tiistai 31. joulukuuta 2024

Pikainen joululoma

Kun maass´ on hanki ja järki jäässä. Kun liekit loistavat lasten suista. Tämä on jo vuodelta 1901, ja Arkihuolesi kaikki heitä 1916. Vanhaa suomea. Siis ei nuo pilkkaversiot.


Netistä selvisi muuten, että on niitä muillakin kansoilla pilkkatekstejä. Joku saksalainen viittasi joululauluun ”Leise pieselt das Reh” (Hiljaa pissii kauris), eli siis oikeasti ”Leise rieselt der Schnee” (Hiljalleen lumi leijailee). Tietysti myös hollantilaisilla on vaihtoehtoiset sanat moneen Sinterklaas-lauluun ja muihinkin.


God rest you merry gentlemen / Tidings of comfort and joy tuli radiosta, vanha englantilainen. Siinä on juuri sellainen hauska melodia, jonka voi muistaa ja osata, vaikka se onkin melko polveileva ja vaikea. Olin unohtanut sen laulun olemassaolon. Se kuuluu joululauluihin, jotka eivät ärsytä.



Hollannin kansallishymni Wilhelmus sen sijaan on liian vaikea. En pääse ensimmäistä kahta säettä pidemmälle. Niin tekstissä kuin melodiassakaan. Melodia sekoilee niin, että en tiedä, mihin sen kuuluisi mennä. Vielä enemmän sekoilee rytmi. Mietin ja laskin, että mitä ihmettä siinä siis tapahtuu, kun tahtilaji tuntuu vaihtuvan koko ajan. No, netissä analysoidaan ja se tosiaan vaihtuu koko ajan. Rytmitys on niin vaikea, että on tunnettua, että kun jalkapallostadion kailottaa sitä, massa yleensä laskee yhden tauon pituuden väärin ja on aikaisemmin laulun lopussa kuin mitä musiikki kestää.


Hollannissa ei edes opi Wilhelmusta koulussa, eli hollantilaiset ovat siitä ihan yhtä pihalla kuin minä. Miehenikään ei osaa sitä. Sitä ei harjoitella. (Lisäksi sanat ovat joltain 80-vuotisen sodan ajalta ja siinä puhutaan saksalaisesta sukuhaarasta ja Espanjan kuninkaan kunnioittamisesta, mikä on aivan sekavaa nykyihmiselle.) 


Meillä Suomessa koulussa sentään oppii Suomen kansallishymnin ja se lauletaan vähintään itsenäisyyspäivän juhlissa aina. Ja kuuluu musiikin oppimäärään. Ei, en haluaisi Amerikan tyylistä patriotismia, mutta tämä Hollannin toinen ääripää on ehkä myös outo, etteivät lapset edes osaa omaa kansallishymniään.



Schipholissa lastaussillalla näin itse kirjoitetun tekstikyltin, jossa neuvottiin, että ”jos operoit tätä putkea niin sitten viime senteillä älä paina sitä joystickiä tappiin asti, koska silloin silta nytkähtää liian voimakkaasti lentokonetta vasten. Vaan ihan varovasti se pätkä.” Se huvitti. Kalliiksi tuleekin, jos tönii lentokonetta.


Lennolla jaettiin taas KLM:n hirveät halpisleivät, joissa on joku outo paha paprikamössö välissä ja jota mieheni kieltäytyy syömästä ollenkaan. Sitä samaa ne ovat nyt pari vuotta jynssänneet. Hyi. Mieheni meinasi, että ”avaa ikkuna hetkeks niin mä heitän tän ulos.” Teeskentelin pyörittäväni ikkunan alla vipua. 




Oli siinä ja siinä, että edes saatiin istua vierekkäin. Kun tein tietokoneella check inin, meidät oli laitettu istumaan peräkkäin, kumpikin keskipaikalle. Molemmat kahden vieraan välissä, ei voisi jutella, eikä kumpikaan edes näkisi ikkunasta. Katsoin vaihtopaikkoja. Niitä oli vain melko edessä ja ne ihan tavalliset economypaikat oli merkitty maksullisiksi, ”kun ne ovat siinä edessä kivasti ja pääsee nopeammin koneesta”. Ne maksoivat 14 euroa kappale. Siellä oli tilaa ikkunalla ja vierekkäin, mutta vain maksamalla 28 euroa vaikka oltiin jo maksettu economypaikat. Siat, sairaat siat. Rotat. Mieheni sanoi rotat. Maksoin silti, koska päivälennolla haluan katsoa ikkunasta. 


Eihän tämä tähän voi mennä, että lentoyhtiö alkaa kerjätä lisämaksua joka kerta jos samalla tilauksella ostettu pariskunta haluaa edes istua vierekkäin? Ei kai tämä ole joku uusi KLM:n standardi-ansaintatapa? Törkeää, jos on. Mutta paluulennolla olimme automaattisesti vierekkäin eikä tarvinnut vaihtaa paikkoja.




Pikku apulainen.


Tonttu vuodelta 1970.

DDR-läinen kuusenvalosarja on vielä olemassa, mutta en ehkä uskaltaisi enää laittaa töpseliin.

Silli poikineen.


Jouluna oli perinteet vanhempieni luona. Leivoin joulutorttuja. Oli vihreitä kuulia ja muuta olennaista. Sillit joulupöydässä. Mieheni pitäytyy lohissa. Vanhat tonttukoristeet. Sain mukaani yhden tonttulakin, niin on jotain firman juhliin. Muistan, että joskus taannoin meillä oli vähintään kymmenen erilaista ja eri kokoista tonttulakkia. Muinaisessa Suomessa niitä sai, jaeltiin ja ostettiin kaikkialta.


Ulos ei oikein päässyt reippailemaan, koska kaikkialla oli sulavia jäätiköitä ja sivukadut yhtenä harmaajääkerroksena, oikeasti hengenvaarallista. Yksi kävely tepsuteltiin varovasti.



Suojatie on tasaisen jääkerroksen alla.

Hmmh, valkeahko joulu? Sumuinen ja sulava.


Tapaninpäivänä oli jo tarve tuulettua ostoskeskuksessa. Ja ehkä syödä muuta kuin jouluruokaa. Mikä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi, sillä Hyvinkään ravintolat olivatkin 90-prosenttisesti kiinni vielä tapanina. Lopulta löytyi yksi.



Sauna oli ihana, mutta lisäksi hikoilin julmetusti kaikissa julkisissa tiloissa. Suomen talvessa mennään toppatakissa kaikkialle, ja lämmitys on täysillä joka kaupassa, ostoskeskuksessa, junassa, lentokentällä, ravintolassa. Hikoilin koko ajan koko viikon.



Yksi päivä oli Hesan reissulle varattu. Oli harmaa sumu ja kylmänkostea, ruma sää. Helsingin jalkakäytävät alkoivat sentään olla kuivat. Paras vaan käydä Fazerit ja kissakahvilat, koska ei siellä vapaaehtoisesti liiku ulkona.



Stockan jouluikkuna oli sentään kaunis.


Juuri saapuessa, keskellä rautatieasemaa, alkoi tuntua outo muhkura kengän kantapäässä. Aavistin jo, mitä siellä tapahtuu... kyllä, kengänpohjat olivat halkeamassa ja hajoamassa. Hienot suomalaiset Sievin kengät. Jos nämä eivät kestä enää vuorokautta, niin minun on pakko hankkia uudet NYT.



Kluuvin Skechers-kauppa pelasti. Myyjä tiesi tasan, miksi minun Sievini hajoavat. Polyuretaanipohja. Sellainen musta substanssi saattaa murustua tuhannen paloiksi, kun kengät ovat välillä pakattuna varastoon käyttämättömänä. No niinhän minä teen vuodenaikojen mukaan tietysti. Joskus pohjat eivät kuulemma kestä montaakaan vuotta. Mutta nämä kengät olivat sentään jo ikivanhat ja olleet intensiivisessä käytössä, joten ei voi valittaa.


Ostin kevyet vihertävät tossut, niillä kyllä kestää pari tuntia nollakelilläkin. Nätit ja käyttökelpoiset Hollannin säihin.



Espalla oli valopeuroja ja kelkka, jossa sai poseerata. Havis Amanda oli palannut remontin jälkeen. Joku yksi toriteltta vielä myi lohikeittoa ja kahvia turisteille hyytävässä säässä.





Fazerin kahvilaan oli palannut vitriiniin kinuskikakku, mutta siinä oli jotain uutta punaista vadelmatäytettä. Se ei ollut yhtään sama kuin entinen. Edes päällä oleva löysä kinuski ei maistunut oikein miltään. Ei kannata toista kertaa haksahtaa. Ei tietoakaan entisestä tukevasta voitoffeelevystä.



Kampissa oli oikein värikästä.


Kissakahvilasta oli vanha tuttu Herkules lähtenyt tänä vuonna eläkkeelle yksityiskotiin.





Mietimme ruokapaikkaa. Ehdotin kokeilla Makkaratalon yläkerran thairavintolaa. Ainahan me haluaisimme thaita, muttei sitä meidän kylältä saa. Oikein hyvä paikka, mielellään menee toistekin.




Paluulennolla hauskaa oli se, kun konetta lastattiin ja joku vanhempi rouva laittoi takkiaan hyllylle ja sieltä purkautui jonkun taxfreepussi auki ja vodkapullo vieri alas penkille viereeni. ”Huh, nyt sieltä tulee viinaksia!” huudahti rouva.




Parasta paluussa oli se, kun kissat ottivat meidät hyvin vastaan, nuuskuttelivat laukut heti, ja jo pian sain Jipiltä keittiössä kissan pusun eli sain koskea nenällä nenään.





Tuliaisia ja lahjoja kertyi, ja myös nerokasta on lähtiessä käväistä Helsinki-Vantaan tuloaulan Alepassa hakemassa tuoreimmat ruisleivät ja sujauttaa ne vielä äkkiä matkalaukkuun tai käsimatkatavaraan.


Helsingin kaupunginmuseon kaupasta pari tuoretta nostalgiakorttia vessagalleriaan.



Nyt on mitä ilmeisimmin aika sanoa heipat tälle vuodelle, olla kiitollinen sen tuomista opetuksista, ja suunnata uuteen vuoteen jos ei innolla niin vähintään uteliaisuudella ja toivottavasti toiveikkaana.

torstai 19. joulukuuta 2024

Puuroa, juhlia ja paketointia

Taivahalle syttyi juuri porkkana ja punajuuri? Niinks se meni?


Josta viisaat Itämaan haukkasivat puolikkaan. Niin se meni.



Kis kis kippurahäntä tuli vastaan netissä. Tai mikä oli ”kissanpoikia pesemään” -pätkä?


Kis, kis kippurahäntä

huomenna mennään Lappeenrantaan

Mitä sinne tekemään?

kissanpoikia pesemään


En kovin hyvin muista tätä. Sen sijaan pihalta muistan leikkiporukoista tämän: ”Mitä tehtäis? Sika pestäis.” Odotin sitä sian pesua jossain määrin tapahtuvaksi vihdoin oikeasti. Ei vain ollut koskaan sikaa lähistöllä.



Ihan kivaa joulupöhinää loppujen lopuksi töissä. Arpajaiset ja ilmainen joululounas (kauhea ruuhka, kaikki olivat toimistolla ja parkkipaikka täynnä) ja kaakaotarjoilu ja sitten otettiin tiimikuva studiossa ja ihailtiin toisten joulupaitoja ja sitten haettiin arpajaispalkintoja ja sitten vielä saatiin joulupukilta oikea lahja. 







Voi jee, nyt kun vihdoin työpaikan vaihdon myötä pääsimme eroon mieheni joka vuosi saamasta liian isosta elintarvikepaketista ja olin siitä helpottunut, ettei tarvitse väkisin keksiä käyttöä kaikelle omituiselle, niin nytpä minun firmani jakaakin meille yhtäkkiä sellaisen! Ekaa kertaa elämässään. Voi persus. Kyllä, olen ilmaisesta lahjasta, että voi persus, koska sen sisällöstä osa ei vaan maistu, ja sitten on ympäristötietoisena / säästäväisenä ihmisenä siinä dilemmassa, että eihän sitä saa elintarvikkeita dumpata roskikseen. Jakaako niitä sitten naapureille ja kavereille, mikä on myös suht noloa, vai mitä. 


Onneksi tämä meidän pakettimme on pienempi kuin se mieheni saama. Oli siellä ihan kivoja maapähkinöitä, hyvänmakuista juustoa, sipsejä sekä hauska kertakäyttöpussi ”lasi viiniä”, jossa on yhden lasin verran valkoviiniä. Joillekin oudoille leipätikuille ja mausteisille korpuille en vaan tahdo keksiä käyttöä. Ehkä ne tarjoillaan seuraavilla synttäreillä yösnäkkinä...


Ja onneksi siellä oli vain yksi esine: puinen pieni juustolauta/leikkuulauta. Elintarvikkeiden kanssa vielä jotenkin pärjää, mutta mieheni paketissa oli aina vähän liikaa turhakkeita. Hollannin tori-sivusto täyttyy firmojen joulujuhlien aikaan roinasta, jota ihmiset kaivavat firman paketeistaan ja yrittävät epätoivoisesti jälleenmyydä.


Joulupaketti kelpasi tyhjänä Jipille.

Ihmisillä oli kyllä töissä hauskoja joulupaitoja, ja jopa luovasti itse kuusennauhalla koristeltuja hökötyksiä. Joillain on sellaisia neuleita, joissa oikein värivalot välkkyvät integroituna paitaan.


Yhdellä opiskelijalla oli mitä hienoin sekopäinen joulukissapaita: siinä kissanpentu (realistisesti valokuvasta photoshopattuna) tonttuhattu päässään ratsastaa dinosauruksen selässä (jolla on myös tonttuhattu) ja tähtäilee konepistoolilla jouluköynnösten ja joulupallojen keskellä. Kävi kateeksi.


Pukeuduin joulukuuseksi. Tai noin suunnilleen.

Minulla oli vain ystävällinen, joulunpunainen kissapaita.

Posti on ollut vähän myöhässä, Hollannin postin sovellus näytti ennakkoskannausta Kodin kuvalehdestä ja joulukortista vaikka kuinka monen päivän ajan, eivätkä ne vieläkään ilmestyneet ovelle. Olivat siis jakelukeskuksessa. Vihdoin tulivat. Jouluruuhka kai. 


Me olemme mieheni kanssa lakanneet lähettämästä joulukortteja, sori siitä, ei ole henkilökohtaista. Meillä on niin paljon touhua ja velvollisuutta marras-joulukuussa kaikkien sukulaisten synttäreineen ja Hollannin sinterklaaseineen joulun lisäksi, että se urakka stressasi kohtuuttomasti ja meinasi katkaista kamelin selän. Ei pysty kaikkeen.




Ruokakaupan itsepalvelukassalla ostin tasan kaksi tuotetta, ja silti jouduin summittaiseen pistokokeeseen. Naureskelin, että vähän on nyt köyhä otanta. Ohjeistus on kai, että myyjä skannaa testinä vähintään viisi eri tuotetta asiakkaan korista, jotta näkee, että kaikki on  piipattu mukaan laskuun. Nyt ei ihan viiteen päästy millään. Ehkä kaksi on erityisen epäilyttävää, koska kuka nyt ostaa muka vain kaksi asiaa, ehkä siellä kassissa on muutakin.



Säkkipimeää ja jatkuva tihkusade. Ällöä. Oli oikein uutisissa, että näin pitkää synkän harmaata, täysin auringotonta jaksoa ei ole nähty yli 30 vuoteen Hollannissa. Täyspilvisiä päiviä peräkkäin ainakin kymmenen, ja ne vaan jatkuvat ja taas uudet harmausennätykset paukkuvat. 


Toisaalta melkein tuntuu, että olen tullut immuuniksi pimeydelle; se vain on, ei voi mitään; se on oletus, ja sitten ollaan kotona koko ilta eikä mennä sinne mustaan. Valokuvissa vuodenaika ja harmaus näkyy siinä, että ”filmirullassa” on pelkkiä kissoja. Ulkona ei ole mitään kuvattavaa ja siellä on rumaa ja yleensä pimeä.




Pakkasin joululahjoja. Kissat osallistuivat syömällä lahjanarua. Kaikkein kiinnostavinta on pyydystää kynsillä narua ja järsiä sitä. Ja yrittää varastaa koko rulla, tai ottaa narun päästä kiinni ja lähteä marssimaan poispäin ja huomata, että naru nykii, koska se onkin kiinni painavassa paketissa. 


Jip makaili papereiden päällä ja suoritti muutaman lahjaesineen nuuskutuksen ja arvioinnin.




Jip ja draamaesitys "surullinen hylje".



Janneke: "Räyh!"


Joku kissa makaa jaloissani öisin edelleen usein. ”En tarvitse painopeittoa, koska jalallani makaa 6 kg + 4 kg kissaa.” Jossain vaiheessa joku marssii takaisin sänkyyn ja asettuu suorastaan poikittain koko painollaan sääreni päälle. Vaikka ajattelen, että ”ihan törkeää, ei mitään käytöstapoja”, niin eniten kuitenkin hymyilen ja huvitun niiden rajattomuudesta. No ole siinä sitten.


”Minäkö muka?”

Illalla täytyy ensin ottaa nokoset sohvalla, jotta jaksaa nukkua yön sängyssä.

Otin jouluasiakseni keitellä pari kertaa riisipuuroa. Ei ole tullut ennen harrastettua. Vain Suomessa (ja kai muissa Pohjoismaissa) se on jouluperinne. Täällä sitä assosiaatiota jouluun ei ole.


Ensin tein puuroa liian vähän, koska pakkauksen ohje lähti siitä, että pieni kulhollinen on yhden henkilön annos. Ei ole. Se oli minun koko illalliseni ja sitä tarvittiin paljon. Siksi miehelleni ei jäänyt yhtään jäljelle. Toisella kerralla tajusin tehdä enemmän, jotta mieheni saa osan kylmänä jälkkärinä. 



Nyt kalpenee Tuomaan markkinoiden trendipuurot.


Hollannissa kuten myös Saksassa lämmin riisipuuro ei ole niin yleistä kuin kylmä riisijälkiruoka (saks. Milchreis), joka on periaatteessa ihan samaa, mutta valmiiksi sokeroitua, ja sitä saa valmiina purkissa ja se syödään kylmänä. Hollannin riisipuurojälkkäri on sen verran juoksevaa velliä, että se valuu tetrapakin nokasta.


Varmistin erikseen, ettei miestäni haittaa, jos teen sellaista tököttiä mihin olen Suomessa tottunut. ”Tee vaan sementtiä, ei se haittaa.”


”Kiertää kuin kissa kuumaa puuroa.” Jip nousi nokosiltaan ja ilmestyi keittiöön kiehnäämään, kun haistoi puuronkeiton. ”Purr purr, saiskos jotain.”


Kissa vääntyy mutkalle, kun innostuu ruoasta.



Janneken hienot joulupotretit: