Oma päivä Utrechtissä

Alkoi tehdä mieli isoon kaupunkiin käymään vaihteeksi. Kauppoihin, joita ei meillä ole. Katsomaan askartelu- ja taidetarvikkeita ja muuta hauskaa. Vaikkapa Utrechtiin. Se on meiltä päin kätevämmin lähellä kuin nuo Amsterdamit ja Rotterdamit.

Meinasin laittaa tämän epämääräiselle ideoiden listalle, mutta tajusin tehdä toisin. Vaatii tiedostamista, että saan itseni toteuttamaan asiat. Minun on helppo ideoida ja haaveilla ja sitten jättää ne toteuttamatta koskaan. Sitten vaikkapa haaveilen yhä uudestaan samasta pikku tapahtumasta neljä kuukautta tai kaksi vuotta ja huomaan että ai, en minä siis tee sitä ollenkaan. 

Minun on kiinnitettävä huomiota siihen, että asiat voi toteuttaa. Kunhan menee. Senkun menee. Joskus unohdan, että sellainen optio on olemassa, että sitä vaan menee ja tekee. Että tuolla on tuo ulkomaailma, jossa on paikkoja. Että pitää vain miettiä aikataulun puitteissa seuraava mahdollinen ajankohta, tehtävä päätös ja mentävä.

Tajusin, että minulla on pian yksittäinen jämälomapäivä, jonka meinasin vain puuhastella kotona. Mutta silloinhan voisin junailla yksin Utrechtiin, mainiosti! Oma actionpäivä. 

Suurkaupunkiin ei todella tee mieli mennä autolla tunkemaan. Mutta varsinkin nyt Utrecht on rautatieliikenteen suuri solmukohta ja valtava asema keskellä maata, joten sinne ei ole mikään ongelma päästä junalla.

Harmaa, kylmä marraskuu, mutta reipas siellä hölkkää.

Junaliikenne oli heti sekaisin. Nijmegenissä huomasin, että pikajuna raiteelta 3 on peruttu. Päättyy tähän. On signaalijärjestelmän vikoja sekä onnettomuuksia (sussiunakkoon) rataverkolla. Mutta noin vartin päästä tulee vaihtoehtoinen juna Utrechtin suuntaan. Kävin laiturilla puupenkillä katetussa kopissa istumassa, mutta yhtä lailla siellä jäätyi pepa penkkiin.

Siinä junassa kuulutettiin, että huom. vaunu numero sejase jää Arnhemiin eli seuraavalle asemalle, eli katso, että olet jossain muussa vaunussa. Toivottavasti olin; juttelin parin naisen kanssa ja he arvelivat, että tämä on oikea vaunu. Hyvää vaikutelmaa vahvisti se, että lisää ihmisiä hölkkäsi juuri meidän vaunuumme sisään eikä sieltä pois.

Sitten konnari kuulutti koko matkan pohjoiseen Den Helderiin kahdenkymmenen aseman kautta, mutta joutui kymmenen minuutin päästä perumaan sen ja sanomaan, että rataonnettomuden takia tämä juna jääkin Utrechtiin ja katsokaa siellä, miten jatkaa. No onneksi pääsin sentään Utrechtiin kerralla ilman keskeytyksiä.

Utrecht on minulle aika sekava suunnistaa, oli jopa vaikeaa löytää asemalta ison ostoskeskuksen läpi sellaiseen paikkaan, jossa tajuaisin, millä puolella olen. Se on ihan nurkan takana tutusta isosta kanavasta, mutta siinä pitää kulkea vielä meluisten ja sekaisten isojen autokatujen ja risteysten kautta. Sen jälkeen alkoi sujua.

Talvi on tullut ja olikin kyllä hyytävän kylmää ja viimaista Utrechtin kaduilla. Jopa jotkut kaupat ovat nykyään himmanneet lämmitystä ja niiden alakerroissa ainakin lähellä ovea on viileää. Junakaan ei ollut varsinaisen kuuma.

Kävin monikerroksisessa kirjakaupassa, jossa on lattiassa lasirailo josta näkee alakerroksiin läpi. Ihmettelin hassuja pelejä. Ostin pari korttia.

Ajankohtaisia kirjoja.

Lasilattia.

Vanhojen kirjoituskoneiden näyttely.

Saksalaisen oloinen peli.

"Näytätkö kissaltasi" -korttien yhdistelypeli.

Kävin erikoisessa vaate- ja noitakaupassa, jonka takahuoneessa on taikaosasto. Sieltä saa kristalleja, heilureita, suitsukkeita, yrttinippuja, kirjoja, loitsukynttilöitä ja varsinkin erilaisia tarot- ja ennustuskortteja. On myös paljon erikoisia vaatteita, pitkiä liehuvia mekkoja, boho chic -tyyliä ja myös vintage-alakerta. Samettia, kirjailua ja paljetteja, ei niin arkista. Kiinnostavaa ja kaunista, mutta käytännöllinen minäni kelasi heti, että millä näitä plyysimateriaaleja saa edes pestä kun ovat niin herkkiä ja koristeltuja...

Kauppa on entisen apteekin tiloissa.

Ennustukorrteja moneen makuun.

Narisevia vanhoja puuovia.

Kadun varrella oli suosittu Marion italialainen sämpylätiski, jonne oli arjen lounasaikaan jonoa. Italialaistäytteisiä leipiä, mozzarellaa, salamia, vihanneksia. Vain käteisellä ja 5 euroa kappale, kalleimmat 6. Olisin sellaisenkin kyllä voinut vetää. Se on joku legenda, joka on ollut Utrechtissä jo vuodesta 1977.

Tulen muuten miettineeksi, laitanko tuohon etuvokaalin vai takavokaalin. Suomen sääntöjen mukaan ”Utrechtissa” olisi loogisempi muoto eli lopun a vastaisi alun u-vokaalia, mutta kun hollanniksi se u äännetään kuten ruotsissa eli aika lailla y:nä, ”yytrecht”, niin se vetää balanssin sitten minulla automaattisesti etuvokaalin puolelle eli taivutukseen ä:n kanssa. Se ei toki suomalaiselle ole selvää, ettäs e uu onkin oikeastaan yy.

Jatkoin kanavaa alas ja siellä on söpö kapea kuja täynnä erikoisliikkeitä, joissa kävin nuuskimassa. Siellä on se sama hauska It’s a present -lahjakauppa, jonka näin Amsterdamissa, missä on hassuja huumoriasioita. 

Kun menee siellä kadulla pikku puotiin, niin siinä onkin neljä kerrosta: puuraput ylös vievät kassatasanteelle, alas kavutaan rappuja yksi ja vielä toinekin kerros alemmas, ja sitten näkyykin talon takana olevan kanavan vesi jo suoraan ikkunan takana.

Matkamuistomyymälän hauskat lautaset.

Huumorikauppa.

Vesi tulee vastaan alakerrassa.

Taidetarvikeliike oli hyvä, perinteinen ja vanha. Juuri sellaisen tarvitsinkin.

Olen alkanut kirjoittaa kauniita muistiinpanoja oikealla musteella vihkoon ja huomasin, että vanha musteteräni alkaa olla aika levinnyt ja hankala käyttää. Tarvitaan ihan kunnon perinteinen taidekauppa, jos luulee saavansa mustepiirtimiä ja musteita. Täällä oli kahvoja ja irtoteriä joka lähtöön: kirjoittamiseen, kalligrafiaan ja piirtämiseen, ja mustepullojakin kaikissa väreissä. Tajusin, että pitäähän minulla värejä olla: vaikka violetti, kobaltinsininen ja omenanvihreä. Niillä kelpaa jatkaa.

Sitten oli jo nälkä. Äkkäsin trendikkään Tijm-lounaskahvilan (”Timjami”), jolla oli menyytä liitutaululla ulkona kirjoitettuna, ja se kiinnosti, koska siinä luki halloumi. Kuppila oli vanhassa talossa, ahdas, sokkeloinen ja täysi. Piti odottaa ovella pöytää. Kysyin, mahtuuko yksi henkilö. Mahtui juuri pikkupöytään seinän viereen. 

Cool paikka, pinkit ja viidakkotapetoidut seinät, messinkiaterimet. Koko ajan tuli ihmisiä ovelle kysymään paikkaa, eniten nuoria aikuisia ja nuorten naisten ryhmiä, ja osa piti käännyttää pois, jos ei juuri poistunut joku ja vapauttanut pöytää. Mainio halloumi-avokadopita jugurtti-minttukastikkeella ym. ja paikallinen limonadi.

Onneksi olin tajunnut ottaa ison repun pääkassikseni, koska sinne pystyin tunkemaan ihan kaiken, mitä ostin eri kaupoista. Ei tarvinnut roikottaa käsissä kassia. Vielä askartelukaupasta tekstiiliväriä ja kunnon akryylitussi.

Paluujunasta oli heti puhelimessa ilmoitus, että tämä on lyhyt juna ja siksi erityisen ruuhkainen. No minkäs teet. Ja oli 4 minuuttia myöhässä, mikä ehkä vaaransi vaihdon Nijmegenissä. 

Siellä kiiruhdin raiteelle 35 ja istuin junassa ja odottelin että mikä kestää, kun tämän piti lähteä justiinsa. Väkeä lappasi sisään. Sitten tuli joku rouva ja sanoi, että kai tämä on se normaali Roermodin juna, kun tuossa taulussa lukee nyt, että Aachen. -Täh, Aachen, ei voi olla. Ainahan tästä lähtee Roermondin junat. -Täytyy olla vika infotauluissa. -Nyt tuolla ulkona lukee näytöllä, että ei ole mitään informaatiota tästä junasta. -Okei. -Kunhan pääsee Cuijkiin. -Eiköhän. -Tylypahka express.

Tässä vaiheessa päässäni alkoi soida ”we’re on a train to nowhere”, kasarihitti, vaikka sen oikeat sanat ovatkin ”road to nowhere”.

Tajusin, että en minä ollut yhtään katsonut mistään näytöstä, mikä tämä juna on. Menin vain siihen kohtaan, mihin Venraysta tuleva juna aina jättää. Katsoin ikkunasta ja näin, että se minun raiteeni 35 on itse asiassa tuossa vastapäätä. Missä ihmeessä minä nyt sitten olen? Varmistin vielä edessä istuvalta... -Tämä ei siis olekaan raide 35? -1b:hen minä tulin kyllä. -No toivon, että pääsen silti Venrayhin...

Selvisi, että Venrayn junat lähtevät vuorotellen 35:ltä ja 1b:ltä vartin välein. En tiedä, olisinko ehtinyt 35:n aiempaan junaan jos olisin mennyt oikeaan, johon alunperin aioin, vai oliko se jo lähtenyt.

Yhteensä meiltä tekee lähes kaksi tuntia matkaa Utrechtiin.

Ylipäätään koko reissun junat olivat täynnä, mutta ihmeen kaupalla sain kuitenkin itselleni  istumapaikan joka kerta. Ja kuulin aina jonkun porukan tai henkilöparin päivityksiä elämästä. 

Ekassa dieseljunassa oli kolme nuorta, luulin että he opiskelisivat Nijmegenissä, mutta olivat kai sittenkin vasta lukiossa. He valmistelivat musikaalia koulun näyttämölle ja miettivät, kuka olisi hyvä missäkin roolissa. Heillä oli koko ajan englantilaisia ilmaisuja välissä. Yhden serkku eri kaupungissa oli joutunut tyttönä pojan rooliin ”kun niiden luokalla on vaan yks guy. Ja meillä on näytelmässä se yksi suuteluskene ja se tyttö on vaan 17 niin onks vähän awkward.” 

Toisessa junassa ei ollut paljon puhetta. Kolmannessa junassa oli kokkeja ja yksi halusi edetä ylemmäs eli joksikin pääkokiksi ja oli hakenut paikkaa. Remontin aikana oli kaatunut jotain painavia kivilaattoja hänen jalalleen ja jalka oli aika mäsänä pitkän aikaa. 

Neljännessä junassa oli 24-vuotias nainen ja 32-vuotias mies, jotka olivat supermarketissa töissä ja heillä oli ollut yhteinen koulutuspäivä nyt jossain, mutta se olisi muutoin ollut miehen vanhempainvapaapäivä eli papadag. ”Onneksi ei sentään olla koko joulua auki ja vain kuuteen illalla eikä joulupäivänä. Sunnuntaivuoroon olen varmaan niille ylipäätään liian kallis. Aikaiset vuorot ovat kyllä raskaita, kun alkaa aamuviideltä ja loppuu yhdeltä niin on aika poikki. Mutta pääsiäisenä oli hirveästi enemmän ruuhkaa kuin jouluna koskaan ja olin vain vihannesosastolla täyttämässä mansikoita koko päivän. Vain vihanneksissa ja kassalla. Kaikki halusivat koko ajan mansikoita pääsiäiseksi.”

Matkailu avartaa.

Uudet musteet ja terät toimivat ilahduttavan hyvin.

Rotterdamin pienoisrautatie

 ...ja vähän muutakin.

Loma: Mitä kaikkea voi päivän aikana tehdä. Hirveä hulina päällä ja hommasta toiseen.

Rotterdam oli inspiroiva. Siellä oli taas yllättävän kivaa, ja kivoja yllätyksiä. 

Meillä oli loman viimeiseksi perjantaiksi loput Ismo Leikolan comedyshowhun Rotterdamin Ahoy-tapahtumahalleilla (jossa järjestettiin taannoin mm. Euroviisut). Suunnitelma oli ajaa jo keskipäivällä autolla hallille, mihin oli varattu pysäköintilippu, ja ajaa sieltä metrolla keskustaan ja pienoisrautiemaailma Miniworldiin viettämään iltapäivä. 

Olemme olleet aiemmin kaksi kertaa turistina retkellä Rotterdamissa ja nähneet siellä jo mm. Euromast-näköalatornin, kuutiotalot Kubuswoningen ja modernin kauppahallin Markthal, sekä vanhan sataman. Ja tehneet risteilyn teollisuussatamaan sekä ajaneet näkoalakierroksen Splash Tours -amfibibussilla, joka laskeutuu välillä veteen veneeksi. Ja ajaneet museoratikalla.

Näkemättä oli vielä Miniworld sekä kaupungin vanha eläintarha Blijdorp, jonne voisi ajaa vaikka junalla, sillä se sijaitsee heti aseman takana. Tänä päivänä juna ei tullut kyseeseen, koska ensinnäkin Hollannissa oli junalakko koko päivän, ja Ismon shown jälkeen menee sen verran myöhään, ettei meidän paikallisjunamme enää ajaisi yöllä kotiin saakka.

Hassu hot dog -pakettiauto moottoritiellä.

Saapuminen Ahoy-hallille. Tuulee.

Melko hyvin se metro löytyi, vaikka Zuidpleinin ostoskeskuksen ja bussiaseman ympäristö on ihan outo varjoinen ja synkkä tunnelihelvetti, johon ei oikein mahdu jalankulkijoita ja bussit kaahaavat katosten alla ja alikuluissa. Ja iso rakennustyömaa tukki yhden kulun sinnepäin.

Rotterdamin metrokartan otin haltuun kahdessa minuutissa, meidän piti ottaa linja E tai D rautatieasemalle, pohjoiseen. No problem. Metro tuli. Se oli aluksi maan päällinen, meni vasta myöhemmin tunneliin. En tiennyt, että yksi metrolinjoista ajaa Haagiin saakka! Ja toinen Hoek van Hollandiin, jossa voi viettää kesäpäivän hiekkarannalla uiden.

Metroasema.

Metroverkko.

Päärautatieasema.

Asema oli hiljainen junalakkopäivänä. Siellä seisoskeli vartijoita porteilla, varmaan valmiina kertomaan ihmisille että ei kannata tulla, mikään juna ei aja. Miniworld löytyi helposti. Se avasi juuri klo 12.00 kun tulimme, kourallinen ihmisiä odotti ovien edessä.

Olihan se pienempi kuin Hampurin valtava (maailman suurin) miniatyyrimaailma Miniatur Wunderland, mutta hallista löytyi silti kaikenlaista. Joka 24. minuutti tuli yö. Napeista sai painella päälle liikkuvia toimintoja ja valoja joissain kohdissa. 

Rakentajat valvoivat teknisistä monitoreistaan systeemejä. Jos joku juna jäi jumittamaan, he tulivat ja tönäisivät sen kepillä liikkeelle tai takaisin raiteille. 

Tuttuja ja oletettuja aiheita: tuulimyllymaisemia, hiekkarantaelämää, teollisuussatama, kermis-markkinat, rockfestarit. Ahoy-hallissa soi Gangnam Style. Jalkapallostadion De Kuip. Satamassa oli jostain syystä suomalainen rahtilaiva nimeltä Kari Ahola. Suomen vaakuna kokassa ja Suomen lippu perässä.

Rotterdamin tunnettuja rakennuksia: asema (otsikkokuvassa), Kubuswoningen, vanha hotelli joen rannalla ja Holland-America Linen valtamerilaiva, vanhan sataman Oude Havenin vanha koristeellinen kerrostalo, Erasmusbrug-silta, Euromast-torni, Blijdorpin eläintarha. 

Tori, tulipalo jota sammutetaan, rekka joka on juuttunut alikulkuun. Kellarissa oli vielä rakenteilla Englannin kaikki nähtävyydet ja maisemat. Infotauluista oppi paljon historiaa. Joimme kahvit kahviossa.

Torinäkymä.

Yövalaistus.

Ulkona oli ihan hirveä tuuli koko päivän. Puskimme katujen läpi kohti keskustaa. Jos katsoisi vähän niitä perus-kauppakatuja. Oli siellä ihmettelemistä, kaikki eksoottiset kulttuurit. Rotterdamissa asuu yli 170 kansallisuutta. Halal-ruokia, mustien hiusten kampaamoja, peruukkiliikkeitä, vihanneskauppoja. 

Ihan summittaisesti valitsin, mitä katuja jatketaan ydinkeskustaa kohti, ja sitten näinkin ikkunassa julisteen, että Rotterdamin popmusiikkihistorian näyttely, vapaa pääsy, tässä, nyt. Pysäytin mieheni, että katso. Menimme heti sisään. Se oli vain viiden viikon väliaikainen pikku näyttely ja se oli enää kolme päivää auki. Kävipä tuuri, pophistoria on mieheni harrastus, kiinnostaa varmasti.

Oli selkeät informatiiviset musiikkigenrejen ja tapahtumapaikkojen ja bändien esittelyt ja valokuvia ja levynkansia. Rautalankamusiikkia 50-luvulta saakka. Hahah, ainoa suomalaisille tuttu rotterdamilainen musiikki on varmaan nopea teknokappale, Rotterdam Termination Source: Poing. Se, jossa kuuluu syntetisaattorista koko ajan poing poing poing poing jne.

Vuoden 1970 Holland Pop Festival oli eräänlainen Hollannin Woodstock.

Siellä promottiin samalla tietokirjaa, joka oli aiheesta juuri ilmestynyt. Näyttelymies neuvoi, miten kirjaa saa. Pikkupainos oli melkein lopussa, eli kiirehdi. Paras ehkä mennä Donnerin kirjakauppaan. Se on suht lähellä keskustassa. Kuulemma muutenkin jännässä rakennuksessa ja monikerroksinen, eli kannattaa käydä. No toki, hyvä vinkki, isot kirjakaupat ovat aina hienoja.

Ostoskatu Lijnbaanin yllä oli koristuksia poikkipalkeilla: kiiltäviä saippuakuplamaisia palloja, värikkäitä puhallettavia rantapalloja, ja isoja keltaisia kylpyankkoja. Ruokapaikkoja oli peräkkäin vaikka minkä maanlaisia. Burgeria, sushia, pokebowlia, ramenkeittoa, aasialaisia voileipiä, Halal fried chicken, bubble tea, intialainen. 

Käväisimme fanikaupassa, jossa oli t-paitoja ja kaikkia artikkeleita, jotka viittaavat mihin tahansa suosittuun tv-sarjaan, leffaan, kirjaan, animeen tai Disneyn piirrettyyn. Harry Potter -nurkkauksesta olisi saanut valita itselleen yksilöllisen taikasauvan. Star Trekiä, Star Warsia, Shrekiä, Friendsejä, Game of Thronesia, jopa Knight Rider -muki. Totesin siellä, että en ilmeisesti fanita yhtään mitään sarjaa tai leffaa. En ole mihinkään niin kiintynyt, että ostaisin sen mitään fanituotetta. Mutta hauska erikoiskauppa silti.

Ritari Ässä -muki.

Kirjakauppa oli vähän piilossa ruokakopperoiden takana ja se oli entinen ylväs ABN-AMRO-pankin konttori, logo katolla. Vain tarkasti katsomalla näki kirjakaupan logotarroja toisen kerroksen ikkunoissa. Piti nousta harmaat kiviportaat ja tulla upeaan kierreportaiden ja koristeltujen kaiteiden aulaan. Hissilistasta näki, että pankkia on edelleen yläkerroksissa. Kirjakauppa oli vasemmalla ja sitä oli neljässä kerroksessa.

Pankkitalon aula.

Mieheni meni musiikkiosastolle ja minä katsoin lahjatavaroita ja halusin ylös palapeliosastolle. Erikoisissa sisustusesineissä ja paperitavaroissa näki heti potentiaalia. Oli kivoja askartelupaketteja, kauniita kasseja, graafiskuvioisia pahvimunia, söpö pilkullinen säilytyslaatikko, hienoja lasinalusia, itse kasattavia Book nook -pienoismallihuoneita vanerista, jotka on eräänlainen trendi laittaa kirjahyllyyn kirjojen väliin, ja todella iso palapeliosasto. Erittäin hyvin kuratoitu eli paljon erilaisia laatumerkkejä ja -sarjoja ja useita kiinnostavimmista, joita olen nähnyt globaalissa nettiryhmässäni. Ostin yhden, jota olin katsellut jo netissä usean kerran.

Yläkertaa lahjatavaroineen.

Mieheni osti parikin musiikkikirjaa ja minä itselleni sen pilkullisen laatikon. Menimme syömään paikalliseen burgeripaikkaan. Sitten piti käyttää vielä tunti enkä jaksanut painavien kassien kanssa enää kauppoihin, ja sitten alkoi vielä sataa. 

Istuimme lähimmälle terassille, missä oli kuivaa isojen aurinkovarjojen alla ja oli takkatuli kamiinassa ja se oli apres ski -baari, jossa soi humppamusiikki ja schnitzel. Otettiin vain juomat ja notkuttiin. Tuuli kävi kovasti ja tuli viileää. 

Sitten takaisin asemalle, jaloissa tuntui jo kävely, ja kävelimmekin lähes 12 tuhatta askelta sinä päivänä. Metrolla takaisin sutjakkaasti, tavarat autoon Ahoyn parkkipaikalla, vain pikkukäsilaukku mukaan, ja odottamaan sisäänpääsyä. 

Ovella oli laukkutarkastus ja nainen halusi katsoa olkalaukkuuni, ja siellä oli lääkepussukkani, ja hän pyysi avamaaan senkin. Mutta... pussukassa oli vain lisää pussukoita... hän ei enää pyytänyt avaamaan sitä kolmatta kerrosta. Varmaan siellä pussukan sisällä olevassa pussukassa olisi ollut vielä pussukka. Minulla on aina mukanani pieni hätäpaketti, jos iskee astma, allergia, migreeni tai päänsärky, tai laastarin tarve.

Salissa oli vain kovat muovituolit kuin jossain konferenssissa tasalattialla, ikävä kyllä, olin luullut että on nouseva teatteri jossa olisi upottava plyysi-istuin. Hö. Vähitellen rivit täyttyivät ja olihan sitä väkeä lopulta oikein paljon. 

Hollannin euroviisuedustaja Jeangu Macrooy muraalissa.

Muisto vuoden 2021 Rotterdamin euroviisuista.

Ismon lämmittelijänä oli egyptiläinen koomikko Amerikasta, Tamer Kattan, joka asuu nyt Berliinissä jne. ja hän oli kyllä myös hauska.

Ismo oli sellainen osin alatyylinen ja hänellä oli ne omat maneerinsa, mutta hän kertoi vaikka mitä juttuja ja ne naurattivat yleisöä eri asteisesti. Muutama oikein hervoton absurdismi siinä oli ja hyvin menivät ihmiset mukaan hirnumaan. Kyllähän kaikki taisivat tietää etukäteen millainen Ismo on, ja olivat jo faneja. Hollannissa on oikein ronskeja stand up -koomikkoja, joille mikään ei ole pyhää, joten täällä ollaan kyllä totuttu kaikenlaisiin tarinoihin.

Yllättävää oli, kuinka kansainvälistä yleisö oli. Aulassa kuulin hollantia, mutta myös paljon englantia, ennen kaikkea ulkomaalaisten englantia eri aksenteilla keskenään. Kun Ismo kysyi kielivertailujuttuunsa yleisöltä apua, sieltä tuli spontaanisti sana puolaksi, norjaksi ja liettuaksi.

Täällä Euroopassa Ismo sai rauhassa pilkata amerikkalaisia. Joku sanoi ulos virratessa ”I knew that he is hard...” ja hän saattoi olla amerikkalainen. Ismo sanoi kertovansa yhden norjalaisjutun ja pelkäsi että ei kai täällä ole norjalaisia paikalla... oli, 1 tai 2. ”Huh... no kerron silti.”

Oli se siis hauska, aika kului nopeasti, ja hymyilytti ulos mennessä. Sitten ajoimme kotiin yöpimeässä.