Torille!

Lähetin vinkkinä listan suomalaisia käännöshittejä maanlaajuisen musiikkivisan tekijöille. Jos tarvitsevat cover-kysymykseensä ideoita. Musiikkivisaa vetää tunnettu radio- ja tv-juontaja ja musiikkijournalisti Leo Blokhuis. Vaikka visa esitetään vain livestriiminä Youtubessa eikä telkkarissa, siihen osallistuvat uskollisesti tuhannet hollantilaiset joka kerta. Sain sähköpostitse vastauksen tuottajatiimiltä, että he lupasivat tutustua suomalaisiin hitteihin.

Perjantai-iltana tämän vuoden viimeisessä visassa Leo Blokhuis toden totta esitteli minun lähettämäni suomalaisen kappaleen. Tuottajatiimin Lex oli valinnut Piritta Perälän ”Soita kelloain” tunnistettavaksi. Osallistujat saivat kaksi pistettä, jos tiesivät suomenkielisen pätkän perusteella alkuperäisen kappaleen nimen ja esittäjän (Anita Ward: Ring my bell). 

Leo sitä otsikkoa tavaili suomeksi ja aika hyvin meni. Ja perinteisesti mainitsi, kuinka suomi on Euroopan kielistä käsittämättömin. Torille!

Katsojien lähettämiä kuvia kotikatsomoista näytettiin taaskin välillä visan taukotäytteenä. Esiinnyin sitten ohjelmassa myös kuvassa.

Verhoasentaja kävi ja oli ihailtavan ripeä, joten ei tarvinnut kovin kauaa nolona hengailla hänen vieressään. On aina noloa hengailla asunnossa, kun joku asentaja tekee töitään; mietin, mihin sijoitan itseni niin ettei hänelle tule tuijotettu ja tarkkailtu olo, mutta silti on hyvä olla lähellä, koska uteliaisuuttaan haluaa kuitenkin vähän katsoa, mitä hän tekee ja olla saatavilla, jos he tarvitsevat jotain. 

Tämä tarvitsi minulta keittiötikkaat sekä pölynimurin. Joo, ei tarvinnut kuulemma auttaa pitämällä imuria, vaan helposti hän tekee itse: poraa betonia yhdellä kädellä ja imee toisella! Kokenut osaa.

Ensimmäinen vekkikaihdin paikallaan.

Pihan puolella punertavan väriset.

Nämä saa myös laskettua alas.

Olisi kiva, jos mieheni olisi paikalla näissä tapauksissa, mutta usein se nakki osuu minulle yksin. Minun työni mm. joustaa etätöihin, hänen ei. Onneksi mieheni oli kuitenkin paikalla seuraavalla kerralla katsomassa valokuitukaapelia.

Täällä sen nimi on lasikuitukaapeli, mutta jos suomeksi etsit googlesta lasikuitukaapelia, niin kone muuttaa sen sanan itsestään valokuitukaapeliksi. Se on jotenkin kokonaan poistettu suomen kielestä ja muutettu valokuiduksi.

Valokuitukaapelin laitto oli ns. sovittu jotain kello 12-13. Joten olimme aamulla nukkumassa molemmat. Kello 9.09 soi ovikello hulluna. Sinne sitten pyjamassa kiitäen. Jotta kaapelia aloittelisivat. Nyt. Tässä yhteiskunnassa ei aamu-uninen saa nukkua edes silloin, kun siihen on luvattu mahdollisuus.

Ei siinä kauan mennyt. Ulkoa poraus sisään ja sitten vielä yksi poika asensi siistin valkoisen laatikon alaseinään. Sanoi tullessaan, että täälläpä on lämmin toisin kuin ulkona.

Päivällä ehdimme sitten hyvin koota joulukuusen.

Puu kaadettu (haettu ullakolta).

Ah, otsikkokuvan Helsinki-pallo olikin oikeaa suomalaista laatutavaraa. Ostimme sen Kauppatorilta kesähelteellä.

Ei kunta tule vieläkään raivaamaan lehtiä meidän kadultamme. Kaikki lakaisevat niitä valtaviin kasoihin ja jalkakäytävä on ihan tukossa. Ei ole traktoria näkynyt, se ajoi ihan eri puolella kuntaa kaksi viikkoa sitten, mutta täällä ei. Kohta tulee jo räntää päälle.

Se oli hauskaa, kun puhuimme ruokalassa isossa ryhmässä silmälaseista ja työkaveri kertoi, kuinka lapsena oli ihmeellistä huomata, että ”oho, puissa on lehtiä!” Kun sai ensimmäiset silmälasit ja näki terävästi. Että millaista tavaraa siellä oksilla roikkuukaan oikeasti.

Töissä selvisi myös valkoisen paperipussin kansainvälisyys. Pidän yllä sitä lapsuuden ydinmuistoa, kun Koneen perhejoulujuhlan jälkeen marssittiin ulos ja jokainen lapsi sai käteensä oman ihmeellisen paperipussin, josta löytyi: omena, mandariini, pipari, mini-Fazerlevy ja Käck. Siitä oli niin kiitollinen. Nyt muistelivat saksalaiset töissä esim. Pyhän Martin juhlintaa. Kuinka lyhtyjä askarreltiin ja lapsikulkue kulki pimeässä illassa, ja lopuksi kokoonnuttiin johonkin korttelitalolle tai kaupungin juhlasaliin. 

Ja joissain kunnissa tapahtui se, että jokainen lapsi sai käteensä valkoisen paperipussin, jossa oli: omena, mandariini, piparia ja jokunen karkki. Aivan se sama konsepti! Sama paperipussi. 

Ja samat turhat vihannekset mukana. Tasan kuten eräs ilmaisi: ”Ne omena ja appelsiini tuntuivat aika irrelevanteilta sillon...” Aivan totta. Lapsi haluaa vain makeisia. ”Miksi mä saan jotain aikuisten rehuja, äitihän hoitaa jo pakkoterveelliset vitamiiniasiat kotona, en mä tarvitse omaa omenaa, outo.” ”Pitäkää omenanne ja antakaa lisää suklaata.”

Valotaidetta

Perjantai-iltana lähdimme vuosittaiseen GLOW-valotaidetapahtumaan Eindhoveniin. Se kesti reilun viikon, aina illan pimeinä tunteina, ja me olimme siellä toiseksi viimeisenä päivänä. Todella monta iltaa sitä ennen kyllä meni kaatosateessa, tuskin kovin moni silloin liikkui.

Hiton kylmä, sinne oli tulossa +4 asteen yö. Mutta: tyyntä ja sateetonta. Onneksi oli pitkät kalsarit ja pipo. 

Kuuluisinta oli ehkä Bijenkorfin pissajono, kun koko tapahtuman 5 km kävelyreitille oli asennettu yksi vessakoppiparatiisi keskelle reittiä eli noin tunnin vaelluksen päähän, mutta kaikki juuri saapuneet matkailijat halusivat tietysti ensin pissalle, eikä keskustassa ole siihen mitään muuta kuin tavaratalo. Siellä seisoi jono sellaiset puolisen tuntia. Siellä on 2 koppia miehille ja 3 naisille. 

Viimeksi olimme 2017 Glow:ssa. Jonkin verran muuttunut reitti, mutta moni paikka oli sama. Ihan eri teokset tietysti, Blob-talo ei ollut mukana valoshowssa tällä kertaa eikä kanavan vedessäkään ollut kelluvia lauttoja nyt. 

DJ soitteli punaisten isojen ämyritorvien keskellä ja oli mystistä savukoneen savua. Metsäheijastukset kerrostaloissa ja metsän äänet.

Torilla vanhojen talojen julkisivussa Rijksmuseumin maalausten show, naamat laitettiin laulamaan nykyhittejä Neue Deutsche Wellestä Queeniin ja jopa Video killed the radio star. Se oli kai kierroksen hauskin leffapätkä, kaikki jammailivat ja naureskelivat, hieman absurdi yhdistelmä. Videolla näkyy näistä pari palaa, linkki artikkelin alla.

Laulavat maalaukset.

Tungosta oli, hitaassa massassa tallusteltiin kujia ja käytiin sisäpihoilla katsomassa värivaloisia kuusia ja neonväristä kuplaa, josta nousi taivaalle iso kohdevalo.

Kaupungintalon aukion valonheittäjät ulottuivat korkealle taivaalle, mutta siellä rekan kylkiin heijastettu abstrakti kuviovideo ei ollut kummoinen. Yksi hienoista oli sen sijaan ihan pinkit puut kadunpätkällä.

Ja lopuksi oli aukioilla ruokakojuja. Muutama baari/ravintola oli tehnyt ruokapisteen Glow-vaeltajille erikseen ja otimme yhdestä ulkomyynnistä kaakaon ja hodarin keskellä reittiä. 

Loppupisteessä oli ”Viet Yam” -koju hauska ja olisi ollut hattaraa ja oliebollen-munkkeja, ja sillä kojulla oli melkein yhtä hienot vaihtuvat värivalot katolla kuin valotaidereitillä konsanaan.

Vaatii se vähän sisua ja kärsimystä olla niin kauan ulkona ja kävellä parkkipaikalle kulkuineen ainakin 6 km pimeässä marraskuun illassa kunnes jalkoihin alkaa sattua. 

Raketti kuului sarjakuvakaupan kalustoon.

Hollannin arkea.

Aukiolla on nykyään ravintolan kupoleita.

Mutta onhan se erikoinen elämys, kokemus, kulkea muiden kanssa säkkipimeässä kohteesta toiseen etsimässä teoksia. Kyllä se jää mieleen, siinä on mystisiä osioita, kai ne käyvät alitajuntaan kun valot välkähtelevät ja värit leijuvat odottamattomissa paikoissa pitkin kaupunkia.

Tässä kahden minuutin video:

https://www.youtube.com/watch?v=lKsoECzppd0

Tehostamista ja vähentämistä

Sää kylmenee tosissaan, on enää seitsemän astetta aamulla. Ja sataa kyllä ihan joka päivä aika paljonkin. Maanviljelijöille jää osa perunasatoa peltoon täällä, kun pellot ovat mutaa.

Hyh onpa kylmä kotona. Laitoin lämmityksen 21 asteeseen. Tänään ei standardi 20,5 riitä. Minulla on jo kolme kerrosta puseroa päällä. Yöllä standardi on 19,5 eikä siinä ole peiton alla ongelmaa. Kuten huomaa, ovat nämä lukemat kyllä alentuneet energiahintakriisin myötä. Kun olemme töissä molemmat, laitamme 18,5 ja sitten aletaan illalla nostaa heti kun tullaan kotiin.

Sudin rappuihin uutta liukuestelakkaa päälle.

Jatkoimme huonekalujen tehostamista ja vähentämistä. Vaaleanvihreä vanha Ikean kirjahylly poistui. Jossa ei ollut kirjoja, vaan krääsää. Onneksi se meni hyvään tarkoitukseen, suorastaan hyväntekeväisyysjärjestölle, ”lelupankille” joka kerää ja jakaa hyväkuntoisia lasten kirjoja ja leluja vähävaraisille perheille. He laittavat siihen lastenkirjoja.

Kun mööpeleitä nyt oikeasti poistuu vähitellen, niin kyllä se krääsä vain siitä lisääntyy. Kun sitä on yhä hankalampi tunkea jonnekin järkevään paikkaan. Niin paljon jo laitettiin pois ja kirpparille. Hankitaan kyllä seinälle ripustettavia lokerikkoja pari. Vähitellen saadaan jotain tilaa lattialle sentään.

Vanha hylly valmiina lähtöön. Vain CD-lokerikosta katkottu lisäosa ei mennyt kaupaksi.

Kävimme Ikean uudestaan ja hankimme 6 lokerikkoa. Tarkastelimme ja mittailimme niitä kaupassa ja katsoimme värejä. Niihin on saatavilla lasiset ovet. Mieheni keksi, että otetaan koko rivi vitriinikaappien päälle, jotka ovat meidän kirjahyllymme, ja tässä vaiheessa kaksi seinälle. Saa kamaa vähän levitettyä ilman että se vie lattiatilaa. Ovien kanssa kätevämpi, pölyä vastaan.

Ostimme hyllyt ja kahteen myös seinäkiinnityslistan, ja jostain syystä vain kaksi ovea. Maksettiin, kärrättiin niitä autolle ja katsoin että... hetki, eikö niiden kaikkien pitänyt olla ovellisia. Joo perhana, neljä ovea puuttuu! Molemmilla oli ollut ajatuskatkos varastohyllyllä. Mutta ei se mitään, olimme menossa takaisin sisälle kuitenkin kahville/lounaalle ja Food shopiin. Oli korvapuustia. Puuttuvat ovet mukaan, rieskaa ja puolukkahilloa.

Sitten niitä ähistiin kokoon. Tuntematon sarja meille molemmille. Onneksi on nykyään Youtube-vidoita joiltain random amerikkalaisilta henkilöiltä, jotka näyttävät, miten kootaan  Ikeaa. Ne auttavat ymmärtämään osien tarkoituksen kunnolla. Ja saranoiden reikiä piti itse piikata ja ruuvata ne oikeisiin kohtiin oikein päin jne jne, ja seinäkiinnitys se vasta hauskaa oli. Ensin porataan paikalleen metallinen raide vatupassilla suoraan ja sen päälle on tarkoitus klikata hyllylokerikko roikkumaan. Mittaus kyllä onnistuu minulta, tarkastelin kiinnitysosia ja tiesin tarkalleen, mihin reiät on laitettava seinään, jotta paikka on lopulta oikein.

Kuulin sattumalta Can I play with madness -biisin. Huomasin, että Iron Maiden on hyvä bändi. Minun pitäisi ehkä kuunnella sitä. Aloitimme joulu- ja sinterklaaslahjojen pakkaamisen. Sain siihen mieheltäni taustaksi soimaan jonkun best of -kokoelman Iron Maidenin 80-luvun hiteistä. Oikein hyvää musiikkia! Ja sopi kivasti joulupapereiden keskelle. Ei mitään jingle bellsiä. Hevi tasapainottaa joulusöpöilyn. 

Runo:

Can I play with madness? laulavat

En osaa vastata

Sanoisin, että

siitä vaan kokeilemaan

Jotenkin niin hauskan klassista heviä. On myös melodiaa ja kaikenlaisia kolmisointuja kivasti. Ja tämä on juuri sitä ala-asteen musiikkiluokan opettajamme paasaamaa vaarallista saatanallista nuorisomusiikkia, näillähän on Number of the beast ym. uskontoa rienaavia kappaleita. Juu kauheaa, eheh.

Aloitin uudestaan 50-luvun tytöt, kun istuin kampaajalla blondeerauksessa 3 tuntia. Ovat ne kyllä vaan kiinnostavia kirjoituksia. Kirjassa on siis aitoja 50-luvun päiväkirjoja. Ne asiat hämmästyttävät, jotka olivat edelleen ihan samat omassa nuoruudessani: käydään Sokoksella, Forumissa, Stockmannilla ja Elannossa. Forumissa on joku baari, jossa he syövät jäätelöannoksia. Sattumalta minun päiväkirjassani lukee, että kävin kaverini kanssa Forumin Fazerilla syömässä minttujäätelöä 90-luvulla.

Ja ihana esiteinin innostus, kun kaikki on ihhistä ja ihhiksenihhistä.

Kun kirjassa saadaan joululahjaksi Verraton-suklaata, niin kylläpä kaipaan sitä. Eikö niissä ollut juuri niitä parhaita kreemitäytteitä: vanilja, appelsiini, vadelma, ananas, sellaisia? Jotka ovat kadonneet nykysuklaarasioista. 

Muistelu: Verraton ja Ruususuklaa-levy, mahtavin Ruususuklaa, jossa oli vain ja pelkästään niitä ihania valuvia hedelmäisiä täytteitä. Ne kun saisi takaisin. Huomaan, että koko aikuiselämäni olen etsinyt sellaisia konvehteja, jotka toisivat takaisin Verrattoman ja Ruususuklaan elämyksen. Täkäläisillä konvehtitiskeillä luen kaikki kuvaukset ja yritän poimia sellaiset, joissa on hedelmäinen tai marjainen kreemitäyte, ja ne ovat todella vähemmistössä.

Kampaajan väri. Eri bändi.

Suorastaan itken epätoivosta, kun muistelen aina saamiani kommentteja. Mielestäni ikkunanpesu on hankalaa ja aikaavievää, koska meillä on paljon tavaraa ja huonekaluja, jotka pitää ensin siirtää pois, ja siten ikkunanpesu on iso ja pitkä projekti. Ja kaikki muut ovat sitä mieltä ja julistavat, että ”ikkunanpesu on niin helppoa ja nopeaa, ihan vaan suit sait, ei siihen mene kuin hetki.” 

Tässä taas todistettiin, mitä meillä siihen tarvitaan. Mieheni halusi lotrata kunnolla vedellä ja ylettyä joka nurkkaan, mikä onkin sinällään oikein. Joten rupesimme todellakin raahaamaan puolen olohuoneen mööpeleitä keskemmälle. Ja ripustettiin verhot pois, etteivät ne ole tiellä. Ja sitten voikin samalla puhaltaa föönillä lämpöpattereiden taakse ja kerätä pölymakkarat imurilla. Ja tyhjentää ikkunalaudat. Ja rullata maton pois. Ja pöytään oli kytkettynä sähköjohtoa pöytälampulle ym. pistorasiaa, joten sitten piti purkaa jatkojohtosysteemeitä ennen kuin sen pöydän voi siirtää, tämä on aina tällaista. Valmistelussa oli hirveä työ.

Totta, ettei se itse ikkunanpesu kauaa kestä, mutta tilan raivaaminen vie tunnin yhteen suuntaan ja tunnin toiseen suuntaan ja on todella rasittavaa. Ahdistun, kun tavarat ovat epämääräisissä pinoissa. 

Katkerana mietin, onko kaikilla muilla sellainen palatsi, että heillä on standardisti joku metrin tyhjä huoltovyöhyke kaikkien ikkunoiden edessä ja siihen voi aina suoralta kädeltä marssia pesemään ne ikkunat? Vai miten? Me tosiaan asumme aika ahtaasti eikä Hollannin asuntotilanteessa ole minkäänlaista mahdollisuutta muuttaa tilannetta, joten tähän on tyydyttävä. 

Täyskaaos ja pöytien raahaamista.

Saimme vanhat pölyiset kaihtimet irti ja jätesäkkiin ja kaatikselle. Ensi viikolla tulee uusien vekkiverhojen asentaja. Pestiin ulkoa ja sisältä karmit ja ikkunat. Poistin kadun puolen näköestetarrat. Nyt näkyvät puskat suoraan, ihmeellistä. Kyllä on paremman näköistä.

Tämä raita alkoi sattua silmiini vuosien varrella. Kaihtimia on kauniitakin, mutta nämä olivat tyhmät.

Nyt selkenee.

Se, mihin me voimme vaikuttaa itse, on huonekalujen vähentäminen, ja sitä olemme nyt puuhanneet ja ideoineet jo monta kuukautta. Jotta tämä ei olisi aina tällaista tetristä, kun jotain haluaa siivota. Nyt ehkä vihdoin alkaa näkyä jotain tulosta. 

Siirrettiin riipputuolini toiselle puolelle eli pihaikkunan eteen. Olin aika epäilevä, toimiiko tämä ehdotus. Olen tottunut istumaan kirjoituspöytäni ääressä suoraan ikkunalla ja kattomaan siitä ulos, mutta nyt pöytä olisi keskemmällä. Mutta käy se näinkin. 

Riipputuoli ikkunan edessä onkin aika kiva. Ehkä se houkuttelee minua lukemaan enemmänkin siinä. Ja: tuolin voi hetkessä ripustaa toisin päin. Jos on päivällä aikaa, voin istua katsoen pihaan lukiessa, ja kun on iltapimeää ja verhot kiinni, käännän istumasuunnan huoneeseen päin.

Ohjelmassa on vielä: vekkiverhojen asennus, valokuitukaapelin asennus olohuoneeseen saakka (peräkkäisinä päivinä), ja sitten haluamme pystyttää joulukuusemme, joka on aina myös päivän kestävä projekti. Ehkä sitten tulee vähän rauhallisempaa hetkeksi.

Joulu tulee jo lähikauppaan. Kimalletta kukissa, hmm?

Mutta ensin kuuluu Sinterklaasin marssia lahjasäkkeineen esiin.

Hollantilaisia einesaterioita. Kaikissa on perunaa jossain muodossa.

Jaaha, meillä 6 viinipullon laatikko maksaa vain 18 euroa...

Kiva Gudrun Sjödénin puseroni tuli. Sieltä tuli joulumalliston katalogi ja siinä ei ollut (onneksi, rahan kannalta) mitään muuta kiinnostavaa paitsi yksi pusero sellainen, että olin heti, että ”vau!” Ja se on minun ”vau”-sääntöni. Että haluan ostaa vain sellaisia vaatteita, joihin todella rakastun heti. Ja tämä oli sellainen, tasan minun tyyliini sopiva ja puhutteleva. Kirjavat värit, ja suoraa peruspuseroa tarvitsen aina töissäkin. Mieheni jopa kannusti, että ”et sä nyt niin usein osta vaatetta, ota se vaan, joululahjaks itselles.” Okei.