torstai 30. toukokuuta 2019

Pinkki tai vihreä tukka – kaikki hiuskokeiluni

Heh, minusta tuli kampaamon koekaniini. Viimeksi salongissa käydessäni kampaajani oli itsekseen valmistautunut ja kokeillut sinisten ja vihreiden suortuvien pastellisävyttämistä testikokoelmansa puitteissa. Halusinkin kokeilla vielä sinivihreää. Että on kaikki mahdollisuudet käyty läpi, joita heidän purkeistaan löytyy.

Useat paikalla olevat kampaajat olivat kiinnostuneita, millainen suortuvatestistä oli tullut ja mitä minulle nyt sitten laitetaan, ja halusivat seurata, millainen se on lopulta livenä.

Kampaajani selitti sutiessaan, että ”en mä tätä jokaiselle uskaltaisi kokeilla näin, että joo, teen tätä sävyä ekaa kertaa enkä ole varma lopputuloksesta. Mutta tiedän, että sulle saa laittaa.”

Vahvistin, että haluan itsekin nähdä kaikki variaatiot. Ja että olen tyytyväinen, tulkoon mikä tulee, pääasia että on väriä. Ja tukkahan on uusiutuva luonnonvara, niin että jos tulee kamala, ongelma ratkaisee itsensä parin viikon kuluessa haalistumalla tai kasvamalla. No, tämä vihertävä oli lopulta turkoosin tapainen, enemmänkin sininen.


Sävytystä ei laiteta koko tukkaan, vaan päälle pidempään osioon, jota on ensin vaalennettu ja jossa sävyt näkyvät siksi hyvin. Ja koska kyseessä ovat vain raidat ja osa hiuksista, käsittely pysyy kohtuuhinnoissa. Muuten en realistisesti jaksaisi maksaa väreistä säännöllisen pysyvästi, jos niihin menisi paljon tätä enemmän hynää.

Joka toisella käynnillä vaalennus tehdään uudestaan, ja jokaisella kerralla leikataan ja laitetaan sävyä.

Tajusin, että nyt on jonkinlainen päätepysäkki saavutettu, tavoite. On päästy villeihin värikokeiluihin. Minähän halusin elämääni väriä. Minulla oli jo hyvän aikaa sitten toive, että  olisipa kiva, jos saisinkin vielä värillisen tukan jollain keinolla.

Nyt ne keinot on löydetty. Se oli oikein sellainen pitkä matka ja kehitys yhdessä hyvän kampaajan kanssa. Tämä hiusmalli, plus siihen kuuluva jonkinlainen väri, sykähdyttää ja koskettaa jotenkin oikeaa sisintäni.

Kampaajan pastelliväripaletti alkaakin nyt olla testattu läpeensä. Violetti näyttää jossain valossa lähinnä harmaalta ja kuluu näkymättömiin jo parissa päivässä. Ei oikein kannata. Vaaleanpunainen on ihan hauska ja pysyy yli viikon jollain tapaa punertavana. Ja sinivihreä on ihan mukava myös ja pysyy ainakin viikon näkyvänä. Varsinaisen sinisen voisi vielä kokeilla. Kuulemma sävy ”jeans” ei näyttänyt kovin kivalta heidän testauksessaan, mutta ”lovely blue” voisi olla hyvä.

Mitä reippaammin päällishiuksia on vaalennettu, sitä tehokkaammin värit näkyvät ja sitä tyytyväisempi olen ollut.

Juu ei. Tässä oli vasta hyvin varovaisesti vaalennusta, ja sitten muka liila sävy, mutta näkyy korkeintaan pari harmaata haiventa.

Tässä on kunnon vaalennus taustana, mutta ei se liila nyt edelleenkään ole oikein liila.

Pinkkiä melko tummaan tukkaan, no joku viininpunainen tuli muutamaksi päiväksi.

Ja pinkkiä kunnollisen vaalennuksen päälle, nyt on hyvä. Saa näkyä.
Sinivihreä ulko-olosuhteissa.
On ollut pitkä ja kivinen tie päästä siihen tilanteeseen, että minulla on sekä sopiva kampaus että väriä hiuksissa. Kaikenlaista on historiassa kokeiltu.

Nuorena blondeerasin ja värjäsin kuontaloni kampaajalla kokonaisuudessaan pari kertaa, mutta siihen loppuikin jo taas sekä opiskelijabudjetti että into panostaa asiaan, ja väri kasvoi ulos lyhyestä mallista parin kuukauden sisällä. Tukasta tuli taas perustylsänruskea ja liian pitkä.

Selväksi kävi siinä saman tien, että jos haluaa lyhyessä tukassa pitää kokonaisuudessaan jonkun kirkkaan värin, sitä täytyisi olla yhtenään blondaamassa ja värjäämässä uudestaan, koska ne muutamat sentit kasvavat pois muutamassa viikossa. Ja että se maksaisi omaisuuden, koska koko pään vaalennus ja värjäys nyt on aika kallista lystiä kampaajalla. Eikä innostanut itse läträillä vetyperoksidilla kotioloissa.

Asiahan olisi ollut helppo nakki tehdä koti-kestovärisetillä, jos olisin koskaan halunnut mustaa tai tummanruskeaa, mutta kun en halunnut. Kun puhun väreistä, puhun sellaisista oikeista väreistä, joita on niinku sateenkaaressa.

Pitkät hiuksetkin on koettu ja nähty, eikä se koskaan ollut mikään suuri menestys eikä ansio ulkonäölleni. Vähäsen vuosituhannen vaihteen jälkeen annoin pitkälle tukalle tietoisen viimeisen mahdollisuuden olla kiva, eikä se ollut. Katsoin silloin keränneeni lopullisesti tarpeeksi todisteita siihen, että viihdyn parhaiten lyhyissä hiuksissa.

Niin siis. Tässä on varmasti äiti hiki päässä taivuttanut latvoja piippiraudalla, jotta ne pysyvät hieman kaarevina edes valokuvasekunnin ajan. Muutoin: piikkisuora.

Hahaha, tässä on takatukkaa ja PEHMENNYS eli sen ajan lievä permis. Kuohkea on.

Ja sitten taas suora matto kokeilussa yläasteella.

Ainoa toimiva kotituote, jota olen tyytyväisenä käyttänyt, on ollut saksalaisen luontaistuotekaupan hennapulveri (Logonan sävy Flammenrot eli Liekinpunainen, joka oli kylläkin oranssi). Mössöpuuron piti tosin hankalasti vaikuttaa yli tunti, muovipussi päässä muhien, mutta väri pysyikin sitten paikallaan kuin ammattilaisen tekoset konsanaan ja lähti vain kulumalla, siis kasvamalla ulos juurista saakka. Hennaväri oli kuin todellinen kestoväri, ei haalistunut yhtään mihinkään, näkyi selkeästi ilman edeltävää blondausta, ja sain sillä loihdittua mukavan oranssinruskean sävyn. Sillä mentiin aika pitkään.

Hennavärjäys vm. 2007

Pari vuotta sitten aloin taas haaveilla oikeista kirkkaista väreistä ja kokeilin kemikaliokaupan erilaisia sävytyksiä ja instantvärejä, jotka eivät onneksi paljon maksaneet, mutta eivät myöskään tuoneet tulosta. Ne eivät tarttuneet oman hiussävyni päälle ollenkaan. Ei näkynyt yhtään mitään, vaikka olisi sininen tai pinkki seissyt tunnin tukassa odottamassa. Oma perusvärini onkin vähitellen tummunut vuosien myötä.

Kokeilin jopa hiuksiin tarkoitettuja väriliituja, jotka olivat hirveää sössimistä. Ne kastellaan ja vedellään hiustupsuun. Mutta sävyjä sai tuskin näkyväksi ja sen jälkeen oli paljon enemmän väriä sormissa kuin hiuksissa.

Paras tulos tuli suihkepullosta, jonka tumma sininen näkyi tukassani joten kuten jo ennen kuin kampaaja keksi alkaa vaalentaa sitä.

Ahaa, jotain toivoa. Sininen töyhtö näkyy.

Olen todellakin kokenut omakohtaisesti todeksi sen, mitä monet suomalaiset sanovat: että suomalainen tukkalaatu eroaa useista ulkomaalaisista ja monet ulkomaiden kampaajat eivät osaa leikata, värjätä tai käsitellä sitä oikein. Jotkut etsivät asuinmaastaan suomalaisen kampaajan, jos sellainen sattuu olemaan olemassa.

Lähdin seikkailuun hollantilaisen kampaajan kanssa, joka vahvisti, että hiukseni ovat omituisen sileät, suorat ja ohuet yksittäisen haivenen tasolla, mutta kuitenkin runsaat määrältään. Se kuuluisa suomalainen hiuslaatu, bingo.

Malli alkoi muotoutua ja kampaaja oppi samalla itsekin lisää, kunnes hän ilahtuneena totesi, että ”alkaa vähitellen ymmärtää minun tukkaani”. Muutaman kerran sain vielä inttää, että vedä nyt vaan se niska ihan lyhyeksi, sen ei tarvitse olla ”naisellisen pitkä”. Olen aina inhonnut sellaista paksua mattoa ja sen tuntua niskassani. Pois vaan kaikki.

Kampaaja taisi kantaa huolta fiktiivisestä mieheni mielipiteestä, ettei lyhennetä liian radikaaliksi. Perinteisemmillä miehillä saattaisi kai olla valittamista, jos nainen kynitään kampaajalla liian rockhenkisesti. Löysimme yhteisen linjan ja luottamuksen, että olen ennen ollut puolipunkkarinkin oloinen lyhyin keltaisiksi värjätyin hiuksin ja uskallan olla kokeellinen. Ja ettei miestäni haittaa, vaikka olisin neonvihreä.

Tyyli kehittyi ja joku aika sitten tajusin vasta vähitellen, mitä se kampaaja on tehnyt viime kerrat. Nythän minulla alkaa olla sellainen malli, josta olen salaa haaveillut! Sehän alkaa näyttää todella hyvältä! Oikeasti hämmästyin peilistä, että oho vau. Tyyliä! Rock! Sellainen kova kovis-look! Lyhyt niska ja sivut, ja päällä pidempi fleda. Tykkään!



Pastellihuuhtelu haalistuu pois noin viikossa, mutta blondattu töyhtöosa toimii maalauspohjana kaikkina väliviikkoinakin. Voin laittaa siihen itse mitä tahansa väriä ja se näkyy hyvin. Minulla on siihen nyt kaksi vaihtoehtoista kotivärikonseptia.

Voin laittaa päivän kestävää suihkeväriä, jota sanon ”tukkagraffitiksi”. Värisuihkeella saan hyvin kirkkaan hot pink -pinkin, sädehtivän mintunvihreän tai tummahkon petrolinsinisen.

Suihkevärin kanssa ei vain saa joutua sateeseen, ei kertakaikkiaan saa. Vedessä se liukenee heti värinesteeksi, jota valuisi sitten pitkin naamaa, kaulaa ja vaatteita. Mutta sillä voi leikkiä ja laittaa joka päivä eri värin jos haluaa, tai olla ilman.


Ihan hyvä. Täytyy vähän katsoa, mihin suuntaan ja kohtaan suihkuttaa eniten.

Tässä kohtaa alkoi yllätyksellinen sade enkä uskaltanut mennä enää ulos.

Tai sitten laitan tuubista viikon tai kaksi pysyvän värjäyksen, jonka tekeminen kestää vain 20 minuuttia. Juuri löysin uutuustuotteita, kunnon kreisivärejä, kemikaliokaupasta ja ne toimivat yllättävän helposti ja pysyvästi. Löytyy violetti, sinivihreä ja pinkki.

Oikein uskottava violetti tulos tuubivärillä.

OHO. Hyvin näkyy.


Tämä olikin sitten näköjään tällainen tyhjentävä tukkaretrospektiivi ja sisälsi taatun yliannostuksen omakuvia. Ääh, nyt hengästyttää.

Ja sitten tukka mätsää kenkiin ja housuihin ja puseroon ja kaikkeen.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Sivistystä ja hupia nettivideoista – mitä katson tuubista?


Minusta tulee vielä hyvä teini! Katson kohta enemmän Youtubea kuin telkkaria, kuten uusi sukupolvi. Olen löytänyt sieltä hyvää viihdettä. Parhaassa tapauksessa opettavaista viihdettä.

Kuten Gen Takagin Suomi-sarja japanilaisnäkökulmasta; Suomen kulttuurin esittelyn jälkeen nuorukainen alkaa opetella virallisesti suomea ja vetää videonsa osin suomeksi. (Tässä yksi esimerkki sarjan alkupäästä.) Ja joku italialainen polyglotti siellä oli, joka puhuu täydellistä suomea ja selittää sen kielioppia ulkomaalaisille hyvin sivistyneesti (linkki). Ja venäläinen nuori poika Kirill, joka juttelee vilkkaasti suomeksi (linkki).

Sitten on musiikin tiimoilta reaktiovideoita, esim. sarja ”American reacts”, jossa partamies esittää mielipiteensä mm. eri maiden nykymusiikin lajeihin, myös Suomen musiikkivideoihin (linkki). Hän katsoo JVG:tä ja hänestä on hauskaa, kun suomeksi räpätään; hän on hevifani ja näkee ekaa kertaa elämässään Lordin ja Rasmuksen ja on ekstaasissa; hänelle soitetaan Sandstrorm ja hän tajuaa ekaa kertaa, että hänen nuorena radiosta kuulemansa hittibiisi on suomalainen. Ja Haloo Helsinki on hänen mielestään myös valtavan erikoinen ja laadukas. Että hyvin meni testi. Minäkään en tiennyt, kuinka cool on (oli) Haloo Helsinki.

Nämä ovat kaikki sellaista hyvän mielen telkkarishowta, paitsi etteivät ole telkkaria. Hauskoja ja rehellisiä ihmisiä kertomassa omalla tyylillään. Mielenkiintoista ja mukavaa.


Katsoin sellaista testiä, jossa amerikkalaisilta sidotaan silmät ja heille joku puhuu jotain eksoottista kieltä ja heidän pitää arvata, mitä. Ei o helppoo. Varsinkin kun ne natiivit möläyttelevät vain muutamanan harvan lyhyen lauseen. Siellä on sentään kuulijoina jonkun verran kielieksperttejäkin, mutta en minäkään ihan heti tunnistaisi mongoliaa, tagalogia tai jotain intiaanikielistä, vaikka sentään edes tiedän näiden kielten olemassaolosta. Mutta siellä oli myös flaami. Ei, ei ollut suomea.

Ja siellä on amerikkalaisia selittämässä: miten erilaiselta Amerikka näyttää sen jälkeen, kun on reissannut pitkin Eurooppaa hanttihommia tehden pari vuotta ja nähnyt monta maata. Tai mitkä ovat Hollannin edut ja huonot puolet ja kulttuurishokit, kun on tullut Amerikasta tänne asumaan.

Nainen tulee Amerikasta ja sanoo, että harvoja huonoja puolia Hollannissa on ihmisten aggressiivisuus autoliikenteessä, mm. ohi kiilaaminen ilman turvaväliä. Allekirjoitan. Se on ärsyttävää ja vaarallista, ja kiroilen sitä joka päivä.


Ja sitten on hollannin opiskelijoiden paneelikeskustelu, jossa eri maanosista tulleet kuvailevat Hollannin ruokakulttuuria. (Ensimmäinen reaktio käsitteeseen ”hollantilainen ruokakulttuuri”: räkänauru.) Ihan nappiin menivät kaikki kommentit. ”Van Goghin varhainen maalaus ’Perunansyöjät’ kuvaa Hollannin ruokakulttuuria ihan täysin.” ”Hollantilaiseen ateriaan kuuluu aina: kasa perunaa, joku lihaköntsä, ja kasa vihanneksia. Aina nämä kolme.” Ja muuten kaikki uppopaistetaan. Eikä paljon mausteta, on aika tylsää. Ja leivät; ”ravintolan lounasmenyy on vain täynnä erilaisia sanoja sämpylöille”. Monien hollantilaisten ainainen juustoleipä lounaaksi, ”kamoon, ei se ole lounas!”


Ihmetystä esim. eteläeurooppalaisten keskuudessa herättää kirjoittamaton sääntö, ettei muka voi syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä, vaan toisen on oltava leipä. Ja mitenkähän niin? Sen minäkin haluaisin tietää. Työpäivinä syön usein ruokalassa lämpimän lounaan ja todellakin syön kotona myös lämpimän ruoan. Eihän se ruoan lämpimyys sinällään sano mitään. Se majoneesileipä voi sisältää tuplasti kaloreita kohtuulliseen lämpimään lounaaseen verrattuna, josta saa vieläpä vihanneksia ja hieman tasapainoisemmat ravintoaineet kuin siitä valkoisesta leipäsiivusta.


Tässä linkissä on tuo ruokavideo. Keskustelu käydään englanniksi.

Samassa sarjassa puhutaan siitä, mikä eri maalaisille ensimmäisenä kiinnitti huomiota Hollannissa ja hollantilaisissa tavoissa; sen voi katsoa tästä.

Ja tässä ulkomaalaisten ajatuksia vapaudesta, yksilönvapaudesta, sananvapaudesta ja säännöistä hollantilaisessa kulttuurissa.

Minua kiinnostavia aiheita ovat aina kielitiede, kielten oppiminen ja eksoottiset kielet, ja tällainen kulttuuriantropologia ja psykologia, ihmisten kokemukset eri maista.

Ja löytyy tietysti kaikenmaalaisten opiskelijoiden ja reissaajien kulttuurishokkeja Suomessa oleskelusta. Täältä voi nyt tsekata tuntikausia sitä kuuluisaa teemaa: ”Mitäköhän ne ajattelee meistä?”

Ja oliko se oikein Ylen sarja, jossa vähemmistöpaneelit tai ihmisryhmät voivat oikaista käsityksiä? Oli, Yle Kioskin ”All x panel” kuten ”All autism panel”: Autistit, romanit, saamelaiset, venäläiset, tosi-tv-tähdet yms. vastaavat stereotyyppisiin väittämiin omasta viiteryhmästään. Asiaa. Todella hyvää ennakkoluulojen ravistelua ja älykästä keskustelua.

Tuubista löytää ihan mitä tahansa sieltä haluaa löytää. Jos etsii ala-arvoista, löytää ala-arvoista. Jos etsii sivistystä, sitäkin löytyy.


lauantai 25. toukokuuta 2019

Apteekin lääkeautomaatti – maailman ihmeitä

Tilasin uudet migreenilääkkeet. Puolessa vuodessa on vanha satsi mennyt. Se on kertakaikkinen pelastus. Pystyn elämään pitkälti normaalisti niin kauan kuin niitä piltsuja on saatavissa. Työpoissaolonikin ovat vähentyneet lähes nollaan, kun on näin hyvin sopivat mömmöt.

Luin, että Suomessa on ollut vaikeuksia eräiden triptaanien saatavuudessa, ja hinta noussut, mikä on todella ikävää. Onneksi ei ole vielä ollut frovatriptaanipulaa täällä. Saatavuusvaikeuksia muille lääkeaineille on kyllä Hollannissakin koettu viime vuosina.

Vain joillain kerroilla lääke ei auta kokonaan; mistä se sitten taas johtuukin. Silloin jää epämääräinen jämäpääkipu ja kirkas auringonvalo on ikävän tuntuista niin että ilahdun, kun illalla ukkospilvet tulevat vihdoin. Yöllä kääntyilen ja tunnen vihlovan kivun ohimolla. Aamulla seison auton kanssa liikennevaloissa ja mietin, että olisi niin kivaa kokea vihdoin sellainen hetki, kolmen vuorokauden jälkeen, jolloin taivaan valo ei sattuisi otsalohkoon. Että onks se liikaa pyydetty.

Sain lääkkeen uusittua nettilomakkeella, nyt kun se on tuttu resepti. Näpyttelen tilauksen lääkäriaseman sivuille, se käy hyväksyttävänä lääkärillä ja resepti toimitetaan automaattisesti ja digitaalisesti apteekkiin parin päivän sisällä. Jos noin kahden tai kolmen päivän päästä menen apteekin tiskille kysymään, homma löytyy tietokoneelta ja saan lääkkeeni kouraan.

Ja selvyyden vuoksi, koska tästä liikkuu väärää tietoa esim. suomalaisissa lehtiartikkeleissa: lääkkeet eivät ole Hollannissa ilmaisia. Reseptilääkkeet maksetaan 100-prosenttisesti omasta taskusta, kunnes 385 euron lääkekatto vuodessa täyttyy. Vasta sen jälkeen ne korvattaisiin kokonaan. Eli kohtuullisia määriä lääkkeitä kuluttavilla maksut menevät aina kokonaan omasta lompakosta; konkreettisesti sairausvakuutus perii ne tililtä muutamien viikkojen tai kuukausien kuluessa, käsiteltyään apteekin laskut vakuutetulle.

Minun oli pakko leikata taannoin talteen tämä yhden eri kylän apteekin logo, kun kuvan ”yrjöävä käärme” oli niin hysteerisen hassu.

Muutama vuosi sitten kotiapteekkini vaihtoi omistajaa, liittyi johonkin ketjuun. Ilmoittivat muutoksista sanoen, että ”parannamme palveluamme”. Se parantaminen näkyi siten, että aukioloaikoja lyhennettiin. Laittavat ovet kiinni jo 17.30 enkä siten enää koskaan ehdi apteekkiin  työpäivän jälkeen. Lauantaisin ovat kokonaan suljettuna. Hyvä palvelu, jee.

Pari vuotta kärvistelin niin, että ajoitin apteekkikäynnit vapaapäivääni, lähetin miehen asialle tai kävin apteekissa aamulla ja tulin vähän myöhässä töihin, minkä korvasin jäämällä illalla pidempään toimistolle.

Sitten apteekki keksi ratkaisun: lääkeautomaatti, josta voi hakea lääkkeensä apteekin ulkoseinästä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Sinne laitetaan vain uusintareseptien aineita, joissa ei ole muutoksia asiakkaalle eikä siis mitään, mitä apteekkarin tarvitsisi neuvoa tai selventää lääkettä hakiessa. Apteekkarit täyttävät automaatin apteekin sisältä käsin.

Se toimii niin, että apteekki lähettää minulle sähköpostilla ilmoituksen, että lääke on haettavissa, ja kertoo numerokoodin, jolla lokeron saa auki. Sitten hiipparoin jonain sopivana hetkenä automaatille apteekin oven viereen ja käynnistän kosketusnäytön, joka kysyy koodin ja vielä henkilöllisyyden varmistukseksi syntymäpäiväni päivän ja kuukauden.



Kun kaikki täsmää, kaapin lukitus aukeaa. Avaan oven, lokerorivi pyörii (takana on eräänlainen pyöreä karuselli täynnä lokeroita) ja sitten mystisesti yksi metallinvärinen luukku liukuu auki. Tadaa, siellä ovat lääkkeeni. Otan ne luukusta, painan näytölle kuittauksen, että lääke otettu, ja luukku menee kiinni ja ovi lukkoon.

Tässä se tapahtuu videolla:



Olen kyllä tyytyväinen lääkeautomaattiin, jolla voi käydä vaikka keskiyöllä tai sunnuntaina, jos ei muuten ehdi. Ei minulla usein olekaan kysyttävää lääkkeistäni, joten en sitä kontaktia kaipaa. Käytännössä se on erittäin hyvä ratkaisu. Ristiriitaa on vain siinä pelkän säästämisen maussa, että pitävät aukioloajat tämän korvikkeen varjolla hyvin niukkoina ja säästävät siten apteekkarien työtunneissa eli palkoissa. Ja ovat hankalampia tavoittaa, jos on tulossa uusi lääke, tarvitsee neuvontaa käsikauppalääkkeissä tai on muita alan kysymyksiä.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Keskiaikainen Gent – viihtyisää belgialaistunnelmaa


Tutustumista lähiympäristöön: Belgian Gent. Lähdimme sinne varsinaisesti musiikkinäyttelyn takia lauantaiksi, mutta keskiaikaisesta kaupungista on kuultu paljon hyvää. Joten kannattaisi tarkastaa paikat yleisesti, kun sinne asti lähtee ajamaan. Otimme yöpymistavarat mukaan autoon varmuuden vuoksi ja voisimme päättää paikan päällä, tarvitaanko hotelli ja jatkopäivä kaiken näkemiseen.

Menomatkalla tuskin toivuin järkytyksestä todetessani, että Belgia on asfaltoinut pitkän pätkän moottoritietä oikein hyväksi. Oikein oikea asfaltti, jolla voi ajaa! Oikein sileä! Olin nähnyt painajaisia niistä kuopista ja irrallisista betonimöhkäleistä ja ammottavista saumoista kaistojen välissä, mutta nyt sitä olikin enää vähemmistö matkasta. Vautsi. Belgia avannut kukkaronnyörit ja laittanut uuden asfaltin, käsittämätöntä.

Tiet ovat siellä siis perinteisesti kauheassa kunnossa ja selvästi investoinitlistan viimeisenä, mutta toisaalta Belgia tunnetaan maana, jossa moottoritiet ovat suurelta osin valaistuja. Niin näkee ainakin tarkkailla niitä pahimpia kuoppia yölläkin ja voi varoa ajamasta niihin.

Antwerpenin kehätietä, jolla kannattaa vähän katsoa, mitkä viidestä kaistasta erkanevat mihinkin ja missä pitikään itse olla.

Gentistä voi sanoa, että tiedätkö sellaisen matkan, että jossain vain kulkee, ja jälkikäteen tajuaa vasta ihan hengästyneenä, mitä kaikkea siellä oli ja kuinka mahtavalta siellä näytti? Että se avautuu ja laajenee silmien edessä muistikuvina jälkeenpäin se kokonaisuus ja se upeus, kun ehtii pala palalta käsitellä sitä rauhassa? ”Wait, what did I just see?”

Tuntuu ihan epätodelliselta, että olimme siellä oikeasti. Tuntuu, että miksi en siellä tuntenut oikeasti olevani siellä? Se jäi kuin unikuvaksi. Ehkä sitä käsiteltävää oli niin paljon.


Vanhaan keskustaan veden äärelle marssiessamme mietin, että ”ahaa, tällainen meininki täällä siis on”: ihmisiä istuskelee auringonpaisteessa tasanteella joen vieressä, on leppoisaa ja valtavan kauniita taloja. Joku meloo ja turistit istuvat veneessä, johon on katettu viinilasit ja juustotarjotin. Tällainen mukava tapaus.

Se oli niin rikkaasti koristeltu ja yksityiskohdin ja vaikutelmin kuorrutettu koko kaupunki. Niin kauniita ja erilaisia näkymiä joka kohdassa. Niin nättejä ja niin vanhoja katuja, taloja, siltoja ja pihoja. Vehreitä suuria puita intiimeillä pikku aukioilla korkeiden talojen välissä. Mutkittelevia kapeita kujia.





Koko kävelykeskusta eli vanhankaupungin ydin aivan täynnä katedraaleja, palatseja, kaupungintaloja, säätytaloja, kiltataloja, merenkulkijoiden taloja, satamavarastoja, kellotorneja, hallintotaloja. Kivestä tai tiilistä, pylväin tai reliefikoristein, lyijylasi-ikkunoin, puisin ikkunaluukuin, patsaskoristein, tornein. Kaikki ihan arkisesti itsestäänselvyytenä niin vanhaa, että ”joo toi viljavarasto on 1100-luvulta ja toi kauppahuone 1400-luvulta, ja sen vieressä on sitten toi yksi barokkipalatsi”. Okei.




Ja keskustan vieressä Gravensteen, harmaa pyöreätorninen massiivinen kreivien linna, joka kohoaa suoraan vallihaudan vedestä, aivan satumainen. Se on 800-luvulta. Se on vasta viime vuosina restauroitu näinkin hyvään kuntoon, ja siellä voi käydä sisällä. Linnassa on kuulemma myös keskiaikaisten kidutuslaitteiden museo.

Gravensteen.

Ei Belgiaa ilman olutkauppaa. Linna heijastuu ikkunaan.

Aukioita isoista neliömäisistä kivenmurikoista. Belgia on täälläkin lajia ”ei heikkojalkaisille”. Saa katsoa, mihin astuu, kun katukivet ovat vinossa tai niitä puuttuu tai pinta aaltoilee.

Vettä, paljon vettä. Terasseja veden äärellä, turistiveneitä. Kapeita lyhyitä puisin lankuin päällystettyjä siltoja joen yli.

Sillan kaiteessa rakkauslukkoja täälläkin.


Keskusta on miellyttävän hiljainen, kävelyaluetta. Pitkillä täysillä ostoskaduilla on keskellä ratikkakiskot ja hiljainen moderni matalalattiaratikka voi siitä välillä ajaa. Taksit saavat myös ajaa ja niitä on vain harvassa. Eli kiitos, että turistimassat ja pyöräilijät saavat rauhassa käyttää kaikkia vanhan keskustan katuja keskenään. Kaduilla ajaa muutoin vain suloinen akkukäyttönen äänetön minibussi, joka tarjoaa turisteille kyytiä, jos haluaa jonkun kilsan säästää kävelemättä.

Olimme vähän orientoituneet etukäteen, mihin auton saa parkkiin. Eri puolilla vanhaakapunkia on pysäköintitaloja, jotka ovat auki ympäri vuorokauden. Niistä on muutamien kortteleiden kävelymatka ydinkeskustaan. Kurvasimme P4:ään.

Ja jos pysäköi ilman lupaa: hei hei, sinne menee auto nosturilla.

Hotellin otimme myöhemmin iltapäivällä spontaanisti. Se maksoi aika paljon, näin ilman ennakkovarausta, noin 180 euroa aamiaisen kanssa. Mutta vapaa huone löytyi helposti, vanhasta talosta keskustan kujalta.

Ihan kiva lukaali.

Oli sanottu, että Gent on vähäsen ”unohdettu helmi”. Että useimmat turistit menevät Antwerpeniin tai Bruggeen, mutta eivät tiedä Gentiä. No kyllä täällä silti oli todella paljon turisteja eri maista. Olemme aiemmin käyneet Bruggessä ja voin sanoa, että Gent on vähintään sen veroinen kohde.

Ravintoloiden terasseilla riitti asiakkaita. Kylmä pohjoistuuli kävi emmekä olleet tarpeeksi rohkeita ulkona istumiseen, vaikka lämpöisiä torkkupeittojakin oli tarjolla tuoleilla. Istuimme sisätiloissa.

Kiinalaisen turistin kanssa lounaalla.

Kaupunkilomilla tulee aina käveltyä paljon. Gentissä keryi 12 km kahdessa päivässä. Lauantaina niitä tuli 10 km ja tuntuihan se vähäsen jaloissa. Hyvät kengät ovat erittäin tärkeät.

Kävimme graffitikadulla, joka oli kapea kuja. Siellä on vain talojen takapuolia, joita eivät maalaukset haittaa. Ei ollut minkäänlaisia mestariteoksia, vaan aika lailla simppeliä töhryä. Mutta kaikki kokonaan kirjavana niin että se oli silti hauskan näköinen ja valokuvauksellinen paikka. Kuitenkin niin, että ”kauneus on katsojan silmässä”, eli sitä voi pitää kiehtovana, jos on sellainen tyyppi, jonka mielestä tietty kahden värin yhdistelmä voi jo olla sävähdyttävä. Jos oikeaa taidetta etsii, niin sitä täällä ei ole.





Ja tahdoimme myös paikalliseen kissakahvilaan. Se oli adoptiokahvila eli siellä on  vaihtelevia kissoja löytöeläintaloista, ja niiden pitää vasta tottua ihmisiin siellä. Ne sosialisoidaan ja ne voivat olla arkoja tapauksia. Kun kissat rohkaistuvat vähitellen, kahvila alkaa välittää niitä omaan kotiin ja sopivalle omistajalle. Konsepti näyttää toimivan, koska sieltä on välitetty jo 85 kissaa. Mutta se tarkoittaa, että sieltä tuskin löytyy silitettäviä kissoja, jotka tulisivat vapaaehtoisesti lähelle. Ne lymyilivät sohvan alla ja ylhäällä korissa. Jokunen käväisi kissasillalla tai luikahti saliin ja takaisin. No mutta tulipahan tuettua.

Kissa sillalla. Ja toinen kurkkii luukusta... onpa hassu, zuumaas vähän!

Ahhahahah, mikä hölmistynyt katse! Ei me olla hei noi pelottavia, misu.

Gentissä oli paljon ravintoloita tarjolla. Mieheni oli löytänyt netistä myös panimon, jossa voi vierailla. Kävelimme vanhan keskustan pohjoislaidalle ja saimme liittyä nuorten miesten ryhmän esittelykierrokseen, joka oli juuri alkamassa. Siihen kuului kolmen oluen maistelu – yhtäkkiä alkoi tulla lasia eteen, Gentse Gruut -olutmerkkiä. Kävimme ullakolla tynnyrien ja tankkien yllä ja kuulimme faktaa humalasta ja korianterista.

Sali oli hieno puupalkkeineen ja taideteoksineen. Se oli ollut taideateljeena ja siellä oli nytkin kaksi viehättävää fantasiavärein koristeltua isopeppuista naispatsasta ja värikkäitä symppiksiä mielikuvituseläinmaalauksia. Ulkona iso muraali merimiehestä. Viihtyisä paikka.






Ruuaksi tuli vastaan japanilainen ravintola, ja sain tempuraa ja sushia. Onneksi muuten Gentissä puhutaan sivistyneesti flaamia, eli voimme hoitaa kaikki asiat hollanniksi. Meitsi ei edes yritä alkaa vääntää mitään ranskaa. Toisaalta flaamin vokaalit  ovat sen verran tulkinnanvaraisia, että hollantilaisen mieheni piti kysyä ”anteeksi mitä” kun tarjoilija sanoi ihan vaan sanan ”riisi”. Itse olin jo varautunut aksenttiin ja ymmärsin sen saman tien.

Sushiravintolan viereisellä kadulla oli pieni katettu telttanäyttämölava, jossa soi diskomusiikki. Menimme myöhemmin katsomaan, koska tajusimme, että se oli gay pride -juttuja. Merkit gay pridesta olivat: 1. Lounaskahvilassa joku sanoi, että ”tänään oli vissiin gay pride”. 2. Vanhan sataman istuskeluportailla oli joku kääriytynyt sateenkaarilippuun. 3. Kaduilla lojui sydämenmuotoisia ympäriinsä heiteltyjä foliosydämiä. 4. Kaupungintalo liputti sateenkaarilipulla. 5. Panimosta tullessa vastaan toikkaroi drag queen megakorkeilla koroilla.

Olisi ollut kiva nähdä se kulkuekin tietysti, mutta saatiin sitten iltatapahtuma sivukadulla. Homotanssiryhmä 15-senttisillä koroilla nosti koipea glitterpuvuissa ja levitti sateenkaarisiivet. Osa komeista Mr. Gay Belgium -kilpailun kandidaateista esiteltiin rivistönä siisteissä puvuntakeissa. Hurrasimme kovasti.

Kaupungintalo.

Paraatin jäljet.


No nyt on meininkiä.
Hämärä saapuu.

Illalla mm. olutkuppilassa selvisi, että Belgiassa tarvitaan välillä vielä käteisiä euroja. Lounaskin oli pitänyt maksaa käteisellä, pankkikorttimaksua ei siinä putiikissa ollut olemassa.

Aamiaissalin lusikkataidetta. Tee itse perässä.

Sunnuntaina perusaamisen jälkeen lähdimme sillan kupeesta veneajelulle. Olimme nähneet, että vanhan sataman tuntumassa eri yhtiöt tarjoavat laivapaikkoja jatkuvalla syötöllä ja niihin saa varmasti ostettua kioskista liput ihan millä hetkellä haluaa. Jos olisi satanut, olisi ollut olemassa myös katettuja isompia aluksia. Mutta uhkaileva vesisade näytti pysyvän vielä pari tuntia poissa Gentistä ja halusimme yksinkertaiseen avoveneeseen. Matalia veneet ovat kyllä kaikki, koska niiden pitää mahtua pikkuruisten siltojen alta.

Ostimme liput 40 minuutin veneajelulle, jossa sai standardiselitykset kuuluisista taloista. Ihan relax. Hyvä keino kuulla muutama pakollinen fakta, istuskella penkillä ja ottaa rauhassa kuvia. Ihme hipsteri rastaletein ohjasi venettä ja siinä oli miellyttävän hiljainen akkumoottori, ei perinteistä pörisevää.




Jaa että tuostakin sillasta mahdutaan alta??

Gentin vanha satama on pala Leie-jokea rantakadun pätkien välissä, joiden nimet ovat Korenlei ja Graslei. Keskiajan rahtiveneet pääsivät jokea pitkin tähän saakka ja tässä kohdassa purkivat tai lastasivat tavaraa. Jyvät ja viljat ladottiin sataman pakkahuoneisiin odottamaan myyntiä markkinoilla.



Vähän erilainen mäkkäri. 1100-luvun viljavarastossa toimii burgeriravintola. Ja tämä on sitten maailman vanhin rakennus, jossa on tällainen porrastettu fasadin reuna.


Espanjalaisia oli meidän kanssamme veneessä ja otin kuvan rouvaryhmästä heidän kännykällään. Lämpötila vaihteli kovasti: auringon paistaessa oli lämmintä, mutta välillä tuli pilvi ja kävi kylmä tuuli. Silloin espanjalaiset liioittelivat pukeutumista kiinnivedetyin hupuin ja paksuin kaulahuivein. Salaa nauroin heille. Ei sentään ollut pakkasta, vaan +14.


Espanjalainen hupussa osui kuvaan.


Julman näköinen vanha talo ja moderni ratikka sillalla.

Oli olutkapakka suuressa kivitalossa veden äärellä. Seinään maalattu Bierhuis ”oluttalo” ja sitten näyttää siltä, että olisivat halunneet sanoa ”oluttalo veden äärellä”, mutta ovat vitsinä kirjoittaneet toisin päin ”vesitalo oluen äärellä”. Belgialainen huumori.

Vesitalo oluen äärellä.

Veneestä käsin tajusi ravintoloita, joiden etupuolen oli nähnyt kapealla tunnelmakujalla kävellessä ja joiden takaseinä näkyikin olevan joen vedessä kiinni. Veden puolella voi sitten mennä terassille, jolla on vain pari pikku pöytää joen yllä. Jonkun ravintolan sisustukseen kuului laituriin sidottuja puuveneitä.

Tämäkin söpö ravintola kujan varrella olikin takapuoleltaan ihan veden ääressä.

Tässä kohtaa alkoi näyttää Venetsialta.

Nyt olimme nähneet ja oppineet tarpeeksi ja lähdimme paluumatkalle. Mutta kyllä Gentissä olisi voinut käyskennellä vielä kolmannenkin päivän, istuskella aukioiden kuppiloissa ja kulkea vielä monen vanhan kadun ja kujan läpi yksityiskohtia tarkkaillen.


Tarvitsimme vielä vesipullon automatkalle ja sunnuntaina yksi harvoista auki olevista ostoskadun kaupoista / elintarvikeliikkeistä sattui olemaan donitsibaari. Hups. Pitihän sitä tukea.


Tässä sulle women’s secret: hyvä donitsi.