keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Autolla Norjaan Osa 9 – Trollstigeniltä etelään

Uudelleenjulkaisu: juttusarja Norjan automatkasta, joka tehtiin heinäkuussa 2018.
Koska ylläpitäjä poistaa entisen blogiosoitteeni kokonaan, julkaisen säilyttämistarkoituksessa joukon vanhoja artikkeleita uudestaan täällä.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin elokuussa 2018.

 


9. päivä: Valldal – Åndalsnes – Kvam,  225 km

10. päivä: Kvam – Oslo, 272 km


En olisi enää odottanut, että päädymme vielä kylmälle lumilakeudelle, vähän ennen Trollstigeniä.

Nyt löytyi Norjan Suonenjoki. Valldal oli mansikkapitäjä. Joka pellon ja kadun kulmassa näkyi mansikkakioski tai myyntipöytä ja poimijoita töissä. Yhdessä kylässä oli iso saha ja näin vilauksena autosta useita miehiä työhaalareissa hallin edessä parveilemassa. Niiden pomo tuli juuri paikalle ja asetti maahan kaksi kantokorillista mansikkarasioita. Että tässä teille pojat sikspäkit.

Aamulla oli paljon pilviä matalalla ja ne kaikki hengasivat hienosti jonkin lähimmän kukkulan- tai vuorenhuipun ympärillä nöyhtänä.






Gudbrandsjuvet-sola


Gudbrandsjuvet näytti parkkipaikasta päätellen olevan tarpeeksi merkittävä nähtävyys, jotta kannatti pysähtyä. Se oli kapea sola, jossa kosken voimakas vesimassa syöksyi rotkon pohjalla kovalla huminalla. Sen ylle oli rakennettu jänniä mutkittelevia siltoja ja katselutasanteita.

Joissain kohdissa silloissa oli ristikoita, joiden läpi näki alleen syvyyteen. Siellä oli amerikkalaisia kiljumassa vilpittömän kauhuissaan: ”Oh my God, look at this!” Nauratti. On ne jotenkin suloisia.




Välillä vähän ihmetyttää, kuinka paljon tänne uskaltautuu turisteja, jotka ovat huonoja jaloistaan. Ihmisiä tulee busseista kävelykeppien tai kainalosauvojen kanssa tai nilkuttaen polvi kipeänä. No, itsekin olemme todistaneet, että Norjasta selviää tarvitsematta varsinaisesti vaeltaa tai mennä maastoon tai kiivetä vuorenseinää, mutta toisaalta helppokulkuisimpaankin luonnonnähtävyyteen kuuluu vähintään pienet raput tai lyhyt jyrkkä polku alas tai ylös. Jonkinlainen jalkojen perusterveys ei ole täällä pahitteeksi. Tai sitten kaikki nämä turistien jalat ovatkin vahingoittuneet vasta Norjan-matkan aikana kiipeillessä, hmm.


Meiardalen-ylänkö


Tie nousi niin vähitellen, ettei sitä tajunnutkaan, miksi me olemme yhtäkkiä lumiaavikolla. Aavaa kalliota, sammalta ja varpuja, irtokiviä, tunturijärviä, koski heinikon läpi, lampaita. Terävämpiä lumihuippuja ympärillä.

Lampailla ja vuohilla, joskus jopa hevosilla, on täällä perinteiset kellot kaulassa. Kalkatuksesta kuulee, missä päin on eläimiä. Sen tajuaa jopa auton ikkunasta ja onkin hyödyllistä tietää, missä pitää varoa tiellä.


Ylängölläkin pilviä makaili vuorenhuipulla. Noustessamme autosta oli vastassa hyytävä tuuli. Vihdoin tuli käyttöä takille, kaulaliinalle ja käsineille. Kädet jäätyivät pian ihan kylmiksi ja ensimmäinen välttämättömyys olivat käsineet.

Motoristit maisemassa.

Ja nyt ne käsineet takakontista heti tämän kuvan jälkeen!

Kiva fiilis täällä, suomalainen peruskallio. Tällä paikalla ei ole oikein nimeä, joitain vuorenhuippuja on kartassa yksilöity. No tiekartassa lukee suunnilleen tien vieressä Meiardalen, vaikkei kyllä missään laaksossa olla, vaan ylhäällä.

Joka tapauksessa Raumalla ollaan! No, Rauman ja Norddalin kunnan rajalla.



Kaikki rakentavat kivipyramideja eli -pinoja joka P-paikan ympäristöön. Niitä seisoo joskus kymmenittäin alueella. Täällä vihdoin osallistuin. Korjasin pari puoliksi sortunutta tornia ja rakensin yhden kokonaan uusiksi.




Vähäisen ajomatkan päästä löytyi puronen sekä kunnon lumiklöntti tien vierestä.




Trollstigen


Trollstigen, ”peikonpolku”, on kuuluisa serpentiinitie, jonka näkee katselupaikalta ylhäältä kokonaan, ja koko spektaakkelin saa kauniisti valokuvaan. Katselupaikka oli melkoinen turistikeskus, oli krääsäkauppa ja hypermoderni kahvilarakennus ja tunkua tasanteilla.

Onhan se komea tie, mutta melkein samanlaisen olimme jo nähneet Gaularfjelletillä esimerkiksi. Trollstigenin alas ajaminen ei ollut sen suurempi ihme kuin muut samanlaiset vuoristotiet, joihin olemme tähän mennessä tottuneet.


Bussi tuolla vähän äheltää tien mutkassa hankalasti.




Åndalsnes


Laakson päässä suuntasimme Åndalsnesiin. Se oli määrätty Norjan-kierroksemme pohjoisimmaksi pisteeksi, josta alkaa kääntyminen kohti etelää ja Osloa. Paahtaminen isompaa ja suorempaa tietä paluumatkalle. Poistuminen vuonoilta ja kauneimmilta sisämaan näkymiltä.


Löysimme sieltä kahvipaahtimo-kahvilan taukopaikaksi. Åndalsnesin näkyvin rakennus oli korkea Kiipeilykeskus vuonon rannalla. Siellä on hallissa valtavan korkea kiipeilyseinä, jossa voi vaikka testata välineensä ja harjoitella ennen kuin lähtee ulos vuoristoon.



Sitten kohti etelää. Aluksi oli vielä jylhää ja käväisimme Slettafossenia katsomassa. Sitten vuoret madaltuivat, laakso laajeni ja oli niin laakeaa, että tuskin tuntui Norjalta enää ollenkaan. Tällä seudulla ei todellakaan ole enää kummoiset maisemat, kun vertaa kaikkeen viime päivinä näkemäämme.

Aluksi oli vielä melkoinen kallio.

Slettafossen.

Nyt maisema rauhoittuu.


Rondane


Hotellin löytäminen ei ollut kovin iisiä. Minulla oli hämärä käsitys siitä, että oikean vuoristoon nousevan tien löydettyämme sitä pitää ajaa sitkeästi hyvän matkaa, kunnes hotelli tulee näkyviin. Kaiken lisäksi hotelli oli tunnettu kahdella nimellä, Høyfjellshotell ja Rondablikk. Sitä ei oltu tien vieressä opastettu eikä merkitty mitenkään Kvamin kylästä lähtiessä. (Ja Kvameja on Norjassa tietysti taaskin vähintään 3 ja piti olla tarkkana, että löytää oikean.)

Kesti todella epäilyttävän kauan ja kilometri toisensa perään, eikä mitään tullut vastaan vieläkään. Lopulta ylhäällä tunturissa tuli näkyviin lomakylän mökkejä pitkin maastoa, ja vihdoin, kaukana oikeastaan laajan huipun jo toisella puolella, iso hotelli. Tässä auttoi pelkkä sitkeys: sen on lopulta tultava vastaan juuri tämän tien päässä.


Vuoristohotelli oli jotenkin tyypillinen talven hiihtohotelli ja talviurheilukeskus. Jostakin sellaiset tunnistaa arkkitehtuurista. Murtomaahiihdon eri pituisia latuja lähti ympäristöön kylttien mukaan. Alueen nimi on Rondane, ja se on norjalaisten keskuudessa tunnettu tunturiseutu, jonne tullaan hiihtämään tai mökkeilemään.

Huoneemme ikkunan alla laidunsi hevosia ja maastossa kulki lampaita. Kävimme tunturijärvellä kävelyllä pikku polkuja pitkin. Viileä sää oli tänään ollut ihana kokemus, mutta ikävä kyllä lämpötila alkoi juuri nousta taas tukaliin lukemiin ja vaatteita piti alkaa karsia.



”Ja pitäis tääkin vene taas korjata.” Veneenomistajan todellisuus.

Olimme niin pitkällä tunturissa, ettei sieltä olisi jaksanut ajaa uudestaan alas kylään. Oli tyytyminen hotellin kalliiseen seisovaan pöytään iltaruokana. Olimme aika yksin hotellissa, kunnes bussi toi 30 italialaista. He ehkä pelastivat ruokailumahdollisuutemme, koska tuskin sinne olisi seisovaa pöytää väsätty, jos koko hotellissa on noin 7 vierasta.


Tilaa riitti; sali lienee talvella täynnä satoja hotellivieraita.

Että punajuuri voi olla hyvää. Seisovassa pöydässä ilahduin salaateista ja vihanneslisukkeista sen verran epäilyttävän paljon, että tajusin, että liiemmälti emme ole kasviksia nauttineet näissä viime aikoina syömissämme Norjan aterioissa. Nyt oli hernemaissiporkkanaa, suolakurkkuja, punajuurta, maissia, tomaaattia, kurkkua ja kurkkuomenatomaattisalaattia (omituinen).

Alkoi tuntua siltä, että täällä jäävät kyllä kaikki vihannekset syömättä. Johtuu tietysti siitäkin, minkälaisissa paikoissa olemme valinneet syödä. Halvat pika-ateriat eivät kasviksia tunne. Ja paljon vehnää on vedetty: täytetty sämpylä, pizza, viineri tai pulla. Epäterveellistä kuin mikä.

Aamupalalla Høyfjellshotellissa poika jutteli meille pitkään, 17-vuotiaalta vaikuttava kiharatukkainen keittiöpoika, joka oli tullut Oslon läheltä kesätöihin. Hän toivoi sadetta, jotta metsäpalovaroitukset kumottaisiin ja voisi taas tehdä nuotioita ulkona retkeillessä. Tällaiseen lämpöön ei ole totuttu ja hänkin oli pakannut monta villapaitaa mukaansa lähtiessään tunturiin, jossa on yleensä 14 astetta, eikä 28.

Kauhistelimme yhdessä Oslon sääennustetta: oli tulossa armottoman helteisiä ja paahteisia päiviä. Voi ei. Kuuma stadi edessä, siis ongelmallisen kuuma, lähemmäs 30 astetta.

Vuorihotellista lähtiessä oli vielä lehmätilanne. Täällä on ollut näitä eläintilanteita riittämiin. Nyt oli karjalauma tullut ylätunturin mökkikylän miljøstasjonille eli hiekkakentälle, jolla saa lajitella roskansa moniin säiliöihin. Pysähdyttiin siihen. Lehmälauma oli matkalla ylös metsää pitkin ja ne lähtivät pian ylittämään tietä. Yksi mölisi ja kutsui ylämetsästä, että kaikki tänne nyt, ja ne hölkkäsivät poikittain tien yli teinivasikoineen.

Hullu lehmä?




Pian tämän jälkeen oli tiellä viiden lampaan ryhmä ja niiden perässä lammaskoira ahkerana ryntäilemässä; alempana tiellä lampaiden omistaja ruokaämpärillä houkutteli lampaita. Koira varmisti perästä, että lampaat saatiin sivutielle peräkärryyn kuljetusta varten.



Lillehammer


Ajoin Lillehammeriin saakka katutyö- ja parkkeerausproblematiikkaa sisältäen. Käväistiin pikaisesti vilkaisemassa entiset olympiakisojen hyppyrimäet ja sitten kahville keskustaan. Sen jälkeen maantiellä oli 43 km pitkä rakennustyömaa, E6-tien levennys ja parannus menossa vuoteen 2021 saakka.




Vasta täällä etelän suurilla teillä alkoivat tietullimaksut kertyä. Olimme odottaneet maksullisia tunneleita ja vuoristoteitä maaseudulla, mutta niitä oli tuskin yhtäkään. E6-tiellä sen sijaan oli kuuden tullimaksun sarja. ”Ja siinä meni taas kolme euroa... ja siinä kaksi...”

Osloa lähestyttäessä sai mieheni luvan siirtyä auton rattiin. Ja hyvä niin. Alkoi olla ruuhkainen kehäkolmosmeininki, ja sellaisessa stressaannun enemmän kuin mieheni. Hän sai mielellään hoitaa kaupunkiliikenteen.

Seuraavaksi olemme sitten Oslossa 2 yötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti