Pikainen joululoma

Kun maass´ on hanki ja järki jäässä. Kun liekit loistavat lasten suista. Tämä on jo vuodelta 1901, ja Arkihuolesi kaikki heitä 1916. Vanhaa suomea. Siis ei nuo pilkkaversiot.

Netistä selvisi muuten, että on niitä muillakin kansoilla pilkkatekstejä. Joku saksalainen viittasi joululauluun ”Leise pieselt das Reh” (Hiljaa pissii kauris), eli siis oikeasti ”Leise rieselt der Schnee” (Hiljalleen lumi leijailee). Tietysti myös hollantilaisilla on vaihtoehtoiset sanat moneen Sinterklaas-lauluun ja muihinkin.

God rest you merry gentlemen / Tidings of comfort and joy tuli radiosta, vanha englantilainen. Siinä on juuri sellainen hauska melodia, jonka voi muistaa ja osata, vaikka se onkin melko polveileva ja vaikea. Olin unohtanut sen laulun olemassaolon. Se kuuluu joululauluihin, jotka eivät ärsytä.

Hollannin kansallishymni Wilhelmus sen sijaan on liian vaikea. En pääse ensimmäistä kahta säettä pidemmälle. Niin tekstissä kuin melodiassakaan. Melodia sekoilee niin, että en tiedä, mihin sen kuuluisi mennä. Vielä enemmän sekoilee rytmi. Mietin ja laskin, että mitä ihmettä siinä siis tapahtuu, kun tahtilaji tuntuu vaihtuvan koko ajan. No, netissä analysoidaan ja se tosiaan vaihtuu koko ajan. Rytmitys on niin vaikea, että on tunnettua, että kun jalkapallostadion kailottaa sitä, massa yleensä laskee yhden tauon pituuden väärin ja on aikaisemmin laulun lopussa kuin mitä musiikki kestää.

Hollannissa ei edes opi Wilhelmusta koulussa, eli hollantilaiset ovat siitä ihan yhtä pihalla kuin minä. Miehenikään ei osaa sitä. Sitä ei harjoitella. (Lisäksi sanat ovat joltain 80-vuotisen sodan ajalta ja siinä puhutaan saksalaisesta sukuhaarasta ja Espanjan kuninkaan kunnioittamisesta, mikä on aivan sekavaa nykyihmiselle.) 

Meillä Suomessa koulussa sentään oppii Suomen kansallishymnin ja se lauletaan vähintään itsenäisyyspäivän juhlissa aina. Ja kuuluu musiikin oppimäärään. Ei, en haluaisi Amerikan tyylistä patriotismia, mutta tämä Hollannin toinen ääripää on ehkä myös outo, etteivät lapset edes osaa omaa kansallishymniään.

Schipholissa lastaussillalla näin itse kirjoitetun tekstikyltin, jossa neuvottiin, että ”jos operoit tätä putkea niin sitten viime senteillä älä paina sitä joystickiä tappiin asti, koska silloin silta nytkähtää liian voimakkaasti lentokonetta vasten. Vaan ihan varovasti se pätkä.” Se huvitti. Kalliiksi tuleekin, jos tönii lentokonetta.

Lennolla jaettiin taas KLM:n hirveät halpisleivät, joissa on joku outo paha paprikamössö välissä ja jota mieheni kieltäytyy syömästä ollenkaan. Sitä samaa ne ovat nyt pari vuotta jynssänneet. Hyi. Mieheni meinasi, että ”avaa ikkuna hetkeks niin mä heitän tän ulos.” Teeskentelin pyörittäväni ikkunan alla vipua. 

Oli siinä ja siinä, että edes saatiin istua vierekkäin. Kun tein tietokoneella check inin, meidät oli laitettu istumaan peräkkäin, kumpikin keskipaikalle. Molemmat kahden vieraan välissä, ei voisi jutella, eikä kumpikaan edes näkisi ikkunasta. Katsoin vaihtopaikkoja. Niitä oli vain melko edessä ja ne ihan tavalliset economypaikat oli merkitty maksullisiksi, ”kun ne ovat siinä edessä kivasti ja pääsee nopeammin koneesta”. Ne maksoivat 14 euroa kappale. Siellä oli tilaa ikkunalla ja vierekkäin, mutta vain maksamalla 28 euroa vaikka oltiin jo maksettu economypaikat. Siat, sairaat siat. Rotat. Mieheni sanoi rotat. Maksoin silti, koska päivälennolla haluan katsoa ikkunasta. 

Eihän tämä tähän voi mennä, että lentoyhtiö alkaa kerjätä lisämaksua joka kerta jos samalla tilauksella ostettu pariskunta haluaa edes istua vierekkäin? Ei kai tämä ole joku uusi KLM:n standardi-ansaintatapa? Törkeää, jos on. Mutta paluulennolla olimme automaattisesti vierekkäin eikä tarvinnut vaihtaa paikkoja.

Pikku apulainen.

Tonttu vuodelta 1970.

DDR-läinen kuusenvalosarja on vielä olemassa, mutta en ehkä uskaltaisi enää laittaa töpseliin.

Silli poikineen.

Jouluna oli perinteet vanhempieni luona. Leivoin joulutorttuja. Oli vihreitä kuulia ja muuta olennaista. Sillit joulupöydässä. Mieheni pitäytyy lohissa. Vanhat tonttukoristeet. Sain mukaani yhden tonttulakin, niin on jotain firman juhliin. Muistan, että joskus taannoin meillä oli vähintään kymmenen erilaista ja eri kokoista tonttulakkia. Muinaisessa Suomessa niitä sai, jaeltiin ja ostettiin kaikkialta.

Ulos ei oikein päässyt reippailemaan, koska kaikkialla oli sulavia jäätiköitä ja sivukadut yhtenä harmaajääkerroksena, oikeasti hengenvaarallista. Yksi kävely tepsuteltiin varovasti.

Suojatie on tasaisen jääkerroksen alla.

Hmmh, valkeahko joulu? Sumuinen ja sulava.

Tapaninpäivänä oli jo tarve tuulettua ostoskeskuksessa. Ja ehkä syödä muuta kuin jouluruokaa. Mikä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi, sillä Hyvinkään ravintolat olivatkin 90-prosenttisesti kiinni vielä tapanina. Lopulta löytyi yksi.

Sauna oli ihana, mutta lisäksi hikoilin julmetusti kaikissa julkisissa tiloissa. Suomen talvessa mennään toppatakissa kaikkialle, ja lämmitys on täysillä joka kaupassa, ostoskeskuksessa, junassa, lentokentällä, ravintolassa. Hikoilin koko ajan koko viikon.

Yksi päivä oli Hesan reissulle varattu. Oli harmaa sumu ja kylmänkostea, ruma sää. Helsingin jalkakäytävät alkoivat sentään olla kuivat. Paras vaan käydä Fazerit ja kissakahvilat, koska ei siellä vapaaehtoisesti liiku ulkona.

Stockan jouluikkuna oli sentään kaunis.

Juuri saapuessa, keskellä rautatieasemaa, alkoi tuntua outo muhkura kengän kantapäässä. Aavistin jo, mitä siellä tapahtuu... kyllä, kengänpohjat olivat halkeamassa ja hajoamassa. Hienot suomalaiset Sievin kengät. Jos nämä eivät kestä enää vuorokautta, niin minun on pakko hankkia uudet NYT.

Kluuvin Skechers-kauppa pelasti. Myyjä tiesi tasan, miksi minun Sievini hajoavat. Polyuretaanipohja. Sellainen musta substanssi saattaa murustua tuhannen paloiksi, kun kengät ovat välillä pakattuna varastoon käyttämättömänä. No niinhän minä teen vuodenaikojen mukaan tietysti. Joskus pohjat eivät kuulemma kestä montaakaan vuotta. Mutta nämä kengät olivat sentään jo ikivanhat ja olleet intensiivisessä käytössä, joten ei voi valittaa.

Ostin kevyet vihertävät tossut, niillä kyllä kestää pari tuntia nollakelilläkin. Nätit ja käyttökelpoiset Hollannin säihin.

Espalla oli valopeuroja ja kelkka, jossa sai poseerata. Havis Amanda oli palannut remontin jälkeen. Joku yksi toriteltta vielä myi lohikeittoa ja kahvia turisteille hyytävässä säässä.

Fazerin kahvilaan oli palannut vitriiniin kinuskikakku, mutta siinä oli jotain uutta punaista vadelmatäytettä. Se ei ollut yhtään sama kuin entinen. Edes päällä oleva löysä kinuski ei maistunut oikein miltään. Ei kannata toista kertaa haksahtaa. Ei tietoakaan entisestä tukevasta voitoffeelevystä.

Kampissa oli oikein värikästä.

Kissakahvilasta oli vanha tuttu Herkules lähtenyt tänä vuonna eläkkeelle yksityiskotiin.

Mietimme ruokapaikkaa. Ehdotin kokeilla Makkaratalon yläkerran thairavintolaa. Ainahan me haluaisimme thaita, muttei sitä meidän kylältä saa. Oikein hyvä paikka, mielellään menee toistekin.

Paluulennolla hauskaa oli se, kun konetta lastattiin ja joku vanhempi rouva laittoi takkiaan hyllylle ja sieltä purkautui jonkun taxfreepussi auki ja vodkapullo vieri alas penkille viereeni. ”Huh, nyt sieltä tulee viinaksia!” huudahti rouva.

Parasta paluussa oli se, kun kissat ottivat meidät hyvin vastaan, nuuskuttelivat laukut heti, ja jo pian sain Jipiltä keittiössä kissan pusun eli sain koskea nenällä nenään.

Tuliaisia ja lahjoja kertyi, ja myös nerokasta on lähtiessä käväistä Helsinki-Vantaan tuloaulan Alepassa hakemassa tuoreimmat ruisleivät ja sujauttaa ne vielä äkkiä matkalaukkuun tai käsimatkatavaraan.

Helsingin kaupunginmuseon kaupasta pari tuoretta nostalgiakorttia vessagalleriaan.

Nyt on mitä ilmeisimmin aika sanoa heipat tälle vuodelle, olla kiitollinen sen tuomista opetuksista, ja suunnata uuteen vuoteen jos ei innolla niin vähintään uteliaisuudella ja toivottavasti toiveikkaana.