari ja historia festivaalikeikkojen villitsijänä, ja oma genrensä. Ei se Käärijältä tule kuulostamaan. 

Hollantilaiset älähtävät, että onko tämä jotain ala-arvoista paskaa. En usko. Mielestäni viisuihin mahtuu aina oikein hyvin bilebiisi tai pari, jokin räväkkä. Uskon Joostiin. Muusikkoraati hänet kumminkin valitsi 600 kappaleen joukosta. Ja on virkistävää välillä poiketa balladilinjalta.

Ainoa huomautus on, että jos viisukappaleessa on hänen ominta lajiaan ”happy hardcore” -teknoa, niin siinä minua ärsyttää siihen kuuluva nopeutettu ääni eli sellainen lapselta kuulostava kimitys. Siitä en tule tykkäämään. Muuten tehköön mitä tahtoo.

Otsatukkalinja toki muistuttaa Käärijää.

Käytiin leffassa, pakotin miehen suomalaiseen kulttuuriin; Kaurismäen uusin Fallen Leaves - Kuolleet lehdet. Jota kehutaan Amerikkaa myöten ja josta on leffajulisteita pitkin Amsterdamia. Ei meidän kylällämme tietty näytetä kulttuuri-art house-eurooppalaista elokuvaa, mutta Venlossa näytettiin. 

No, tosi kaurismäkeläinen. Hän kyllä aina esittää sen niin, että Suomessa elettäisiin vieläkin kuin 60-luvulla. Mutta kiva tarina, ja Maustetytöt olivat tosiaan loistavat pubikeikalla. Oli se ihan huvittava, myös mieheni mielestä. Ja ihanan rauhoittava kaiken hektiikan keskellä. Kun tapahtuu vain yksi asia kerrallaan eikä kukaan huuda yhtaikaa päälle missään.

Venlo.

Kävimme myös katsomassa Venrayn uutuutta, joulutoria, joka on joidenkin ravintoloiden ja kauppojen yhteisponnistus. On kyllä hienot nuotiotulet ja ihmeellinen suihkulähdebaari, ja joitakin ruokakojuja ja koriste- ja viininmyyntikoju. Joulupukki myös kulki pitkin katuja ja soitti kelloa.

Yritimme perjantai-iltana syömään ravintoloihin, mutta ne olivat täyteen varattuja. Kahdesta kysyimme, eikä ollut yhtään pöytää jäljellä. Kahta muuta kurkittiin ulkoa ja näytti myös aivan täydeltä. Viides otti vastaan. Sitä oli ollutkin jo pitkään tarkoitus kokeilla.

Tryffelipastaa ja purilaista.

Vanhempieni meille lähettämä joululahjapaketti jumittui postiin. Se oli siirtynyt DHL:n käsiin ja nähtiin viimeksi Saksassa 5.12. Siihen loppuivat merkinnät seurannassa. Se ei liikkunut 11 päivään. Onko se nyt tosiaan kadonnut, häipynyt, hajonnut, varastettu tai jotain? Itketti. Sinne menivät joululahjat ja kaikki niiden eteen nähty aika ja vaiva?

Monta päivää selvityspyynnön jälkeen se vihdoin löytyi jostain ja alkoi liikkua. Se oli paikallaan välillä 5.12. - 16.12. Sitten se vihdoin rekisteröitiin Hollantiin. Ja he panivat heti niin töpinäksi, että se tuli ovelle jo samana iltana.

Yksi syy viivästymiseen siinä näkyi: sitä oli teippailtu jälkikäteen DHL:n repacking-teipillä, kun yhdestä kulmasta tai saumasta oli vähän alkanut repsottaa.

Muistaakseni tämä on tapahtunut ennenkin. Että kun viivästynyt paketti vihdoin tuli, se näytti siltä, että sen yli on ajettu trukilla tms. Ja muistaakseni sekin oli ensin ikuisuuden jumittuneena.

Ei siinä mitään dramaattista tuhoa ollut, lisäys oli vain pätkä teippiä. Ihmetyttää se, että jos pakettia pitää vähän paikkailla, niin miksi siitä välttämättä seuraa aina se, että se juuttuu seurannassa kokonaan paikalleen kahdeksi viikoksi ja unohdetaan tyystin johonkin nurkkaan? Missä lajittelukeskuksessa on edes tilaa jollekin kahden viikon pinoille, kun tavaran pitäisi liikkua koko ajan myös ulos ovesta? Eihän siinä ole mitään järkeä kenellekään.

Pääasia nyt kumminkin, että se löytyi.

Lähikaupan tontut.

Juhlatunnelmia ja leivonnaisia

Katsoin lopulta Linnan juhlat ja sitten vain hypnotisoiduin ja jäin tuijottamaan niitä ja jatkoja koko illaksi. Olihan siellä sentään Käärijäkin ja muita muusikkoja. Oli myös suomalaishenkinen peruna-kala-ateria, rapusalaattia ja graavilohta ja lämminsavulohta. Ja Fazerin sinistä.

Vietimme vihdoin Sinterklaas-juhlan mieheni perheen luona, sitä oli siirretty flunssien takia. Joulukuusikin oli siellä jo pystyssä. Oli kekseliäästi pakattuja lahjoja, joille naurettiin. Olimme arponeet, kuka hankkii kenellekin lahjan, ja lahjat oli paketoitu jotain esittävän itse askarrellun laatikon sisään perinteen mukaisesti. Olin tehnyt valtavan Rubikin kuution, koska saaja on mestari ratkaisemaan sellaisen nopeasti ja osaa muutenkin kiperät älypelit.

"Viinilasi"-koriste kuusessa.

Kuution askartelua oikean mallin mukaan.

Valmis.

Sain kirjavan pöllön.

Tilasimme postitse Ikeasta tuoleihin uudet päälliset. Vaihdettiin kangas. Nyt löytyi kivaa värikkäämpää. Helppo oli vaihtaa. Ne on kyllä helppo myös irrottaa ja pestä koneessa jos tarvitsee. 

Vanhat olisi voinut pestä, mutta niihin oli jo ruikattu valkosipulisoosia ja olin 10 vuoden aikana kyllästynyt beessiin, joka oli vain kompromissiostos, kun mitään punaista ei sillä hetkellä saanut, joten nyt oli tilaisuus päivittää.

Vanha...

...ja uusi.

Yhtenä aamuna kävi viemärin putsaaja. Mieheni oli soittanut heidät, koska joinain päivinä vessat kurluttivat ja suihkuun nousi viemäristä vettä kun veti alakerran vessan.

Se oli tietysti Janssen, joka huoltaa lähes kaiken meillä, ainakin putket. Mieheni sanoi, että Koninklijke Janssen; heillä on ilmeisesti oikeasti sertifikaatti ”kuninkaallinen”. Joku paikallinen viemärifirma, häh. Meinattiin, että ehkä he ovat joskus huuhdelleet kuninkaan kakan vessasta.

Selvisi, että firman tarvitsee vain olla 100-vuotias ja hyvämaineinen niin voi hakea nimikettä ”koninklijk”. Eri asia on sitten ”hovihankkija”, silloin pitää oikeasti olla huuhdellut sen palatsin kakan.

Janssen kävi toisenkin kerran, koska putket kurluttivat vieläkin. Saatiin uusi ilmanpoistoventtiili kylppäriin, koska ilmeisesti edellinen oli hajonnut sisäisesti ja se oli varmastikin taas vain ilman poistumisongelma.

Ja nokikolari kävi katsomassa, miksi kylppärin katon tuuletusputki tiputtelee vettä. Sen ei ole tarkoitus tiputtaa vettä sisälle. Siellä näkyi tukos. Jotain oksia. Joku lintu ehkä yrittänyt aloitella pesää sinne. 

Epäilen turkinkyyhkyä tai ehkä naakkaa. Sellaiset voivat kyhätä pesää putkeen tai putken päälle, eri motiivein. Kyyhky silkkaa tyhmyyttään ja kokeilunhalua ja huolimattomuuttaan, koska ”pesän nyt voi tehdä periaatteessa mihin vaan mihin saa kaksi vitsaa ristiin; jos tähän päälle laittaisi, oho, ai ne putoavatkin tonne putkeen, höh.” Tai naakka ihan tietoisesti siinä toivossa, että jos se teknisellä taidolla pysyisikin vajoamatta alas, koska ”putki nyt on vaan paras pesäpaikka ja aika usein sen saa onnistumaan, jos on hyvä rakentaja”. 

Putki putsattiin. Nokikolari myös klassisesti jätti mustia jälkiä kaikkeen mihin oli koskenut, vessanpönttöön ja lavuaariin. Vaikkei hän edes ollut missään savupiipussa tällä kertaa.

Kyseenalainen putki.

Nokikolari.

Hollannin uudemmissa postimerkeissä näkyy olevan perinnesillin kuva: raakoja paloja sipulihakkeen kanssa. Myös stroopwafel-keksi on päässyt mukaan.

Sillipala.

Stroopwafel kahvin kanssa.

Uusin kansallisruoka syntyi äskettäin. Joku leipuri Hollannissa keksi yhdistää vanhanaikaisen tompouce-leivoksen ja croissantin, jolloin siitä tuli crompouce. Ehkä taustalla on se, että vaaleanpunainen tompouce on hirveän vaikea syödä, kun siinä on korkea kerros hyllyvää kreemitäytettä sitkeiden taikinalevyjen välissä. Se tursuaa kaikkialle, jos sitä puree, ja toisaalta sitä ei saa nirhattua tai leikattua osiinkaan kakkukuhaarukalla eikä edes veitsellä, koska päällystaikina on niin sitkeää tai kovaa. 

Tässä on tompouce-leivosta esittävät pesusienet!

Joten nyt sitten tungetaan halkaistun croissantin sisään kreemiä ja kuorrutetaan vaaleanpunaisella sokerilla. Kaikki leipomot alkoivat tehdä ja mainostaa niitä ja siitä tuli koko maan trendikäs hittituote, josta kerrottiin lehdissä. Keksijä halusi siitä rahaa ja oikeasti kai patentoi sen, mutta kaikki matkivat sitä kautta maan. 

Osin matkijat kyllä tekevät siitä halpaversion, ei alkuperäisen tapaista vaniljavanukastäytettä, vaan kermavaahtoa. Ja jos on kermavaahtoa pullassa, niin tämä alkaa muistuttaa Suomen laskiaispullaa, pitäisi vain lisätä mantelimassa.

Leipomon crompouce.

Tätä ilmiötä katselin pari viikkoa ja mietin, että ei kiinnosta, tompouce ei ole koskaan ollut minulle erityisen himoittava. Mutta yhden rasittavan työpäivän iltana ajoin kotiin ja oli nälkä ja aloin haaveilla herkuista. 

Silloin se iski: ”Nyt tarvitaan crompouce!” Mistä saisi? Leipomot sulkevat kello 18 ja on jo varttia vaille. Ajoin kotiin, sanoin miehelleni vitsinä, että jospa saisi crompoucen jostain heti. No hän rupesi vetämään kenkiä jalkaan, että lähileipomo on vielä 10 minuuttia auki, jos ollaan nopeita niin ehditään. 

Hän vei minut sinne ovelle että ”noni, juoksehan sisään”. Vastustelin ja noloilin, näin, että rouva on siellä kantamassa tuotteita takahuoneeseen eli tyhjentämässä tiskiä jo. Mutta minut pakotettiin sisään; raukkis jäi itse tahallaan ulos ja antoi minun hoitaa homman! Kysyin, että saiskos crompoucea vielä ja rouva meinasi, että onhan niitä, montas otetaan. Ja niin sain vielä 2 kpl meille. Oli se aika hyvää, vaikka siinä oli vain peruskermavaahtoa.

Lähikaupassa huomasin, että heillä näkyy olevan paras crompouce tähän saakka: täytteenä on ilmiselvästi vaniljavanukasta. Aidompi siis kuin leipomon tekemä. Jopa ruokamarket panostaa asiaan enemmän huolellisuutta ja tekee oikean reseptin mukaisen täytteen.

Näissä oli aika törkeän tahmainen sokerikuorrutekin. Myös se oli eniten kuin aidossa tompoucessa! Päihitti leipomon kuusnolla. Mutta: ruokakauppa selvästikin halusi välttää patenttiriidat sillä, ettei käyttänyt sanaa crompouce etiketissä, vaan ”tompouce croissant”. Haha.

Saa nähdä, kauanko tämä trendi pysyy pinnalla. Vai saadaanko seuraavaan perinneruoka-postimerkkiin jo crompouce.

Marketin crompouce, oikeaoppisen tahmainen.