Elokuun lopussa oli viimeisiä hellepäiviä, 30 astetta. Istuin pihassa. Illalla huomasin, että nyt alkaa tulla pilveä, ja sitten, että oho, nyt alkaa tulla tummaa pilveä, ettei se olisi se ennustettu ukkonen.
Tosin varsinaisen impulssin pihasta poistumiseen antoi se, että sinne tuli pörräämään erittäin iso sudenkorento, ja pelkään niitä. Koska tiedän, että ne ovat petoeläimiä, joilla on vahvat leuat, joilla ne purevat saalistaan. Ja ne voivat olla niin valtavia. Jos sudenkorento eksyy pihalle, se vetää aina sitä samaa kierrosta sata kertaa edes takaisin eikä jotenkin tajua nousta ylemmäs ja poistua aidan yli. Kun se ei näin näytä olevan älyllä pilattu olio, niin sillä minä pelkäänkin, että yhtä hyvin se luulee minua saaliseläimeksi ja puree poskesta seuraavaksi.
Wikipedia ei lohduta: ”Suurimmat lajit voivat iskeä jopa pienten kalojen tai kalanpoikasten kimppuun. Sudenkorennot purevat ihmistä vain kiinni otettuina, mutta ne eivät ole myrkyllisiä.” ”Suuret ukonkorennot ovat todistetusti syöneet jopa sammakoita.” ”Korennolla on vahvat puruleuat joilla se jauhaa saaliinsa.”
Siinä vaiheessa aloin siis kantaa tietokonetta ja istuintyynyä sisään ja taittaa pihatuolia kasaan. 15 minuuttia sen jälkeen tuli mieheni autolla kotiin, salamat alkoivat välähdellä ja alkoi sataa.
Kadulla oli myös kissa taas juuri kun mieheni tuli autosta. Se alkoi kiehnätä meidän kanssamme, mutta ukkonen tuli jo päälle. Kissa meni hälytystilaan, kovasti se kuunteli ja havainnoi, ja juoksikin sitten jo kohti jotain sateensuojaa. Selvästi se hermostui ukkosen jyristessä ja jätti meidän silityksemme sikseen.
 |
| Mikä tämä on, balettiesitys? |
Pian edellisen flunssani jälkeen tauti iski taas talouteen, tällä kertaa molemmille. Astmaa ja yskää ja nenän niistämistä. Heti edellisen perään; mikä mun vastustuskykyä vaivaa? Ai niin, stressi.
Täysi flunssa kasvoi huippukohtaansa. Suunnitelmana nukkua sellaiset 48 tuntia putkeen: yksi sairaspäivä töistä ja yksi muutenkin vapaa päivä. Menin ruuan jälkeen nukkumaan tyynykasalle ja sinne jäin. Nukuin klo 19.30 alkaen aamuun klo 9:ään. Se on 13,5 tuntia. Hyvä suoritus. Seuraavana yönä meni 12,5 tuntia. ”Uni paras lääke on.”
Tyynyvuori, joka nostaa koko ylävartalon puoliksi istumaan, on välttämätön ja hyvä hengityselimille. Mutta noustua tuntuu, että selkänikamat ovat vähän lytyssä. Ei voi mitään.
Aamulla päässä alkoi soida, out of nowhere: ”Sata kesää tuhat yötä ainakin...” ja siinä vaiheessa mietin, että nyt mä oon lopullisesti seonnut. Suomi-iskelmä ei ole alaani muutoin.
Jaa, jännittyneenä odotan, ottaako työterveyslääkäri yhteyttä, kun näin koko ajan sairastelen. Hollannissa ei siis ole suomalaista työterveyshuoltoa, jolla voisi hoitaa kaikki vaivat, vaan siellä on vain eräänlainen ”ulkopuolisen tahon” ”neutraali” lääkäri, joka seurailee pitkäaikaissairaiden kuntoutumista ja arvioi työkuntoa, vaikkei hänellä lopulta ole valtaa siihen, mitä potilaan oikea lääkäri asioista määrää.
Rivityöntekijän silmissä työpaikkalääkäri on sellainen taho, jonka puhutteluun joutuu, jos ei käyttäydy kunnolla eli ole tarpeeksi terve. Sellainen, joka työnantajan intressejä toteuttaen yrittää kannustaa ja puskea, että ”olethan sä ihan työkykyinen, ota vaan yks aspiriini niin ei se katkennut jalka mitään haittaa, töihin vaan”.
Meille on otettu käyttöön uusi alempi raja, kuinka monta sairauspoissaoloa 12 kuukauden aikana ”oikeuttaa” tuon lääkärin puhutteluun. Jotta kutsua odotellessa. Annan hänen sitten kertoa minulle, että on parempi yrjötä migreenikohtauksen kourissa ihan siinä tietokoneen ääressä kuin mennä kotiin toipumaan.
Mutta ensin minulla oli tämä ”kaikki hajoaa” -kriisi ja samalla sairastaminen. Ja nyt kun sairastaminen jatkuu, tajuankin, missä mennään. Tämähän näyttääkin olevan perinteinen kokonaisvaltainen syyskriisini. Usein se sisältää terveyshaasteen. Kuten vaikkapa nämä kaksi flunssaa heti peräkkäin.
Syksy on aina murrosaikaa ja joku vaikea vanhasta uuteen -puserruksen hetki, joka vaatii voimia ja jossa on jotain rasittavaa. Ja usein huono terveydentila siihen päälle. Niin tämä onkin nyt tämä.
Otettava kaikki keinot käyttöön. Kuten kissa. Onneksi kissa lohduttaa. Odottaa meitä kadulla ja heittäytyy asfalttiin makkarana. Sitä saa silittää ja se kiehnää ympäri ja pörhistelee. Joskus se oikein juttele ja maukuu. Ja kehrää ja purisee. Vanha ystävä. Tiedämme, missä talossa se asuu, kulman takana.
Ja toisena keinona Saksan tekolääkkeet, joita oli krääsäkaupassa koko hyllyllinen. Sieltä löytyi muka-lääkepakkauksia, joissa on humoristiset vaikutukset ja nimet. ”Auttaa ketutukseen” tai ”Anti-idiootti-pillerit” ja ”Tyhmyystipat”. Olisi ollut myös anti-kaaos ja anti-dieettilääke.
Minun oli pakko ostaa itselleni Anti-Aggressivum ja ”Scheisslaune weg Akut - Gegen anhaltende Scheisslaune”, eli jatkuvaan huonotuulisuuteen.
Niin mitä minä muuta teen syyskriisille kuin surffaan aallolla, go with the flow, ja toivon että kurvi nousee taas. Ja lupaan kuunnella itseäni ja keskittyä omaan hyvinvointiini paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti