Pakkausta ja paikallisuutisia

Yläkerrassa on 28,6 astetta ja mä silitän paitoja. Jee jee. Ei aina voi valita, milloin silittää ja milloin voi ”venttaa viikon”, jos pitää esim. pakata vaatteet matkaa varten. Sitä paitsi meiltä ei kuumuus ihan heti lopu.

Mitä helv. Pattitilanne. Kengät ja vaatteet matkalle? Tein muka valinnan kaikista mukaan tulevista vaatteista ja ne mahtuvat just just omaan vaatelaatikkooni, jolle on varattu tila autosta. Sitten pitäisi mahtua vielä kengät ja takki ja aurinkohattu ja -huivi. Kaikkea on varmaan liikaa, mutta kun pitää varautua sekä siihen että on 21 päivää mahdollisesti hellettä, tai että 21 päivää on viileää ja sataa, koska god knows. Kuka voi ennustaa 3 viikon sään 4 eri maahan?

Ongelmat: varastovaatteeni eivät mahdukaan B-laatikkoon. Varastovaatteet = esiintymismekko kirjastolle, jota ei käytetä sitä ennen; olohousut lähinnä Hyvinkäälle, t-paita joka toimii yöpukuna silloin kun yöpukua pestään tai ilta-asuna. Takit eivät mahdu B-laatikkoon ainakaan; takit ja aurinkohattu ja -huivi ovat irrallaan autossa jossain. B-laatikko = jaettu kenkä- ja alusvaatevaraston laatikko josta saan täyttää 50% ja mies 50%. Kengissä ei ole ratkaisua vieläkään ja minimaalisella on mentävä. Noi liilat pussihousut on kyllä aika rumat. Vaihtaa vihreisiin housuihin? Jotka on kans rumat. Ratkaisuja: vähentää joku vaate? Vähentää kenkä? Käyttääkin toista mekkoa esiintymiseen eikä juhlamekkoa joka on melko identtinen! Entä mahtuukohan oikeasti kaikki kosmetiikka yöpymislaukkuuni vaatteiden lisäksi??

Aargh aargh. Aargh!

Lomavalmisteluihin kuuluu testata, mitkä kengät kestävät pitkää kävelyä.

Ja täällä kun marinoituu 29 asteessa niin ei pysty kuvittelemaan, että joskus voisi olla viileää / sateista / pilvistä ja sellaistakin varten pitäisi pakata vaatteita.

Josko piirros jäisestä viimasta vuorilla viilentää?

Olin uimassa yksin. Visioin hellepäivän, jossa istun filtillä varjossa ja käyn pulahtamassa. Sain luettua 2,5 naistenlehteä. On aika suorittaa kesää, koska on parhaat säät ja auringonpaiste. Ja aika tikittää lomalle lähtöön. Jos parit terdet vielä ehtisi kotikylällä sitä ennen. 

Vähän punerruin selästä ja rinnuksilta uimalassa ikävä kyllä, vaikka olin 95% ajasta varjossa. Kyllä se aina polttaa, vaikka hetken vaan olisi paljaana. Ne olivat vain  uintireissut ja se kun kuljin rannan halki vessaan ja takaisin 2 kertaa, pari minuuttia per reissu. Olisin silloin voinut laittaa huivin harteille ja nyt tiedän, että olisi pitänyt. Aurinkosuoja-metodiarsenaalini, jonka olen kehitellyt ihan todellisesta tarpeesta vuosien myötä, on täyttä asiaa. On oltava kaikkialla aurinkohattu ja suojahuivi mukana, ja niitä on käytettävä.

Juustokeksi eväänä.

Naistenlehti konfrontoi.

Vaihdoin vettä lintujen kylpyammeeseen ja siinä kellui sellanen kovakilpinen lude selällään. ”No voi harmi, nytkö se bugi kuoli.” Olin siinä jo hautajaispuhetta pitämässä, että ei ollut tarkoitus, että vati aiheuttaa kuolemia. Nostin ruumiin kasvin lehdellä varovasti vedestä. Heti kun ötökkä osui pöytään, se ponkaisi siitä kaaressa metrin ylöspäin ja kaksi metriä sivuttain pusikkoon. Viuh. Ei ollutkaan bugi kuollut. Pelastin hengen.

Ajoin autolla Venrayn laitamilla, jonotin risteyksessä. Näin, kun vasemmalta tulevat autot kiemurtelivat väistääkseen keskellä kaistaa makaavan tumman esineen. Pääsin ajamaan ja näin vierestä, että se oli kusluikkari eli tyypillinen miesten muovisandaali. Näin myös, että sandaalin pari makasi jonkin matkan päässä tien laidassa. Ja sitten näin, että kenkää lähestyi autonromu itäeurooppalaisissa rekkareissa. Autossa oli useita miehiä, se jarrutteli ja pysähtyi puoliksi tielle. Ovi raottui ja autosta kurkottui miehen käsi poimimaan sandaalin, ja sitten jatkettiin matkaa seuraavalle. Mikä kaaos. Nauroin kovasti. Kaveri ojentanut helteessä jalkansa takaikkunasta ulos ja kengät pudonneet? Tai jotain.

Töissä juhlittiin, kun työkaveri oli ollut 10 vuotta firmassa ja sai HR:ltä kukkia ja sertifikaatin ja lahjakortin ja Teams-soiton managerien kesken. Useimmat juhlatoimenpiteet tulivat kuvaan vasta sen jälkeen kun minä olin ollut 10 v. Minä sain sertifikaattini ja varmaan lahjakortin, mutta ei ollut managerin ja HR:n huomiota juhlakokouksessa eikä varsinkaan kukkakimppua, en ole saanut kukkakimppua koskaan. No, juhlakalu itse oli hoitanut meille skumppapullon ja pikku suklaata ja alkoholitonta olutta, joita jaettiin muovimukeihin.

Mitäs siinä vitsailtiin, kaikkea sekavaa. Tuli puhe ranskalaisesta omistajafirmasta tietty, ja siitä että tänään on ”virallinen Comic Sansin päivä”. Kaikki graphic designerit järkyttyneinä. Tosin yksi huomautti, että tutkimuksen mukaan Comic Sans on lukihäiriöiselle erittäin helppo kirjasin lukea, päihittää monet muut. Mielenkiintoinen tieto. 

Hahmottelimme, mitä kaikkea voisi laittaa Comic Sansilla ja ehdotin, että kirjoitetaan omistajayhtiön logo sillä esitteeseen ja lähetetään Ranskaan. 

- Sit sieltä tulee aika pian hätäsoitto tänne, että mitä te puuhaatte.

- Pomot hyppäävät helikopteriin ja suuntaavat tänne samantien.

- Joku huutaa parkkipaikalta että ”Ranskalaiset tulee!”

- Niillä on patonkeja!

- And they are not afraid to use them!

Sitten laitettiin vielä kesähittejä soimaan. YMCA, Boogie Wonderland, Wake me up before you go-go, Never gonna give you up, I like to move it...

Tuuliviirinä on lehmä.

Hollannin maanviljelijät ovat raivoissaan ja pitävät mielenosoituksia ja traktorimarsseja ympäri maata. Hallituksen typpipäästölinjoista ja vaatimuksista vähentää karjatilallisia puoleen entisestä monilla alueilla. Torstaina illalla kuulin tööttäystä ainakin tunnin ajan ja ihmettelin sitä, yksi arvaus oli että onko täälläkin traktorit ja mielenilmaus. Oli. Paikallismediassa oli kuva, kun ne olivat kokoontuneet kunnantalon eteen.

Töissäkin on lehmä.

Uutisissa oli myös, että poliisi oli suorittanut nopeusmittausta moottoritiellä huoltoaseman kohdalla ja jakanut 425 ylinopeussakkoa kolmessa tunnissa torstai-iltana. Ajoin siitä myös ohi juuri siihen suuntaan. Meillä saa ajaa vain 100 km/h päiväsaikaan. Olin sattumalta kiinnittänyt huomiota siihen, että tällä kotimatkalla erityisen moni ohitti minut erittäin selkeää ylinopeutta ajaen, suhahti ohi vasemmalla kaistalla. Ne ainakin joutuivat tutkaan kaikki. 

Tietääkseni itse ajoin huoltoaseman tienoilla kiltisti korkeintaan maksimia tai todennäkösesti sen alle. Käyttämäni maksiminopeus on mittarissa 104,50 km/h, mikä tarkoittaa mittarivirheen ja poliisin marginaalin poislaskemisen jälkeen tulokseksi 100,00, josta ei saa sakkoja. Mutta ennen huoltoasemaa vasen kaista alkoi tökkiä ja näin, että edessä siirtyi rekka oikealta kaistalta vasemmalle, jolloin ajattelin, että turha minun on mennä sinne ohituskaistan jonoon tunkemaan, kun ei siellä etene ja lähden liittymästä piakkoin. Köröttelin siinä oikean kaistan jatkeena alle satasta muistaakseni.

Ja jos muistan väärin, kirje tulee postiluukusta itsestään.

Pyöräily on mukavampaa.

Varoitus yllättävistä eläimistä tiellä.

Sille täytyy nauraa, kun ihmiset kiroilevat myös maanteiden kiinteitä nopeustutkia ja että ne pitäisi muistaa ja jos ei jarruta niin sakot tulee ja on niin hirveän kallista... kun oikeasti sakkojen välttämiseen ei tarvita mitään muuta kuin se, että ei aja ylinopeutta. Onko sitä ihan pakko ajaa? 

Tästä kettuiluna on ollut mediassa parikin kertaa sellainen muka-virallinen lehtijuttu, jossa mainostetaan klikkiotsikolla, että ”katso tästä mullistava tanskalainen metodi ylinopeussakkojen välttämiseen!” Ihmettelee, että mitä nerokasta ne muka ovat nyt Tanskassa keksineet, ja sitten tekstissä lukee, että ihmeellinen keino on se, että noudattaa nopeusrajoituksia. Kas, sakkoja ei tule. Hee hee. Mullistava tanskalainen keksintö joo.

Normityöpäiviä

Autossani oli ajokilometreinä 111111. Absurdi hetki. Katsoin sitä. Noista tasaluvuista ihmiset joskus höyryävät somessa, että ”pitää muistaa tarkkailla” ja ”ooh” ja ”saispa valokuvan”. No joo, huisin jännää, valokuva digitaalisista numeroista. Olen sen jo käynyt henkisesti läpi, että jos sellainen numero tulee, niin mitä fuckin välii, en ainakaan ala panikoida siitä, että pitäisi pysähtyä just nyt ja saada siitä kuva. 

No, kerron tämän miehelleni, että just oli numero. ”Oisit ottanu kuvan!” -”Niinpä joo, moottoritiellä ajaessa.” Ehkä turvallisuus on tärkeämpää.

Edessäni moottoritiellä ajoi pakettiauto, jossa luki firman nimi Orona. No sen tietää, mikä siitä seuraa. Tutkailin auton eri kylkiä, missä tekstiä oli, ja takaovista löytyi likaisin paikka, johon jonkun oli ollut helppo lisätä se pakollinen C-kirjain nimen eteen sormella pyyhkien.

Ihan vaan naapurikylän laama.

Siirrettiin töissä siirtolavoja pumppukärryllä. Oli tullut tuhat esitettä ja sitä ennen tuhatviissataa ja kuussataa ja vielä yksi latinki noin 40 pahvilaatikkoa eri osastoja varten. Kiva tehdä jotain konkreettista. Järjestelin ja olin hyödyksi.

Töissä kohtaan yhä enemmän ihme kielipäitä. Kysyin tyypiltä, jolla on espanjalainen nimi, puhuuko hän muutakin kuin englantia, ja hän oli että ihan sama, saksaa ja hollantia yhtä lailla. Sitten puhuttiin saksaa sattumalta. Myöhemmin tuli sellainen, josta esimies väitti, että kuulostaa eteläafrikkalaiselta nimeltä. Hän puhui saksaa ensi alkuun. Mutta kun postinkäsittely tuli kahvikupit kädessään ja jutskasin hollantia, tämä olikin postimiehen vanha tuttu ja puhui myös yhtäkkiä hollantia. Ei, en kuullut afrikaansia, vaan ihan normaalia. Taas tällainen, joka puhuu yhtä sujuvasti englantia, saksaa ja hollantia. 

Saksalainen työkaveri kertoi minulle, että he ovat menossa Itämeren risteilylle kesällä, ja ovat hääpäivänään sattumalta Helsingissä. Tukholmakin käydään. Kiva. Hän ei ollut ihan vakuuttunut, että ruotsista voisi saksan pohjalta ymmärtää ummikkona jotain.

Tajusin vasta, että meidän avokonttorissamme istutaan vessapaperirullapuiden alla. ”Just a normal day at the office...” Joku tilasi viime vuonna tuotevalokuvia varten monta kymmentä vessapaperirullaa, ja sen jälkeen ne pinottiin pyramidiksi eli joulukuuseksi seinustalle. Nyt he kyllästyivät joulukuuseen ja ripustivat rullia vaatenaulakoihin.

Kerran kohtalo puuttui peliin reittivalinnalla. Kävin kävelyllä ja tuli jo kuuma villatakissa, yritin sisään. Ala-aulan ovi on ollut jumissa välillä. No nyt en päässyt sisään vaikka kuinka nyin. Joten kävelin sivuovelle ja siksi jouduin postinkäsittelyn ohi. Siellä olikin tuttu rouva, jonka kanssa juttelin seuraavan tunnin. Kerroin tulevista näyte-esitteistä ja neuvoin hänelle, miten pääsee Teamsin chattiin ja käyttää siinä puhelintoimintoa, ja sitten kerrottiin sairaudet. Erilaista pikkuflunssaa on ollut liikkeellä.

Sain reseptin suoraan Jaavalta, yrttijuoman, jota hänen äitinsä aina valmisti flunssalääkkeeksi. Keitetään vedessä puoli tuntia: tuoretta inkivääriä, tuoretta kurkumaa, mustapippureita, neilikoita, sitruunaruohoa ja sitruunan mehua. Siivilöidään ja uutosta juodaan. Voi laittaa kannuun ja säilyttää jääkaapissa noin viikon ja ottaa aina välillä lasillisen. 

Ainoa aines, jota en ole itse livenä nähnyt, on kurkuma. Sehän on joku juuri tai mukula kuten inkivääri, mutta tummankeltainen tai oranssi. Inkivääriä sen sijaan on joka marketissa nykyään. Mutta kurkumasta käy jauhekin, tai sen voi jättää pois.

Ja kurkuma sinällään on parasta vatsavaivoihin, suolistolle. Juo kurkumateetä aterian päälle, sanoo jaavalainen.

Tässä oli jotain kirjanlukua ja yrttiteetä pihalla aiemmin keväällä.

Pari viikkoa sitten oli muuten vain oudohkoa. Aika usein keskustelu on oudohkoa silloin kun Jan ilmaantuu. Hän on puoliksi indonesialainen ja aika tumma. Kun hän käy aurinkolomalla, hän on kaksi kertaa tummempi ja saa siitä aina suorasukaisia kommentteja meillä, kai se on jo perinne ja kulttuuria. Kuuntelen aina vierestä tällaista: ”Jösses, mitä sulle on tapahtunut? Loma?” ”Joo, käytiin vaan vähän skidien kanssa etelässä. Tehän tiedätte, että mä rusketun aina tällee.” ”Yhdessä viikossa? Vitsi kun mäkin ruskettuisin edes vähän.”

Sitten hän huikkasi kulman takaa: ”Mut hei, mun takapuoli ei ole näin tumma!” No eihän siinä voinut muuta kuin alkaa vaatia todisteita. Huusin perään, kuten netissä nykyään sanotaan: ”Photo or it didn’t happen!” Eli jos joku jostain innokkaasti kertoo, niin kyllä yleisö haluaa nähdä tilanteesta kuvankin.

Onneksi meillä ei kavereiden kesken nosteta metoo-oikeusjuttuja. Olisin kusessa.

Sen sijaan kasvosokeuteni on oikeasti jokseenkin noloa. Se iskee aina välillä, ja se haittaa töissä. En muista, että minulla olisi ollut sellaista lapsena tai nuorena, mutta ainakin viimeiset 10 vuotta on ollut. Se on täällä jäädäkseen, se on ollut pitkään, eikä se ole hellittämässä.

1. Tarvitsin kiinteistönhuolto-osastoa. Muistelin, että siellä oli se valkotukkainen nuori nainen Sonja. Häntä muistuttava tulikin vastaan ruokalassa. On valkoinen tukka... on nuori nainen... mutta naama ei jotenkin täsmää muistikuvaani. Pälyilin ja hiihdin nolona edes takaisin: voinko puhutella? Noloa, jos se on joku ihan muu? Pakotin itseni kysymään: ”Kröhöm, sori, oletko sä Sonja?” Oli se.

2. Ovesta tuli 3 kausiavustajaa. Mies oli ehkä kaukainen häivähdys tutusta, mutta eihän se nainen nyt noin kapeanaamainen ollut! Vai oliko? Jouduin tarkistamaan muilta: ”Oliko noista kaksi niitä samoja, jotka olivat täällä aiemminkin töissä?” Kyllä, he olivat meillä viimeksi maaliskuussa.

3. Parkkipaikalla kävelee partainen mies, olisiko tuo meidän Marc? Tuoltako se näyttää? (Näen hänet siis 10 kertaa päivässä ja tervehditään ja jutellaan.) Mutta autossa kun istun ja hän on kauempana, epäilen. Jos se on Marc ja ajan ohi, niin ehdottomasti pitää heilauttaa kättä. Mutta onko se hän? Jokin ei täsmää. Päätän tervehtiä ja on se sitten näköjään Marc.

4. Ovesta tuli tyyppi eikä tuntunut yhtään tutulta. Meinasin jo kysyä lähimmältä työkaverilta, että ”kukas toi oli”, mutta tunnin sisään yhtäkkiä välähti, että sehän on Bob, joka on meille hyvin tuttu ja usein nähty. Olisi ollut tosi noloa kysyä.

Tämä on niin vaikeaa. Olen päättänyt, että jos tämä joskus aiheuttaa hämmennystä, niin puhun siitä avoimesti. Sanon, että minulla on päässä vikaa ja joskus en tunnista tuttujakaan ihmisiä, antakaa anteeksi.

Väsymystä ja kielikylpyjä

Makaan aamuyöllä onnettomana hereillä ja mietin: mometasonifuroaatti. 

Ja onhan sitä laatikossa. Pitäisi vaan viitsiä alkaa käyttää. Se on kortisoninenäsuihke, jota kannattaisi ottaa nyt siitepölykautena päivittäin, jotten joka yö kärsi siitä, että ilma pihisee huonosti sierainten kautta.

Kohti valoa käyn - harvinaisena aurinkopäivänä.

Kävelen ulos, väännän avainta lukossa ja mietin, ettei vain mitään unohtunut. ”Lääkkeet, lääkkeet!” Muistinko varmasti ottaa lääkkeet? Täytyy kelata sitä hetken aikaa. Koska aina on joku kuuri menossa. Nenäsuihketta päivittäin, tai astmasuihketta päivittäin, tai allergiatabletti, tai joku migreenin estolääke menossa, tai vähintäänkin multivitamiinit.

Lenkillä.

Ja sano, onko se normaalia väsymystasoa, että aina kun minulla on vapaapäivä eikä tarvitse laittaa herätyskelloa, nukun keskipäivään saakka ihan putkeen ja sikeästi? Herään postiluukun kolinaan, että ”mitä mua aina häiritään aamulla sillon ku saisin nukkua” ja sitten huomaan, että se ”aamu” on tosiasiassa klo 12.19. Onko tämä taas tätä allergiakauden alkua vai jotain muuta?

Mutta kuinka monta monipolvista uniseikkailua voi mahtua yhteen yöhön? Kuinka monta matkaa eri maissa, kulkuneuvoa, kaupunkia, rakennusta, opiskelua, työtä, asuntoa, muuttoa, säätöä ja projektia? Miten voi olla edes mahdollista, että näen 10 kokoillan elokuvan pituista tarinaa yhden yön sisällä? Ja joka yö uudestaan? Onko tämäkään ihan normaalia?

Nyt kun firmallamme on uudet ranskalaiset omistajat, porukka yrittää siellä tankata ranskaa. Ei siis ole mitään käskyä osata ranskaa, mutta tämä käänne inspiroi monia hassuttelemaan eli yrittämään muistella ainoita tietämiään ranskan sanoja. En ole sellaista saksalaista tai hollantilaista kohdannut, joka spontaanisti oikeasti osaisi ranskaa paitsi ne oman kielen satunnaiset lainasanat. Ollaan kaikki ihan surkeita ja yritetään, että ”mersii mösjöö silvuplee ja mitä vielä osais”.

Yksi yritti puhutella työkaveria, että ”madame... ööh, boulangerie”, koska hänen sukunimensä oli Leipuri hollanniksi, Bakker. Räkätettiin huonolle yritykselle, että no nyt siitä tuli leipomo, kas kun ei conditorie. Ja pitäisikö nyt kaikkien sukunimiä alkaa kääntää ranskaksi jotenkin. 

Ja meillä odotetaan sitä utopiaa, että ruokalaan tulisi ranskalainen sfääri ja oikein french cuisine -menyy.

Ainakin löytyi jo belgialaisia suklaita.

Saksalaisnuorison puolella harjoittelevat vapaaehtoisesti kai ihan oikeaa ranskaa. Muistin, mistä oppii ranskaa: Nina Hagenin Frühling in Paris -kappaleesta, jossa hän imitoi ihan törkeänä mukaranskaa tai ihan oikeaakin (tässä linkki) . Klassikko. Muistin sen jostain 80-luvulta suoraan, kun siskollani oli levy tai kasetti. Se on jännä, kuinka suomalaislapsi kuuli ummikkonakin saksankielisestä kappaleesta läpi sen, että kertosäkeessä laulaja ihan koomikkoasenteella liioittelee ranskan ääntämystä kuin jossain sketsiohjelmassa, ja se nauratti yli rajojen. Nyt tarkasteltuna ranskan lauseet siinä ovat hyvin pitkälti korrekteja, mutta ääntämys on silti vitsi.

Katsoin ranskalaisen johtajan videota 20 minuuttia ja totesin sen jälkeen, etten osaa vieläkään ranskaa. Onneksi on tekstitykset. Unohda englanniksi äännetty ”management meeting”, sano ranskaksi ”lö manashmen mitiiing”.

Hollannin kulttuuria: olutkori pyörän korina, nuorisomuotia.

Tein jotain hyödyllistä: tsekkasin online ja ihmettelin, miksei uusinta kirjaani ole Hyvinkäällä, vaikka Oodissa ja Lahdessa on. Kirjoitin meilin Hyvinkään kirjastoon, että hyvinkääläislähtöinen kirjailija tässä kröhöm, miksi ette hankkisi myös uusintani... Ja sieltä tuli positiivinen vastaus: laittavat hankintaan. Eivät vain aina huomaa omakustanteita listoilta hankintoja tehdessä. Tai siis eihän siinä lue isolla, että olen Hyvinkäältä. Kannatti mainita.

Ja promosin jo, että tulevassa kirjassa on sitten Hyvinkää miljöönä lapsuusmuistojen taustalla... lämmittelen sitä, että sitten pitäisi päästä Aamupostiin ja kirjastoon esittelytilaisuuteen. Lämmittelen ylipäätään: tämä kolmas on nyt se kirja, mistä uskallan ilmoitella ja mainostaa jo etukäteen ennen kuin se on valmis ja markkinoilla. Myös kirjasto sanoo odottavansa lapsuusmuistoja.

Joo, se pitäisi vaan saada valmiiksi. Kesä-syksyä kaavailin. Ei mitään paineita... Oliko minulla se ajatus, että tammikuun pidän taukoa ja helmikuusta voisin alkaa katsella kässäriä? Se on helmikuu nyt! Hmmh.

Aina mun pitää esiintyy telkkarissa

Tapahtuu paljon ihan vaan paikallaan olemallakin. Hirveää byrokratiaa tunkee meiliin joka välissä. Tarkista eläkepaperit, tarkista sairausvakuutuksen kulut, tarkista autokorjaamon tili, muuta uusi luottokortti kaikkiin järjestelmiin. Ja mies ilmoitti meidät vielä studioille telkkariohjelman yleisöksi, mutta sitten pliis, gimme a break. 

Joka viikonloppu on jotain. Ja kevyenä järjestelypakettina aloin hommata kirjan julkkareita Amsterdamiin marraskuuksi. Kohta on joulu, ihan kohta. Nämä loka-marraskuut lentävät aina ohi.

Saksan vaaleissa SDP kasvoi ja mietin sosiaalidemokraatteja, että sosi-sali-ratti oli siinä Punaisessa Viivassa, ikivanhassa kirjassa. Tarkastan asian ja niin joo, Ilmari Kianto ja tosiaan 1909. Onneksi en muistanut, että lopussa karhu syö isännän ja emäntä jää yksin loppujen lasten kanssa. Itkettää sekin.

Sinne meni kvittenit. Puu etupihassa roikkuu oikein painavana runsaasta sadosta tänä vuonna. Hedelmät on aina luvattu naapurin rouvalle, joka tekee niistä hilloa. Mutta yhtäkkiä kolkutteli ovella nuorehko mies ja kysyi, voisiko ehkä poimia kvitteneitä jos me emme käytä niitä. Oli huomannut puun monta kertaa ohi ajaessaan. No se on naapurilta kysyttävä. Onneksi naapuri tulikin ovelle ja sanoi, että ota vaan. Nuorenmiehen äiti kuulemma tekee niistä kanelin kanssa hilloa. Annoimme muovipussinkin, että hän sai kerätä.

Oli hääpäivä, mutta söimme miehen hankkimia ruusukaaleja ja porkkanoita. Ei innosta mennä ravintolaan keskellä viikkoa. Perjantaina voisi, mutta toisaalta meillä oli lauantaina taas meno, se keikka Hilversumiin tv-ohjelmaan, ja taas ajetaan moottoritietä aamusta alkaen. Minulle alkaa oikeasti riittää menot, vaikka se onkin varmasti hauska kokemus. Mutta tarvitsen viikonloppuja, jolloin saan nukkua ja levätä ja lukea.

”Aina mun pitää esiintyy telkkarissa.” PKN:n biisi. Mun elämä. Tosiaan alkaa olla vähän liikaa kaikkea yhtaikaa.

Olimme lopulta mutkattomassa paikallisravintolassa syömässä ja oli hyvää. Toinen ravintola, jota ensin yritettiin varata, näytti täyteen buukattua. Olen ennenkin kuullut, että joku on yrittänyt sinne viikonloppuna, mutta on aina täynnä. Eikä se edes ole niin kovin hyvä ruuiltaan.

Pubiravintolassa oli Beatles.

Hilversum studios, launtai-illan ajankohtais-huumoriohjelma oli sentään ihan hauska lähetys. Paikalle tuli Ome Willem (Setä Willem), 70-80-luvun lastenohjelmien sankari, jota kaikki Hollannin skidit katsoivat ykköskanavalta. Lupsakka setä, hyväntuulinen. Häntä haastateltiin ja hän esitti vähän vanhoja temppujaan rumpusetin ääressä. Lähetys oli monipuolinen ja muutama skenario otettiin alusta uudelleen. Leikkaajilla töitä, kun materiaalikasasta tehdään sujuva lähetys iltapäivän ja illan välissä parissa tunnissa.

Työkaveri oli katsonut ohjelman ja tosissaan nähnyt ja löytänyt meidät. Oh ooh, kuuluisuus. Olin aika usein kulmalampun takana tai liian matalalla, tai tv-kanavan logon takana ylänurkassa. Mutta yhden pikku haastattelun aikana olimme monta kertaa sekunneittain näkyvissä.

Kävimme sen jälkeen vielä Hilversumin keskustassa mini-euroviisunäyttelyssä ja söimme väliin jääneen lounaan klo 16.30 bistrossa. Hilversumin kuppilat näyttivät aika eleganteilta ja kalliilta, mutta saa niistä myös edullisen hotdog- tai lämpöleipälounaan. Oli mukava ja iso kahvilaravintola. Hilversum sinällään on ihan rauhallinen pikkupaikkakunta, jossa on paljon vanhanaikaisia tiilitaloja.

Hilversumin kävelykaduilla.

Tv-tornitaidetta.

Hö, tein nettitestin, jossa piti selvitä, olenko sisimmältäni maalainen vai kaupunkilainen. Ei selvinnyt: olen jotain siltä väliltä. Kökkötraktori kaupungissa. Tuloskuvassa oli oikeasti traktori ajamassa taajaman kadulla. Se.

Menee hyvin: sain Harry Potterit luettua loppuun ja leffoja katsotaan maratonina.

Päivän puujalkavitsit tai ”Töissä on ihan normaalia”: Kurkittiin kaikki ikkunoista parkkipaikalle, koska joku oli huomannut, että paikalle ajaa Porsche ja huutanut, että kattokaa. ”Kuka sieltä nousee, tietääks joku kenen se on, ai kato toi on xx, tunneksä sen, joo mä tunnen, mä en tunne.” Päiviteltiin, että ei voi firmalla huonosti mennä, jos täällä ajetaan Porschea. Heti perään paikalle kurvasi toinen Porsche, tekstiilikattoinen cabrio, ja parkkeerasi ensimmäisen viereen. ”En tunne, ainakin sillä on puvuntakki päällä. Finance? Mitä se kojelaudan alla tekee, ai nostaa salkun vai, ai niissä on edessä tavaratila ja takana moottori, en tiennyt. Ihan kuin kuplavolkkarissa, naurettavaa.”

Ruokalassa viereen tulee Bart, jota ei olla nähty ainakaan vuoteen. Bart on tunnettu siitä, että hänellä on identtinen kaksoisveli, joka työskentelee optikkoliikkeessä. 

Pomo:

- Ai kato hei, eipä ollakaan nähty!

- Moi moi.

Minä:

- Vai oletko sä sun veli? Haha HA HA! (huono vitsi nro 1)

- En voi olla, mun veli on kasvattanut parran.

- Oho. Ai sellanen kesäparta talvea varten? Ne on muotia. (huono vitsi nro 2)

- Joo... Se ei vissiin halunnut olla mun näköinen.

- Sille varmaan riitti sitä lajia viimeiset 30 vuotta. (huono vitsi nro 3)

Telkkaristudio oli huomaamattomana pienteollisuusalueella.

Kulissien takana...

Yleisö asettuu paikoilleen. 5 euron pääsylipun hintaan kuuluu 1 lasi juomaa.

Printtasin syyskuun työaikalistat, ja pomon lomapäivät (Vakantie) lukivat siinä tavanomaisena lyhenteenä alekkain lomaviikolla: VAK. Pomo lukee ääneen listaa: VAK VAK VAK VAK... joka kuulostaa ihan samalta kuin fuck fuck fuck...

- No nyt. Kuulostaapa kivalta lomalta.

- Joo.

Mutta tilasin telepaattisesti sieniruokaa ruokalaan lounaaksi ja sain sen. Sanoin etukäteen: 

- Tiedätsä mitä mä haluaisin? Että olisi herkkusieniä ja siinä päällä juustoa ja kermaa ja lisää juustoa ja kermaa, ja juustoa ja kermaa.

- Älä tee tätä mulle, mulla on jo hirveä nälkä.

- Mutta muistatsä, niillä oli joskus sellaisia pieniä sienikulhoja uunista.

- Niin oli. Nam.

Menimme ruokalaan ja siellä oli lämpölampun alla snäkkilässä: osterivinokasmuhennoksella täytettyjä lehtitaikinapasteijoita. Eli sientä, ja vähän kermaakin.

Kotonakin tulee kaikenlaisia ruokaideoita, onneksi. Joskus niitä ei ole yhtään. Tein tofu tandooria parsakaalin ja naan-leivän kanssa (valmisleipä ja valmis tandoorikastikepussi), seuraavaksi sitten pinaattikeittoa ja flammkuchenia.

Harmi ettei tuonne euroviisulogoon saanut mennä istumaan.

Juontajien puvut, Rotterdam toukokuu 2021.

THE tulospöytä. And the winner is...

Hyvin valaiseva kameroiden ohjauspaneeli tilannevideona, esimerkkinä Måneskin.

Keittiöprinsessana ja ATK-ongelmissa

Ooh, nyt löytyi mulle tv-ohjelma, Project Rembrandt. Onpa sivistävä. Siinä maalataan akryyliväreillä ja harrastelijat oppivat aina paremmiksi tehtävien ja opastuksen myötä. Kiva, että kuvataide on esillä. Se tulee Hollannin ykköskanavalta aina sunnuntai-iltaisin. Jotta siitä saadaan viihdyttävä, se pitää tosin tietysti vääntää kilpailumuottiin, eli osallistujia karsiutuu ja lopulta jää jäljelle paras amatöörimaalari ever.

Hauska uutuus on myös belgialainen koomikko, joka analysoi armottomasti hollantilaisten pahat tavat ja omituisuudet. Onneksi se puhuu hitaasti flaamia, muuten en ymmärtäisi vokaaleja.

Mies aikoo tehdä perinneruokiaan, joista minä en niin tykkää, joten täällä repeää riemu ja helvetti pääsee irti. 2 päivää teen itselleni sellaisia ruokia, joita mies taas ei syö, eli tonnikalaa ja homejuustoa.

Luulee, että mies on kaikkiruokainen, mutta ei. Muilta kuulee paljon enemmistä rajoituksista ”eihän toi syö ku makkaraa ja ranskiksia” (hollantilainen) tai ”ei sille kelpaa mikään kala eikä äyriäinen” (saksalainen) ja niihin verrattuna luulen, että oma mies syö kaikkea, kun uskaltaa jopa sushin pariin, tiettyjen lajien.

Kunnes tajuan, etten laita mitään tonnikalasta koskaan, koska mies ei tykkää siitä. Tai että hylkään heti kättelyssä kaikki reseptit, joihin käytettäisiin homejuustoa, koska eihän mies tykkää siitä. Eikä katkaravuista. Eikä etikkasillistä. Eikä kastanjoista.

Jos haluaisin tonnikalapizzaa, pitäisi tehä puolet pellistä sitä itselle ja puolet jotain muuta miehelle. Rakastan tonnikalasörsseleitä pastan kanssa, mutten voi niitä yhteisesti kokata.

Oli hyvä homejuustokastike, jonka tein. Ja tonnikalasalaatti. Söin koko kulhon kerralla. Se oli iso kulho.

Meni hyvin se suomalainen makaronilaatikko-projekti. Tai siis. Valitsin kaupassa huolella sellaista pastaa, joka muistuttaisi suomalaisia makaroneja, koska hollantilaiset makaronit ovat kooltaan niistä noin kymmenesosa. Löysin kivaa minisimpukkapastaa, sopivia puolipyöreitä otuksia, jotka olisivat kooltaan aika lähellä.

Sitten kokatessa avasin kaapin ja otin sieltä pastaa puoli litraa ja keitin, ja vasta koko laatikon valmistumisen jälkeen tajusin, ettei se ollut sitä pastaa, jota olin tätä varten ostanut. Sillä se uusi pastapussi oli vieläkin keittiön sivupöydällä makaamassa. Olin ottanut tavallista pipe rigatea kaapista. Ilmankos olikin vähän isompaa.

Mutta ei se mitään haitannut. Laatikko oli niin hyvän makuista, etten edes kaivannut ketsuppia oheen. Ja olen sentään se, joka laittaa vietnamilaisten kevätrullien päälle majoneesia; normaalisti niihin kuuluu vain hapanimelä chilikastike.

Tekaisin vielä suomalaisen ambrosiakakakun. Samalla lailla ekaa kertaa elämässäni kuin makaronilaatikon. Kakusta on erilaisia variaatioita, mutta yhteinen nimittäjä on appelsiinin maku. Tämä oli yksinkertainen littana, täytteetön sokerikakku, johon levitettiin päälle appelsiinmarmeladia ja sitruunan mehuun tehtyä sokerikuorrutusta.

Mitä tahansa leivonkin, mies on kyllä tyytyväinen ja sanoo ”keittiöprinsessaksi”. En tiedä, onko se suomeksi käännettynä sana.

Ruokamarketti keksi ihan hyvän kampanjan. Sieltä saa kunnon kovakantisia paikallishistorian valokuvakirjoja, jossa on tekstit ja layout valmiina, ja paikka eli tyhjä ruutu sadoille vanhoille valokuville. Kun tekee ostoksia, saa kassalta bonuksena satsin valokuvatarroja, jotka sitten liimataan numeron mukaan kohdilleen kirjan sivuille. Ja näin saa hienon opuksen täyteen, jos ahkerasti käy ostoksilla.

Tähän innostuivat kaikki, kaikki tuntuvat keräilevän, ja aikuiset vertailevat keskenään facebook-ryhmissä, mitkä kuvat puuttuvat ja voiko ne vaihtaa joltakin. Mies aloitti Excel-taulukon tätä varten. Kuuluu jopa huhuja, että ihan eri kaupunginosien tyypit tulevat erikseen meidän markettiin, jotta saavat kirjan kerättyä.

Ehkä hauskinta paikallishistoriassa on ollut hevosvetoinen raitiovaunu, joka kulki rautatieaseman ja keskustan väliä.

Katselin, että onpa nätti sää, aurinkokin jopa paistaa pitkästä aikaa. Ja villiviinin loput lehdet ovat pudonneet. Ehkä voisin lakaista lehtiä, vaikka joskus iltapäivällä. Kunhan tästä viitsin.

Sitten osui silmiin nettilehden teksti: ”Sää varmaan näyttää ihan kivalta tällä hetkellä, mutta sieltä on tulossa myrsky, saderintama, rakeita ja ukkosia.” Okei... lähdenkin samantien kauppoihin ja siivoan sen pihan ennen kuin sää muuttuu.

No pitipä sekin kokea, että minua syytetään siitä, että minulla on Internet Explorerin värinen tukka. Pitäisi olla Chromen värit niin mun kone toimisi paremmin. Minulla siis todellakin oli ongelma IE:ssä ja se on erään alihankkijan syy, että sitä pitää käyttää edelleenkin, mikä on skandaali sinänsä. Koko korjausoperaatioon liittyi monta anekdoottia ja ATK-tukihenkilö. Jopa esimieheni puolusti minua.

- Ei tää tokene. Nyssä oot hajottanu tän internetin!
- Ei se niin mene. Mietis toisinpäin. Ei hän ole hajottanut Intenet Exploreria, vaan IE on hajottanut hänet. Kato ny miltä se näyttää! Epätoivoselta.
- Itse asiassa mä kovasti yritän hajottaa sitä, jotta se katoaisi maailmasta vihdoin. Olis palvelus ihmiskunnalle, perkele.
- Mitä sulla on tollanen sininen... Internet Explorerin logon värinen tukka!

- Onhan tämä nyt uskomatonta, että ylipäätään mikään firma käyttää tätä vielä.
- Mahdollista vain Saksassa.
- Niin kyllä. Internet Explorer seisoo niillä faksikoneen vieressä pöydällä.

Ja se on totta. Saksan viranomaiset ja vakuutuslaitokset haluavat ja vaativat edelleen, että niille faksataan dokumentteja. Skannattu kuva sähköpostissa ei käy.