Tunteiden paloa, maaginen meri ja rähjäinen suurkaupunki

Lomamietteitä: Aika kiitää. Ja miksi me mennään nukkumaan klo 3 yöllä. Ei ihme, että päivä loppuu kesken, jos noustaan klo 12.

Vähän alkoi ottaa päähän se totuus, että jos viettää lomapäivät kotona, niin se tarkoittaa, että on koko ajan päällä tiski, kokkaus, pyykki, kokkaus, tiski, pyykki. Välillä jotain muuta, pliis.

Tällekin harvinaiselle autoretkelle lähdimme toukokuun lomaviikolla riskillä, koska sade- ja ukkosrintamaa ennustettiin iltapäväksi. Kaikiksi muiksi lomapäiviksi ennustettiin vielä sitäkin runsaampaa ja jatkuvampaa sadetta. Joten kokeillaan nyt sitten tätä.

Tämän retken lopuksi kävimme Rotterdamin Ahoy-hallilla nuuskimassa Euroviisujen tunnelmaa (lue tästä). Tuolloin emme vielä tienneet, että tulisimme pian saamaan liput Euroviisujen juryshowhun (lue tästä).

Goeree-Overflakkee, mistä sekin keksittiin. Nämä ovat tällaisia, että mennään johonkin Hollannin kolkkaan, missä ei olla koskaan oltu, koska halutaan nähdä eri maisema kuin kotona.

Meri on aina kiinnostava ja niin olemmekin suunnanneet jo monta kertaa Pohjanmerelle. Ikävä vain, että se meri edellyttää meiltä käsin 2-3 tunnin ajamista suuntaansa.

Tuo nimi on lähinnä vitsi, koska se kuulostaa omituiselta jopa hollantilaiselle. Goeree-Overflakkee on Zeelandin läänin yläpuolella pohjoisin näistä isoista saarista. Se ei kuulu Zeelandiin, vaan Zuid-Hollandiin. Sen yläpuolella on Rotterdam ja kaupungit, ne ovat mielenkiintosia, ja sen alapuolella ovat Zeelandin hiekkarannat ja söpöt kylät, ja se taas on erittäin paljon turisteja vetävä alue. 

Mutta tämä välimaasto ei kiinnosta ketään. Goeree-Overflakkee ei houkuttele turisteja (paitsi yhdellä isolla rantalomakylällä) eikä siellä ole mitään ihmeellistä. Mitäänsanomattomia pikkukyliä ja niljakasta vuorovesirannikkoa, vain rajallisesti hiekkarantaa.

Toisaalta mikä vain, missä näkyy meri, on mielenkiintoista minulle ja vaihtelua sisämaan asukille. Joten menimme ihan vain etsimään rannikkoa sinne. 

Sinne saareen johtaa jo sinällään jännittävä patotie merenlahden yli. Oli ruohikkoisia patorakennelmia ja niiden päällä tuulivoimalan myllyjä. Geometristä ihmisen tekemää vallia, tekosaari. Vedessä kylpi kaksi ristisorsaa. Selkeä väritys, tsekkasin lajin lintukirjasta jälkeenpäin. 

Löysimme hankalan paralleelitien kautta näkötornille. Sepä oli kiva ylläri. Sieltä näkyi kanavalle, missä meni laivaliikennettä useaa väylää pitkin maantien alta. 

Tornin kaiteet ja ympäristö oli koristeltu kauniin metallileikkauskuvin; kampeloita, tukkasotkia, joutsenia, silkkiuikkuja.

Sama kampaus kuin tukkakoskelolla.

Maantiessä oli nostosilta ja tien kansi nousikin aika isona palana pystysuoraan juuri kun olimme tornissa. Siitä päästettiin läpi muutamia pikkupurjeveneitä. Niiden mastot eivät mahdu sillan alta. 

Heti muodostui kunnon jono tielle. Tarvitaan kärsivällisyyttä, kun ajaa Hollannissa. Siinä ei mikään kiire auta, jos valo mene punaiselle ja tie nousee pystyyn. Siinähän odotat.

Vesiliikenteen kanava maantien alta ja nostosilta.

Jono alkaa kertyä siltaa odottaessa.

No tuleehan se takaisin alas.

Hei hei meidän auto!

Ihminen rakentaa.

Jatkoimme saarelle. Siellä näkyi yllättäen edessä yksi pätkä ruuhkaa maantiellä. Parin kilsan mateleva liikenne. Oli ehkä Rotterdamista ja pääkaupunkiseudulta pohjoisesta tulevaa lomaliikennettä menossa Zeelandiin juuri sillä pätkällä läpi maan. En ollut tajunnut, että siinä on sellainen suora iso reitti, joka on monelle kätevä ja ruuhkautuu.

Liikenneympyrässä piti sekunnissa päättää, meneekö ruuhkan jatkoksi, palaako takaisin Goereen kyliin vai joutuuko Rotterdamiin. Olisin halunnut meidät takaisin miettimään hetken ja vaikka kahvitauolle, jotta voin selvittää ruuhkatiedotteesta, onko tuo isokin suma. Mieheni taas olisi liittynyt ruuhkaan ja toivonut parasta. 

Mutta se olikin ns. mega-rotonde eli monikaistainen liikenneympyrä, jossa ei voi vaihtaa kaistaa enää, koska niiden välissä on betoninen reunus. Joten jouduimme vahingossa pohjoisen suuntaan, Rotterdamiin. Ja se oli sellainen tie, joka vie alta aikayksikön seuraavalle sillalle, jonka takana ollaankin jo vastarannalla mantereen puolella ja metropolialueella.

No voi helvetti nyt. Maanteillä on niin mahdoton kääntyä Hollannissa, risteyksiä tai mitään levennyksiä on harvassa. Jos ei tältä tieltä pääse pian pois, niin ollaan Rottedamissa ihan kohta. 

Siinä vaiheessa aloin huutaa käskyjä. Aivan oikein, että mies aina sanoo, ettei voi yhtäkkiä reagoida liikenteessä ja jarruttaa samantien, jos minä ilmoitan, että 3 metrin päässä olisi pysähdyspaikka. Mutta useimmiten sanon jo 500 metriä ennen, että käänny sitten siitä ihan ekasta vastaantulevasta risteyksestä oikealle. Varmistelen ja toistan ja ennakkovaroitan asiaa ja siltikään hän ei käänny, koska kuulemma takana on liikennettä, tai jotain muuta irrelevanttia ja joustamatonta höpönlöpöä.

Näin mahdollisuuden päästä pois maantieltä juuri ennen kilsanpitkää siltaa Rotterdamiin. Se oli ainoa pelastuksemme. Liittymä tulee näkyviin ja minä käsken ajaa siitä, niin eikö mies aio sen sijaan ajaa suoraan ja valita, että ”mutta ei sieltä pääse takaisin maantielle”, vaikkei sitä ehdi niin nopeasti analysoida, pääseekö vai ei. Siinä vaiheessa auttoi enää huuto:

- AJA NYT POIS JUST TÄSTÄ LIITTYMÄSTÄ TAI ME OLLAAN ROTTERDAMISSA!

Totta kai sieltä pääsi helposti takaisin maantielle paluusuuntaan. Kuuntelisi edes kerran.

Ruuhkasuma kesti 10 minuuttia. Otettiin kohteeksi majakka Westhoofd. Majakalle ei saanutkaan mennä, koska se tie oli portilla kiinni ja sinne sai mennä vain rannikkovartiosto. Majakasta sai kuvia dyynialueen takaa. 

Rannalla siinä kohdassa ei ollut ravintoloita. Alkoi olla kahvin ja ruuan paikka, koska oltiin matkattu jo 4 tuntia ilman snäkkiä, joten ei siihen halunnut jäädä hiekkarannalle ilman piknik-eväitä nälkäisenä. Olin nähnyt kyltissä viitan beach clubiin vähän aiemmin tien varressa, joten sinne sitten.

Rantakahvilalla oli rantahiekassakin pöytiä ja alhaalla kioski, josta sai juomia. Portaiden päässä oli puinen terassi, ja sekin tietysti täynnä, koska terassit eivät nykyään saa täyttää kuin osan asiakaspaikoista. Mutta olimme jo toisena jonossa ja jäimme odottamaan. 

Vartin päästä saimme paikat ja siinä oli hyvä. Kaikki oli hyvin. Saimme ruokaa ja kahvia ja aurinko paistoi välillä kuumastikin. Pilviä vaelsi.

Ruokaa, jes! Nyt voi rauhoittua.

Ihan erinomainen menyy, sain pokebowlin. Mies sai krokettia leivän päällä. Näillä beachclubeilla on aina ilmiömäinen kyky yhdistää menyyssään rahvaanomaisia uppopaistettuja pikaruokalasnäkkejä ja hienostuneita trendikkäitä elitistisiä annoksia.

Täälläkin oli yhtaikaa tarjolla uitsmijter, eli rasvainen annos munakasta leivällä, ja hollantilaiset lihakroketit, jotka kuuluu kansan opin mukaan haarukalla muussata siihen leivän päälle, pläts, erittäin esteettiseksi mössöksi. Ja toisaalta sushia, flammkuchenia, savulohisalaattia, kallista angusnaudanlihaburgeria ja pokebowleja.

Kahvit ehdimme vielä vetää, kun synkkä pilvistö tiivistyi. (Mies yritti taas sanoa latte macchiato muttei osannut, hihii.) Siellä oli taivaalla jo sellaisia pilvitorneja välissä, jotka näyttivät siltä kuin Borsselen ydinvoimala olisi juuri tussahtanut. (Hollannin ainoa ydinvoimala, Zeelandissa meren rannalla.) Eli selvästi ukkoskehitystä.

Sadetutkasta näin, että vierestä menee ensin sadealue ja 50 minuutin päästä sataa tässäkin koko saaren leveydeltä. Se lähestyy etelästä vääjäämättömästi, joten parasta tehdä joku strategia sen mukaan. 

Ulkonäöllisesti rantapaviljonki oli tosi perustyylinen parakki.

Pikainen rannan tsekkaus ennen sadetta. Valo oli maaginen, kun siellä oli aurinkoa saderintamien välissä ja merivesi kuitenkin tyynenä. Meri hienoissa turkoosinvihreissä väreissä. Aurinko teki hohtavan sillan veteen, vain puolinainen valo pilvien takaa.

Tuleeko aalto?

Rantaviiva oli monen metrin leveydeltä aivan täynnä näkinkenkiä. Hiekkaa ei näkynyt ollenkaan, vain niitä simpukankuoria.

Ihan vieressä oli jo patotie Zeelandin puolelle. Ja siinä tuli toinen virhe megaliikenneympyrän kanssa. Taas valittiin väärä kaista ja betonikorokkeen takia ei voinut vaihtaa enää ja sitten oltiin matkalla Zeelandiin, etelään. Varsinkin juuri tuollaisilla padoille rakennetuilla maanteillä on täysin mahdotonta kääntyä missään. Tie on korkeiden reunojen välissä, vastaantuleva liikenne on jatkuvaa, eikä missään ole risteyksiä sivuteille. Kilsat vaan kulkevat ja on pakko ajaa eteenpäin.

Jossain epämääräisessä levennyksessä oli risteys ja sinne vaan u-käännöstä tekemään pikkutielle.

Ajoimme Rotterdamin konttisatamien alueiden läpi sekä bensa-öljy-tms. säiliöiden, ja siellä on joku öljynjalostamo, jossa näkyi oranssi liekki savupiipun päässä. Heavy industry. Ajoimme saderintaman edellä. Se seurasi meitä, takapeilissä näkyi aivan musta taivas.

Notta tällaiset pikku moottoritieliittymät.

Ahoy-hallia vastapäätä löytyi ostoskeskuksen parkkihalli, jonne jätimme auton. Sieltä kuljettiin ostarin läpi ulko-ovelle.

Ostoskeskuksessa hengaili asunnottomomia narkkareita. Ja siinä oli sekava mies, joka puhui itsekseen ja jolla oli  bulldoggimainen iso ruma koira hihnassa. Tervetuloa Rotterdamiin. Isoissa kaupungeissa on aina tällaista ja lisäksi Rotterdam on Hollannin rikostilastoissa aika ykkönen. Sen tietää, että siellä voi varautua vähän kaikenlaiseen. Toki vastasimme ystävällisesti huumeveikolle, joka kajautti suureen ääneen HYVÄÄ PÄIVÄÄ!

Hallia pällisteltyämme palasimme juuri ukkossateen alkaessa autolle. Kun siinä katselin sitä ilmiselvän rähjäistä eteläkaupunkia, tulivat mieleeni kaiken lisäksi Rotterdamin erityisen korkeat koronatilastot. Yritin olla koskematta mihinkään ja olisin halunnut työntää parkkihallin oven auki ilman käsiä kyynärpäällä tai jollain. Mutta siinä oli oikea kahva ja ovi piti vetää auki. Joten minun piti tarttua kaikkiin Rotterdamin koronaviruksiin täydellä kämmenellä ja ilman armoa.

Sen jälkeen tuntui ekaa kertaa pandemian aikana siltä, että vaara on todellinen: minulla on oikeassa kädessä korona ja on elämän ja kuoleman kysymys, että en koske mihinkään sillä kädellä ennen kuin ajetaan seuraavan huoltoaseman vessaan ja pesen siellä kädet. Suuntana oli muutenkin huoltoaseman vessa, koska pissa, ja sitten vaihdettaisin kuljettajaa.

Niin eikö sillä hetkellä mies sekoile tavaroidensa kanssa ja ala etsiä, mihin laittoikaan kameran, ja pyytää minua menemään takakonttiin tarkastamaan, onko se kamera siellä vai missä. Yhdellä kädellä ovesta ulos ja toiset ovet auki ja penkomaan kamoja ”Ai juu, se kamera onkin tossa takapenkillä.” 

Perkele mulla on kädessä korona, älä pyydä mua tekemään mitään. Siinä kohdassa sain toisen hermoromahduksen, jossa oli pakko huutaa turhan lujaa keskellä rotterdamilaisia:

- MULLA ON TÄSSÄ OIKEESSA KÄDESSÄ KAIKKI ROTTERDAMIN OSTOSKESKUKSEN KORONAVIRUKSET NIIN ÄLÄ PYYDÄ MUA KOSKEMAAN MIHINKÄÄN ENNENKU KÄDET ON PESTY.

Miehen idea ottaa käden ja kahvan väliin nenäliina tuli nyt vähän liian myöhään.

Silloin olisin maksanut aika paljon, jos olisi ollut pullo hygieniageeliä autossa. Inhoan niitä limaisia geelejä, joita on pakko ottaa liikkeiden ovella, mutta ehkä sellainen olisi matkalla tarpeen. (Sitä ei koskaan tiedä, mitä sieltä automaattiruutista tulee, pullo vodkaa suihkutettuna ympäriinsä parhaassa tapauksessa, se sentään haihtuu iholta pian, vai desi limaista töhnää, jota saa hieroa käsiinsä ikuisuuden ennen kuin voi koskea mihinkään.)

Lopulta pääsimme huoltsikalle ja siinä oli taas raivokohtauksen paikka, koska tämän huoltsikan vessamaksuautomaattiportti ei toiminutkaan pankkikortilla. Lappu luukulla. Olin juuri onnistuneesti kaivanut pelkällä vasemmalla kädellä akrobaattisesti laukustani lompakon ja lompakosta pankkikortin ja olin sitä vilauttamassa, jotta maksaisin ne 50 senttiä, mutta siinä roikkuikin lappu ”geen PIN” = ei korttimaksuja. Hän tarvitsi 50 sentin kolikon. 

Joten taas ilman käsiä lompakon kolikkotasku auki ja sieltä kolikkoa kaivamaan. Sillaikaa minulla roikkui yhden käden varassa ja käsivarsien päällä käsilaukku, irrallinen pankkikortti, auki oleva lompakko, josta voivat tippua kolikot ulos milloin tahansa, ja sitten piti vielä ottaa alennuskuponki automaatista ja avata vessan ovi kahvasta. Kaikkeen, ihan kaikkeen, piti koskea ennen kuin pääsi pesemään niitä käsiään.

Vihdoin. Pesin kädet 3 kertaa runsaalla saippualla ja ajoin kotiin.

(Tiedoksi ja lohdutukseksi: meidät on testattu negatiiviseksi sekä ennen että jälkeen euroviisuillan.) (Ja: yhtään aviomiestä ei vahingoitettu tämän leffan kuvauksissa. Hän on tottunut siihen, että välillä hieman kiehahdan, ja että se menee ohi 5 sekunnissa.)

Sitten kun purkaa auton ja käy suihkussa ja syö illallisen klo 21 ja lataa valokuvat ja postailee kuvia euroviisuhallista someen ja lukee netistä euroviisujen harkkapäivän päivitykset ja nettiuutiset niin kello on tosiaan se 3 yöllä ennen kuin ehtii nukkumaan. 

Olin epäillyt koko retken järkeä, mutta täytyy sanoa, että ne elämykset olivat sykähdyttävät ja kannatti mennä. Seikkailun tuntua.

Ilahduin seesteisen tyhjän maiseman näköalatornista. 

Ilahduin majakkadyynin betonitiestä, jonka ympärillä pensaissa kerttuset pulputtivat ja muut kiurun tapaiset lauloivat kauniisti. 

Ilahduin merestä ja vesilinnuista. 

Ilahduin suurkaupungin tunnelmasta, tiiviistä tunnelmasta, kesän ukkosesta, kosteasta ja pimeästä. Valtava salama välähti pitkittäin taivaalla kun pysähdyimme huoltoasemalle. 

Rotterdam oli jännä. Suurkaupungin jännitys taas, se saa kaipaamaan jotain, se kiehtoo.

Katsojana Euroviisuissa Rotterdamissa

Kuinkas sitten kävikään? Euroviisulippuja kenraaliharjoituksiin oli vielä jäljellä ja onnistuimme pääsemään kakkossemin juryshowhun. Paikan päälle Rotterdamiin Ahoy-areenalle keskiviikkona klo 21, eli tasan vuorokausi ennen kuin identtinen show vedetään telkkaria varten.

Suomen semifinaali siis. BLIND CHANNEL LIVENÄ. Okei. Eiköhän aleta järjestää aikatauluja, jotta tämä onnistuu.

Osallistumiseen oli koko joukko ehtoja. Paikalle otetaan 3500 henkilöä yleisöksi parvelle, mutta sinne pääsee vain negatiivisen koronatestin jälkeen eikä saa kuulua riskiryhmiin eikä olla yli 70-vuotias. Ja täytyy suostua siihen, että tämä on Hollannin valtion testitapahtuma, jossa kerätään tilastotietoa ihmismassojen liikkeistä ja kuinka lähellä kuka on ketäkin, ja siitä voidaan oppia jotakin tulevien festivaalien ja konserttien järjestämistä varten virusturvallisesti. 

Pikatesti pitää ottaa samana päivänä tietyssä firmassa, joita on vain harvakseltaan, eli sinnekin pitää ehtiä ajamaan toiselle paikkakunnalle ajoissa. Pitää myös ladata puhelimeen tapahtuma-appi, testiappi ja digitaalista lippua varten vielä eri appi. Rotterdamissa pitääkin olla jo klo 19, vaikka show alkaa 21.

Sääntöjä, byrokratiaa, varauksia, vaikeasti löydettäviä testiaikoja, ladattavia appeja, tietojen vahvistamista oli niin paljon ettei ole ihme, jos ihmiset eivät pääse maaliviivalle saakka vaikka yrittäisivät hankkia pääsyn paikalle.

Aikataulu ja mukaan otettavat syömiset ja ajovuorot oli hiottu täydellisyyteen, jotta kaikki onnistuu, meillä kun on vielä lähemmäs 2 tuntia ajomatkaa iltapäiväruuhkassa Rotterdamiin.

Täällä taas.

Euroviisujen 2. semin kenraaliharjoituksissa ammattiraadit päättävät jo lopulliset pisteensä esityksille. Siellä esiintyvät kaikki 2. semin artistit identtisellä showlla kuin torstaina telkkarissa. Meitä ei näy telkkarissa eikä voittajia julisteta, mutta on kuitenkin liveshown veroiset juonnot ja väliaikanumerot. Ja kaikki oikeat artistit oikealla euroviisulavalla.

Lipputarkastuksen ja turvatarkastuksen kautta maski päällä sisään. Vain kun istuu omalla tuolillaan, maskin saa ottaa pois. Yleisölle jaettin rannekkeet, joissa vilkkuu automaattisesti valo aina kun halutaan yleisön näkyvän tunnelmallisena valopisteiden merenä hämärässä. Lippuja jaettiin käteen summamutikassa, mutta neuvottelimme tädiltä itsellemme nimenomaan Suomen liput.

Tässä vaiheessa on selvitty jo lipputarkastuksesta ja turvatarkastuksesta.

Oli aika hienoa nousta rullaportaita parvelle ja päästä näkemään sinistä valoa hohtava sali ja euroviisulava ensimmäistä kertaa. Ahoy-halli on aika valtava ja varsinkin myös korkea, eli kuutiometrejä tilavuutta on paljon. Euroviisut on kuitenkin suurin siellä koskaan järjestetty tapahtuma ja organisaation vaatimia tiloja on rakennettu ulkopuolelle hallin jatkeeksi väliaikaisiin valkoisiin telttamaisiin rakennussiipiin.

 

Yleisöä viihdytti etukäteen DJ, joka soitti parhaita euroviisuhittejä. Salin takaa käytävältä sai kahvia, hot dogeja ja cocktaileja. Hinnat: lasi pepsiä tai mineraalivettä 3,50 euroa... Istuimet ovat kuin urheilukatsomossa, taitettavat, pienet, kovamuoviset.

Paikalta näki hyvin koko lavan sekä artistien alueen, joka on permannolla lavan edessä. Siellä on sohvaryhmä jokaisen maan delegaatiolle. Meidän allamme viistosti lähimpänä istuivat Viro, Serbia ja Tšekki, ja ihan hyvä näkyvyys oli myös Suomeen, Moldovaan, Kreikkaan ja San Marinoon.

Yleisö huusi ja taputti lujaa ja artisteja kannnustettin täysillä. Vähän ennen showta joku ryhmä aloitti ”aallon” katsomossa, ja se kulki 2 kertaa läpi koko hallin. Uskomatonta kokea yleisötapahtuma ja iloinen yhteisöllisyys kaiken tämän ajan jälkeen.

Kah, Johnny Logan.

Viralliset valvojat, Eurovisionin johto.

Virallinen euroviisumusiikki soi, juontajat tulivat lavalle ja päästiin asiaan. Näimme lavan kaikki tapahtumat ja lisäksi katonrajassa roikkui ruutuja, joista saaattoi nähdä, millaisena televisiokuva menisi ulos. Kamerat harjoittelivat kaikkia tekosiaan samalla, eli simuloitiin aivan koko lähetyksen osalta kakkossemi, vaikkei kuva lähtenytkään ulos tv-verkkoon.

Juontajat saapuvat lavalle.

Kameroita on kymmeniä, niitä roikkuu vaijereilla katosta, ne pystytään liu’uttamaan vinosti alas kohti lavaa ja takaisin. Kameroita on nostureiden nokassa ja kiskoilla artistien istumapaikkojen välissä, ja lisäksi perinteisesti olalla kameraa pitäviä kameramiehiä lähikuvia varten. Ohjauksen palapeli on uskomaton. 

Voi että sellaset 3 minuuttia euroviisuesitystä menevät aina nopeasti ohi. Ja vielä nopeammin menee se, kun lavalle vaihdetaan seuraavan esiintyjän tavarat.

Lava mopitetaan jokaisen esiintyjän välissä. Kun lava oli tyhjä ennen showta, näimme ihmisiä kontillaan puunaamassa lavaa rätillä. Joka esityksen välissä moppiryhmä sutii äkkiä puhtaaksi. Lava on hvyin kiiltävä ja sehän pysty myös näyttämään videokuvaa artistin alla, eli eräänlainen digitaalinen näyttöruutu sekin.

Välillä katosta laskeutuu lisäksi valtava screeni lavaan nähden diagonaalisesti ja se näyttää myöskin taustakuvaa esityksille kuten koko lavan takaseinä muutenkin koko ajan.

San Marinon esitys ja alas laskettu lisä-taustaruutu.

Katosta laskeutuu muutenkin kamaa. Aina kun pitää nostella lavasteita katonrajaan tai laittaa ne roikkumaan, katosta laskeutuu palkki, johon laitetaan vaijerit kiinni ja sen avulla nostetaan ylös yllärit. Lavalla on avustajia joskus jopa 40 kappaletta laittamassa kaiken suit sait kuntoon. Ja keskenkin esitysten siellä rullataan rekvisiittaa eri paikkaan salaa kameroiden näkymättömissä.

Meille siis selvisi täällä jo, että San Marinolla on oikeasti amerikkalainen räppäri Flo Rida paikalla.

Heti ekalla San Marinolla oli liekit käytössään enkä tiennyt, että pyroliekinheittäjien tulipallo todella tuntuu lämpöaaltona takana katsomossa saakka.

San Marinon kipinäsuihkuja.

Senhit ja Flo Rida poistuvat pikkulavalta ja takana päälavaa jo mopitetaan.

Näin, kuinka Viron Uku Suviste istui keskellä ryhmänsä sohvaa chillinä ja Viron lippua naputellen.

Kreikan digitaalitekninen esitys, jossa käytetään green screeniä, näytti menevän hyvin. Hurraus oli kovaa, koska laulaja Stefania on kasvanut Hollannissa. 

Kreikan green screen. Telkkarikuvassa on sen sijaan violettia kaupunkia.

Täytyy tosin sanoa, ettei paikan päällä katsomossa havaitse yksityiskohtia, ei esiintyjien ilmeitä tai pieniä virheitä. Yksityiskohdat näkyvät vasta telkkarissa. Akustiikkakin on katsomossa aika erilainen kuin tv-lähetyksessä, eli ei täällä välttämättä niin huomannut, jos joku lauloi pieleenkin. Telkkarilähetyksessä sen kuulee ihan armotta.

Juontajia hommissa.

Moldovan basso jyräsi täristen koko salin, wummm. Ja vetipä Natalia aivan järkyttävän pitkän nuotin loppukaneetiksi!

Moldovan Natalia saapuu sohvalleen ja Viron Uku katsoo vierestä.

Islanti ei istunut sohvallaan koronatapauksen vuoksi, vaan päivysti hotellihuoneessa. Onneksi tällä samalla lavalla aiemmin harjoituksissa kuvattu videoesitys ei hirveästi eroa livestä.

Serbiaa ennen lavalle kärrättiin suuri vanerilaatikko ja sieltä nostettiin esiin maailman suurin diskopallo. Nauratti. Pallo vaijerin päähän ja hilaus katonrajaan. 

Myöhemmin Serbian naistrio tanssahteli artistialueella kappaleiden pikaesittelyn aikana kaikkien maiden kappaleita sohvansa edessä, hyvä meininki. Ovat hyvin energisiä ja iloisia.

Näimme Albanian Anxhelan dramaattisen tuulikoneen käytön. Tuulikoneen hankaluus on se, että hiukset pyrkivät liehumaan naamalle, kun hän kääntyy takaisin katseltuaan ensin takaperin taakseen.

Portugalin kohdalla valonheittäjien väritys on upea ja lämmin, purppuranpunaista, lämmintä oranssia ja punaista yhdistettynä siniseen. Kaunis violetihko värimaailma leijuu salissa.

Portugalin hehkuvat värit.

Kitarasooloa pikkulavalla.

Bulgarian kohdalla nähtiin tekninen moka. Lavalle tulee kokonainen kallio, mutta se ei ollut ongelma. Ongelma oli näyttämötekniikan palkki, johon ilmeisesti yritettiin ripustaa hiekkasäiliötä, josta valuu kuin tiimalasin hiekkaa symbolisesti esityksen aikana melkoinen määrä. Palkki meni vinoon ja sitä ihmeteltiin. Yhä enemmän avustajia juoksi paikalle.

Tiedämme, että aina jos jokin menee pieleen ja pitää improvisoida, juontaja Chantal saa hoitaa homman. Joten Chantal joutui taas höpisemään pari minuuttia jotain hihasta, kunnes palkki oli paikallaan ja laulaja pääsi asettumaan kalliolleen. Torstain telkkariversiossa ei ollut palkkiongelmia enää.

Suomen esitys meni hyvin ja sille hurrattiin paljon. Pyroja riittämiin. Liekkiräjähdyksistä tuli pikku viiveellä sellainen ilotulitteen PAM-pamaus, josta ihmettelee, eikö se muka kuulu häiritsevästi esityksen taustalla. Suomen esityksen jälkeen liekkejä oli ollut niin paljon, että katsomossa alkoi haista polttoaineelta, mitä se sitten onkaan se käry.

Blind Channel saapuu sohvalleen.

Kun sali tyhjeni koko shown jälkeen ja artistit marssivat alhaalla kohti ovea, riehuin ylhäällä katsomossa heiluttaen Suomen lippua suuressa kaaressa. Ainakin Aleksi huomasi sen ja katsoi ylös lippushowtani. Nimim. Olen kuuluisa.

Sveitsin kohdalla oli taas valtava hurraus salissa. Lavasteen valkoisia palkkeja ja kuutioita rullattiin kesken esityksen irralleen toisistaan.

Tanskan solistin täytyy olla tarkkana, ettei liukastu silloin kun juoksee eteen pikkulavalle ja riehuu siellä. Hän horjahti, koska oli melkein liukastumassa. Lava on siis yhtä sileä kuin miltä se näyttää. Telkkarin kakkossemissä torstaina hyppy pikkulavalla menikin sitten paremmin, ihan melkein ilman horjahtamista...

Bonuksena näimme lauantain finaalissa esiintyvien Iso-Britannian, Espanjan ja Ranskan esityksen kokonaan. Se oli ilmeisesti esitys jurypisteitä varten ja näitä ei näytetty telkkarin kakkossemin osana. 

Näin siis Iso-Britannian lavastetorvet! Hah haa! Sieltä rullataan lavan takaa 2 valtavaa torvea ja hilataan kukin 2 vaijerilla ilmaan roikkumaan. Lisäksi pieni pyöreä rappusellinen lava Jamesille. Nyt täytyy sanoa, että Jamesin lauluveto oli heikohko ja kuului hankaluuksia pysyä nuotissa. 

Iso-Britannian trumpetit liukuvat lavalle.

Ja nyt juonipaljastuksia kulissien takaa lauantain finaalia varten:

Sitten laitettiin valmiiksi Espanjan monimetrinen kuu. Se on ohutta kangasta ja tyhjänä roikkuu vaijerissa suurena, surkeana ja ryppyisenä pussina. Jollain ihmeellä siihen puhalletaan ilmaa, kai ylhäältä päin, ja se täyttyy hämmästyttävän äkkiä palloksi.

Espanjan suuri kuu ja pieni Blas Cantó.

Esityksen jälkeen Blas jouduttiin kipaisuttamaan avustajan kanssa aika pian alta pois, ettei jää kuunsa alle, jota jo laskettiin vaijerilla alas lavalle. Saa vielä kuun päähänsä raukka. Sitten avustajat muussasivat ja pusersivat kuuta, jotta siitä lähtee ilmat pihalle, kuten tunnemme toiminnan ilmapatjoista maauimalapäivän jälkeen.

Kuuta tyhjennetään.

Blas on niin varma, että improvisoi lausahduksen ennen kuin alkoi loppupuolella vetää korkeaa aa-a-aaa-aaaa-säveltä: huudahti ensin ”here we go!” ja sitten aa-a-aaa-aaa. Saa nähdä tekeekö saman finaali-livessä.

Reissu oli siis mahtava elämys, vaikka venähtikin pitkäksi. Kotiin pääsimme puoli kahdelta yöllä.