Maailman ympäri unissa

Unessa olin Kanadassa mieheni kanssa. Noustiin bussiin Amerikassa lähellä Kanadan rajaa, ja sieltä meni koko ajan jenkkituristeja sinne rajakaupunkiin päiväretkelle, me niiden mukana.

Ylitettiin joku vesi, joka oli raja Kanadaan. Ehkä siltaa pitkin, ehkä lautalla. Tultiin Kanadan puolelle. Kuljettiin rantatietä vasemmalle. Oli kylmä, talviaika. Ranta oli sellainen kalju ja kuulas arktinen, kivinen, harmaa- ja sinisävyinen. Siinä oli kolme kaarevaa lahdelmaa vierekkäin rantalinjassa. Kolmannessa lahdelmassa aallot huuhtoivat puista rakennetta ja tajusin, että se on kuin suuren viikinkilaivan laakea pohja, joka on uponnut siihen rantaveteen matalalle.

Koska sinne virtasi koko ajan jenkkejä, kanadalaiset olivat rakentaneet Christmas Villagen katsottavaksi, jopa suuret joulumuseon sisätilat, joissa kuljettiin ja ihmeteltiin valkoisesta salista toiseen pöytien esineitä. Ulkona oli karkkikoju, jossa roikkui houkuttelevasti eri värisiä kauniita kimmeltäviä tuotteita. Aloin harmitella, että olisin nyt voinut ainakin siitä ihanasta karkkikojusta ottaa kuvan. Oli jotenkin sössö sää, kylmänkostea tai lumisade, niin oli hankalaa kuoria kameraa laukustaan, kun pelkäsin, että se kastuu.

Kävelimme kaduilla, joiden varrella oli korkeita sileitä kivitaloja, joiden julkisivut olivat eri värisiä. Ja oli pikku aukioita. Nättiä oli, kaunis kaupunkikuva. Olimme jo menossa takaisin bussille, kun aloin vielä kaivaa kameraa esiin, että nyt on edesä niin upea talorivistö, jonka kaikki talot ovat eri pastellivärisiä, tosi söpöä hei. Mutta siinä vaiheessa alkoi jo iltapäivä hämärtyä niin että oli vaikeaa saada enää kuvaa.

Aina tällaisten unien jälkeen uskon, että tällainen paikka löytyy oikeasti kartalta, kun alan googlata. Maaginen tunne, että tämä rajapaikka löytyy oikeasti jostain: jossa on vesi, kolme lahdelmaa ja joulukylä. Ja pastellinväriset kivitalot, kun etsisi sieltä kuvia netistä.

Huijari-Kanada: järvellä Hollannissa.

Sama aito tunne minulla on ollut Mongoliasta ja Ulan Batorista laakean joen varrella, ja Sveitsistä Genevestä ja sen järvestä ja arkkitehtuurista. Ja ne maisemat pitivät suunnilleen paikkansa netistä katsottuna.

Ulan Batorissa oli tällaista unessani: Käännyimme poikkikatua isommalla pääkadulle korjaten reitin oikeaksi. Kadut olivat joen suuntaiset. Siinä menikin houkutteleva poikkikatu kauniin veden äärelle ja olin utelias. Rauhallinen joki ja sen haarautuma virtasivat, oli avara maisema, taustalla lumihuippuiset vuoret.

Olimme pääkadun varrella mukavassa ravintolassa. Nurkassa oikealla ikkunan vieressä istui vanha mies ja soitti instrumenttia. Minua vastapäätä istui nuori nainen, mustat pitkät hiukset poninhännällä, ja kertoi nauraen perheestään huonolla englannilla, mutta kommunikaatio oli sydämellistä. Meille tuotiin tyypillisiä ruokia kokeiltavaksi.

Mongoliasta lensin länteen korkeiden vuorten yli, huimaavien huippujen, ja maan raja tuli vastaan. Huippujen takana, länsirinteellä alkoivat toiset maat ja siellä oli hienoja karuja vuoristoseutuja. Käkkyräkuusia kasvoi, vanha kivitalo oli myynnissä ja kyltissä hinta. Oli rähjäisiä taloja ja niiden pihoja, osa taloista oli tyhjilleen jätetty, mutta näki että siellä oli ollut omanlaisensa kukoistava yhteisö ja elämänmuoto, korkealla vuorilla. Menimme sorapolkuja kiemurrellen puutarhojen ja talojen välistä, välillä oli rappuja, ja sitten oli mehiläistarha ja kaikkialla surisi, myös oman onnensa nojaan jätettyjä mehiläisyhteisöjä. Valtavat vuoren rinteet koko ajan ympärillä.

Postimerkkiä lähemmäs en ole Mongoliaa päässyt.

Kai tässä säästää ison rahan, jos käy maailman ympäri unissaan. Olen jatkuvasti jossain eri maassa öisin.

Aamulla näen parhaat unet. Nyt olin Luxemburgissa ja tultiin valkoisia rappuja näyttelytilan alakertaan. Tummapukuiset miehet puhuivat ranskaa. Ovella vastasin saksaksi yhdelle laihalle miekkoselle ja hän tuumasi, että ”jaa, oletteko Te näitä meidän saksankielisiä”. Samalla tiesin, että jos joku ei osaa ranskaa ollenkaan, niin ei ole mikään luxemburgilainen, kai hän sen tietää. Selitin, että olen Suomesta. Mies oli Luxemburgin presidentti ja hän päätti, että emmekö me voi hengata ja kävellä kaupungilla yhdessä. Kuljettiin katua turvamiesten ja virkamiesten kanssa ja juteltiin viihtyisästi. Näköalapaikan edessä katsottiin maiseman elementtejä, tuolla puurivi, tuossa talorivi lähempänä, tuolla korkeampana vuorella tummat metsät.

Oikea Luxemburg.

Virkamies kävi sisällä museokaupassa ja toi meille tiskiltä tikkarit. Presidentille mustan, joka oli lakun ja sitruunan makuinen, ja minulle keltaisen, joka oli toisinpäin, sitruunan ja vähän lakun makuinen. Siinä vieressä oli keramiikkanäyttely ja työpajan myyntipöydät ja näin siniseksi lasitetun hollantilaistyylisen keramiikkatalon, joka maksoi vain euron. Rupesin siinä just keräämään koria täyteen, aioin ostaa hyvän satsin uniikkeja pikku keramiikkajuttuja, useimmat laikukkaan sinisävyisiä, ja olin oikein tyytyväinen, ja pressakin odotti vieressä.

Niin sitten oli aamu ja piti alkaa herätä.

Kyllä tämä ketuttaa, kun ei voinut jatkaa kävelyä Luxemburgin pressan kanssa.

Kohti Suomea lentokenttähotellin kautta

Saatan olla loman tarpeessa, kun seison taukopihan kalalammikon luona ja juttelen kultakaloille: ”Tipu tipu tipu... eiku.”

Seuraavaksi onkin loma. Seikkailen mieheni kanssa Suomessa perheeni parissa ja laitan sieltä väläyksiä ainakin Instagramiin. Blogiin on jonossa muutama ajankohtainen muu juttu, joita postailen sillä välin, kunnes reissun jälkeen pääsen kokoamaan Suomesta tarinaa.

Aina se ruuhkainen Schiphol. Tällä kertaa Düsseldorfin lentovaihtoehdot olivat kalliimpia ja huonompiin aikoihin, joten se on tungettava kohti Amsterdamia. Kaukana meiltä, ei niin kätevä.

Turhauduin lopullisesti tähän touhuun, kun huomasin, että vaikka meillä olisi lento kuinka myöhään iltapäivällä, niin näköjään matematiikan tulos on aina se, että pitää nousta hel**tin aikasin aamuyöstä, jotta on varmasti ajoissa kentällä. Ainakin mieheni matematiikan. Mikään turvalisä ei ole riittävä. Aina pitää nousta kuudelta, vaikka lento olisi illalla, noin suunnilleen. Aina silmät ristissä kohti aamunkoittoa ja moottoritien järkyttävän suman pelko päällä, jos siellä onkin taas vaikka kolaroitu jossain kohtaa ja matka tyssää kokonaan tunneiksi.

Toisaalta jos se liikenne seisoo, niin siinä missaa lentonsa oikeasti. Samalla boheemi ääneni on aina kapinoinut sitä liikavarovaisuutta vastaan, että mitä siellä pitää olla viittä tuntia aiemmin siellä terminaalissa ja kuinka suureen katastrofiin sitä on pakko varautua aina, hätävarjelun liioitteluna.

Niin että millä keinolla sitä saisi joskus, edes kerran, normaalin ja kiireettömän, tavallisen aamun lentopäiväksi? Niin, ajamalla kentälle jo edellisenä päivänä. Olen aika usein katsonut sivusilmällä sitä Ibis-hotellia aamulla lentoparkkiin saapuessa, että mitä jos heräisikin siinä lentopäivän aamuna.

Tartuttiin ideaan, että jos nyt kokeilisi sen, että ei tarvitse lähteä liian aikaisin aamulla paniikissa ajamaan kentälle ruuhkien pelossa, vaan olisi hotellissa jo edellisen yön lentokentän kupeessa. Saisi nukkua normaalisti aamulla ja syödä niiden aamupalan ja sitten aivan kaikessa rauhassa siirtyä parkkipaikalle ja siitä terminaaliin kulkematta moottoritien kautta.

Päädyttiin lopulta eri hotelliin, jossa on saunat ja uima-altaatkin, jos sinne ehtii. Se on myös lähellä kiitoratoja ja ennen kaikkea sitä pitkäaikaista pysäköintialuetta, jonne aiomme auton jättää matkan ajaksi. Hotellin ja parkkipaikan välillä ei ole mahdollista olla jumittavaa ruuhkaa. Matkaa on vain pari katua.

Ja konsepti on, että oltaisiin ajoissa siellä edellispäivänä niin saataisiin nauttia lentokoneiden bongaamisesta virallisilla bongauspaikoilla se loppupäivä ja vaikka ilta. Tai jos on huono sää, niin hotellin wellnessissä lillua. Uhkailevatkin nyt ukkosilla ja sateilla, saas nähdä.

Hieno tuntu: loma ja relax ja hupi alkaakin jo edellisenä päivänä.

Schipholin pisin kiitorata Polderbaan on oikein mukava katselupaikka hyvällä säällä.

Sen se maksaa, että pitää saada matkalaukut pakattua jo edellisenä aamupäivänä ja ollaan yksi yö kauemmin kotoa ja pois peippojen luota. Ja pitää suunnitella, millä tavalla ottaa missä laukussa mukaan hotelliyön varusteet ja miten ja mihin ne sitten pakkaa lentoa varten; nestepolitiikka ym. mietittynä. Ja tietysti se maksaa ne eurot yöpymisestä, aamiaisesta ja hotellin parkkipaikasta. Mutta tämä tuntuu niin hyvältä ja järkevältä.

Ja siis me tehdään se taas. Aina kun me tullaan Suomeen lomalle, siellä on hyvät ja lämpimät kesäsäät, jopa helle. Tähän saakkahan Suomessa on suunnilleen itketty koko heinäkuu sateessa ja 10 asteessa (kesäkuu oli tosin hyvä), mutta nyt vihdoin, kun meidän käyntimme lähenee, lämpötilat alkavat nousta ja ”ensi viikolla päästään jo hellelukemiin”. Me tehdään se taas. Mä halusinkin uskoa tähän.

Pienenä vinkkinä: me tullaan yleensä heinä-elokuun vaihteessa. Heinäkuun lopussa / elokuun alussa. Silloin on ne varmimmat Suomen kesäsäät. Kesäkuuhun ei voi luottaa, eikä aina heinäkuuhunkaan. Mutta tämä ajankohta on toiminut todella monta kertaa lähes 100-prosenttisesti.

Nuorison puuhia, kylän tapahtumia ja rajaseutua

 
Musikaali

Nuoriso puuhaa. Miehen siskontyttöjen touhuja. Kymmenvuotias oli harjoitellut koululaisryhmässä musikaalia koko vuoden. Harrastuskerhon nimi ”Me on Stage”. Tällä kertaa teon alla oli Greasen hollantilainen lyhennelmä, jossa tyttö esitti useita sivurooleja.

Esitys oli aika hyvä, vaivalla tehty, harjoiteltu ja lavastettu. Musikaaliryhmässä on pelkästään tyttöjä, joten tytöt esittivät poikienkin roolit, paitsi pääosaan oli haettu oikea poika eri paikkakunnalta. Lapsia oli pikkuisista melkein täysi-ikäisiin teineihin. Tyttöjen esittämä uskottava nahkatakkijengi jätkinä. Oli oikeat poskimikrofonit käytössä ja lavasteissa vanhan kuplavolkkarin runko autokorjaamoautona. Isoimmat lauloivat soolojakin uskaliaasti. Pienimmät olivat ihan minikokosia, ehkä 6-vuotiaita, ja heistä osa esitti rehtoria ja opettajaa vanhanaikaisissa mekoissa ja nuttura päässä, suloisesti.

Synttärit kapakassa

Toinen miehen siskontyttö täytti 18 vuotta. Ilmeisen odotetusti. Muistan, kun viime vuonna hänen 17-vuotis-instagramkuvassaan luki häshtäginä alla noin suunnilleen, että ”pöh, en vieläkään saa tehdä mitään”. No nyt täysi-ikäisenä sai sitten vaikka juoda kaljan.

Pidettiin yllätyssynttärit. Oli koottu salaa kaikki mahdolliset tutut ja sukulaiset ja poikaystävän perheet olutkapakkaan eikä kohde tiennyt mitään. Perhe marssi baariin ja me olimme siellä salin perällä odottamassa. Ja koko kapakka lauloi mukana synttärilaulun, kun juhlakalu saapui ja hämmästyi.

Tyttökin joi lopulta yhden rosé-oluen. Minä join 2 olutta, jotka kuuluivat maksettuun rundiin ja toinen niistä oli aika vahva stout. ”Ja me tulimme kapakasta kai hiukkasen horjuen”. Mies raukka joi 3 olutta ja joutui nousemaan töihin klo 7. Meinattiin, että ei pitäisi tulla tavaksi juopotella viikolla.

81, tai siis 18 väärin päin.

Aina siteeraan jotain tekstejä, mutta se ei tarkoita, että tuntisin kappaleen oikeasti tai tietäisin sävelmän. Nämä ovat usein vain irtopätkiä, joista tunnen vain sen lauseen. Ihan Aku Ankkana siteeraan, kun siinäkin soi kaikkia ”Olin Neptunus-laivalla jungmannina” ja ”Suo mulle hauta pohjassa meren” ja muita.

Ai hitto se onkin oikein Tapio Rautavaara ja Kuubalainen Serenadi se ”me tulimme kapakasta”.

Hehe, tässä muuten keskustan toisen olutkuppilan porttikonki johtaa suoraan katolisen kirkon sivuovelle. Joko kuljet suoraan kirkkoon tai poikkeat sivupolulle eli kapakan ovesta sisään.

Koululaiset valmistuvat

Menimme myös kaverin tyttären onnittelukakulle, kun hän valmistui koulusta ja jatkaa ammattikoulutukseen. Päästötodistuksia juhlitaan. Eihän tätä pysty vertaamaan suoraan siihen, onko nyt sitten valmistuttu yläasteelta vai lukiosta, kun täällä systeemit ovat jotain siltä väliltä ja yleissivistävään opetukseen alkaa sekoittua ammattiin valmistavaa käytännön aineistoa jo melko varhain.

En ihan tajua noiden kahden tytön ikää myöskään (puhumattakaan Hollannin koulujärjestelmästä), kun minusta kaverin tytär on aina vaikuttanut paljon pienemmältä ja nuoremmalta kuin mieheni siskontyttö, mutta yhtäkkiä he ovatkin samalla luokalla ja saavat molemmat todistuksen. Tosin siskotyttö kävi yhden vuoden ylimäärästä jatkokoulutusta. Mutta onhan kaverin tyttökin jo töissä kaupan kassalla, niin kai heillä sitten on vain vuoden ikäero.

Joka tapauksessa valmistumista nuoriso juhlii täällä tyypillisesti esim. lähtemällä kaveriporukalla Espanjaan johonkin kreisibailauspaikkaan. Mieluiten ilman vanhempia tietysti, jos ovat jo 18 vee, ja kaikki tunkevat viikon yhdessä apartementoksessa nollabudjetilla ja juovat halpaa sangriaa.

17-vuotias teki halvan bussimatkan Pariisiin yhdeksi päiväksi kolmen tytön voimin ja sitten heitä lähti 6 kpl telttailemaan Hollannin rannikolle biletyspaikkakunnalle. Siellä on jonkun vanhemmat kyllä mukana pitämässä jöötä ja turvana.


Kukkuloita ja Nijmegenin marssi

Ajoimme katsomaan kaveria, jonka koipi on leikattu ortopediaan erikoistuneessa sairaalassa. Sairaala oli Nijmegenin kupeessa ja nyt on menossa kuuluisa Nijmegenin marssi eli nelipäiväinen vaellustapahtuma, johon on osallistunut kautta aikojen monta suomalaistakin sotilasta tai siviiliä. Joten piti vähän katsoa, missä kohtaa reitti saattaa olla suljettu 44 000 vaeltajan takia. No olihan se taas poikki yhdessä kohtaa, mutta kiertotie löytyi.

Tällä seudulla on ihan komeita metsäplänttejä. Ja pari paikkakuntaa, joissa on kukkuloita ja oikeita ylämäkiä ja alamäkiä, harvinaisesti ollakseen Hollanti. Hauskaa on se, että erityisen kukkulainen kylä onkin nimeltään ”Berg en Dal” eli ”Vuori ja Laakso”.

Tästä marssii kohta 44 000 vaeltajaa.

Tällä tiellä oikea laita on Saksaa, eli kuvassa näkyvä huoltoasema on saksalainen, ja vasen laita Hollantia, missä oli joku hollantilainen hevostalli/firma:

Gin-Air ja Macho-Sika

Hulvaton kokous töissä. Miehet ajoivat niinku Hampurista meille kahdeksi tunniksi ja sitten takaisin. Kamoon! Sinne ajaa sellaiset 8 tuntia! Yhteen suuntaan! Sellaista on bisnes.

Mutta miehet nauroivat koko ajan jollekin. Meidän systeemi oli kai hauska. ”No en o tällasta ennen nähny, vaikka 16 vuotta oon alalla ollu. Respect.” Niin, meillä on aikataulut koko vuodeksi aina valmiina. Hyvin suunniteltu taulukkopläjäys on puoliksi tehty.

Mutta lopuksi tuli jotain sellaista kommenttia, että ”kyllä ne naiset osaa” ja siihen tarttui pomoni heti: ”Nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Harkitse mitä sanot, tai joudut maksamaan Macho-Sikaan. Joo, meillä on sellainen säästöpossu, johon kaikkien pitää laittaa rahaa, jotka lausuu stereotyyppisiä yleistyksiä naisista. Eli Macho-Sika. Ja viis kertaa vuodessa me otetaan ne rahat ja lennetään niillä Mallorcalle.” Hillitöntä naurua.

Toinen miehistä oli takavuosina lennellyt paljon Finnairilla ja niillä oli lentoyhtiölle töissä nimi ”Gin-Air”, koska niinä aikoina viinat olivat halpoja ilmatilassa ja siellä kai juotiin jonkun verran. No niin. Hyvä Suomi.


Kebabflap

Ja mitä muuta tapahtuu? Käytiin kemikaliokaupassa keskustassa ja käveltiin pois torin laitaa. Torilla päivystää viikonloppuisin kebab-koju, se jonka omistaja Bülent teki kuuluisan karnevaalilaulun videoineen. Yhtäkkiä meidän edestä kulkee Bülent ja hänen henkilökuntaansa ja kantaa laakeaa leipomokoria täynnään ruokaa. Kysyy, halutaanko me kokeilla hänen uutta kebab-piirakkaansa. No mikäs siinä. Saadaan ilmaiseksi puolikas mieheen.

Selviää, että hän on kehittänyt paikallisen leipomon kanssa yhdessä ihan uuden ruokalajin eli tämän lehtitaikinapasteijan, joka sisältää kanadöneriä. Yleensä näissä hollantilaisissa kolmiopiirakoissa (yleisnimi ”flap”, esim. ”appelflap” = omenapasteija) on omenahilloketta, aprikoosia tai luumua sisällä ja raesokeria päällä, mutta tämä ”kebabflap” on suolainen versio. Promootio- ja mainoskiertue menossa. Hänellä on uutuustuotetta varten oma logokin. Eteenpäin pyrkivä yrittäjä.

Kissat

Ja mitä aina tapahtuu: kissat kuten kuvassa. Yksi juo vettä tiaisten kylpyammeesta. Toinen makaa makkarana odottamassa silityksiä, kun tulemme ovesta ulos.

”Tartutaan kissaa kahvasta.”

Ja sitten on naapurin uusi kissapalatsi! Hän sai kaksi uutta kissanpoikaa, ja on aina pitänyt myös edellisiä vanhoja kissojaan ulkoiluhäkissä pihalla. Saavat raitista ilmaa, mutta eivät pääse villiin luontoon tappelemaan muiden kanssa ja jahtaamaan lintuja. Uusien pentujen saavuttua häkki poistui ja kuulin vasarointia pihasta. Kokosivat siellä tätä hienoa kissataloa. Ehkä se on entinen kanikoppi. Oikein sievä. Nyt kisut ulkoilevat siellä.

Taidelasi

Ei päästy pyöräretkelle viikonloppuna, koska jokainen poudaksi luvattu päivä näytti sittenkin sadekuuroja, sekä lauantai että sunnuntai. Niin sitten oli kotitöitä, ostoksia ja taidemarkkinat. Taidekäsityöläisiä voi tukea, vaikka muuten välttelen turhaa ostamista. Hankittiin sieltä lasinen tuikkulyhty. Jos jotain tukee, niin yksityisyrittäjää.

Niin että tässä kaikki ajankohtaiset peruspuuhat!

Väärä vuorokausirytmi ja nukkumisen haasteet

Illalla nukkumaan mennessä melkein itketti, että valmistaudun tässä heräämään taas seiskalta ja tiedän jo nyt, kuinka vaikeaa on nousta ylös liian aikaisin, liian vähien unituntien jälkeen. Tiedän jo, että huomenna väsyttää ongelmallisen paljon, todella ikävästi.

Tiedän, että menin liian myöhään nukkumaan, mutta kun se myöhäisilta on mun vapaa-aikaa, jolloin olen virkeä ja aktiivinen. On hommia tehtävänä. En halua joka kerta keskeyttää sitä käskylläni, että nyt nukkumaan, koska työpäivä. Se on liian julmaa. Se on mun ainoa vapaa-aika. Se on mun harva pala itsemääräämisoikeutta, päättää kuinka myöhään teen omia hommiani illalla kaikessa rauhassa. En halua rikkoa sitäkin rauhaa; kaikki muut on jo rikottu.

En mä halua olla itselleni se nipo, että en saisi edes viettää iltaani miten tahdon.

Mun rytmi ei sovi päivätyön rytmiin ja se on vaan fakta.

En myöskään jaksaisi syytellä itseäni siitä faktasta koko ajan! Vaan joustaa.

Sitten vaan turhauttaa, että se jousto menee fyysisen kestävyyden piikkiin, kun taistelee väsymystä vastaan seuraavan päivän.

Silti en ole valmis luopumaan illoistani.

Niin, ja vaikka yrittäisinkin olla kunnon kansalainen ja menen aikaisin tai edes normaaliin aikaan nukkumaan, niin kukaan ei takaa, että saisin sitten unta. Ei se paljon hyödytä maata unettomana puolta yötä. Ja niin kun parhaansa teki. Sitähän se on: rytmi, joka ei niin vain muutu.

Ilahduttavia aina nämä suomalaiset sanonnatkin. "Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää." Ei se mulla kyllä hävitä kuin oman psykofyysisen terveyteni. Vääntäkää nyt vielä veistä haavassa ja lyökää lyötyä.

  
Helteet sentään vähenivät ja aloin taas nähdä runsaita unia. Mikä tarkoittaa parempaa palautumista nukkumisen aikana. Luin, että helteellä REM-uni vähenee tai ei pääse käyntiin, koska aivot eivät voi hoitaa lämmönsäätelyä REM-vaiheen aikana. Eli ei näe unia, kun nukkuu liian hikisessä huoneessa. Ja sekös heikentää unen laatua. Aivot valitsevat silloin, että on tärkeämpää viilentää kroppaa ja pysyä siihen nähden tarpeellisessa tietoisuuden tilassa kuin ruveta näkemään unia.

Samallahan se tarkoittasi sitä, että aina kun on REM-unessa, niin lämmönsäätely on perseestä tai out of control. Hm, se voisi selittää vaikka sen, että minulla on vaiheittain yöllä se kamiina päällä. Kuumuutta pukkaa. Hehkun lämpöä kuin broileri. Tai boileri. Ehkä se on aina se hetki, jolloin havahdun juuri unien jälkeen ja huomaan, että onpa taas lämpöpatteri käynnissä.

Mutta jos lämmönsäätely ei toimi, niin eikö yhtä hyvin voisi ruumiinlämpö pudota? Putoaako se summittaisesti joillain ja nousee joillain univaiheen aikana? Vai tarkoittaako puuttuva säätely aina liikaa kuumuutta?

Helteen jälkeen minulle tosin tuli haitaksi nenän tukkoisuus öisin. Kunnes tajusin kokeilla allergianenäsuihketta, joka paransi sen. Kun fyysisesti ahdistaa, tuntuu loogiselta, että se tulee uniin psyykkisenä ahdistuksena. Unissa oli silloin syyllisyydentuntoa ja huonommuudentunteita. Sitä, että vaellan sen yhden islantilaisen rautatieläisnaisen puutarhaan (tiedän, ettei Islannissa ole todellisuudessa rautateitä lainkaan) jossa on vehreä puro ja ratakiskoja kaarella koristepatsaana, mutta minua syytetään, että nuuskin siellä ja olin liian utelias, vaikka se on puolituttu ja viattomissa aikeissa sinne päädyin. Koko ajan puhun myös huonoa islantia ja se harmittaa. Tai sitten minun piti tehdä vesipuistosta joku telkkarireportaasi, mutta oletus oli, että mä olen joku pinkki teinityttö ja puhun kuin nuoriso ja osaan niiden kaikki sanonnat, mutta en osannut uskottavasti sellaista esittää ja olin tyytymätön, kuinka takeltelin ja olin tosi huono muotoilemaan lauseeni.

Nukkuminen on haastavaa, ja ei-nukkuminen myös.

Kopsatut meemit ja lisää nukkumisvitsejä tästä listasta Bored Panda -sivulta.

Sensuroimaton työpäivä

Kyynisyyttä, valitusta, negatiivisuutta ja sarkasmia -varoitus tähän juttuun.

Töissä oli tosi paljon tekemistä ja osa siitä turhauttavaa. Paljon kommunikaatiota, Joe järjesteli aikakirjauksiaan kun se on uusi mun ryhmässä, amerikaksi. Sitten tuli vielä joku palohälytys, joka olikin kyllä vaan hätäoven avaushälytys, mutta kaikki virtasi ulos kokoontumispaikkaan parkkipaikan nurkkaan kuin se olisi taas yksi palohälytyksen evakuointiharjoitus. Vaikka ujellus oli väärän kuuloinen. Eikä kukaan keltaliivinen pelastaja tullut sanomaan mitään organisaation puolesta kuten evakuointiharjoituksissa tulee, ja sitten porukka käveli vaan tyhmänä takaisin sisään. Ketutti, mulla oli paljon tekemistä ja vähän aikaa.

Meillä on ollut sellainenkin evakuointiharjoitus, jossa rappukäytävssä leijui tekosavua ja kritiikkinä sanottiin sen jälkeen, että mitä te sinne savun keskelle kävelette, olisi pitänyt käyttää hätäovea eri rappusten alla ja avata se, vaikka se ujeltaakin korviahuumaavaa hälytystä sen takia.

Ja on ollut sellainen evakuointiharjoitus, jossa oli vuokrattu paikalle näyttelijöitä esittämään haavoittuneita. Jotta koulutetut pelastuskollegat voivat harjoitella vaikka käsivarren haavan sitomista ja puolikuolleiden raahaamista pois tulipalosta ihan livenä. Se, kun ihmiset huutelevat apua verissään savun keskellä, oli muutamille liian realistista ja liikaa ja päättivät jättää vastuullisen hengenpelastajapestin sen jälkeen siihen.

Turhauttavaa on vähitellen sekin, kun pomo on itse pyytänyt multa raporttia ja tein sen jo viime viikolla valmiiksi, ja nyt sillä ei ole aikaa palata siihen eikä ottaa sitä vastaan multa. Kun se on aina puoli päivää poissa jonkun menon ja stressin takia. Siltä jää aika moni työasia makaamaan ajan puutteessa. Olen tässä kuitenkin samalla empaattinen, koska sillä on vaikeaa dementoituvien monivaivaisten vanhempiensa hoitajana ja itselläänkin terveyshaasteita.

Turhauttavaa on myös IT-projektit (ai niin, suomeksi ATK), että paniikissa niiden ohjeiden mukaan tsekkasin ja varmuuskopioin kaikki meiän tiedostot, ja sitten h-hetken jälkeen tulee meili, että ei me saatukaan sitä palvelinsiirtoa vielä aikaiseksi ollenkaan. Mä olin jo tarkistanut vaivalla tehtyjen muistiinpanojeni mukaan kaikki mapit että okei, kaikki on tallessa, ja heittänyt sen lapun roskiin, että hoidettu. Sen jälkeen ne vasta on, että eiku tää tuleekin myöhemmin. Se lappu meni nyt sellaisesta salaisten papereiden luukusta säiliöön mistä sitä ei saa takaisin. Huijarit, ihan huijarit.

Mä niinku taas menen ansaan ja teen tunnollisesti aikataulussa sen mikä pyydetään, ja sitten se taho taas niinku epäonnistuu ja jättää väliin ja ei pysty ja luovuttaa. Luuserit ja huijarit. Mua ketuttaa tehdä turhaa työtä, kun mä uskon aina jonkun muun aikatauluun, joka lopulta kusee täysin.

Mikä kusee siis ihan mestarillisesti on meidän laskusysteemiprojekti. Siitä on nyt vuosi kun kesäkuussa en melkein uskaltanut ottaa yhtä päivää vapaata, koska silloin oli niitä kursseja missä mun piti olla. Nyt oon monta kertaa valmistellut helkatinmoisen määrän dokumentteja ja suunnitelmia sen projektin eteen, ja nyt se on siirretty lokakuulle, ehkä. Ihan naurettavaa. Ihan huijausta tääkin.

Saksalaisen kirjanpitäjä Marcuksen kanssa mulla olikin vintillä sen huoneessa avartava keskustelu juuri tästä projektista. Sen persoonasta avautuu sellanen aika kyyninen kuva vähitellen. Ei kovin valoisa. Ja lakoninen, eli rauhallisena pessimismissään. Aiheena oli aspektit siitä, millä eri tavoilla voi saada potkut osallistuttuaan pitkään ja isoon projektiin. Me ollaan molemmat isossa projektissa.

Näin se menee: Automaatio tulee, mutta ensin on hitokseen tuplatöitä, vaihetta jolloin vanha sekä uusi systeemi pitää pitää pyörimässä yhtaikaa. Ken automaatioon uskoo, näkee sitten sen tuloksen ehkä joskus, että uusi systeemi, jota on auttanut rakentamaan ja käynnistymään, korvaa muutaman työntekijän. Kiitokseksi voikin saada potkut, kun panosta ei enää tarvita.

Tosin käytännössä en ole hirveästi nähnyt sellaista automaation implementaatiota, joka oikeasti tekisi yhdenkään työntekijän turhaksi. Systeemiä pitää aina hoitaa ja syöttää manuaalisesti tai paijata sen ongemia ja selvittää sen ryppyilyjä. Yleensä sen hoivaamiseen tarvitaan yhtä monta työtuntia kuin entiseen maailmaan, jossa täytettiin lista käsin.

Mutta Marcuksella oli vielä erilainen visio, miten voi saada potkut. Että omistautuu kuukausikaupalla projektin erikoisvaatimuksille ja sillaikaa joku muu hoitaa sun työt puolinaisesti, tai kukaan ei hoida sun töitä. Projektin jälkeen olet palaamassa alkuperäiseen työnkuvaasi ja sulle sanotaan, että ”jaahas, nyt olit niin paljon poissa arkitöistäsi ja kukaan ei näköjään kaivannut sua eikä haitannut mitään, että se työpanos puuttui, joten taidatkin olla ylimääräinen. Heippa vaan.” Varmasti tällainenkin argumentti on ollut jossain firmassa käytössä.

Kaiken suunnitellun työn lisäksi kaikkea pikkutehtävää tulvii, reception soittaa ja haluaa uusia katalogeja ja posti meilaa että siellä on paketteja, mutta mun prio olisi kuukauden työtuntilistat ja kaikki laskut, joita tulvii myös joka tuutista yhtaikaa. Kun järjestelen kopiopaperitilauksen paketteja hyllyyn, huomaan olevani jokapaikanhöylä. Ei se sinällään huono ole, mutta joskus on kaikki tekeminen yhtaikaa niskassa ja se on liikaa. Ja siihen päälle tietokoneen eri järjestelmät hajoaa, en pääse kirjautumaan Webnowiin ja OMN ei käynnisty, koska Java tai joku. Nämäkin sitten kommunikoin ja hoidan kuntoon siinä välissä.

Alihankkijalla oli tulvinut ukkossateessa vettä kellariin, ei o helppoo niilläkään. Palvelin ja data kastui tai sit ei kastunut.

Vastapainona on sitten helmiä kuten tämä väärinkäsitys: Yksi kaveri oli pari viikkoa lomalla, ilmestyi takaisin ja näin heti, että se oli saanut paljon aurinkoa naamaan. Kuvittelin, että se on ollut jossain perus-Mallorcalla, Välimerellä tai Loma Roomassa, mitä näitä nyt on. Ihan sen naaman värin takia huikkasin sille, nämä kuvat mielessäni: ”Hei, ootsä ollu etelässä?” Ja Roy vastaa säteillen: ”Joo, Valkenburgissa!” Ahahahaa, meidän läänin eteläosa olikin sen etelä, tästä 70 kilsaa alaspäin. No etelä sekin. Ja oli sielläkin näköjään aurinkoa. ”Istuin terassilla koko ajan. Oli hauskaa.” Okei.

Ja:
Kuulen, kun kaksi lähes kaljua miestä juttelee keskenään, toisella millin ja toisella puolen millin hiukset:
- Ja sä tuut heti sössimään tän stuidun projektia kun mentori on hetken poissa?
- En mä mitään sössi. Ja stuidu on, että sama se kuha joku kalju tyyppi selittää jotain. (Stuidu nauraa.)
- Jaa kalju, no mun tukkaan verrattuna sä oot kyllä Jimi Hendrix.

Jutun viherkuvat ovat työpaikan sisäpihalta, jossa on kalalammikko. Yhtenä päivänä voisin ihastella, mikä hieno keidas, mutta toisena päivänä ärsyttää määrättömästi se politiikka, että tupakoijille annetaan tämä sisäpiha tupruttelupaikaksi, niinku palkinnoksi, ja mitä on ei-tupakoitsijoilla, ei mitään. Ei tupakkataukoa eikä taukopaikkaa. Saa kävellä ympäri parkkipaikkaa ehkä.

"What a difference a day makes." Fiilikset vaihtelee ja siksi väliin tällainen rehellinen postaus, vaikka yleensä etsin asioista positiiviset puolet. Elämä on laiffii jne.

Ei kotityöt tekemällä lopu

Minulla on ollut hirveän kaoottinen, häiritsevän sekava olo pari viime päivää. Olen taistellut teknisten ongelmien kanssa ja ollut pyörällä päästäni. Kadottanut rauhan editoida tekstejäni. Keskittymiskyky on poissa; mutta toisaalta myös maailman antamat keskittymismahdollisuudet. Aina tunkee tuutista jotain, mikä vaatii huomiota.

Minulla on ollut myös joku kirjoituskieltäytyminen. Aina kun halusin ja aioin tehdä muistiinpanoja päiväkirjaan ja muokata blogia, selaankin vain nettiä tai luen kirjaa tai lehteä tai katson telkkaria koko illan. On kuin joku tulppa, eli kyllä sinne taakse kertyy, ja ajatuksiin, vaikka mitä aihetta, mutta en laske niitä ulos. Mutta jossain vaiheessa siitä nousee hätä, kun on paljon matksua mielessä eikä ole ilmaissut sitä. Tulva nousee korkin takana.

Toisaalta viikonloppu täyttyykin niin helpolla sälästä. On vaikka jatkuvasti se tilanne, että melkein meinasin ruveta kirjotushommiin, mutta totesin, että okei, minulla on 20 minuuttia aikaa ja sitten lähdetään taas seuraavaan velvoitteeseen. Kauppaan tai kylään.

Viikonloput vilahtelevat ohi ja vaikka ei pitänyt olla mitään tekemistä, niin olihan sitä: kaupassa käynti, kokkaus, tiskaus, pyykki, puutarha katastrofaalisessa kunnossa ja sen kunnostaminen, kiipesin katolle, leikkasin villiviiniä ja murattia. Oli pakko poistaa metrisiä rikkaruohoja, istuttaa ruukkulaventeli maahan jos se pärjäisi siinä paahteisessa kohdassa, ja pakko antaa vihdoin letkulla vettä koko pihaan. Kuivuus ja helle on tappanut paljon vuohenputkea, mutta en halunnut, että viralliset kasvini alkavat kuolla saharamaisiin olosuhteisiin.

Sitten oli pakko kisutella kissaa, joka on nyt ottanut virallisen makuupaikan meidän etupihasta. Kissa has approved. Se on varmistanut, varjossa maaten, ylös katsoen, meiltä, että ”saanhan mä maata tässä”. Oltiin, että chill vaan, ei tartte lähteä mihinkään pakoon. Sitten se jäi siihen nukkumaan. Sillä on ainakin 3 eri petipaikkaa etupihan puskien alla. Juu, kissa makaa myös keskellä kukkia lytäten ne. Tietysti.

Sitten piti leipoa siemennäkkäriä, jotta sitä olisi lisukkeena silloin kun haluan tehdä lohikeiton viikolla. Kirjoitin reseptin aineet ylös kauppalistaan. Kahdella kaupalla on lohitarjous ja epämääräiset pakkauskoot, mutta vertauksen tuloksena yhdellä on tarjouskilohinta 19,90 ja toisella 19,96. Onpas siinä eroa ja varsinainen hintakartelli, täh. Ja sitten piti tehdä kalkinpoisto kahvikoneeseen, koska se alkoi tiputella vettä vääristä paikoista. Silittämistäkin olisi. Ja Hollannin naisten jalkapallon MM-finaali.

Aamulla ennen kuin ehdin edes alakertaan, olen jo jumittunut yläkertaan tekemään tuhannen tointa. Jahas, pyykkikori on täynnä, pitäiskö pestä. Pusero on saumasta revennyt, valmistele ompelu. Ai niin, juliste putosi ovesta, nypi irti vanhat sinitarrat ovesta ja paperista ja muista hakea uusia alakerrasta. Peili on tahrakas, pyyhi kostealla. Housuihin tuli eilen tahra, pese heti lavuaarissa.

Heti alakertaan tultua: Jaa, mun kengät on vielä lattialla. Palauta vaatekaappiin. Laukku laukkukoukkuun vaatekaappiin. Miehen nenäliinapaketti nenäliinalaatikkoon. Täältä pitää poistaa silitetyt paidat, silityslauta ja -rauta ja viedä ne yläkertaan. Ai aamupalakin piti joskus syödä.

Tämä on vanha ongelma, ikuisesti toistuva. Hommia riittää ihan mielikuvituksellisilta aloilta, pyytämättä. Tässä joku entisen ajan muistiinpano ihan samaa settiä joltain vuodelta:

”Mies kun kerran lähtee kylille niin ei tule enää ollenkaan takaisin. Tai lähtee rellestämään peräkärryn kanssa, että ’joo kaks kertaa ajetaan edes takas ja ihan nopeasti ne saa raahattua, lyhyt matka autolle’. Siitä on nyt 6 tuntia kun se sanoi tulevansa ihan kohta takaisin. Nyt olen jo leikannut tukkanikin ja kohta teen vielä pashan kostoksi, jos ei sitä ala kuulua.

Suoritus. Otin tipuilta munat pois. Annoin niille vettä ja ruokaa ja kurkkua. Leikkasin ulkokukista sateessa mädäntyneet nuput pois. Tsekkasin rikkaruohot ja siirsin muratinoksan. Suoristin vinon linnunpöntön. Lakaisin. Poistin kuivuneita lehtiä kasvien seasta. Tyhjensin ulkovaraston ja heitin kukkaruukkuja pois. Järjestin tavarat takaisin. Löysin maaleja ulkopenkin paikkaukseen. Pesin ulkopenkit ja kierrätysjätelaatikon vihreästä mössöstä. Myrkytin potentiaaliset muurahaispesät talon seinällä. Siistin kylppärin silikonisauman reunat pikkutarkasti veitsillä kuunnellen Eppu Normaalia. Imuroin raput ja yläkerran. Kävin suihkussa.

Nyt tulee pimeä ja toi ei vieläkään tule.

No tuli se.”

Niin. Laiska töitään luettelee, sano suomalainen. Tai tämä:

”Luulen, että vapaapäivänä voisi kirjoittaa, muttei voi. Ostos, silitys, kokkaus, pyykki, siivous. Ylipäätään koko ajan pitäisi tehdä jotain velvollisuutta. Mitä mä luulin koko ajan tekeväni? Kuuntelevani kaikki Mari Boinet läpi? Värjääväni tukan? Kirjoittavani kirjan? Uudelleenasentavani tietokoneen? Tekeväni koko ajan vatsajumppaa? Hennatatuoivani? Asentavani puhelimen ja kovalevyn? Haravoivani etupihan?

Mikä näistä on pakko? Ei mikään. Tukka ärsyttää. Tietokone ärsyttää. Etupiha ärsyttää.

Niin hitosti suunnitelmia ja niin vähän aikaa. Hyviä ideoita, mutta milloin ne tekee. Topin huovutus, hameen ompeleminen, patsaan maalaus, kaapin maalaus, valokuvakirjojen teko, kirjojen luku, lehtien luku, musiikin kuuntelu, meditointi, jumppa, pihakasvien istutus, siivous, tipujen oksien vaihto, veroilmoitus, kaihdinten ja ikkunoiden pesu, suihkunurkan laattojen uudelleensaumaus, ruokavalion ja ostosten suunnittelu. Ja useiden kuvataideteosten luominen. Nyt tulee joku sähköputkimies ja ei olekaan 8 h omaa aikaa, vaan 4.”

Ihan oikeasti en ymmärrä, miten joku voi sanoa, että on tylsää ja liikaa aikaa. Yksissä taannoisissa töissä rouvat päivittelivät keskenään, kuinka tylsää on olla kotona odottamassa uusien pätkätöiden alkua. Että ”mitä mä teen koko päivän, kun siivosin jo kaapitkin - siivoan ne taas uudestaan vai?” Voi pojat, maailma on ihan täynnä tekemistä. Ihan täynnä.