Antwerpenin terdeillä pyörimässä

Antwerpen, miksi Antwerpen. Se oli listalla. En ole nähnyt sitä stadia koskaan. Flaaminkielisen Belgian pääkaupunki. Yli puoli miljoonaa asukasta. Mies on ollut siellä nuorena ja kehunut, että siellä on mukavaa ja pitäisi käydä. Vanhassa kaupungissa siis.

Itse tunsin vain nämä: siellä on valtava kontti- ja teollisuussatama, josta pääsee salmea pitkin Pohjanmerelle. Antwerpenin kehätie on ollut usein moottoritien reittinä, kun on pitänyt päästä Hollannin kaakkoisosista tai Saksasta Hollannin Zeelandin hiekkarannoille rantalomalle. Geometrisena viivana on ollut kätevämpää koukata Belgian kautta.

Antwerpenin kehätie on vähän pelottava, ruuhkainen ja kaoottinen, monta kaistaa, joita pitää vaihdella ja monta liittymää, jotka pitää tajuta. Kehätien vieressä näkyy korkeita, suuria, vanhoja elementtikerrostaloja, jotka aiheuttavat urbaanin dystopian kylmiä väreitä. Siinä kohdassa suurkaupunki ei ole lainkaan söpö tai kutsuva.

Antwerpenin kehätietä.

Yhteensä Belgiassa on mukavaa ja isossa kaupungissa helppoa löytää kaikenlaisia ruokapaikkoja. Antwerpenissä myös onneksi puhutaan flaamia, niin ei tarvitse taistella sen ranskan kanssa ollenkaan. Sinänsä kätevää, että kun on oppinut hollannin, saa kaupan päälle toisenkin kielen, flaamin. Tosin kaikkia murteita ja kaikkia sanoja siitä ei heti ymmärrä.

Kahden tunnin automatka. ”Ollaanko jo Belgiassa? Näyttää Belgialta.” Ja pelkkää tyhjää peltoa. Ei, on vasta Hollannin seutukyltti ”De Groote Heide” - Suuri Nummi. Ensin pelto ja sitten nummi. Jossa ei myöskään tapahdu mitään. Tämä ristiriita, kun mielikuvissa on ruuhkainen, tiheään asuttu, tungosta täynnä oleva Keski-Eurooppa, ja totuus on: ”Suuri Nummi”. - ”Ai kato, tuolla on lehmä.”

Belgia-vitsit. Mies: ”Jee mennään Belgiaan, mennään Plopsalandiin!” No monet hollantilaiset perheet menevätkin sinne, teemahuvipuistoon. Se Plopsa on vissiin sellainen menninkäinen, jolla on punainen myssy. 

Kissataide, ei Plopsa.

Raja. Hyvä asfaltti. Ihan järkytys huomata, että Belgian reikäisiä moottoriteitä on päällystetty uudestaan eikä rajan kohdallakaan huomaa edes saumaa. Mies: ”Ei hitto, ne ovat poistaneet sen kumpareen rajalta!” Se oli klassinen Belgiaan tulon merkki kun auto hytkyy ja alkaa betonilaattatie. Myös klassikkovitsi on ollut Saksassakin, että ”Belgiassa ei ole rahaa kunnostaa teitä, mutta moottoritiet on sentään valaistu, jotta pystyy varomaan niitä kuoppia”.

Antwerpenin kehätie ei ole koskaan hauska. Niin monta kaistaa, ja rekkojen välissä yrität vaihtaa. Ja liikennemerkki: ”Huom. vasemmalta tulee liittyviä kaistoja”. Tai navigaattori: ”Poistu seuraavasta liittymästä... vasemmalle.” Täh, vasemmalle. Mahdollista vain Belgiassa.

No päästiin kaupunkiin, löydettiin hotellille ja siitä kulman takana pysäköintihalliin, joka laskeutui kellariin pari kerrosta. Autopaikat olivat osin puolikerroksen kattopalkin alla, joten kehotettiin pysäköimään nokka edellä ja tunkemaan se nenä sinne matalaan tilaan. Aika belgialaista improvisaatiota.

Hotellilla respan mies kertoi, että antaa alennusta parkkihallista hotellin vieraille. Rei’itti kortin ja sanoi, että ”näillä säästyneillä euroilla voitte juoda yhdet oluet enemmän kaupungilla.”

Perushotelli, 4. kerros ja näkymä takapihalle ja saman parkkihallin kattokerrokseen, jossa ihmiset pysäköivät autoja. Aika lämmin huoneessa. Yksi ilta kokeilin laittaa ilmastoinnin päälle, mutta vartin hurinan jälkeen se alkoi pitää hirveää kurlutusta, kuulosti siltä kuin heti sen ritilän takana olisi 10 litraa vettä valmiina tulemaan aukosta ulos. Hyh, pelästyin niin etten uskaltanut enää käynnistää sitä.

Aamupala toimi onneksi buffettina, kunhan käytti suusuojusta aina kulkiessaan. Aamupalahuoneessa Toots Thielemans maalauksessa, Belgian kuuluisa huuliharpunsoittaja, joka seniori-ikäsenä vielä piti jazzkonsertteja.

Toots Thielemans.

Tulipa käveltyä, kun sahattiin hotellilta aina keskustaan. Aika monimutkaiset kadut ja monia vaihtoehtoisia kujia ja kaarevia katuja ja paljon risteyksiä. Vilkkaiden katujen varrella pikku terasseja ja putiikkeja, toisten katujen varrella ei mitään yrityksiä, vaan ihan vaan asuintaloja ja jalkakäytävät tyhjät läpikulkemiseen.

Sarjakuvakauppa tuli vastaan, jossa oli Tintti-hahmoja; Belgia on tunnettu monista sarjakuvapiirtäjistäänkin. Kahdessakin museossa oli tilapäinen Suske en Wiske -näyttely, ne albumit on piirtänyt antwerpeniläinen Willy Vandersteen. En tiennytkään, että niitä on julkaistu suomeksi nimellä Anu ja Antti.

Belgian charmia, olihan niitä koristeltuja julkisivuja, vanhoja kivitaloja, krumeluureja. Ratikat ajoivat, osa oli moderneja matalalattiaisia ja osa aika vanhan oloisia. Löytyi mukavia aukioita, Groeneplaatsilla oli paljon ravintoloita vierekkäin ja otettiin siinä lounas. Juustosnäkkilajitelma oli kiva. 

Blondi Lucie -olut ja holiton mojito.

Kujalla oli hauskan näköinen italialaisravintola ruutupöytäliinoin pitkin katua erikoisten tunnelmallisten kivitalojen kulmauksessa; toisessa kulmassa oli kreikkalainen taverna, joka oli laittanut siniset tuolit ja pikkupöydät ulos ihan kuin Kreikan kylässä ikään. Jopa australialaisia baareja löytyi, joku jätski-vohveli-ketju. Olisi ollut intialaista ja thaimaalaista.

Ne tyypilliset Belgian kaupat löytyivät: olutliike ja suklaapuodit. 

Konvehtitiski täytyy tarkastaa.

Raatihuoneentorilla oli rivi kaikkein tyypillisimpiä arvotaloja harmaasta kivestä, kultaisia figuureja katon harjalla. 

Korkea katedraalin torni oli remontissa rakennustelineiden alla, samoin kaupungin vanhin linnoitus Het Steen oli työmaana aitojen takana, 1100-luvun oikea pyöreätorninen ritarilinna veden äärellä.

Taidetta katedraalin vieressä.

Linna Het Steen.

Joen rannalla oli näköalatasanne, edestä meni lauttoja ja vesibusseja Scheldeä pitkin, siinä seisoi maailmanpyörä, ja jossain kohtaa olisi ollut täälläkin vanha joen alittava jalankulkutunneli (kuten Hampurissa ja Rotterdamissa). Mutta sen olin lukenut olevan kunnostustöiden alla myöskin nyt.

Lautta yli Schelden.

Illalla käytiin vielä Het Eilandjen alueella, joka tarkoittaa keskustan pohjoispuolella vanhoja satamamakasiineja ja laivahommia ja telakoita. Mies sai aktivoitua julkisten liikennevälineiden sovelluksesta ratikkalipun, jotta päästään sinne. 

Ratikka sinällään oli kätevä. Olin sen verran ottanut selvää etukäteen linjoista, että tiesin, mihin suuntaan ja mille pysäkille millä linjalla yritetään ajaa. Ihan oikein oli arvioitu, että se olisi ollut kävelymatkaksi liian pitkä. Vaihtiksena olisi ollut citypyöriä ja sähköpotkulautoja.

Kävelymatkalla telakka-alueella näkyi ”Bar Paniek” terasseineen. Hauska. Ensi kerralla menisin kyllä Bar Paniekiin. Vähän muraalitaidetta, joku puukärrytaidehäkkyrä, pari vanhaa laivaa, pitkät Maltan lipuissa seilaavat jokiristeilylaivat säilytyksessä pitkin laituria. Uusia tornitaloja asumiseen oli siellä alueella ja lisää rakennettiin.

Bar Paniek.

Paikallispanimon tiski ja kauppa.

Hotellin lähellä oli pieni kasvitieteellinen puutarha, vanhanaikaisesti ”Den Botaniek” ja uhkasin koko ajan viedä miehen sinne, jos se ei käyttäydy. ”Kostoks vien sut Botaniekiin.” Ja lopulta siellä käytiinkin. Kiva kun siellä oli kyltillä varustettuna virallisten kasvien rivissä vuohenputki. Pahin viholliseni kotipihassa. Vähän nauroin.

Viivyimme kaksi yötä eli keskimmäiselle päivälle sai suunniteltua oikein ohjelmasatsin. Kuljimme salaisen kapean sisäpihan kujan kautta, joka löytyy kartasta nimellä Vlaaikensgang. Siellä voi syödä ravintolan ulkopöydissäkin.

Vlaaikensgang-kuja.

Käytiin vesibussilla Sint Annan rannalla, mutta siellä oli paljon vähemmän actionia kuin luulin. Ei edes terassia, jossa olisi yhdet juomat saanut. Scheldessä ei saa uida, se on aivan liian voimakas, leveä ja virtaava. Eikä varjoa, vaan paahtava aurinko, taas. Luulin että heti aamulla kun mennään niin olisi okei lämpötila, mutta ei perhana, aurinko paahtoi ihan armotta helteisenä.

Paluulaivalla vaan heti takaisin. Kahville terassille ja sitten Red Star Line -museoon.

Waterbus, vesibussi.

Kaikilla järkevillä kahviloilla tulisi olla tarjolla kahvi+konvehtia -yhdistelmä.

Museo kertoi vanhasta purje- ja höyrylaivayhtiöstä, joka vuosikymmenien ajan kuljetti myös emigrantteja Amerikkaan. Koko Itä-Euroopasta tuli junilla siirtolaisia Antwerpeniin, jotka halusivat nousta laivaan ja matkustaa uuteen elämään. 

Näissä satamataloissa oli tuhansittain jonotettu terveystarkastuksiin ja desinfiointiin. Yhdysvallat halusi vain terveitä siirtolaisia ilman kulkutauteja, joten kaikki kävivät lääkärintarkastuksen ja olivat tunnin suihkussa ja desinfioitiin kauheilla haisevilla kemikaaleilla, että syöpäläiset varmasti kuolevat, ja matkalaisten tavarat ja vaatteet höyrytettiin isoissa tankeissa sillä aikaa. 

Vain jos kaikki paperit ja terveys olivat kunnossa, pääsi laivaan ja kolmen viikon matkalle Atlantin yli, kolmannessa luokassa, ahtaissa makuusaleissa alhaalla, köyhäinkuljetuksessa. Jos joutui odottamaan kaiken järjestymistä, sitä varten Antwerpen oli täynnä siirtolaishotelleja ja niissä asuvia matkaajia.

Museoon kuului näköalatorni, jossa voi verrata vanhan ajan kuvia nykynäkymään.

Joskus oli samassa Atlantinlaivassa ykkös- ja kakkosluokan rikkaat posliiniastioineen, jazzkonsertteineen ja hienoine illallisineen ja samalla alakansilla köyhät, jotka saivat kauhallisen epämääräistä murkinaa kippoonsa eivätkä päässeet ulkokansille kuin harvoin.

Laivayhtiön laivoilla oli ollut nimiä kuten Finland ja Lapland yllättäen. Belgenland oli myös hauska, ”Belgianmaa”. Myöhemmin laivat tekivät maailmanympärysristeilyjä rikkaille, neljä kuukautta pitkin mantereita. 

Höyrylaiva Lapland.

Höyrylaiva Finland.

Matka-arkku Belgenland-laivalta.

Sitten seiskaratikalla etelään, mies onnistui varaamaan panimokäynnin De Koninckiin. Terassi tiilitalon sisäpihalla ja ovella kolmimetrinen olutpullo valokuvauskohteena. 

"Kaupunkipanimo De Koninck"

Virtuaalinen kierros, ihan itse sai kulkea portista ja käydä huoneesta toiseen, missä pyöri lyhyitä filmejä. Historiaa ja oluen valmistusta viihdyttävästi. Lopuksi näki sisäikkunoista panimosaliin, jossa oli korkeat tankit.

Olut-experience.

Nälkä ja ruoka-aika; sadekuuro alkoi uhata. Keskustassa mentiin kadunkulman isoon italialaiseen. Naureskelimme, kun omistaja huuteli keittiöön hektisesti ja järjesteli asioita kliseisen italialaisesti. Sitten alkoikin sataa ja istuimme täyskatoksen alla mukavasti. Sade loppui, sitten vielä erikoiskahvit eri terassilla. Siinä se päivä.

Tultiinkin Italiaan.

Glitterperhosia aukiolla.

Viimeisenä päivänä kirjauduimme ulos hotellista ja pakkasimme auton ja kävimme vielä kävellen Meir-ostoskadulla. Oli kaikenlaista kauppaa ja merkkiputiikkia ja törmäsimme kultaiseen ostoskeskukseen. Holvikaarit ja ornamentit, kullatut kipsihahmot ja viinirypäletertut pitkin seiniä, eri kauppoja tiskeineen pitkin hallia ja kahvila päädyssä. Valtava flamingo koristeena.

Ostoskeskus Belgian tyyliin.

Monipuolinen kesälomareissu. Virkistää nähdä kaikkea erilaista.

Belgiassa: Söpö Leuven

Belgia käyty, Leuven. Olipa mukava sekin. Meiltä oli autolla matkaa vajaa kaksi tuntia.

Kyllä sen näki siinä taas moottoritietä ajaessa, että Belgia on aika vehreä ja metsäinen. Ja kukkulainen. On niin nättiä, kun näkyy kyliä laaksoissa kirkontorneineen ja taloja piiloutuu mäenrinteen taakse ja joku kylä on ylhäällä rinteen päällä horisontissa. Se on tunnelmallista tasaiseen Hollantiin verrattuna.

Tuntuu, että Belgian kaupungeissa on aina jotkut mielettömät katedraalit ja kaupungintalot jotain barokki- tai goottityyliä keskustassa. Kapeat keskiaikaiset kujat, mukulakiveykset, kivitalot, tiilitalot porrastettuine katonreunoineen, julkisivukoristukset, mukavat ravintolakadut, kahvilaterassit. Gent oli valtavan hieno myös tänä keväänä (tässä kuvat ja jutut Gentistä). Ja Brugge, jossa on aiemmin käyty.

Leuvenin raatihuone.

Täällä oli tällainen pitkä ja kapea Muntstraat aivan täynnään eri tyylisiä ravintoloita vieri vieressä.

Kävelykeskusta on Leuvenissäkin mukavasti rauhoitettu autoilta. Tosin keskellä aukiota saattaa tulla olan takaa salaa sähköllä käyvä hipihiljainen hybridibussi. Ohoh. Kannattaa katsoa, ettei jää alle.

Yhdellä kadunpätkällä oli torikojuja jonossa. Portugalilaisia pastel de nata -leivonnaisia ja paellaa tarjolla. Toisessa kojussa crepes, kolmannessa salamityylisiä maustettuja makkaroita, neljännessä oliiveja eri marinadeissa ja kuivahedelmiä, viidennessä juustokiekkoja. Oli söpö kukkanmyyjän koju
myös.

Yksi mies myi hämmästyttävästi eri lajeja tuoreita metsäsieniä, kekoina pöydällä. Ei kyllä meillä Hollannissa näy näin monia lajeja eikä erikoistuneita sienten myyjiä. En tiedä, ehkä nämäkin tatit olivat viljeltyjä?

Nimenomaan luin juuri artikkelin, jossa kerrotaan, mitä Hollannissa saa poimia luonnosta. No ei oikein mitään. Juuri ja juuri pari käpyä, jos metsänhoitaja joustaa eikä siitä suutu. Sieniä ei saa katkoa ja kerätä, vaan niiden pitää antaa levittää itiöitään ja lisääntyä rauhassa. Metsän antimien poimimisesta voi Hollannissa saada 4000 euron sakon tai jopa vankeutta. Joten älä missään nimessä yritä sienestää. En tiedä, onko Belgiassa sama sääntö. Hollannissa on jo riski hakea kourallinen sammalta askarteluun, jos poliisi näkee. Niin harvassa ovat metsät verrattuna Suomeen, että niistä on kova huoli.

Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että oksia ja risuja saa ottaa, jos ne ovat jo irrallisia eli pudonneet maahan kuolleina tai metsänhoidon yhteydessä katkottu irti puusta ja jätetty pinoon. Sellaisia irto-oksia, jotka ovat vielä tuoreita, olemme hakeneet kerran vuodessa orsiksi seeprapeippojemme häkkiin.

Upea linnatalo…

…jonka alakerrassa on arkisen halpiskemikalio-krääsäketjun kauppa.

Täällä Leuvenissä näki myös jotenkin, että tämäkin on yliopistokaupunki. Nuorisoa oli paljon, kansainvälisiä nuoria oli paljon, ja trendikkäitä ruokaloita ja ravintoloiden mainostamia opiskelijatarjouksia paljon.

Opiskelijanuoriso aina aiheuttaa sen, että kaupungissa ei myydä pelkästään kaljaa ja perinnemakkaraa, vaan sushia, thaimaalaista, vegaania, poke bowleja ja luksushodareita, eli kaikki maailman tämän hetken kuumimmat ruokasuuntaukset.

Kävimme myös luksushodarilla hipsteripartaisten hipsterien joukossa. Hauska rosoinen tila. Paikan nimi oli ”Würst” ja kaikkeen oli laitettu vitsiksi umlautit, myös sanoihin joihin ne eivät kuulu, saksalaisen tunnelman luomiseksi. Hot dogista oli väännetty ranskalaisin vaikuttein luksushodari ranska-englanniksi eli ”haute dog”.

Mutta näkyi kaupungissa myös muutama chocolaterie ja simpukoita myyvä ravintola, eli Belgian perusperinteet.

Ei Belgiaa ilman ranskanperunoita.

Tässä mainostetaan sinisimpukkapataa.

”Tekeekö mieli suklaata?” No älä nyt sellaista kysy.

Moottoritiellä takaisin ajaessa näkyi Brysseliin laskeutuvia lentokoneita. Leuven on vain parinkymmenen kilometrin päässä Brysselistä. Sieltä lähestyi taas yksi valot päällä meitä vastaan… ja kännykän Flightradar kertoi, että se oli Finnair tulossa Helsingistä.

Aina kun näen näitä Beneluxin tuulimyllypropelleja, laulan Ultra Bran kappaletta ”Pieniä ilmiöitä”: ”Jossain kaupungissa on maailma näytteillä. Mitä täällä on? Aina samoja pieniä ilmiöitä, eikä vieläkään tuulivoimaa.” Mutta nykyään sekin on vähitellen tulossa Suomeenkin.