Autolla Norjaan Osa 10 – Oslon olennaiset

Uudelleenjulkaisu: juttusarja Norjan automatkasta, joka tehtiin heinäkuussa 2018.
Koska ylläpitäjä poistaa entisen blogiosoitteeni kokonaan, julkaisen säilyttämistarkoituksessa joukon vanhoja artikkeleita uudestaan täällä.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin elokuussa 2018.

10. ja 11. päivä: Oslo

Osloon tultaessa jumituimme samantien tietyömaan ruuhkaan. Keskustaan piti päästä, koska siellä oli hotellimme. Ja keskustaan pääsee vain Oopperatunnelin kautta. Ja Oopperatunnelissa oli pitkä pätkä työmaana ja yksikaistaisena erikoisin liikenteenohjauksin. Navigaattorikin sekoili ja kuvitteli meidän välillä olevan kadulla tunnelin päällä jossain risteyksessä, ja sitten taas korrektisti tunnelissa. Piti olla tarkkana ja reagoida nopeasti, sitten kun liikennejono nytkähteli eteenpäin.

Maan päällä selvisi ja tajusi, että Oopperatunnelilla ja sitä seuraavilla muilla tunneliosioilla on ratkaistu hyvin paljon autoproblematiikkaa Oslon keskustassa. Yksisuuntaiset kadut ja vanhat korttelit olisivat muuten tupaten täynnä autoja, mutta kaikki läpikulkeva liikenne ohjataan kaupungin alle tunneliin pois silmistä, minkä ansiosta monet ydinkeskustan kadut ovat nykyään miellyttävän rauhallisia jalankulkijalle ja pyöräilijöille, joita viuhahteli melko tiuhaan.

Meillä oli vielä pysäköintihaaste edessä. Olin listannut joitakin parkkihalleja, joihin auton saisi vuorokauden ympäri, ja mitä maksaa. Paljon. Hinnat vaihtelivat 31 ja 36 euron väliltä per vuorokausi, ja meidän oli tarkoitus jättää auto paikoilleen kahdeksi vuorokaudeksi. Hotellin oheisteksti oli horissut jotain, että olisi olemassa jokin 20 euron mahdollisuus, joten päätimme ensimmäiseksi selvittää heidän vinkkinsä paikan päällä. Sitä varten oli pakko pysäyttää auto hieman laittomasti kadun laitaan, jossa ei pysäköintitaskuja ollut. Mutta siinä oli talon remonttityömaa käynnissä hotellia vastapäätä ja siinä samassa hötäkässä pysäköimme hetkeksi salaa työmaa-auton taakse.

P-ongelma ratkesi hotellissa (Best Western Plus City Kirkegatalla): ”We have an agreement”, että tietystä parkkihallista saa yli puolet hinnanalennusta, kun rekisteröi pysäköintilippunsa hotellin tiskillä. Olin jättänyt Bankplassenin eli Pankkiaukion pois listaltani, koska sen normaalihinta oli 45 euroa vuorokaudelta eli hirvittävän kallis. Saimme sen kahdella kympillä. Kunhan ensin löysimme sen ajamalla kortteleiden ympäri.

Sitten kuumaan huoneeseen. Eipä Norjassa hirveästi ole ilmastointeja hotelleissa eikä liiketiloissa, kun ei ole totuttu, että koskaan olisi 29 astetta koko päivän ja iltamyöhään saakka. Pelkkä helle sääennusteessa ja aurinkoa. Alkaa tulla pula hellevaatteista. Meinasin, että jos sama meininki jatkuu koko paluumatkan, niin ”ajan sitten vikana päivänä alushoususillani Tanskasta kotiin”, koska muuta sopivaa vaatetta ei enää ole jäljellä.

Karl Johans gate ja keskusta

Karl Johans gate eli Oslon pääkatu nähtiin, peruskauppaketjut ja terasseja, ja saatiin hyvää ruokaa amerikkalaistyylisestä Fridays-ketjuravintolasta. Terassilla kaikki epätoivoisina vaihtelivat paikkaa ja yrittivät löytää pöydän, johon ei paahtaisi aurinko hulluna selkään tai naamaan. Oli kuumaa ja hikistä.

Kävelimme keskustaa pitkin, puiston varjossa.

Tässä kohtaa jäätelö oli tärkeämpi kuin Stortinget.

”Pitäkää kuninkaanlinnanne.” Sanoin miehelleni, että siitä vaan, onnea matkaan, jos haluat mennä katsomaan pytinkiä lähempää. Näen auringonpaahteisen suuren aukion ylämäessä ja täysin ilman varjoa, että jos haluat hikoilla lisää, niin minä en kyllä tule mukaan kävelemään tuonne saakka.

Aker Brygge

Aker Brygge nähtiin ja miksi se on kuuluisa. Se on siis keskustan lahden laita ja rantakatu. On pikkuvenesatamaa, kaikki pikkulautat saarille lähtevät sieltä ja promenadi on täynnä terasseja ja lukaaleja ja ruokakioskeja. Nyt siellä katsottiin jalkapalloa isolta kankaalta. Myös vastapäätä Kontraskjærissä katsottiin puistossa suurella äänenvoimakkuudella valtavalta screeniltä, ja sinne jonotti virallisiin suuriin jalkapallojuhliin vielä satoja ihmisiä portilla sisään, vaikka matsi oli jo menossa. Valtava tungos.

Ja onhan tässä tällainen kuuluisa Nobelin rauhanpalkinto -keskuskin.

Aker Bryggeltä näkee takanaan kaupungintalon, kuuluisan laatikkotalon, josta miehelläni oli muistikuva, että se oli ollut 70-luvulla hollantilaisen muistipelin yhdessä kortissa valokuvana.

Saunakulttuuri ja muuta helsinkimäistä

Keskustan kaduilla näin aika helsinkimäisiä taloja, helsinkimäistä tunnelmaa. Isoja kivikerrostaloja samoilta tyylisuunnilta kuin Helsingissä.

Yhteistä Oslolle ja Helsingille on myös se, että etelän satamalaitureilta voi lähteä eri lautoilla muutamalla eurolla saarille kaupungin edustalla. Oslossa olisi useita saaria, joissa pääsisi uimarannalle ja vuonon meriveteen uimaan.

Ja yhteistä on ”Sompasauna”. Ihan sitä muistuttaen, Oopperataloa vastapäätä lahdessa, oli rannassa kiinnitettynä saunalautta ja infoa siitä. Se on talkoovoimin rakennettu, merestä löytyneistä kierrätysmateriaaleista kyhätty, yhteisöllisen saunayhteisön ylläpitämä ja yleisölle vapaan saunakulttuurin sanansaattaja. Oslo Fjord Sauna. Hökkelisaunassa on kuulemma sisällä lattiassa aukko, josta laskeutua veteen. Myös siistimmin rakennettu hieno puinen Kok-saunalautta oli siinä lähellä. Molempia voi vuokrata yksityiskäyttöönkin.

Saunayhdistyksen videolla kivasti kerrotaan ja korrektisti referoidaan, että ”naapureiltamme suomalaisilta” tietysti otimme tämän saunatrendin, että saunojahan voi rakentaa rannoille kaikkien iloksi, ja näin on tullut saunaliike Osloonkin.

Oopperatalo

Sitten patsastelimme Oopperatalon vinolla katolla muutaman muun turistin kanssa ja aurinko paahtoi vielä kello 21.30 laskiessaan ilman armoa kuumana.

Kyllä ehdottoman hauska idea tämä kokonaan päälle käveltävä rakennus. Huipulla joku matkailijaryhmä viritteli kuorolaulua.

Grünerløkka, Ingens gate, Mathallen

Seuraavana päivänä halusimme kävellä Grünerløkkan hipsterikaupunginosaan. Siellä oli todellakin hauskan näköisiä erikoiskauppoja ja putiikkeja.

Samalla alueella on kauppahalli Mathallen. Oli pakko tankata juomaa kuumuudessa.

Lähellä on myös erikoinen kadun pätkä Ingens gate, jossa on vanhoissa tehdashalleissa kaikenlaista pöhinää, trendikäs yökerho ja ennen kaikkea valtavasti katutaidetta ja graffitia ja kannanottoja ja muraaleja kaikissa seinissä.

Paahteisissa kortteleissa oli 30 astetta jo aamupäivällä, joten teimme vain rajoitetun kävelykierroksen ja lähdimme sitten pelastautumaan ulkouimalaan. Hellettä ei kestä muuten ollenkaan missään.

Totesin, että Oslo on ihan oikea kaupunki: ärsyttävää autoliikennettä, kaoottista pyöräily-jalankulku-autoilua sekaisin risteyksissä ja tungeksintaa, ja ratikoita pitää varoa. Erittäin monia rakennustyömaita, isoja kivitaloja paketissa, kaistan levyisiä työmaa-alueita, jotka hankaloittavat jalankulkua ja autolla ajoa, ja niistä kuuluu kilkatus ja paineporakone häiritsevästi korvaan. Sekavaa ja kaoottista osin, ja kyllä turistivirrat näkyvät suosituilla paikoilla ja täyttävät terassit kokonaan. Ei se kaupunkina ollut mitenkään erikoisen viehättävä. Grünerløkkassa oli kyllä sellaista Prenzlauer Berg- tai Kallio-charmia.

Ulkouimala ja julkinen liikenne

Ulkouimala oli hyvä veto. Frognerbadet se oli ja menimme ratikalla ja osasimme hankkia ensin kännykkäsovelluksen, jolla sai ostaa digitaalisen ratikkalipun luottokortin laskuun.

Oslon julkisen liikenteen systeemi on Ruter ja sen merkkinä on risuaita eli hashtag-merkki. Arvelisin, että Ruter tarkoittaa yhtaikaa sekä ”reittejä” että ”ruutuja” ja siksi se risuaita-ruutu on valittu sitä kuvastamaan. Että Ruter-app lataukseen, jos Oslossa on tarkoitus ajaa julkisilla.

Pulikoimme monta kertaa altaassa. Ulkouimalan nurmikko oli korventunut keltaiseksi kuivuudessa tänä erikoisena kesänä. Snäkkibaarista mieheni sai pehmiksen ja minä popcornia, suolaista. Alettiinkin tässä vaiheessa käyttää käteisrahaamme loppuun, jotta pääsemme siitä eroon ennen maasta poistumista. Hieman liian reippaasti äidyin tokaisemaan popcornin myyjälle norjaksi ”popcorn, stor” niin uskottavasti, että hän pyrki juttelemaan takaisin norjaksi, jolloin kouluruotsini jätti minut pulaan ja jätin norjalaisen esittämisen sikseen.

Vasemmalla oli hyppytornin allas. Viideltä eri lankulta tuli alas eri tasoisia taidonnäytteitä. Ihan paras show, kuin leffateatterissa, oli syödä popcornia rinteessä filtillä ja katsoa uimahyppysuorituksia.

Frognerbadet oli Vigelandin patsaspuiston lähettyvillä: patsaspuiston toinen nimi onkin Frognerparken. Tällä hetkellä oli hauskaa itse saada villentyä vedessä ja katsella kuumuudessa paahtuvia turisteja kauempana patsaspuiston sillalla. Ei ollut pakko mennä sinne itse juuri nyt, vaan oli viisasta valita pulikointi.

Vigeland-puisto

Mutta mutta. Seuraavanakin päivänä oli helle ja kyllähän se Vigeland piti nähdä. Sen verran olennainen Oslon nähtävyys se on. Ja vieläpä ilmainen puisto.

Oli Norjasta poistumisen päivämme. Laiva lähtisi illansuussa. Haimme auton parkkihallikellarista ennen kuin kolmas vuorokausi alkaisi tikittää ja pysäköimme tenniskentän laidalle. Taas uudenlainen systeemi, ”billetløs parkering”, josta ei saanut mitään lipuketta. Automaattiin näpyteltiin rekkarinumero ja ostettiin luottokortilla aikaa. Parkkivahdit näkevät systeemistä, onko joku ostanut sen aikansa vai ei. ”Ääntä kohti vaan” ja luottamuksella, että systeemi toimii, vaikka onkin uusi ja outo meille.

Kuvanveistäjä Gustav Vigeland on siis väsännyt parisataa alastonta ihmishahmo-patsasta suurprojektinaan täyttämään koko puiston. Patsaat ovat peräisin 20-40-luvuilta ja esittävät ihmiselämän koko kirjoa, vaiheita lapsesta vanhaan, ja erilaisia tunteita.

Kuuluisa on kiukkuinen pikkupoika sillan kaiteella, sekä monoliitti eli yhdestä kivestä veistetty ihmishahmoja täynnään oleva torni. 

Vähäsen lohikäärmeitä ja kansansatujakin löytyy.

Tämä on vähän arvoituksellinen: mies potkii vauvoja tieltään. Muut miehet käyttäytyivät paremmin.

Kolmiodraama.

Lokitkin tykkäsivät suihkulähteestä helteellä.

Pikkupojan käden hierominen tuo kuulemma hyvää onnea. Mutta on turisti näköjään kosketellut muitakin osia.

Istuskelimme varjossa välillä. Olisi voinut kahlata yhdessä lukuista suihkulähteistä, mitä tekivät monet, varsinkin lapset. Olihan se hauska. Rento meininki, erikoinen nähtävyys.

Sitten piti saada lounasta jossain, johon voisi pysäköidä auton ongelmitta ja viettää pari vikaa tuntia. Oslo oli monessa kohdassa täysi, mutta keksin museosaari Bygdøyn, että eikö siellä ole lääniä joka museon edessä. Ja olihan siellä. Lounasta saimme kansanmuseon kahviossa. Jos aikaa olisi ollut runsaasti, täällä olisi kyllä ollut varmasti hauska käydä jossakin lukuisista museoista katsomassa Norjan historiaa, viikinkilaivoja tai viikinkien elämää.

Nyt vain luurasimme museokaupassa ja hankimme kaikkien Norjassa vastaan tulleiden eläinkohtaamisten takia erityisen sopivan jääkaappimagneetin, jossa maatalon emäntä ratsastaa valtaisalla emakolla.

”Tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa”. Seuraavaksi kotimatkalle Stena Linella ja viimeiset seikkailut!

Autolla Norjaan Osa 9 – Trollstigeniltä etelään

Uudelleenjulkaisu: juttusarja Norjan automatkasta, joka tehtiin heinäkuussa 2018.
Koska ylläpitäjä poistaa entisen blogiosoitteeni kokonaan, julkaisen säilyttämistarkoituksessa joukon vanhoja artikkeleita uudestaan täällä.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin elokuussa 2018.
 

9. päivä: Valldal – Åndalsnes – Kvam,  225 km

10. päivä: Kvam – Oslo, 272 km

En olisi enää odottanut, että päädymme vielä kylmälle lumilakeudelle, vähän ennen Trollstigeniä.

Nyt löytyi Norjan Suonenjoki. Valldal oli mansikkapitäjä. Joka pellon ja kadun kulmassa näkyi mansikkakioski tai myyntipöytä ja poimijoita töissä. Yhdessä kylässä oli iso saha ja näin vilauksena autosta useita miehiä työhaalareissa hallin edessä parveilemassa. Niiden pomo tuli juuri paikalle ja asetti maahan kaksi kantokorillista mansikkarasioita. Että tässä teille pojat sikspäkit.

Aamulla oli paljon pilviä matalalla ja ne kaikki hengasivat hienosti jonkin lähimmän kukkulan- tai vuorenhuipun ympärillä nöyhtänä.

Gudbrandsjuvet-sola

Gudbrandsjuvet näytti parkkipaikasta päätellen olevan tarpeeksi merkittävä nähtävyys, jotta kannatti pysähtyä. Se oli kapea sola, jossa kosken voimakas vesimassa syöksyi rotkon pohjalla kovalla huminalla. Sen ylle oli rakennettu jänniä mutkittelevia siltoja ja katselutasanteita.

Joissain kohdissa silloissa oli ristikoita, joiden läpi näki alleen syvyyteen. Siellä oli amerikkalaisia kiljumassa vilpittömän kauhuissaan: ”Oh my God, look at this!” Nauratti. On ne jotenkin suloisia.

Välillä vähän ihmetyttää, kuinka paljon tänne uskaltautuu turisteja, jotka ovat huonoja jaloistaan. Ihmisiä tulee busseista kävelykeppien tai kainalosauvojen kanssa tai nilkuttaen polvi kipeänä. No, itsekin olemme todistaneet, että Norjasta selviää tarvitsematta varsinaisesti vaeltaa tai mennä maastoon tai kiivetä vuorenseinää, mutta toisaalta helppokulkuisimpaankin luonnonnähtävyyteen kuuluu vähintään pienet raput tai lyhyt jyrkkä polku alas tai ylös. Jonkinlainen jalkojen perusterveys ei ole täällä pahitteeksi. Tai sitten kaikki nämä turistien jalat ovatkin vahingoittuneet vasta Norjan-matkan aikana kiipeillessä, hmm.

Meiardalen-ylänkö

Tie nousi niin vähitellen, ettei sitä tajunnutkaan, miksi me olemme yhtäkkiä lumiaavikolla. Aavaa kalliota, sammalta ja varpuja, irtokiviä, tunturijärviä, koski heinikon läpi, lampaita. Terävämpiä lumihuippuja ympärillä.

Lampailla ja vuohilla, joskus jopa hevosilla, on täällä perinteiset kellot kaulassa. Kalkatuksesta kuulee, missä päin on eläimiä. Sen tajuaa jopa auton ikkunasta ja onkin hyödyllistä tietää, missä pitää varoa tiellä.

Ylängölläkin pilviä makaili vuorenhuipulla. Noustessamme autosta oli vastassa hyytävä tuuli. Vihdoin tuli käyttöä takille, kaulaliinalle ja käsineille. Kädet jäätyivät pian ihan kylmiksi ja ensimmäinen välttämättömyys olivat käsineet.

Motoristit maisemassa.

Ja nyt ne käsineet takakontista heti tämän kuvan jälkeen!

Kiva fiilis täällä, suomalainen peruskallio. Tällä paikalla ei ole oikein nimeä, joitain vuorenhuippuja on kartassa yksilöity. No tiekartassa lukee suunnilleen tien vieressä Meiardalen, vaikkei kyllä missään laaksossa olla, vaan ylhäällä.

Joka tapauksessa Raumalla ollaan! No, Rauman ja Norddalin kunnan rajalla.

Kaikki rakentavat kivipyramideja eli -pinoja joka P-paikan ympäristöön. Niitä seisoo joskus kymmenittäin alueella. Täällä vihdoin osallistuin. Korjasin pari puoliksi sortunutta tornia ja rakensin yhden kokonaan uusiksi.

Vähäisen ajomatkan päästä löytyi puronen sekä kunnon lumiklöntti tien vierestä.

Trollstigen

Trollstigen, ”peikonpolku”, on kuuluisa serpentiinitie, jonka näkee katselupaikalta ylhäältä kokonaan, ja koko spektaakkelin saa kauniisti valokuvaan. Katselupaikka oli melkoinen turistikeskus, oli krääsäkauppa ja hypermoderni kahvilarakennus ja tunkua tasanteilla.

Onhan se komea tie, mutta melkein samanlaisen olimme jo nähneet Gaularfjelletillä esimerkiksi. Trollstigenin alas ajaminen ei ollut sen suurempi ihme kuin muut samanlaiset vuoristotiet, joihin olemme tähän mennessä tottuneet.

Bussi tuolla vähän äheltää tien mutkassa hankalasti.

Åndalsnes

Laakson päässä suuntasimme Åndalsnesiin. Se oli määrätty Norjan-kierroksemme pohjoisimmaksi pisteeksi, josta alkaa kääntyminen kohti etelää ja Osloa. Paahtaminen isompaa ja suorempaa tietä paluumatkalle. Poistuminen vuonoilta ja kauneimmilta sisämaan näkymiltä.

Löysimme sieltä kahvipaahtimo-kahvilan taukopaikaksi. Åndalsnesin näkyvin rakennus oli korkea Kiipeilykeskus vuonon rannalla. Siellä on hallissa valtavan korkea kiipeilyseinä, jossa voi vaikka testata välineensä ja harjoitella ennen kuin lähtee ulos vuoristoon.

Sitten kohti etelää. Aluksi oli vielä jylhää ja käväisimme Slettafossenia katsomassa. Sitten vuoret madaltuivat, laakso laajeni ja oli niin laakeaa, että tuskin tuntui Norjalta enää ollenkaan. Tällä seudulla ei todellakaan ole enää kummoiset maisemat, kun vertaa kaikkeen viime päivinä näkemäämme.

Aluksi oli vielä melkoinen kallio.

Slettafossen.

Nyt maisema rauhoittuu.

Rondane

Hotellin löytäminen ei ollut kovin iisiä. Minulla oli hämärä käsitys siitä, että oikean vuoristoon nousevan tien löydettyämme sitä pitää ajaa sitkeästi hyvän matkaa, kunnes hotelli tulee näkyviin. Kaiken lisäksi hotelli oli tunnettu kahdella nimellä, Høyfjellshotell ja Rondablikk. Sitä ei oltu tien vieressä opastettu eikä merkitty mitenkään Kvamin kylästä lähtiessä. (Ja Kvameja on Norjassa tietysti taaskin vähintään 3 ja piti olla tarkkana, että löytää oikean.)

Kesti todella epäilyttävän kauan ja kilometri toisensa perään, eikä mitään tullut vastaan vieläkään. Lopulta ylhäällä tunturissa tuli näkyviin lomakylän mökkejä pitkin maastoa, ja vihdoin, kaukana oikeastaan laajan huipun jo toisella puolella, iso hotelli. Tässä auttoi pelkkä sitkeys: sen on lopulta tultava vastaan juuri tämän tien päässä.

Vuoristohotelli oli jotenkin tyypillinen talven hiihtohotelli ja talviurheilukeskus. Jostakin sellaiset tunnistaa arkkitehtuurista. Murtomaahiihdon eri pituisia latuja lähti ympäristöön kylttien mukaan. Alueen nimi on Rondane, ja se on norjalaisten keskuudessa tunnettu tunturiseutu, jonne tullaan hiihtämään tai mökkeilemään.

Huoneemme ikkunan alla laidunsi hevosia ja maastossa kulki lampaita. Kävimme tunturijärvellä kävelyllä pikku polkuja pitkin. Viileä sää oli tänään ollut ihana kokemus, mutta ikävä kyllä lämpötila alkoi juuri nousta taas tukaliin lukemiin ja vaatteita piti alkaa karsia.

”Ja pitäis tääkin vene taas korjata.” Veneenomistajan todellisuus.

Olimme niin pitkällä tunturissa, ettei sieltä olisi jaksanut ajaa uudestaan alas kylään. Oli tyytyminen hotellin kalliiseen seisovaan pöytään iltaruokana. Olimme aika yksin hotellissa, kunnes bussi toi 30 italialaista. He ehkä pelastivat ruokailumahdollisuutemme, koska tuskin sinne olisi seisovaa pöytää väsätty, jos koko hotellissa on noin 7 vierasta.

Tilaa riitti; sali lienee talvella täynnä satoja hotellivieraita.

Että punajuuri voi olla hyvää. Seisovassa pöydässä ilahduin salaateista ja vihanneslisukkeista sen verran epäilyttävän paljon, että tajusin, että liiemmälti emme ole kasviksia nauttineet näissä viime aikoina syömissämme Norjan aterioissa. Nyt oli hernemaissiporkkanaa, suolakurkkuja, punajuurta, maissia, tomaaattia, kurkkua ja kurkkuomenatomaattisalaattia (omituinen).

Alkoi tuntua siltä, että täällä jäävät kyllä kaikki vihannekset syömättä. Johtuu tietysti siitäkin, minkälaisissa paikoissa olemme valinneet syödä. Halvat pika-ateriat eivät kasviksia tunne. Ja paljon vehnää on vedetty: täytetty sämpylä, pizza, viineri tai pulla. Epäterveellistä kuin mikä.

Aamupalalla Høyfjellshotellissa poika jutteli meille pitkään, 17-vuotiaalta vaikuttava kiharatukkainen keittiöpoika, joka oli tullut Oslon läheltä kesätöihin. Hän toivoi sadetta, jotta metsäpalovaroitukset kumottaisiin ja voisi taas tehdä nuotioita ulkona retkeillessä. Tällaiseen lämpöön ei ole totuttu ja hänkin oli pakannut monta villapaitaa mukaansa lähtiessään tunturiin, jossa on yleensä 14 astetta, eikä 28.

Kauhistelimme yhdessä Oslon sääennustetta: oli tulossa armottoman helteisiä ja paahteisia päiviä. Voi ei. Kuuma stadi edessä, siis ongelmallisen kuuma, lähemmäs 30 astetta.

Vuorihotellista lähtiessä oli vielä lehmätilanne. Täällä on ollut näitä eläintilanteita riittämiin. Nyt oli karjalauma tullut ylätunturin mökkikylän miljøstasjonille eli hiekkakentälle, jolla saa lajitella roskansa moniin säiliöihin. Pysähdyttiin siihen. Lehmälauma oli matkalla ylös metsää pitkin ja ne lähtivät pian ylittämään tietä. Yksi mölisi ja kutsui ylämetsästä, että kaikki tänne nyt, ja ne hölkkäsivät poikittain tien yli teinivasikoineen.

Hullu lehmä?

Pian tämän jälkeen oli tiellä viiden lampaan ryhmä ja niiden perässä lammaskoira ahkerana ryntäilemässä; alempana tiellä lampaiden omistaja ruokaämpärillä houkutteli lampaita. Koira varmisti perästä, että lampaat saatiin sivutielle peräkärryyn kuljetusta varten.

Lillehammer

Ajoin Lillehammeriin saakka katutyö- ja parkkeerausproblematiikkaa sisältäen. Käväistiin pikaisesti vilkaisemassa entiset olympiakisojen hyppyrimäet ja sitten kahville keskustaan. Sen jälkeen maantiellä oli 43 km pitkä rakennustyömaa, E6-tien levennys ja parannus menossa vuoteen 2021 saakka.

Vasta täällä etelän suurilla teillä alkoivat tietullimaksut kertyä. Olimme odottaneet maksullisia tunneleita ja vuoristoteitä maaseudulla, mutta niitä oli tuskin yhtäkään. E6-tiellä sen sijaan oli kuuden tullimaksun sarja. ”Ja siinä meni taas kolme euroa... ja siinä kaksi...”

Osloa lähestyttäessä sai mieheni luvan siirtyä auton rattiin. Ja hyvä niin. Alkoi olla ruuhkainen kehäkolmosmeininki, ja sellaisessa stressaannun enemmän kuin mieheni. Hän sai mielellään hoitaa kaupunkiliikenteen.

Seuraavaksi olemme sitten Oslossa 2 yötä.