Arki palaa ja vähän juhlakin

Naapuri huuteli aidan takaa ottaneensa pistokkaita upeasta syreenistäni, joka leveili naapuritontille saakka. 

Unessa olin Bahamasilla, joka oli vain yksi saari tropiikin paahteessa, mutta siellä olikin kylä, jonka nimi oli Saaremaa. Koska sillä oli kuulemma virolaiset juuret. Toivoin, että löydän jostain kyltin, jossa lukee isolla Saaremaa keskellä eksoottista puskaa niin saan siitä kuvan kotiin ihmeteltäväksi.

Normimeininki siis ja paluu arkeen.

Heti paluujunassa Amsterdamista innostuin kokkaamaan. Näin puhelimellani helpon lohipastavuoan ohjeen, otin kuvakaappauksen ja inspiroiduin, että mennäänpä kauppaan ja haetaan aineet. Sitten tein lohta ja fusillia innoissani. Ja olikin hauska tunne kokata omassa keittiössä ihan itse ruokaa vaihteeksi, viikon ravintola- ja valmisruoan jälkeen. Varsinkin tuollaista yksinkertaista, joka on hallittavissa ulkomuistista.

Kissaakin kiinnostaa lohi-pinaattivuoka.

Jouduin heti toimistolle töihin. Lopulta se oli ihan kiva päivä ja täynnä tekemistä. Mutta kukaan ei ehtinyt kävelylle ja se alkoi kyrsiä myös istumalihasta iltapäivällä, kun ei tullut liikuntaa. En lopulta muistanut mennä itseksenikään.

Käytiin yksi ilta katsomassa meidän viereistämme tietyömaata. Ensimmäinen asfalttikerros on jo laitettu ja uusi katoksellinen bussipysäkki asennettu. Mutta koska yksi pätkä katua on vasta kunnostuksen alkutekijöissään ja kaivettu hiekkakuopaksi, koko risteysalue on vielä kolme kuukautta suljettu liikenteeltä joka suuntaan.

Oli yöpakkanen niin että sain raapia auton ikkunat aamulla. Myös täällä tuulee pohjoisesta ja on liian kylmää.

Lähes täysi kuu paisteli illalla kirkkaasti niin että loiste näkyi sisälle saakka pimeässä huoneessa. Meinasin, että nyt voivat kissat tulla hulluiksi. 

No, keskiyöllä alkaa kuulua isoa maukunaa. Meidänkö kissat huutavat? Ei, se kuuluu ikkunan raosta ulkoa. Pihalta. Kuka hemmetti siellä möykkää?

Valaisen taskulampulla keittiön ikkunan läpi. Pihaovemme takana istuu tuttu muhkea pitkäkarvainen korttelin kissa ja sen vieressä toinen aika isokokoinen kissa, ja ne huutavat toisilleen täysillä.

Yritän huitoa niille ikkunan läpi, että menkäähän muualle, mutta ne vain käynnistävät konsertin uudestaan. Pakko laittaa pihatossut jalkaan ja mennä ajamaan ne tosissaan pois. Onks pakko just tässä meillä pitää tuo kokous.

Tämä kortin skenario pitää välillä paikkansa.

Meillä ainoastaan pakataan sisko kassiin, ei muuta hulluutta.

Lähdettiin Amsterdamiin tämän vuoden euroviisuartistien konserttiin eli pre-partyyn. Jonossa oli lämpimämpi kuin viime vuonna siellä samalla tuulisella aukiolla Johann Cruyff Arenan eli jalkapallostadionin vieressä. Ihmisillä oli viisuaiheisia paitoja ja pukuja, jotkut selvästi tukivat Alankomaiden Joost Kleiniä sähkönsinisissä puvuissa, joillain luki Baby Lasagna (Kroatia) housunlahkeessa, jollain oli Nemo-paita (Sveitsi). Ja useilla oli Windows 95 -paita ja/tai farkkushortsit ja jopa ne sukat sandaaleissa, sekä miehillä että naisilla.

Alkudiskossa kuultiin mm. Käärijää ja kaikki huusivat Cha cha cha ja se oli edelleen megahitti. Taukonumerona kuultiin ja nähtiin Alexander Rybak ja Fairytale. 

Alexander Rybak.

Disko-DJ.

Takanamme oli yhdessä vaiheessa sellainen fani, joka osasi huutaa mukana jokaisen maan kappaleen koko tekstin alkukielellä korrektisti lausuttuna. Tässä olen ehkä poikkeus ihmiskunnassa, että minua ei haittaa vaikka joku huutaa nuotin vierestä kappaletta, vaan minusta se on söpöä, että ollaan niin innoissaan ja suodaan itselle ilmaisun vapaus. Ei siellä valtavan melutason hallissa kuitenkaan ole akustiikka niin kohdillaan, että oikeasti voisin nyanssein kuulla laulajan kunnolla, niin sama se mitä fanit siihen kirkuvat sekaan. Sehän on hienoa kun heittäytyy. Lisäksi kunnioitan sitä omistautumista, että tekstit opetellaan oikeasti.

Melutasosta puheen ollen, olin kokonaan unohtanut, että kannattaisi ottaa korvatulpat mukaan. Käytävällä oli korvatulppa-automaatti ja kävin harkitsemassa. 13,95 maksoivat musiikkikorvatulpat, se malli joka minulla onkin jo kotona ja jossa on sisällä teräksenkova suora putki, jonka takia ne sattuvat korviin. Siinä kohtaa saituus iski: en halua maksaa 14 euroa tulpista, joista tiedän, että ne sattuvat ja lisäksi minulla on jo sellaiset. Eiköhän nenäliinan palasta saa pyöräytettyä yhtä toimivat tulpat korviin. Kyllä sai. Niillä mentiin.

Joillain mailla oli omat faniporukat eli karjuivat täysillä kun tuli vaikka Sveitsi, tai Italia. Norjan Gåte on mielestäni ihan mahtava. Suomi sekoili jo alkupäässä ja kyllä sitä laulettiin mukana, mutta ne nyt vaan jäävät jonnekin keskitasolle tänä vuonna. Top-kymppi on jotain ihan muuta. Ranskan balladille hurrattiin ihan ylenmääräisesti enkä taas tajua, miksi balladi on muka niin jännittävä.

Väliajalla oli tekninen häiriö eli tauon jälkeen näyttämövalaistus ei toiminutkaan enää. Odoteltiin 10 minuuttia ja sitten he saivat taas piuhat kiinni.

Hollannin Joost Klein jätettiin viimeiseksi, koska tietysti hän on kotiyleisön suosikki ja sai päättää shown. Kappaleensa jälkeen hän heitti muutaman kommentin ja sanoi ennen kaikkea tämän 6000-päisen yleisön edessä: ”As a wise man once said: it’s crazy, it’s party!”

Siellä tuli seistyä kuusi tuntia ilman taukoa, ja sen kyllä huomasi jaloista. Alkoi kivistää illan mittaan. Ensin ulkona jonossa, sitten salissa koko tilaisuus. Huomattiin, että ehkä ollaan vanhoja ja ehkä ensi kerralla voisi yrittää saada istumapaikat parvelta ja säästää koipiaan ja selkäänsä.

Yhdeltä yöllä oltiin kotona.

Nyt seurataan, mitä tapahtuu, kun Hollannin Joost Klein puuhaili jotain Käärijän kanssa Helsingissä usean päivän ajan. Tuleeko heiltä joku yhteislevytys? Vai hakiko Joost vain viisuneuvoja ja valmennusta edellisvuoden konkarilta?

Kissat ovat oppineet kiipeämään pyykkitelineen ritilöille ja ei ihme, että pyykkejä makaa joskus lattialla. Janneke saattaa ottaa yöllä kostean sukan alas narulta ja viedä sen käytävälle. Muuten ovat suht normaaleja. 

Janneke pitää todella kovan maukukonsertin aina kun se on löytänyt jonkun saaliin ja ylpeänä vie sitä johonkin. Kun olin Amsterdamissa, mieheni kuuli rapuista jonkun tulevan, kauhea miukumauku, ja sitten Janneke marssii sisään ovesta mieheni alushousut suussaan. 

Sekin oli hauska, kun kuului töminää rapuista, hankala kulku, joku ähisee sieltä alas. Mikä sieltä nyt tulee...? Ilmestyy Janneke, joka raahaa vaivalloisesti mukanaan kokonaista minun kotipaitaani. Asettelee sen juhlallisesti lattialle ja esittelee: miu mau mauu.

Yhdellä pöydällä on ollut puulaatikko, joka on pehmustettu kissanpediksi. Ei ole kelvannut, ne eivät koskaan mene siihen. Keksimme siirtää sen hyllykköön. Ja yhtäkkiä laatikko olikin hirveän kiinnostava. Sinne puikahdetaan ja siellä myllätään pehmusteita ja tapellaan, ja otetaan nokoset.

 Jip istui myös pihavarastossa kukkaruukkuna hyllyllä.

Laatikosta tulee tassua naamaan.

Vesileikit selvästi kiinnostavat. Jannekelle olen laskenut pari senttiä vettä keittiön pesualtaaseen ja laittanut siihen uimaan muovialusen. Se tuijottaa sitä vettä tunnin, laittaa etutassua varovasti veteen, taputtelee kelluvaa esinettä, ihmettelee. Vesi-insinööri oppii.

Uusi kirjani on valmis!

”Tekno! Saksa! Elämä! Ysärinuoren päiväkirjat” on nyt julkaistu.

Jaa mistä se kertoo?

Kyseessä on päiväkirjaromaani, jossa aikuistutaan 90-luvulla. Lukiolainen ja aloitteleva opiskelija kertoo vaiheistaan, kielimatkasta Saksaan, asioista jotka alkavat vetää ulkomaille (saattaen kotimaa Suomen osin hieman ikävään valoon), ihastumisestaan teknomusiikin eri muotoihin, etäsuhteestaan saksalaiseen poikaystävään. Mukana ovat monelle tunnistettavat nuoruuden kapinointi, oman maailmankuvan ja ajattelun löytyminen, kaikenlaiset ahdistukset, ihastukset, yksinäisyyden kokemukset ja villit unelmat luovuudesta. Vanhoja teknofaneja ihastuttanee kuvaus legendaarisista The Temple-raveista 1992.

Kannen maalauksen olen tehnyt itse. Ideana oli maalata ja leikata erikseen myös pikku objekteja, jotka asettelen kuvapinnan päälle. Olen oikein tyytyväinen, kuinka tarkkaan ja  kolmiulotteisesti varjoineen elementit näkyvät valmiissa kannen kuvassa. 

Yhteydet kuva-aiheisiin löytyvät kirjan sivuilta. Kiinnitin huomiota realismiin eli Finnairin kone näyttäytyy 90-luvun kuosissaan, samoin VR:n pääradan lähijuna.

Ensimmäisiä luonnoksia.

Yksityiskohta akvarellipaperilla.

Pelkkä tausta valmistuu.

Leikkeitä lisätty päälle.

Kirjan mallikappale paljastuu paketista. Hyvältä näyttää.

Minun ei tarvitse esittää, että kirjani olisivat suosittua autofiktion genreä, koska missä fiktio. En edes yritä peittää sitä, että nämä kertovat minusta. Omaelämäkerrallinen kirjallisuus on lajini tähän mennessä. Tosin tekstien valikointi, kieliasun muuttaminen, yhdistely, pieni jälkikäteen lisätty taustoittaminen ovat kaikki tietoisia subjektiivisia valintoja, jotka muokkaavat vaikutelmaa. Pohjana ovat kuitenkin ihan oikeat päiväkirjat noilta vuosilta. Kirjoittamisen tyylissä näkyy selvä kypsyminen aikuisempaan suuntaan vuosien edetessä.

Eihän siitä mitään tulisi, jos vain nillittää pelkistä yksityisasioistaan. Yleismaailmalliset aiheet, maailman tapahtumien kommentointi, filosofiset pohdinnat vaikkapa taiteen kentästä, kielivitsien huumori, itseironia ja samaistumispinta monen lukijan nuoruuden kokemuksiin oikeuttavat näiden tekstien laajemman arvon.

90-luvun oikea elämä heijastuu kirjan arkipäivän kulussa. Suomi vasta liittyy EU:hun, jota ensin pohditaan nimellä EY. Maksetaan markoilla, soitetaan puhelinkopista puhelukortilla. Ainoa yhteys ulkomaiseen kaveriin on kirje, jonka matkassa kestää viikon tai pari. Tai sitten erittäin kallis lankapuhelinsoitto, joka maksaa niin paljon, että sitten kyllä hävettää kun ei osaannut eikä kehdannut katkaista keskustelua aiemmin, ja ”pappa betalar”.

Kirjoitan alkusanoissa, että nuoruudessa usein vallitsevat ”illuusiot uniikkiudesta, hyvässä ja pahassa.”

Positiivisilla uniikkiuden illuusioilla tarkoitan sitä, että nuori alkaa kuvitella olevansa maailman erikoisin. Vain minä tunnen tällä lailla, vain minä keksin jotain näin nerokasta ajatuskulkua, vain minä pukeudun erikoisesti ja valtavirtaa vastaan.

Negatiivisilla illuusioilla uniikkiudesta tarkoitan epätoivoisia hetkiä. Kun on yksin ja masentaa, on ihan varma, että kukaan muu ei voi ymmärtää eikä kukaan muu tunne eikä ole koskaan tuntenut samalla tavalla. Ettei kenestäkään muusta nuoresta tai aikuisesta tunnu näin pahalta välillä ja että olen ainoa, joka ajautuu ahdistavaan kriisiin. Tai suorastaan kuolee yksipuolisen rakkauden syövereihin tai kaipaukseen.

Aikuisempana sitä oppii, ettei ole yksin - hyvässä tai pahassa. Moni muu on kokenut samaa, ja lohdutusta voi saada puhumalla yhteisestä kokemuksesta tai lukemalla jonkun toisen vastaavan tarinan. Ja hei, jokainen "tavalliselta" vaikuttava ihminen onkin todella kiehtova ja omanlaisensa, kun tutustuu hänen tarinaansa ja kokemuksiinsa.

Nykyajassa olen iloinen mm. mielenterveyden epävakauden sanoittamisesta avoimesti. Jälkikäteen tarkasteltuna kirjan nuori kyllä menee pari kertaa aika lujaa ylös ja alas kurvilla, jossa on hieman bipolaarisia piirteitä. Osa äärimmäisyyksiin menemistä lienee nuoruuteen kuuluvaa tunne-elämän kehityksen intensiivisyyttä, mutta enpä tiedä, olisiko pitänyt huolestua enemmänkin. Näillä mentiin. Tämä teema saa jatkoa kirjasarjan seuraavassakin osassa. Jota jo ilolla suunnittelen.

Psst! Nyt sitä saa.

Kirjan alkuun, ensimmäiseen kahteen lukuun, olen jättänyt neutraalihkoa maalailevaa pohjustusta. Jossa rakentuvat puitteet, elämäntyyli, harrastukset, mielenkiinnon kohteet, se mihin asioihin kiinnitän elämässä huomiota ja millä tyylillä siitä valitsen kertoa. Sitten päästään Saksan maaperälle huikealle stipendimatkalle. Kertomus pääsee vauhtiin ja tunteen pyörteet mukaan. Intensiivisyys lisääntyy.

Kirja on 332-sivuinen pokkari, jonka voi tilata postitse suoraan kotiovelle esim. Books on Demandin kirjakaupasta eri maihin. Suomessa asuva voi tilata kirjan esim. Suomalaisen kirjakaupan tiskille haettavaksi tai Akateemisen kirjakaupan verkkokaupasta. Bookystä ja Adlibriksestä löytyy ym. 

Lähiviikkoina valmistuu e-kirja, joka löytyy sen jälkeen Applen kirjoista ja varmastikin Elisasta, Kobosta, Amazonilta ym. ym.

Myyntilinkkejä lisäilen kirjailijasivulleni eli ajankohtaiset tiedot ovat osoitteessa www.liisarauhakoski.net

Kaikki tähänastiset teokseni.

Kato, tulppaani!

Jos on Hollannissa tulppaaniaikaan, niin on se vähän pakollinen käyntikohde se Keukenhof. Se on kuitenkin vain vajaat kaksi kuukautta auki, maaliskuun loppupuolelta toukokuun ensimmäiselle puoliskolle. 

Muistan olleeni itsekin alkuun epäileväinen, että ”no onko se nyt niin ihmeellinen, pari tulppaania puistossa”, mutta sitten lensin hämmästyksestä persiilleni. Se on NIIN iso ja kaunis ja vehreä ja ne loputtoman runsaat tulppaaniniityt kaikissa eri väreissä ovat todella maailmanluokan ihme. Muutaman kerran käyneenä menen sinne edelleen innoissani katsomaan yhä uudestaan.

Amsterdamista käsin pystyi varaamaan Keukenhof-paketin, johon kuului bussikuljetus alkaen RAI-messukeskukselta. Jonne pitää kyllä erikseen hankkiutua keskustasta ratikalla tai metrolla.

Messuhallilla oli suuri jono turistia odottamassa busseja, ja heitä ohjailtiin aitasiksakissa. Vihdoin oli meidän vuoromme päästä bussiin ja matkaan. Ihan perus kaupunkibussilla, joka paahtoi moottoritietä Schipholin lentokoneiden vierestä Lisseen. Tai oli se tulppaaneilla tarrakoristeltu, muttei malliltaan mikään pitkänmatkan luksusbussi.

Olihan siellä sitä turistia valtavasti, mutta hyvin käppäiltiin seassa. Joillain poluilla on rauhallisempaa, toisilla enemmän tungosta. Oli viileä tuuli ja välillä hetkiä lämmintä aurinkoa. Otin takkia pois ja päälle useaan kertaan.

Nauratti, kun tulppaanipsykoosi iski siskooni heti aivan kuin minulle aina, niin että on pakko ottaa kuva ”vielä tosta yhestä”. Löytyy silmiä hivelevät pastellivärit ja reippaat kirjavat yhdistelmät, ja ihanat keltaiset, ja violetit pinkin kanssa, ja makean vaaleanpunaiset, ja liukuvärjätyt oranssit, ja valkoiset rönsyilevät barokkimaiset pitsireunaiset muhkeat. ”Okei nyt mä lopetan”, ja sitten nauroin: ”Mutta et tiedäkään mikä tuolta vielä tulee nurkan takaa, kato tota väriyhdistelmää! Maailman kaunein!” 

Oli myös söpöjä pörröisiä sorsanpoikasia lammen ruohikolla nypsimässä ruohoa.

Syötiin eväät ja vietettiin päivä. Ruoat eivät ole kummoiset Keukenhofissa. On siellä ravintoloita, mutta ne ovat meluisia pikasyöttölöitä ja voi olla, että haluamasi annos on jo loppuunmyyty siltä päivältä kun pääset tiskille. Joten voi olla kätevää ottaa esim. oma eväsleipä mukaan. Siellä on virallinen piknikinsyöntinurmi ja pari retkipöytää, sekä peruspenkkejä kaikkialla reitin varrella. 

On kyllä parasta olla melko hyvässä kävelykunnossa, kun menee Keukenhofiin. Siellä kilometrejä kertyy. Me vedimme lomalla keskimäärin 13 tuhatta askelta päivässä.

Bussi- ja ratikkapaluun jälkeen jäimme keskustaan lepäämään terdelle kanavan äärelle. Kytättiin siinä kanavalaivoja, josta saisi filmin. Tosin aina kun siihen tuli laiva, siihen ponkaisi myös jostain turisti ottamaan kuvaa ja häritsemään näkymää. Hahaha, jos et pidä turisteista (itsehän emme ole sellaisia, öö) niin älä mene Amsterdamiin. Niitä on koko kaupunki täynnä. Joutsen poseerasi siinä myös.

Viimeisenä päivänä löydettiin vielä ne keskustan takapihat, joissa on kaikki hämärät coffeeshopit, tatuointipiercingit ja sieni- ja pillerikaupat laillisuuden rajamailla. Ne olivat rautatieasemasta itään, tai siis kaakkoon, noin niinku vinkkinä. Ympäristö Nieuwmarkt, Zeedijk, Warmoesstraat. Siellä oli myös erikoisia pikkukauppoja ja hauskan näköisiä ruokapaikkoja.

Oho mikä talo.

Lankakaupan pyörä.

Äh, tämä olisi pitänyt ostaa ja laittaa työpöydälle.

Oli yhtäkkiä taas ihan hiton kylmä päivä. Vain 11 astetta, pilvistä, tihkusadetta ja hirveitä tuulenpuuskia 6 boforilla. Yritettiin, että jos Waterloopleinin kirpputori olisi hauska, muttei se ollut ainakaan tällä säällä. 

Vintagevaatekaupan beatlesejä.

Kävimme vielä KattenKabinetissa, joka on pikkuinen kissa-aiheinen taidemuseo kanavanvarren asuintalossa. Vanhanaikaiset huoneet, vanhoja mainosjulisteita, patsaita ja maalauksia kissoista.

KattenKabinet, Herengracht 497.

Kantapaikkamme oli Rembrandtpleinin Heck’s, jossa istuimme jopa kolmena eri päivänä ja aina samassa kivassa nurkkapöydässä juomilla. Ensimmäisenä päivänä pitämässä sadetta, jonain lämpimänä päivänä kun ovet olivat auki ulos terassille ja oli vilkasta ja aurinko paistoi, ja viimeisenä päivänä pakenemassa kylmää viimaa. 

Ehkä kaupunkiloman voi kuitata onnistuneeksi, jos on löytynyt jo oma kantis.

Kantapöytä.

Rembrandtplein hyvällä säällä ja museoratikka tulee.