Mennään ruokakauppaan!

Töiden jälkeen minulla oli tällä kertaa intoa mennä vaikka kävelylle. Varovaisesti tosin, toisen flunssan hiipuessa, yskän ja astman vielä vähän vaivatessa.

Kotona mies ilmoitti, että ruokakaupassa pitäisi oikeastaan vielä käydä. No siinähän ohjelmanumeroa kerrakseen. Päätin, että sehän käy iltakävelystä, mennään yhdessä.

- Mihin kauppaat haluat? Ehkä johonkin muuhun vaihteeksi?
- No ei nyt sentään, se olis jo liian jännittävää. Mennään meidän peruskauppaan vaan.

Toinen kauppa on aika rasittava, kun ei muista, missä mitkäkin tuotteet ovat. Aikaa menee vähintään tuplasti omaan kauppaan verrattuna. Ja saattaa olla, että siellä ei ole jotain tietyn merkistä juttua, johon on tottunut ja joka on ehdottomasti saatava.

Joskus on virkistävää käydä eri kaupassa ja löytää jotain uudenlaista. Mutta siihen seikkailuun ei juuri nyt riittänyt innostukseni.

Siitä julkaistaan hienoja tilastoja Hollannissa, millainen prosenttiosuus on milläkin kauppaketjulla ihmisten päivittäistavara- ja ruokahankinnoissa. Hymähtelen partaani, kun luen kauppaketjujen kuvittelevan voivansa vaikuttaa siihen paljonkin, miten ne saavat houkuteltua enemmän väkeä tarjouskampanjoilla ja muilla tempuilla.

Kyllä se on meillä, ja useimmilla, ja kaikilla haastattelemillani työkavereilla, tasan niin, että sitä mennään aina lähimpään ruokakauppaan. Siihen, joka sattuu olemaan kävely- tai pyörämatkan päässä, omalla asuinalueella, omalla pikku lähiöostarilla.

Se on ihan sama, minkä lajin ruokakauppa tuossa paikassa olisi. Menisin sinne joka tapauksessa, koska se on lähin. En minä tietoisesti päätä, että menen Jumboon, Jan Lindersiin, Albert Heijniin tai Plusiin sen kaupan omien ominaisuuksien takia. Menen Plusiin siksi, että se sattuu olemaan tuossa lähiostarilla. Jos lähin sattuisi olemaan Jumbo, menisin Jumboon.

Aika paljon saisi se oma lähikauppa ärsyttää, jotta rupeaisin vapaaehtoisesti ajamaan pidemmälle monta kertaa viikossa päästäkseni eri kauppaan.

Joten kohteeksi Plus. Havaintoja hyllyjen välistä:

Täällä on joku väliaikainen karkkimööpeli. Onpa nyt hollantilaista, Delftin posliinin sinistä ja tuulimyllykuvallista. Huh, nämä kökkäreet ovat varmasti jotain tuhatkalorisia kermatryffeleitä. Näille sanon kyllä ei.

Mutta oikeaa hapanta ja kirpeää kamalaa salmiakkia, tämäpä näyttää hyvältä suomalaiseen makuun. Ihan suomalaisia irtokarkkimuistoja tässä on joukossa. Kun käytiin kioskilla ostamassa kymmenen pennin karkkeja paperituuttiin yksittäin, valikoimaa lasin takaa tuijottaen ja kiskan tädille luetellen: ”Sit kolme noit punasii ja sit kaks näitä”.

Mieheni ei näistä voimakkaista salmiakeista tykkää, vaikka jotkut hollantilaiset niitä rakastavat.

Paikallisylpeys kai näkyy tässäkin, kun makkarat nimetään Limburgin läänin mukaan.

Jaaha, olutinstallaatio. Joka viikko on ylipäätään jonkun merkin olutkori erikoistarjouksessa, ja syksyisin kampanjoidaan Bockbier-tyyppistä olutta yleisölle erikoisten mainoskulissien kera. Tässä on tällainen ohranjyvistä koottu pukkihahmo. Pukki-eläimellä ei ole Bockbierin historian kanssa oikeasti tekemistä, mutta se kuitenkin yhdistetään siihen sanan kautta.

Syksyllä tulee aina Herfstbok-oluiden invaasio. Meheni hyllyjen välissä: ”No täällähän on vieläkin myynnissä myös kevätolutta, lentebok. Nyt mä oon hämmentynyt.”

Tekninen innovaatio ruokakaupassamme on mahdollisuus skannata ostoksensa itse. Sisäänkäynnin kohdalla voi telineestä poimia käsiskannerin ja ottaa sen mukaan ostoskärryjen telineeseen. Aina kun ottaa hyllystä tuotteen, sen viivakoodi tulee skannata. Lopussa kassalla ei tarvitse purkaa kaikkea hihnalle, vaan voi marssia pikakassalle, ojentaa vain skannerin kassahenkilölle ja maksaa sen osoittaman summan.

Otan kuvaa. Mies: ”Anna mä voin pitää sitä.” No voin mäkin. No pidetään sitten romanttisesti yhdessä.

Skannerin käyttö mahdollistaa sen, että voi asetella ostoksensa jo kauppakierroksen aikana omiin ostoskasseihin tai koreihin ja jättää ne paikalleen maksamisen ajaksi. Välillä tosin skanneri ilmoittaa kassalla, että on pistokokeen aika, ja silloin kassahenkilö tarkistaa muutaman tuotteen asiakkaan tavarakasasta.

Ei se välttämättä kätevää ole. Jos olen yksin kaupassa, mieluummin valitsen tuotteet rauhassa tarvitsemassa miettiä koodien skannaamista. Siihenkin menee aikaa. Joka valinnan jälkeen kääntelet pakkausta, etsit koodia ja osoittelet sitä skannerilla ja aika kuluu. Ei siinä perinteisessä hihnakassassa nyt niin kauan mene.

Joulu on taas, joulu on taas... Se on joululeivonnaisten aika. Näiden ajankohdalle ehkä liikenee vähän enemmän ymmärrystä, koska Hollannin ”joulu” eli Sinterklaasin tulo lahjasäkin kanssa tapahtuu jo 5.12., ja siihen juhlaan nämä kaikki piparivariaatiot liittyvät.

Joku tiesi, että ”virallisesti” joulukuun sesonkileivonnaiset saa laittaa / laitetaan kaupoissa esille 5. syyskuuta. Eli tasan 3 kuukautta ennen juhlaa.

Suklaakuorrutettuja rapeita piparinappeja.

”Viinaa maitokaupassa.” Nykyäänhän Suomessakin saa olla oluita, siidereitä ja limuviinoja ruokakaupassakin. Mutta täällä prosenttiraja on paljon ylempänä ja ruokakaupan hyllyssä on myös koko viinivalikoima.

Hollantilaisen ruokakaupan vieressä omassa huoneessaan, oman sisäänkäynnin takana, on yleensä varsinainen viinakauppa ”Slijterij” (ääntämisohje: "släiteräi"), josta saa vahvimmat juomat. Liköörit, vodkat, konjakit ja sen sellaiset löytyvät tältä puolelta erikseen. Viinakauppa kuuluu kunkin ruokaupan alaisuuteen eikä siis monopoliyhtiöön kuten Suomessa.

Mieheni ei osannut sanoa, onko ero tehty jollain tietyllä lain määräämällä prosenttirajalla vai onko kyse vain lajikkeista ja kaupan omasta päätöksestä.

Notta tällainen arki.

Mutta eräänä päivänä saimme aikaan lähteä itämaiseen ruokakauppaan. Sinne pitää vähän kiiruhtaa, sillä se ei ole ehtinyt muun yhteiskunnan rytmiin ja sulkee jo klo 18. Mutta sieltä tarttuu mukaan ihmeellisiä herkkuja ja kaloripommeja kuten baklava ja pistaasi-lokum. Ja lanttuja.

Vihannesosastolla mieheni sanoi maagiset sanat: ”Hei, kaki!” Ryntäsin hyllylle ja sitten en osannut kuin tuijottaa ja toistella ihmeissäni: ”Kaki... kaki... kaki... vau, kaki.” Olin jo unohtanut lempihedelmäni, jota saa vain talvella.

Nyt on kyllä ihan koko syksy pelastettu. Kaki on täällä!

Suomi vs. Hollanti - pikavipit vs. ilokaasu

Muuten, pikavipit on Hollannissa kokonaan kielletty. Selvisi, kun kysäisin mieheltäni, tietäen, että Suomessa tuhannet ovat niiden suossa suurissa vaikeuksissa.

Näin meillä. Ongelma ratkaistu.

Onkohan täällä myös se Suomeen kaipailtu "positiivinen luottorekisteri"? Jokaisesta, (jolla on Hollannissa pankkitili, vissiin?) on tietokannassa listattuna kaikki rekisteröidyt lainat, mahdolliset luottorajat ja osamaksusopimukset. Ne ovat näkyvissä luottotiedoissa. Nykyään myös kalliit kuukausimaksuiset kännykkäsopimukset ovat siellä pankkilainojen ja asuntolainojen kanssa. Edellyttäen, että kännykkä on kalliimpi kuin 250 euroa.

Ja mahdollisella luottorajalla tarkoitan sitä, että listassa mainitaan myös, jos normaalilla käyttötilillä on se standardiehto, että sen saa ajoittain vetää vaikka tonnin miinukselle. Riippumatta siitä, onko tiliä koskaan käyttänyt euroakaan miinuksen puolella, se mahdollisuus tonniin lukee luottojen listassa.

Ja jos siellä on vaikkapa kallis kännykkäsopimus, se alentaa mahdollisen kulutusluoton tai asuntolainan summaa, jos sellaista alkaa hakea.

Kaikki nämä ovat neutraaleja tietoja, jotka tarkoittavat, että kaikki on hyvin. Erikseen tänne rekisteriin tulee sitten kai joku ruma tai punainen merkintä, jos on maksuhäiriöitä. Se on sitten se negatiivinen luottorekisterimerkintä.

Vasta ihan uusi asia on se, että kansalainen voi nyt myös itse kirjautua luottorekisterin nettipalveluun ja katsoa, mitä omat tiedot siellä sanovat.

Rahalla saa, muttei pikavipillä, ja hevosella pääsee.

Toinen ero Hollanti vs. Suomi:

Nuoret käyttävät ilokaasua trendihuumeena, ja se ei ole kiellettyä Hollannissa (vielä). Jossain vaiheessa kaikki tajusivat, että suurkeittiöiden ja ravintoloiden kermavaahtokoneissa käytetään ilokaasuampulleja, joita voi tilata huvikseen itselleen ja hengittää. Sitä verkkokauppaa ei kukaan pysty valvomaan ja estämään, että niitä tilaavat suuria eriä ihan muut kuin ravintolat. Kun se ei ole sinällään kielletty tuote. Aina voi väittää omistavansa kermavaahtokoneen.

Eipä ole kiirehditty täällä kieltämään ilokaasun viihdekäyttöä. Harmitellaan vain sitä, kun nuorison kokoontumisista jää kadunlaidalle viikonloppuna kasoittain metallisia kaasuampulleja lojumaan, samalla tavoin kuin piknikroskat jäävät puistoon huonotapaisten jäljiltä. Ei siinä näköjään sen kummempaa.

Sitten avattiin jo ilokaasukauppa, jossa voi käydä hankkimassa aineet itselleen ja istua nojatuolissa paikan päällä imppaamassa. Laillista edelleen. Tässä kohtaa hallituksen kulmakarva kohosi hieman ja alettiin debatoida, että pitäisikö tämä kieltää huumelainsäädännössä sittenkin. Ei tiedetä pitkäaikaisvaikutuksista ym. Nyt kauppa jo sulkeekin parin kuukauden päästä, mutta ei sitä kielletty ole vieläkään.

Niin ja sitten Suomen malli: Ilokaasun päihdekäyttö on kielletty. Piste.

Samat sanat kuin yllä pikavippikohdassa, mutta nyt on Suomen vuoro: ”Näin meillä. Ongelma ratkaistu.”

Nämä sattumalta vastaan tulleet esimerkit vain näyttävät, kuinka paljon pieniä ja summittaisia eroja on länsimaisten valtioiden välillä, lainsäädännössä ja käytännöissä.

Asia, joka on kuuman keskustelun kohteena ja johon etsitään kiivaasti ratkaisua yhdessä maassa, onkin jo aikaa sitten ratkaistu toisessa maassa eikä ehkä ole edes päässyt ongelmaksi.

Mitä Mönchengladbach opettaa?

 
Kävimme Saksan Mönchengladbachissa ostoskeskuksessa. Mönchengladbach, tuo 250 000 asukkaan kaupunki, jolla on niin pitkä nimi, että joutuu lyhentämään sen moottoritien kylteissä: M’gladbach.

Kuuluisinta urheilukansalle lienee sen jalkapallojoukkue Borussia Mönchengladbach. Tuotakin nimeä kerkesin taannoin ihmettelemään, että mikä Borussia, miksi se kuulostaa Venäjältä, Russia. Selvitin sitten, että Borussia onkin latinalainen muoto Preussista. Aloittivat toimintansa jo Preussin valtakunnan aikana.

Ostoskeskus oli kyllä hieno ja uusi. Mutta muuten paikkakunta on sellainen vähän vanhentuneen ja sekavan oloinen teollisuuskaupunki. Nytpä on sekin nähty. Lähellä on, mutta ekaa kertaa sinne satuttiin.

Keskustassa oli ollut ongelmakohtana rapistunut ja epähoukutteleva rakennuskompleksi, jossa eivät kaupat eivätkä ihmiset viihtyneet enää, ja siihen kortteliin tehtiin radikaali täysremontti. Vanhat talot purettiin kokonaan pois ja tilalle tuli tämä moderni Minto-ostoskeskus.

Välipalalla olimme ostoskadun varrella Backwerk-ketjukahviossa, ja siellä oli ihan hyvät vitriinit. Erikoisuus oli viinerin näköinen lehtitaikinajuttu, joka olikin juustolla höystetty suolapala, sen otin. Tarjolla oli myös vasta paistettuja hot dog -luomuksia, joissa oli nakit sisällä ja pekonia ja juustokuorrute päällä, reilun rasvainen välipala. Täällä ei kaloreista säästellä.

Viineri, joka ei ole viineri. "Kaikkee se saksalainen keksii."

Samoin ruokakaupan eteisen leipomotiskillä näkyi ero Hollantiin. Hollannissa kun ostaa juustocroissantin, niin sitä juustoa on milli siellä taikinan välissä, ja päällä ripsittynä pari murua juustoraastetta. Saksan juustocroissant ui sulatetussa juustokerroksessa, sitä valuu päällä sentin paksuisena ja leivonnaisen ympärillä on sellainen jumittunut juustolätäkkö, joka kuuluu hintaan. Reilu meininki.

Menin leipomotiskille katsomaan, saako sieltä sattumalta Brezeleitä. Ei saanut tai oli lopussa, mutta pitkulaisia Laugenstangeja oli. Se on ihan samanlaista taikinaa ja isot suolarakeet päällä. Ostimme ne ruuan lisukkeeksi.

Aiheellinen kysymys oli hollantilaisilta, kun näitä Laugenstange-leipätankoja oli tuotu saksalaisesta leipomosta töihin: mitä tämä oikeastaan on tai miten tämän voi kääntää? Ei sitä voi kääntää, kun ei sellaista leivontatapaa tunneta Hollannissa ollenkaan. Vaikea selittää. Se on tietynlainen ja tietynmakuinen hiivataikina.

Opiskelin netistä, miksi siinä on se Lauge-sana eli emäksinen neste tai lipeä. Aha, nämä laitetaan ennen paistamista todellakin emäksiseen kylpyyn. Sen reaktio taikinan kanssa tuo leivonnaisiin tummanruskean kiiltävän pinnan ja makua. Jos kyseessä on Laugenbrezel (muunkinlaisia Brezelejä löytyy runsaasti), niissä on ihan samanlainen kiiltävä pinta ja sisältä kuohkea hiivataikina kuin näissä tangoissa.

Täällä Nordrhein-Westfalenissa ollaan, satunnaisista Brezeleistä huolimatta, kaukana baijerilaisesta kulttuurista, ja sen näkee näyteikkunastakin. Monessa kylässä pidetään omia Oktoberfestejä, mutta niihin pukeudutaan täällä ihan halpisvaatteisiin. Kyllä baijerilainen pyörtyisi kun näkisi, millaisia tekokuitu-Dirndlejä ja muovinahkahousuja Hollannissa tai Ruhrin alueella myydään kympillä.

Etelä-Saksassa perinnevaatteisiin suhtaudutaan vakavasti ja ne maksavat paljon. Kunnon Lederhoset on tehty nahasta ja kestävät koko elämän, ja naiset sovittavat itselleen erikoiskaupassa Dirndl-mekkokokonaisuuden omien mittojen mukaan ja kalliiksi tulee sekin. En ole ekspertti, mutta näin olen kuullut. Epäilenpä joka tapauksessa, että nämä Mönchengladbachissa esitellyt kuteet rikkovat ihan kaikkia perinnesääntöjä värisävyistä lähtien. Käsittääkseni oikeasti nainen ei myöskään koskaan saa käyttää nahkahousuja, joten Lederhoset naispuolisen mallinuken päällä olisivat etelässä varmaan kova pyhäinhäväistys.

No huumorilla täällä mennään muutenkin. Mainitsin jo viimeksi krääsäkaupan tekolääkkeet ”jatkuvaan ketutukseen” ja kaikkiin vaivoihin. Tässä koko hyllyllinen vitsi-apteekin tavaraa. Löytyy ainetta nettiriippuvuuteen, ainaiseen ikävien asioiden hoitamisen viivyttelyyn, ”minä olen aina oikeassa” -syndroomaan ja liialliseen shoppailuun.

Tämä Ääliö-sumute lupaa auttaa pitkäaikaiseen tyhmyyteen ja levittää älykkyyttä suihkeena.

Juomamonopoli-peli ei varmaankaan menisi läpi Suomen alkoholilainsäädännöstä.

Oikean kemikaliokaupan sinisestä tukkaväristä, jota täältä löysin, taas olen iloinnut jo monta viikkoa. Meidän kylällä on samaa tuubivärisarjaa, mutta meillä ei myydä perus-vaaleansinistä sävyä.

On se kumma: kun laitan pinkkiä päähän, se haalistuu pois alle viikossa. Kun laitan saman merkin sinistä, se ei poistu sitten millään ja kestää vähintään neljä viikkoa. Ensi kerralla on kampaaja hätää kärsimässä, kun päällistukka pitäisi taas blondata ja siinä on erittäin reilusti sinisen jämää jäljellä.

Tämä liikennevaloissa nähty paikallinen Porsche ehkä jotenkin tiivistää Mönchengladbachin tunnelmat. Kommunistinen sirppi- ja vasara-tarra yhdistettynä luksusautoon. Työläiskaupungin juuret.

Kissa vieköön, syyskriisihän se siinä!

 
Elokuun lopussa oli viimeisiä hellepäiviä, 30 astetta. Istuin pihassa. Illalla huomasin, että nyt alkaa tulla pilveä, ja sitten, että oho, nyt alkaa tulla tummaa pilveä, ettei se olisi se ennustettu ukkonen.

Tosin varsinaisen impulssin pihasta poistumiseen antoi se, että sinne tuli pörräämään erittäin iso sudenkorento, ja pelkään niitä. Koska tiedän, että ne ovat petoeläimiä, joilla on vahvat leuat, joilla ne purevat saalistaan. Ja ne voivat olla niin valtavia. Jos sudenkorento eksyy pihalle, se vetää aina sitä samaa kierrosta sata kertaa edes takaisin eikä jotenkin tajua nousta ylemmäs ja poistua aidan yli. Kun se ei näin näytä olevan älyllä pilattu olio, niin sillä minä pelkäänkin, että yhtä hyvin se luulee minua saaliseläimeksi ja puree poskesta seuraavaksi.

Wikipedia ei lohduta: ”Suurimmat lajit voivat iskeä jopa pienten kalojen tai kalanpoikasten kimppuun. Sudenkorennot purevat ihmistä vain kiinni otettuina, mutta ne eivät ole myrkyllisiä.” ”Suuret ukonkorennot ovat todistetusti syöneet jopa sammakoita.” ”Korennolla on vahvat puruleuat joilla se jauhaa saaliinsa.”

Siinä vaiheessa aloin siis kantaa tietokonetta ja istuintyynyä sisään ja taittaa pihatuolia kasaan. 15 minuuttia sen jälkeen tuli mieheni autolla kotiin, salamat alkoivat välähdellä ja alkoi sataa.

Kadulla oli myös kissa taas juuri kun mieheni tuli autosta. Se alkoi kiehnätä meidän kanssamme, mutta ukkonen tuli jo päälle. Kissa meni hälytystilaan, kovasti se kuunteli ja havainnoi, ja juoksikin sitten jo kohti jotain sateensuojaa. Selvästi se hermostui ukkosen jyristessä ja jätti meidän silityksemme sikseen.

Mikä tämä on, balettiesitys?

Pian edellisen flunssani jälkeen tauti iski taas talouteen, tällä kertaa molemmille. Astmaa ja yskää ja nenän niistämistä. Heti edellisen perään; mikä mun vastustuskykyä vaivaa? Ai niin, stressi.

Täysi flunssa kasvoi huippukohtaansa. Suunnitelmana nukkua sellaiset 48 tuntia putkeen: yksi sairaspäivä töistä ja yksi muutenkin vapaa päivä. Menin ruuan jälkeen nukkumaan tyynykasalle ja sinne jäin. Nukuin klo 19.30 alkaen aamuun klo 9:ään. Se on 13,5 tuntia. Hyvä suoritus. Seuraavana yönä meni 12,5 tuntia. ”Uni paras lääke on.”

Tyynyvuori, joka nostaa koko ylävartalon puoliksi istumaan, on välttämätön ja hyvä hengityselimille. Mutta noustua tuntuu, että selkänikamat ovat vähän lytyssä. Ei voi mitään.

Aamulla päässä alkoi soida, out of nowhere: ”Sata kesää tuhat yötä ainakin...” ja siinä vaiheessa mietin, että nyt mä oon lopullisesti seonnut. Suomi-iskelmä ei ole alaani muutoin.

Jaa, jännittyneenä odotan, ottaako työterveyslääkäri yhteyttä, kun näin koko ajan sairastelen. Hollannissa ei siis ole suomalaista työterveyshuoltoa, jolla voisi hoitaa kaikki vaivat, vaan siellä on vain eräänlainen ”ulkopuolisen tahon” ”neutraali” lääkäri, joka seurailee pitkäaikaissairaiden kuntoutumista ja arvioi työkuntoa, vaikkei hänellä lopulta ole valtaa siihen, mitä potilaan oikea lääkäri asioista määrää.

Rivityöntekijän silmissä työpaikkalääkäri on sellainen taho, jonka puhutteluun joutuu, jos ei käyttäydy kunnolla eli ole tarpeeksi terve. Sellainen, joka työnantajan intressejä toteuttaen yrittää kannustaa ja puskea, että ”olethan sä ihan työkykyinen, ota vaan yks aspiriini niin ei se katkennut jalka mitään haittaa, töihin vaan”.

Meille on otettu käyttöön uusi alempi raja, kuinka monta sairauspoissaoloa 12 kuukauden aikana ”oikeuttaa” tuon lääkärin puhutteluun. Jotta kutsua odotellessa. Annan hänen sitten kertoa minulle, että on parempi yrjötä migreenikohtauksen kourissa ihan siinä tietokoneen ääressä kuin mennä kotiin toipumaan.

Mutta ensin minulla oli tämä ”kaikki hajoaa” -kriisi ja samalla sairastaminen. Ja nyt kun sairastaminen jatkuu, tajuankin, missä mennään. Tämähän näyttääkin olevan perinteinen kokonaisvaltainen syyskriisini. Usein se sisältää terveyshaasteen. Kuten vaikkapa nämä kaksi flunssaa heti peräkkäin.

Syksy on aina murrosaikaa ja joku vaikea vanhasta uuteen -puserruksen hetki, joka vaatii voimia ja jossa on jotain rasittavaa. Ja usein huono terveydentila siihen päälle. Niin tämä onkin nyt tämä.

Otettava kaikki keinot käyttöön. Kuten kissa. Onneksi kissa lohduttaa. Odottaa meitä kadulla ja heittäytyy asfalttiin makkarana. Sitä saa silittää ja se kiehnää ympäri ja pörhistelee. Joskus se oikein juttele ja maukuu. Ja kehrää ja purisee. Vanha ystävä. Tiedämme, missä talossa se asuu, kulman takana.

Ja toisena keinona Saksan tekolääkkeet, joita oli krääsäkaupassa koko hyllyllinen. Sieltä löytyi muka-lääkepakkauksia, joissa on humoristiset vaikutukset ja nimet. ”Auttaa ketutukseen” tai ”Anti-idiootti-pillerit” ja ”Tyhmyystipat”. Olisi ollut myös anti-kaaos ja anti-dieettilääke.

Minun oli pakko ostaa itselleni Anti-Aggressivum ja ”Scheisslaune weg Akut - Gegen anhaltende Scheisslaune”, eli jatkuvaan huonotuulisuuteen.

Niin mitä minä muuta teen syyskriisille kuin surffaan aallolla, go with the flow, ja toivon että kurvi nousee taas. Ja lupaan kuunnella itseäni ja keskittyä omaan hyvinvointiini paremmin.

Nakuna hengenpelastustehtävissä

”Että sellanen keikka”. Ajoimme mieheni kanssa yhdessä kuntosalille töiden jälkeen, teimme siellä urheilukierroksen, kävimme uima-altaassa ja menimme saunaan. Siellä istui ja makasi muutamia ihmisiä, pari enemmänkin kuin yleensä keskimäärin.

Jossain vaiheessa aloimme kaikki kiinnittää huomiota yhteen vanhempaan mieshenkilöön, että onkohan kaikki hyvin. Hän istui, mutta jotenkin liian velton oloisena. Samassa sisään tulikin jo se viimeinen tarvittava tilanteen ratkaiseva mies, joka oli tarpeeksi rohkea ja alkoi heti kysellä, että hei, oletko sä nukahtanut. Silloin selvisi, että kaikki ei olekaan kunnossa. Mies mutisi vain hyvin heikosti vastauksen.

Silloin alkoi action. Päätimme kaikki yhdessä, että ei, tätä ei voi jättää tähän, vaan miekkonen täytyy saada ulos ja jäähtymään samantien.

Mieheni kantoi hänet toisen miehen kanssa suihkuhuoneen lattialle ja häntä valeltiin vedellä ja yritettiin pitää tajuissaan. Aika heikkoa oli ulosanti. Pulssia mitattiin, onneksi sydän löi eikä jouduttu elvyttämään.

Aktiivisin pelastaja sattui olemaan paikallisen palokunnan päällystöä eli tiesi paljon ensiavusta. Miehen annettiin rauhassa maata lattialla ja laitettiin pyyhe tyynyksi pään alle.

Hyvin jokainen teki jotain hyödyllistä. Yksi nainen kiiruhti soittamaan vastaanottoon hätäpuhelimella; vastaanotosta tuli kaksi kappaletta henkilökuntaa ja tilasi ambulanssin. Minä olin pitänyt saunan ovea auki kun mies kannettiin ulos, ja ojentelin sitten vesipulloa, pyyhkeitä ja naulassa roikkuvia uikkareita kaikille tarvitseville.

Ei siinä ehtinyt kuin nanosekunniksi havaihtua skenarion hienoiseen absurdiuteen tai tavallisesta poikkeavaan ulkonäköön, kun rypäle alastomia ihmisiä puuhailee alastoman uhrin ympärillä. Kunhan ehtivät, auttajat kääriytyivät vähitellen pyyhkeisiinsä tai vetivät uima-asua päälle.

Selvisi, että monet olivat juuri aikoneet alkaa puhutella miestä. Kuulimme, että mies oli ollut jo pitkään saunassa ennen meidän tuloamme, liian pitkään, ainakin puoli tuntia ellei kauemmin.

Ympärillä oli monia mahdollisia auttajia tarkkailemassa tilannetta ja siksi tuntui luottavaiselta. Heikotuskohtauksen saaneella on tarpeeksi tukijoukkoa ja voimme rauhallisesti odotella ambulanssia yhdessä.

Ambulanssimiehet tulivat käytävän salaisesta takaovesta heti saunatilan vierestä. Siinä oli yhtäkkiä luukut auki viileään sateiseen ilmaan.

Naureskelimme hiljaisesti, kun ambulanssimies printtasi verenpaine- ja sydänmittauksen laitteesta noin kahden metrin pituisen loputtoman kassakuitin dataa. Että jopas on pitkä lasku.

Selvisi, että mies käyttää vahvoja lääkkeitä ja hänellä on ehkä vähän suurempi riski saada kaikenlaista terveysongelmaa. Lopulta ambulanssimiehet saivat hänet istumaan ja nousemaan ylöskin, ja taluttivat hänet miesten pukuhuoneeseen toipumaan. Ehkä he ottivat hänet tarkistukseen sairaalaan, en tiedä.

Onneksi tämä meni hyvin.

Sen huomasin, että tässä tilanteessa olin täysin rauhallinen ja valmiina auttamaan, jos voin jotain tehdä. Mutta helppo kai se on olla rauhallinen, jos päävastuu ei ole minulla, vaan ihan muissa käsissä.

Sen kai oppi jokainen, että jos jokin epäilyttää, niin kannattaisi suoraan puhutella henkilöä, jonka arvelee olevan vaikeuksissa. On täälläkin se kynnys, ettei uskalleta sekaantua tuntemattomien asioihin. Mutta välillä pitää kysyä, jotta saadaan apua ongelmaan.

Muutoin en tiedä, millä voisin paremmin erottaa, onko tilanne normaali. Minulla ei ole silmälaseja saunassa enkä ilman rillejä edes näe, onko jollain silmät auki vai kiinni. Lisäksi tuolla saunassa moni makaa muutenkin pitkällään lauteilla, niin enhän minä voi tietää hengittävätkö he vai eivät, yleisesti ottaen.

Ehkä ihan hyvä tapa pitää yllä on tervehtiä saunaan mennessä ja kuulla, että kaikilta myös tulee vastaus. Hitusen enemmän sosiaalisuutta auttaa tilanteen arvioinnissa.

Tuli ainakin varmasti tehtyä jotain hyödyllistä sinä päivänä.


(saunateeman kuvituskuvat ovat ihan omasta kylppäristä...)