Lepohetket ja mentaaliterveys saattaisivat olla tärkeitä

Jokinhan siinä meni pieleen, kun flunssa tuli. En kuunnellut itseäni. Ärsyttää, kun tiedän, etten tosiaan kuunnellut. En suonut itselleni sitä rauhaa, jota intuitiivisesti tiesin tarvitsevani.

Haaveilin esimerkiksi palapelin tekemisestä jo maanantai- tai tiistai-iltana, mutta en koskaan aloittanut. Kunnes perjantaina virus iski. Palapelin tekeminen edustaa minulle zen-rauhaa, hetkeä, jolloin saa keskittyä vain paloihinsa ja antaa ajatusten virrata. Se tuntuu erittäin stressiä lievittävältä toiminnalta ja joskus kaipaan sitä oikein haaveillen. Ryhdyn vain toimeen liian harvoin.

Jos sen haluaa näin nähdä, kuten usein nähdään henkisesti, että tauti tulee mielellään silloin kun on ylittänyt omat rajansa ja kapasiteettinsa: niin kyllä olen. Ja tiedän sen. Mutta en hoitanut itseäni.

Olin juuri palannut töihin Suomen-loman jälkeen, käynnistellyt arkea työviikon verran. Näin vasta jälkikäteen tajuan, kuinka paljon vaikutteita ja mielikuvia tuli taas ihan jokaisena työpäivänä kaikista tarinoista ja kaikesta vuorovaikutuksesta. Kuinka älyttömän vahva ja runsas virta se on, joka vyöryy aivojeni ja tunne-elämäni yli joka päivä.

Erityisesti perjantaina, kun olin jo sairastumassa, minusta tuntui voimattomalta sen vyöryn edessä. Kun koko ajan olin vuorovaikutustilanteessa ja kaikki kertoivat minulle eri asioita jatkuvalla syötöllä, mutisin itsekseni monta kertaa: ”Mä en nyt pysty tähän. Nyt on liikaa.”

Ja siksi on ihan selvää, että minun on tietoisesti tehtävä sille vastatoimenpiteitä ihan joka päivä, jos haluan pysyä tasapainossa enkä heikentyä. Minun on saatava ne kuvat ja asiat rauhoittumaan ja asettumaan.

Olen tehnyt ihan vääriä asioita sen sijaan. Virikkeet vain lisääntyvät, kun pelkästään ja heti luen Facebookia ja siitä lisää uutisvirtaa, ja luen kaikki mahdolliset uutiset joka nettimediasta. Kun minun pitäisi oikeasti ensin vetäytyä ja rauhoittua, eikä pumpata itseeni lisää infoa ja mietittävää ja reagoitavaa. Oikeasti minun pitäisi mennä tyhjiöön ainakin osaksi iltaa.

Foliohattu päässä kampaajalla.

Olen myös monta kertaa ollut kieltämässä itseltäni levon. Olen vaatinut itseltäni, että pitää olla tuottava tänäänkin vapaa-ajallakin. On tuntunut niin tuhlaukselta vain mennä tekemään palapeliä useita tunteja. Olen kitsastellut sitä aikaa enkä ole suonut sitä lepoaikaa itselleni. Että eihän sillä tavalla voi olla tekemättä yhtään mitään hyödyllistä. Niinku että ”ei mulla sellaista aikaa ole”.

Niin. Olisi kannattanut olla. Olisi kannattanut satsata hyvinvointiin. Olisin voinut säilyä terveenä.

Kehoni kyllä rankaisee minua, jos en huolehdi itestäni, ja sitten menee vapaa-aika sairastamiseen.

Joten mitä jos vaan tekisin sen palapelin aina silloin kun siltä vähänkään tuntuu. Enkä vastustaisi itseäni ja estelisi itseäni viimeiseen asti tekemästä sitä.

Minua ärsyttää, etten kuunnellut intuitiotani myöskään yhdessä työasiassa, jossa se oli ihan selvä. En luottanut, että minusta oikealta tuntuva strategia olisi hyvä. Luulin jääväni tyhjän päälle. Pelkäsin, että se on väärä päätös ja huonompi kuin järki. Runnoin sen järjen päätöksen läpi, vaikka hiljainen tietoni sanoi toista. Ja osoittautui, että se hiljainen tieto olisi ollut se paras ratkaisu. Se vain koski tulevaa, mitä ei voi ennustaa, enkä uskonut tunteeni ennustavan oikein. Vaikka juuri sen se teki.

Muutoin yritänkin nyt kouluttaa itseäni pois turhista jumeista ja rutiineista ja nähdä tuoreesti. Tiedostan, ja ohjaan itseäni. Pois turhista stresseistä tai pakoista.

En muista, mitä näitä oli. Ai joo, se ainakin, että autotiellä havaitsin taas automaattisesti alkavani lukea kaikkia tekstejä rekkojen ja pakujen kyljistä. Tajusin, että sekin on vain liiallista informaatiota, jota en halua. Keskittymistä tarvitaan ihan liikenteeseen ja muiden autojen liikkeiden havainnointiin. En haluaisi hajottaa kapasiteettiani lisäksi turhiin teksteihin. Ei niitä kannata tuijotella rutiininomaisesti, koska kaikkialla on teksti, mihin katsookin.

Joten sitä tavasta olen kouluttanut itseäni pois. Älä lue, älä välitä. Älä jää katsomaan tekstejä. Se tuntuu paremmalta. Ei ole hei pakko koko ajan oppia ympäristöstään ihan kaikkea.

Samoista syistä minua ärsyttää, kun teiden varteen laitetaan välkkyviä ja huomion sinne vetäviä mainostauluja. Se on vaarallista. Horstissa on keltatekstinen digitaulu risteysalueella, jäät siitä lukemaan, mitkä kesämarkkinat ovat tulossa, ja siinä tulee autoja ja pyöräilijöitä eteen oikealta ja vasemmalta. Älytön paikka vetää kuskin huomio siinä kohdassa johokin infotauluun. Ja moottoritien laitaan on joku pystyttänyt välkkyvän neonsinisen taulun, jossa joku yhtiö toivottaa hyvää kesää. Se sininen sävy näyttää poliisin hälytysvalolta kaukaa ja vetää taatusti autoilijan huomion. Aiheuttavat onnettomuuden sillä vielä.

Niin että paras kieltäytyä katsomasta sellaisiakaan.

Paitsi yhden kerran oli hyvä, että luin pakettiauton. Siinä oli koukeroisella kaunokirjoituksella maalariliikkeen nimi ”Glans & Gaaf”. Glans on loisto tai kiilto, ja gaaf on sellainen nuorison positiivinen adjektiivi, vähän niinkuin ”tosi siisti” tai ”vitsin upee”. Eli firman nimenä tyylilataukseltaan jotain sellaista kuin ”Loisto & upee” tai ”Kiilto & vautsi” tai ”Kiilto & sikahieno”. Vähän nauratti tämän perässä ajaessa.

Mitä olen nyt sitten viime aikoina tehnyt huolehtiakseni paremmin itestäni? Kun halusin siihen fokusoida, jotten sairastu? Olen siitä tietoinen, että käsillä tekeminen on hienoa ja rentouttavaa älytyöskentelyn vastapainoksi. Ja aion sitä arvostaa ja ottaa vastaan ja vakavasti siihen ohjaavat ideani.

No, olen tehnyt sen 500 palan palapelin ja se oli aika ihanaa. Miehen kanssa on pelattu Scrabbleä. Olen piirtänyt. Olen ajellut pyörällä lenkkejä illalla. Ja olen leiponut kaneliässiä.

Lenkkeilijöitäkin on liikkeellä kuumana iltana.

Se hetki, kun luulet ajavasi kohti keskustaa (ja ukkonenkin jo uhkaa tulla päälle), mutta sitten huomaat olevasi väärin päin kunnan rajalla... eli missä se keskusta olikaan?

Jaa, joku on täyttänyt 50 vuotta. Silloin saa mummo- tai vaarihahmon pihalle.

Kaneliässät. Muistaakseni näin niitä Suomessa loman aikana jossain. Ja aloin miettiä, että on tuokin traditio. Sen jotenkin tietää, että suomalaisssa kahvipöydissä on kautta aikojen tarjottu kaneliässiä. Perusperinne. Näkee sellaisen 70-luvun keittiön edessään. Vahaliina on, ja tantat tarjoilevat. Emäntä essussa. Tai vielä paljon vanhemman skenarion, pitsiliinat, salonkipöydän, kapeavyötäröiset naiset korsetissa ja valkoisessa röyhelöpuserossa.

Siitä tuli idea, että noita yritän tehdä kerran; onnistuukohan se? Kuvitelmissani ässiä pursotetaan tuutista. Netistä selvisi, että useimmiten niitä rullataankin käsin taikinapötköstä yksitellen ja kieritellään sokerikanelissa. Vaihtoehtona on kuohkeampi taikina, joka tursutetaan ja johon ripotetaan kaneli päälle. Halusin kokeilla tursotusvarianttia. Koska se on hauska haaste ja askartelu: pystynkö siihen?

Vautsi, toimi se. Ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon ne leviävät uunissa; aika paljon. Mutta ässiä niistä tuli, ja hyvän makuisia! Jopa parempia kuin uskalsin toivoa. Tosi rapeita, tai kuohkeita.

Joten tällä linjalla on hyvä jatkaa. Muistaa, että esim. leipominen on hauskaa.

Pyristelyä helteessä ja paluutunnelmia töissä

Vähän on kuuma. Toivon, että tollainen möhköpilvi tulee huomenna ja ukkosen jälkeen viilenee.

Elokuun yöt. Pimenee aiemmin kuin luulee. On niin kuumaa, että miehelläni on radikaalin spontaaneja iltaideoita. Yhdeksältä, että mennääks hakemaan pirtelöt kävellen. Käveltiin korttelia. Pimeni jo. Seuraavana iltana kahdeksalta, että mennääks iltakahville Maasin lauttarantaan Tante Jetin kahvisalonkiin. Otin sitten rooibos-teen, kun kahvia en uskalla yötä vasten unettomuuden takia. Auringon laskiessa oli edelleen 27 astetta.

Eilen oli 30 astetta klo 21. Kävimme pyörällä etsimässä lampaita, joita näkyi niityllä autosta käsin edellisenä iltana. No lampaat oli jo poimittu ja kuljetettu jonnekin ihan muualle. Harmi. 

Raivasin pihassa vähän villiviiniä, kun näin, että se on kiivennyt jo kaksi metriä ylös naapurin puun oksalle. Riivin sitä sieltä isona solmuna ja raks, se vetäisi alas puun oksan. Onks noloo, tuhoan naapurin puuta.

Kävin salilla loman ja taudin jälkeen, ollut pois ainakin 3 tai 4 viikkoa. Yhtä kaikki, tuttu ohjaaja tuli kommentoimaan, että hyvin näkyy sujuvan ja oot ihan timmissä kunnossa... eikä!! Mikä vitsi. Syönyt herkkuja koko loman ajan ja muutenkin kunnostautunut käymällä kahvioissa ei-pelkällä-rooibos-teellä, vaan vetämässä leivonnaisia. Enkä urheillut yhtään moneen viikkoon. No kiva, jos itsen ja muiden huijaus näin onnistuu.

Muutamalla kaloripommilla voi juhlia vaikka sitä, että flunssa on loppumaisillaan ja olen kestänyt kasassa koko työviikon. Takana joku mysteerimies matkii.

Töiden käynnistely meni näin: Onhan se aika hyvä, jos jo kolmantena työpäivänä loman jälkeen tajuaa, että ai NIIN, tätähän mä tulin tänne tekemään. Kuukausiraportit vielä valmistamatta; ihan unohdin, että kuu vaihtuikin tuossa loman aikana.

Ja katso, ei tullut katastrofia vaikka joku homma vähän venyy. Kukaan edes huomaa.

Kun työ alkoi, alkoivat välittömästi myös väsymysongelmat aamuheräämisen johdosta. Puolizombina pitää raahautua ylös pedistä kesken unien. Ei se ole kivaa, koskaan.

Aamulla olen niin väsynyt, että toivoisin hämärää ympäristöä nuokkumisen jatkamiselle, ja olen ihan shokissa, kun ”taasko siellä paistaa aurinko täysillä” ihan liian kirkkaasti suoraan silmään. Huolestun siitä, että onko tuolla ulkona oikeasti näin valoisaa ja onko toimistossakin näin kirkkaat lamput päällä, että ihmiset joutuvat näkemään silmäpussini ja epätoivoisen väsyneen naamani ihan tarkkaan? Eikö voisi olla pimeää? Nolottaa näyttäytyä. Ainakin sisäisen olotilani mukaan tulkittuna mun naama näyttää kamalalta niin väsyneenä.

Ja se ”niin väsyneenä” pätee sitten ihan jokaiseen työpäivään joka on olemassa, nyt ja tulevaisuudessa. Se ei ole mikään poikkeustila, vaan uusi normaali. Tervetuloo työelämään perkele.

Kyllä lomalla oli kivaa. Sai nukkua pidempään aamulla.

Työpaikan katolla istui tällainen kissankokoinen petolintu ja määki.

Töissä alkoi muutoin sama rumba taas, joka imee mukaansa: niin paljon tarinoita ja asioita ja tunteita ja juttuja, joita mulle kerrotaan. Koko ajan kuulee jonkun elämäntarinan ja reagoi siihen.

Kuultuja keskusteluja. Kahviautomaatilla saksaksi aasialaisen näköinen mies ja nainen: ”Ahaa, no sit sä olet niinku yhden sukupolven mua edellä. Mun vanhemmat oli kans venepakolaisia.” Jaaha, Vietnam.

Eräs appiukko kuoli 92-vuotiaana rauhallisesti kotonaan. Yksi oli Norjassa lomalla ja siellä satoi ja oli kylmää. Toisen isä oli Algeriassa vankilassa kun Marokon sota puhkesi. Joku on myös huolissaan ryhdistään ja niskan asennosta tietokonetyössä ja arjessa kuten minäkin. Yhdelle on määrätty osasairaslomaa. Toisella on joku vakava tauti ja hän on paljon poissa ja lääkärissä. Eräs on horoskoopiltaan oinas, vaikeaselkoinen eläin. Jollain oli synttärit ja toinen jää eläkkeelle vuoden lopussa. Yksi on lomalla Münchenissä, jossa hänellä on sukulaisia. Venlolaiset menevät Venlon vuosittaisille Zomerparkfeest-musiikkifestareille ryyppäämään ja kuuntelemaan konsertteja. Yhden tytärkin laulaa siellä jazzkollektiivissa. Uudet opiskelijat tulivat taloon.

Ja kaikkea tällaista sata juttua päivässä.

Meidän tiimistä suurin osa menee kokoukseen Hannoveriin jopa yöksi. Varaavat hotellia. ”Ooh, ehkä Scorpions tulee teitä vastaan?” Pomo nyrpeänä, että ääh, en niitä kaipaa, en ole koskaan tykännyt. Mutta toisaalta, ne ovat Hannoverin ainoa nähtävyys. Ei siellä ole paljon mitään muutakaan. -”No se on totta.”

Minä en Hannoveria kaipaa, perustyössä on tarpeeksi virikettä. Kiva kun pääsen ihan vaan kotiin työpäivän jälkeen enkä joudu hotelliin. Kaikki hyvin.

Nyt vaan vielä se ukkonen.

Mitä tapahtuu – Sattumanvaraisia havaintoja

Summittaisia huomioita.

Harakat mölisevät ihan omituisia ääniä katoilla ja puissa. Vingahtelevat ja rutisevat.

Katson taivaalle ja siinä on syksy. Nyt se jotenkin lähestyy. Tulee tosin vielä 30-asteisia päiviä, mutta yöt ovat kylmiä ja aamuista on tullut sellaisia, että auton katolla ja ehkä ikkunoissakin on pisaroita. Sisällä yksinkertaisten ikkunalasien pinnassa on aamuisin huurua. Lämmitys kuuluu käynnistelevän itseään hetkittäin öisin.

Varjot pitenevät ja valo viistoutuu. Näen sen. On myöhäiskesää ja syksyä siinä, kun harakka lehahtaa katolle vaaleansinisen taivaan alla, jolla näkyy valkoinen lentokone etenemässä pienenä objektina, ilman raitaa.

Lyhtykoiso tuli taas pihalle spontaanisti.

Pihassa sirittää nyt usein heinäsirkka. Se viihtyy pihaoven lähellä. Sitten kuulin sisällä vierestäni kovaäänistä siritystä: sirkka oli pomppinut pyörävaraston lattialle. No älä täällä siritä, ei täällä sisällä mitään naaraita ole. Ohjasin pojan takaisin ulos. Hyp hyp, pihalle. Nyt täytyy aina varmistaa, ettei se jää oven väliin, kun sen sulkee; se on niin usein oven karmilla tai reunalla.

Kaupunkitivoli eli kermis purettiin kuuden päivänsä jälkeen. Sen tokavikana päivänä minua tuli vastaan kaksi pyöräilijää keskustan suunnasta: Naisella oli pyörän päällä kuljetettavana valtava teddykarhu, ilmeinen arvontakojun voitto, ja miehellä sylissään metrinen Toblerone-paketti, joita voi voittaa Tobleroneen erikoistuneesta onnenpyörästä. Nauroin, että no noilla oli silminnähden onni matkassa. Jos siis haluaa roinaa kotiinsa ja suklaaähkyn, joita en ehkä itse halua (nykyään enää).

Instagramiin jos laittaa lentokonebongaajan jumbojettikuvan, niin saa tykkäyksiä japanilaiselta, joka kuvaa Canonilla Nipponissa ANA:aa ja muita koneita sivuttain. Ja venäläiseltä Moskovan kentän turvallisuustyöntekijänaiselta. Ja joltain Georgyiltä, joka näyttää pilotilta. Viimeksi kun laitoin Flyben potkurikoneen sinne, siitä tykkäsi Flyben liilaa potkuria lentävä kapteeni.

Työkaveri näki pari Suomi-kuvaa ja oli vaikuttunut meidän vuonna 1926 rakennetusta puisesta näkötornista Kaukolanharjulla. (Sen voit nähdä tässä jutussa.) Kaikkia ulkomaalaisia tosin mietityttää puurakennusten kunto. Aina oletetaan, että puutalot romahtelevat tämän tästä, rappuset narisevat ja koko ajan pitää maalata uudestaan, jotta se kestää. Miehellänikin on harhaluulo, että puutaloa saa olla harva se vuosi sutimassa uuteen ulkomaaliin. Että nättihän se on, mutta hirveästi hommaa, muka. Kuullut Tikkurilasta vissiin koskaan, ja siitä kun ”kestää isältä pojalle”.

Siitä ei ole ulkomaalaisella käsitystä, kuinka kestäviä ja tukevia ja säänkestäviä ja eristettyjä puutalot oikeasti ovat. Yhdelle italialaisellekin oli täysin käsittämtöntä, että puusta voi tehdä oikean talon, ja että se vielä kestää talven pakkasissa lämpimänä sisältä ja voi olla hyvin eristetty. Eipä tuokaan näkötorni ollut yhtään vaarassa romahtaa, vaikka on 90-vuotias.

Hollannissa annettiin hauska varoitus hellepäivänä Pohjanmeren hiekkarannoilla: "Nyt tuulee maalta merelle. Älä mene ilmapatjalla mereen – tuuli puhaltaa sut hetkessä Englantiin!" Siinä vasta varsinainen kauhuskenario, Englantiin.

Marketissa tarjottiin surkeaa fenkoliraukkaa erikoishintaan selityslapun kera. Paikallinen maanviljelijä näitä yritti kasvattaa kuuman kesän helleaaltojen ja kuivuuden aikana, ja fenkoleista tuli hassun pitkulaisia. Mutta maku on ihan hyvä. Joten ota tästä 3 kpl eurolla. Pelastetaan epäonnistuneet vihannekset. Maatalousministeriö tätä oikein kampanjoi. Onkin harmi heittää pois mitään ravinnoksi kelpaavaa. Nyt katson aina, onko jotain b-luokan vihanneksia nurkissa tarjolla.

En nykyään enää osaa näköjään kirjoittaa kuin keskisormilla näppäimistöä. Voisikohan sille tehdä jotain? En osaa muuta! Käytän vain vasemman ja oikean käden keskisormea. Kyllähän minä ennen käytin paria muutakin. Ai, oikea peukalo on käytössä välilyöntiin lisäksi.

Töissä löysin paperiroskiksesta siistin kannellisen pahvilaatikon, joka oli kai tullut kirjanpitopuolelta. Se oli niin optimaalisen kokoinen, että otin sen kotiin postilähetyksiä varten. Siinä oli etiketti ”controledoos”, tarkistuslaatikko. En tiedä, mitä ihme tarkistuslaatikkoa he ovat siellä pitäneet. Mutta doos tarkoittaa myös ”typerää naikkosta” tai ”ärsyttävää ämmää” ja tuli mieleen, että jos se controledoos tarkoittaakin ”kontrolloivaa eukkoa”. Ihan kuin minä pahimpina aikoina. Joten lähetin siitä kuvan miehelleni, että olenko mäkin tällainen controledoos. No pian sieltä tuli vakuuttunut vastaus: ”Kyllä!”

Tappava kurkkukipu ja nirsoilua lääkärissä

eli Flunssan humppa osa 2. Miten kaikki alkoi, voit lukea tästä linkistä.

Tämä kurkku on ihan kamala. Sitä viilsi yöllä niin saatanallisesti, etten pystynyt nukkumaan minuuttiakaan ja päätin soittaa lääkärille aamusta. Jos saisi vaikka mahdollisimman tehokasta paikallispuuduttavaa suihketta tai kurkkutablettia. Keuhkotkin olivat oikein dramaattiset ja päätin samalla kysyä jatkoa limaa irrottavalle aineelle.

Jos makaan valveilla, visiot sentään ovat hauskoja. Selvästikin viime Hesan-reissun innoittamana näin edessäni Suomen jäänmurtajia eri asennoissa sekä sitten tuon piirtämäni, jonka nimi on ”Apua”. Eiköhän se kuvasta kehoni syvää paniikkia viruksen kourissa, ja kurkkukivun herättämiä tunteita.

Tässä pari muutakin jäänmurtajavisiota. Olivat sitten Helsingin metron värisiä.

Lääkärille mennessä oli pyöräkilpailu välissä ja hyvä kun pääsin vielä sinne suuntaan kadun yli jalan. Olin suunnitellut ajavani ne muutamat korttelit autolla, sillä olin todella surkeassa kunnossa enkä oikein jaksaisi kävellä, mutta se mahdollisuus romuttui, kun vastaanottoapulainen muistutti: ”Tänään on meillä kaikki kadut aidattu sen kilpapyöräilyn takia, katso että pääset jotenkin tulemaan.”

Olenkin aina intuitiivisesti inhonnut juuri tätä meille Venrayhin nykyään tunkevaa pyöräkilpailua, kun se ei aiheuta kuin ruuhkaa ja hankaluutta, suljettuja katuja, ja niin aiheutti nytkin. Kuumeessa yrität raahautua lääkäriisi, niin siinä on metalliaidat välissä.

Lisäksi inhoan niiden sponsoria, kun kilpailun nimi on Binckbanktour ja tämä on kapitalistisikojen juoni, tällaiset uudet hassunhauskat pankkien nimet, joilla ne huijaavat ihmisiä. Jossain vaiheessa muutama vuosi sitten, kun kaikki asiakkaat ja tavikset olivat leipiintyneet isojen pankkien juonitteluun ja ihmisvihamielisyyteen, pankit alkoivat perustaa ja mainostaa pienempiä firmoja, uusia pankkeja, joilla oli kevyitä värikkäitä logoja ja leikkimielisiä nimiä kuten ”Knab” eli ”bank” takaperin, tai sitten tämä Binck Bank. Mutta kun tutkin niiden taustaa tarkemmin, niin huomasin, että ai jaa, eivät nämä ole mitään uusia, nämä ovat vain niiden samojen vanhojen roistojen kuten Rabobankin, ING:n tai ABN:n tytäryhtiöitä. Ja niissä ei palkansaajalle ole varmaan yhtäkään sen parempaa puolta kuin vanhoissa isoissa roistopankeissa. Yrittävät vain näyttäytyä ystävällisempänä imagoltaan. Susi lammasten vaatteissa.

Niin että ei huvita tehdä tilaa jollekin Binckbanktourille, kun on oma henki ja terveys kyseessä.

- Moi, mä oon ihan täynnä viruksia. Sen jälkeen kun lähdin täältä sen ihotarkistuksen jälkeen, alkoi nuhatauti.
Lääkärillä oli ehdotus:
- Ai, saitsä sen täältä odotushuoneesta, siltä yhdeltä lapselta?
- Jaa, luulen ennemmin, että vaikka töistä. Kun laskeskelen itämisaikaa.
- No, se voi olla aika nopeakin joskus.

Kiva kun se mainostaa iloisena, että meiltä saa pöpöjä kätevästi odotushuoneesta. Ylpeänä esittää, että on runsas tarjonta.

Kurkkuni on peruspunanen, mutta on pahempiakin nähty. Korvien kipu ei ole korvatulehdusta, vaan heijastumaa kurkusta. Nielurisani ovat kuulemma siistit ja pienet, vaikkei niitä ole koskaan leikattu. Nice.

Tässä lääkäri oli radikaali, aina kuultuun kansan mielipiteeseen verrattuna, joka on: ”Kuumaa juomaa!” Lääkäri sanoi nimittäin kurkkukipuun, että ”juo kylmiä juomia!”

Mehu.

Sovittiin joka tapauksessa limaa irrottavat poretabletit, ja sitten keskusteltiin nenäsuihkeista ja kipulääkkeistä. Tajusin, että lääkkeiden valitseminen minulle on yksi miinakenttä. Vaara vaanii kaikkialla. Näin:

- Jos ostat nenään avaavaa suihketta?
- En mä voi käyttää ksylometatsoliinia. Tukkoisuus pahenee mulla vaan siitä ja lopulta en saa yhtään henkeä nenän läpi, kun yritän lopettaa sen käytön.
- No sitten pelkkä suolaliuos-suihke, ettei tule tuota efektiä.
- Se on hyvä.

- Olisin määrännyt sulle tulehduskipulääkettä, joka auttaisi niin kivasti kurkkukipuun, mutta täällä lukee, ettet sä saa ottaa niitä.
- Totta, en saa.
- Mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtuu?
- Tulee sellainen astma, joka ei reagoi astmalääkkeeseen, ja sitten tulee ambulanssi ja sairaala. Vähän sellaista anafylaktista meininkiä ehkä. Niin en ole sitä viitsinyt testata, että voinko sittenkin syödä niitä.
- Joo, ei kannata. Yleensä ne reaktiot vaan pahenee kerta kerralta.

- Entäs sitten tramadoli?
- Mulla oli sitä kokeilussa ja se oli ihan kamalaa. Tuli tosi ällö olo. En halua, en pysty.
- Sitten olisin ehdottanut parasetamolia, jossa on kodeiinia, mutta apteekki ei sitä sulle anna uusimpien suositusten mukaan.
- Ai niin, se oli sitä kun hälistiin uutisissa, että liian moni on riippuvainen vahvoista kipulääkkeistä.

Mutta olen mäkin ihme nirso, kun tämä on tällaista: ”Eikä sit mitään nenää avaavia suihkeita, mulla tulee aina hirveä kriisi niistä. Yök Tramadol, en syö. Ibua ja aspiriinia en saa, enkä uskalla naprokseeniakaan. Parasetamoli ei auta mitään.”

Joten en sitten saa mitään kivunlievitystä. Yön nukkumiseksi tulin hakemaan apua täältä tänään, koska en jaksa enää kurkkukipua. Niin mitä minä sitten teen.

Niin, vaikea homma. Kaikki hyvät aineet ovat mahdollisesti sukua tulehduskipulääkkeille enkä rupeaisi veikkaamaan. (Niiden ryhmä on englantilaisena lyhennyksenä NSAID, mutta mulle tulee siitä aina mieleen Hitlerin natsipuolue NSDAP ja olen varma, että joskus jossain ulkomailla alan selittää tätä väärällä lyhenteellä.)

Ehkä puuduttavia kurkkutabletteja sitten. Kokeilin. Voin sanoa, etteivät ne lidokaiinitkaan auta tähän kurkkukipuun kuin pieneltä osalta ja lyhytkestoisesti. Puuduttavat lähinnä takakielen kolmeksi minuutiksi ja siinä kaikki, sitten kurkkukipu jatkuu.

Olen taas yksin kipujeni kanssa. Kurkkukipu on sellainen, kerta toisensa jälkeen, johon myydään eioota. Johon ei ole minulle sopivaa keinoa. Kurkkukipu kun tulee niin olen omillani eikä kukaan pysty auttamaan. Ime Ricolaa.

Olisi pitänyt sanoa apteekissa, että no kun en saa kodeiinia, niin menen nyt sitten vetämään viinaa ja huumeita. Niitähän saakin täältä vapaammin kuin kipulääkettä.

Hmm, voisiko tuota lidokaiinia syödä. Olis niinku kokovartalopuudutus sisäisesti.

Missä on tämän sairaalan anestesisti? Ai, mä olenkin kotona.

Tämän puljun anestesisti kusee!

Puudutusaine. Saatana puudutusaine tähän kurkkuun. Onks se niin vaikeeta?

Sitten tulivat ne kilpapyöräilyt. Kuvauskopteri lensi yli kuuluvasti papattaen ja meidän kortteli melkein näkyi telkkarin ilmakuvassa urheiluselostuksella. Jännää.

Nyt ne pakkaavat kamansa, avaavat toivottavasti pian kadut ja me voidaan tilata pizzaa.

Nyt on pizza syöty. Kumma, että syömisen kurkkuni kestää hyvin, mutta pian sen jälkeen nielu kipeytyy uudestaan. Olipa virkistävää olla 20 minuuttia ilman kurkkukipua. Lisää pizzaa!

9. päivänä kurkkukipu poistui suurimmaksi osaksi. Hallelujaa. 9 vuorokautta.

Sanoisin, että se on ihan kaikkein pahinta flunssassa. Se, kun jokainen nielaisu aiheuttaa etukäteispaniikkia siitä kivusta, jonka tietää siitä syntyvän. Koko yö menee siinä, että pelkää seuraavaa nielaisua, joka tulee vääjäämättömästi. Sitten nielee ja se sattuu, ja sitten pelkää taas seuravaa. Olisi kiva vaikka nukkua tällaisen sirkuksen sijaan sen yönsä.

Luin, että ihminen nielee keskimäärin noin 15 sekunnin välein. Se ei juuri lohduta tässä tilanteessa.

Mutta juuri nyt olen helpottunut, että pahin on vihdoin ohi. Jäljellä on yskä. Pääsin vihdoin kerran kauppaan, varovasti ja hitaasti, ostamaan pari kukkaa loppukesäksi. Ja uskaltauduin taas töihin.

Tässä ovat ”vielä on kesää jäljellä” -asterini.

Flunssan humppa

Flunssa iski. Tai mikä lie rinovirus. Räkätauti. Nuhakuume. Hengitystieinfektio. Bronkiitti-sinusiitti. Laryngiitti-faryngiitti.

Joskus ärsyttävät nämä kaikki säännöt. Tuntuu jo ihan syntiseltä kirjoittaa, että minulla on flunssa, koska sisäinen moraalitantta tässä mun vasemman korvan juuressa juuri viitsi muistuttaa, että niin siis sana ”flunssa”han on lyhennys influenssasta ja sitä saa käyttää vain korkeakuumeisesta A- tai B-viruksesta, joka liittyy pandemiaan. Että oikein rebel rebel, perhana, mulla on vain joku ”vilustuminen” (joka nyt on kaikkien älyttömin käsite) ja ”nuha” ja silti kirjoitan pahiksena, että flunssa. Oijoi. Mikäköhän rangaistus nyt seuraa.

Enhän minä saa käyttää edes sanaa ”nuhakuume”, sillä kuumetta minulla ei ole koskaan, jos virallisena kriteerinä sille on 37,5 ylittävä lukema. Perusruumiinlämpöni on alhainen, ja dramaattisin suoritukseni tällaisissa pikkuvirustaudeissa on sellaiset 37,3. Se tuntuu vain subjektiivisesti ihan kauheilta vilunväreiltä ja hikoilulta, siltä kuin kuumemittari olisi jo aivan tapissa.

Ennen tautia kävin kuitenkin lääkärillä muuten vaan näyttelemässä uusimpia ihonäppyjä. Sama lääkäri, eri näpyt; kiitos Hollannin omalääkärisysteemin.

Yksi luomi selässä on karhea kuulemma siksi, että olen raapaissut siitä puolet irti. Oho. Ei havaintoa tapahtumasta. Kaikki omituiset pullerot ihossa ovat taaskin hyvälaatuisia, vaikka ovatkin pulleroita ja nopeasti kasvaneita.

Taas kävi selväksi se, että lääkärini on sitä lajia, joka tykkää leikellä ihmisiä. Hän tarjosi innoissaan, että ”tää on ihan helppo leikata pois jos haluat, ja tää toinen myös, että ilmoittaudu vaan jos on tarvis.”

Pian tämän jälkeen tuli sairas olo. Mukavan viikonlopun sijaan. Kurkku paksuna ja tuntui kuumeiselta. Mikä mulle nyt tulee? En halua. Olisi vapaa-aikaa ja haluaisin viettää sitä kivasti terveenä.

Viikonloppu meni tautia käynnistellessä. Sitä toivoessa, että se olisi lievä ja nopea. Mutta ei. Kun toivoin sen jo väistyvän, se olikin vasta alkutahdeissaan ja otti vauhtia.


Päivä 3

Oli pakko jäädä sairaslomalle. Olo on niin surkea ja heikko, etten voi pakottaa itseäni töihin. Lämpö tuntuu kehossa. Ikävä fiilis kurkussa koko ajan. Yöllä piti hereillä se, etten saanut ilmaa oikein mistään raosta. Nenä tukossa, kurkussa jatkuva roikkuva lima, kurkkukipu aina kun sitä yrittää niellä, ja heräsin syvästä unesta siihen, että yhtäkkiä istun sängyllä ja yskin loputtomasti, koska keuhkoja kutittaa.

Kello 4 otin astmalääkkeen ja tungin nenään piparminttuöljyä ja otin toisenkin ekstratyynyn ja yritin sillä vuorella nukkua.


Päivä 4

Tänä yönä olin hereillä ja yhä enemmän ahdistuksen ja yliaktiivisten suunnitelmien vallassa, kunnes nousin klo 5 sängystä alakertaan tekemään muistiinpanoja kaikesta to do:sta ja etsimään tietoja netistä kaikkiin polttaviin kysymyksiin, joita olin ihmetellyt viime päivinä, tyyliin ”lasten tiedekysymykset”. Kohonnut lämpö kuumotti ja tykytti ohimoilla ja hikoilutti.

Ei hyvää päivää. Sillä hetkellä jos katsoisi mentaalitilaani, niin olin aivan masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Tuli mieleen, että onkohan niinku normaalia, että jokaisena unettomana yönä mitä synkimmät ajatukset valtaavat minut ja näen vain mustaa ja ylitsepääsemättömiä ongelmia tulevaisuudessa ja kaikki tulevat matkatkin pelottavat ja ihan kaikki pelottaa, ja olen ahdistusoireyhtymän ruumiillistuma? Ovatko mielialani vielä hallinnassa ja normaaleja?


Päivä 5

Joskus ei vaan pysty. Joskus on luovutettava. Sen mun keho näyttää mulle taas sairauden kautta.

Sentään nukuin tällä kertaa suuren osan yötä, kaikesta nenän vinkunasta ja surkeasta pihinästä huolimatta.

Päivä 6

Toivotonta paskaa. Flunssa vaan pahenee. Joka elimeen sattuu. Seisomaan noustua huimaa. Ja tänään alkoi vielä päänsärky kaiken päälle. Nyt sattuu koko ajan kaikkialle häiritsevästi.

Kuudes vuorokausi kurkkukipua menossa. Voisiko tämä kurjuus loppua?

Jään sitten koko viikoksi pois töistä. Ja joka päivä haaveilen, että voisin tehdä pari juttua, jotka ovat ihan käden ulottuvilla, mutta en voi tehdä niitä. Fysiikka ei kestä. Ei se kestä yhtään mitään.

Jos päänsärky pahenee, kohta en pysty enää edes lukemaan kirjoja ja lehtiä. Joita olen onnistuneesti nyt lukenut monen monta tuntia.

Rauli Virtasen Reissukirja, jonka lainasin vanhemmiltani, on aika hurja. Ulkomaankirjeenvaihtaja matkustaa kaikilla mantereilla sekavissa oloissa ja sotienkin keskellä, ja kirjassa on silmiä avaava kuva maailmasta ja rohkeudesta, jolla siinä voi liikkua.

Mutta kohta alkaa näkökenttä hyppiä niin etten pysty edes lukemaan enää.

Ulkona on auringonpaiste ja optimaalinen kesä, mutta ei minun kipeä pääni kestä edes istua pihassa. On liian kirkasta ja lämmintä. Sääennuste pettää minut kerta toisensa jälkeen. Lupaa ihanan hämärää hyssyä ja sadetta sairastamiseen, mutta joka helvetin aamu siellä paistaakin taas aurinko kirkkaalta taivaalta, viiltää mun sairaita silmiä.

Tänäänkin piti tulla pilvistä ja sadetta keskipäivästä alkaen, niin aurinkohan paistoi klo 18 saakka. Vedin peiton pääni yli sohvalla, kun ilta-aurinko alkoi tunkeilla kaihtimen välistä päälle. En pystynyt nousemaan ylös ja vääntämään kaihdinta.

Haaveilin siis alunperin pölyjen pyyhkimisestä eri hyllyistä, ikkunoiden pesemisestä, ja ulkokukkien vaihtamisesta pariin uuteen. Mutta en pysty kykkimään, kiipeilemään jakkaroille, tyhjentämään multia ruukuista, enkä varsinkaan ajamaan autolla kukkakauppaan ostamaan astereita. Ihan kaikki hommat jäävät yli viikoksi olemaan. Kun ei pysty.


Päivä 7

Seitsemän vuorokautta kurkkukipua eikä loppua näy. Pahenee vain uudestaan. Eilen alkanut päänsärky myös jatkuu ja jatkuu ja estää sen viimeisenkin vähän tekemisen, johon vielä pystyin siihen saakka. Kärsin aktiivisesti koko ajan. Milloinkohan tämä loppuisi?

Kaivoin laatikosta kaikki mahdolliset lääkkeet. Kosteuttava nenävoide, Ricola, sinkkitabletit, astmalääke, parasetamoli. Kato, mulla onkin myös vielä limaa irrottavia ACC asetyylikysteiini-poretabletteja. Niistä saattaa olla vähän apua keuhkoillekin.

Ja sitten kun se parasetamoli ja kaikki ylipäätään aiheuttaa närästystä, pitää syödä mahatabletteja välissä.

Mutta ei mikään näistä paranna flunssaa. Joka päivä on ollut edellistä pahempi. Odotan, milloin pohja eli kärsimyksen maksimi saavutetaan ja alkaisi edes jonkin oireen parantuminen.

Tuntuu ihan paskalta. Ja makuaistin kanssa ollaan siinä tutussa pisteessä, että tavallinen kraanavesi maistuu paskalta.

Yöllä minulla oli kuusi eri vaivaa. Laskin niitä ja laitoin niitä haittaavuusjärjestykseen. Pahimmat: päänsärky ja vihlova kurkkukipu, joka heijastuu jo korviinkin. Jo kolmannelle sijalle laitoin hulluksi tulleen mahan, joka kurnii ja pitää kipeää tekevää nälkämeteliä, koska muka on niin tyhjä, vaikkei se yleensä häiritse. Virustaudissa mahani käyttäytyminen menee aina ekstreemiksi ja se vaatii ruokaa vihaisesti ihmeellisissä tilanteissa. Neljäntenä vaivana tukossa oleva nenä ja täysin kokoon kuivuneet vinkuvat nenäontelot, joissa ei kulje ilma. Viidentenä keuhkot eli astmaattiset yskäkohtaukset ja pelottavat limakakkarat, jotka alkavat yhtäkkiä liikkua ylöspäin aggressiivisen yskäkohtauksen myötä, ja keuhkoon sattuu pistävästi.

Ja kuudentena: mua imee hyttynen! En meinannut uskoa, kun yön pimeydessä käsivarressa tuntui kolmessa kohdassa tuore kutina, ja pian siinä polvessa, joka oli hetken ulkona peiton alta. Lopulta vasemmassa käsivarressa tuntui, että nyt siihen joku pistää real-time. Jos läimäisen nopeasti, niin ehkä saan sen kiinni. Kyllä, sormiin jäi jotain, näkyi olevan musta pallura, hyttysen jämä, kun laitoin valon päälle.

Hyttysen jälkeen mahakin rauhottui ja oli enää neljä vaivaa.


Päivä 8

Nyt on luonnonaineet seuraavaksi kehissä. Lääkepurnukoita onkin jo parikymmentä jakkaralla. Mies toi minulle kaupasta ”pikku palan inkivääriä” eli koko helkatin juuren, poronsarven kokoisen. ”Ne myi vaan isoja paloja”.

Livenä inkivääri tosin sitten vaan kirvelee ikävästi kipeässä kurkussa.

Toisaalta inkivääri ei ole hyvä närästyksellekään näköjään. On tää vaikeeta, kun kaikki mitä yrittää, johtaa vain lisävaivoihin.

Saksalaisessa luonnonlääkintäkirjassa oli kikka närästykseen: omenaviinietikkaa vesilasiin teelusikallinen ja juo. Jo loppuu närästys. Niin loppuukin. Vaihtoehto mahatabletille. Tai tämän mun putelin nimi oli ”omenasiiderietikka”. Toimi kuitenkin. ”Kuha on alkoholi”?

Toivoin, että samasta kirjasta löytyisi yhtä hyvä totaalikikka kurkkukipuun, mutta ei löytynyt. Neuvotaan kurlaamaan suolavedellä tai kamomillateellä. Molempia kokeiltu. Ei vaikutusta.

Kyllä tämä nyt on ollut viime päivät tällaista, että ”mikään ei ole enää hauskaa”. Mikään ruoka ei maistu, mitään ei jaksa tehdä eikä mikään ilahduta, kun tympeät kivut pyörivät etualalla.

Alan jo epäuskoisena muistella, että onko sellaisiakin päiviä olemassa ja joskus ollut, että mihinkään ei satu ja voi vain mennä porskuttaa ja tehdä asioita, reippaana.

Jos joskus pääsisi vielä ulos, katsomaan kukkaa ja auringonpaistetta.

Jatko-osassa, coming up next: sekoilen lääkärissä.

Discoristeilyn huumaa Helsingissä!

Tämä oli niin kreisi idea, että se piti kokea: discoristeily Helsingin edustalla pikku paatilla. Laiva täynnään tanssijoita ja wanhoja hyviä 70- ja 80-luvun hittejä.

Helmiradio järjestää näitä kesäperjantaisin Sunlinesin aluksella; lauantaisin taas on tarjolla ysäri- ja uudempia hittejä Hitmix-risteilyllä.

Siskoni oli kerran aiemminkin ollut ja varoitti, että se voisi olla aika kamalaa. Mutta tulta päin, olen mieheni kanssa kokenut kasaribileiden kävijä. Jos on selvinnyt jostain ”We love the 80es” -tapauksesta suuressa salissa Hollannissa, niin kestää kyllä helsinkiläisen pikku risteilyn.

Tai no, homma siis jatkuu sentään 4 tunnin ajan. Kunnon rupeama.

Missä paatti?

Siellä paatti!

Discolaivalla voisi myös syödä ensin buffetista napansa täyteen, mutta me halusimme keskittyä tanssimiseen ilman liian täyttä vatsaa ja syödä mieluummin aiemmin ja pienemmin.

Ja kyllä täällä tanssimaan pääsikin! DJ Mikke soitteli. Oikein ilahduttavasti homma lähti hyvin pian käyntiin ankkurin noustua ja tanssilattia täyttyi innokkaista. Ei tarvinut empiä ja epäröidä, kehtaako lähteä vetämään muuveja. Sinne vaan sekaan, siellä ovat jo kaikki.

Arvattavasti yleisö oli vähäsen varttuneempaa eli meitä keski-ikäisiä, kun on kyse entisen nuorison musiikista.

DJ Mikke.

Keski-ikäinen yleisö lähtee varovasti liikkeelle.

Tanssilattia oli ylhäällä aurinkokannella, jossa oli lasiseinät. Katto oli auki näin hellepäivänä. Oli oikeastaan liian kuuma, aurinko paahtoi täysillä ja hiki tuli jo etukäteen. Merituuli ei oikein pyyhkinyt tanssilattialle saakka. Ja Suomen kesäilta oli valoisa, vasta myöhään alkoi hämärtyä ja värikkäät discovalot saatiin päälle.

Huh hellettä. Heijastuksessa näkyy diskopallot ja porukka innoissaan.

Baaritiskin hinnat vaikuttivat meille ulkomaan eläville tosi hurjilta, mutta myöhemmin ihan sama hintataso näkyi Helsingin baareissa ja ravintoloissa. Täällä nyt vaan maksetaan lonkerolasista 7 euroa ja sangriakannusta 25 euroa, tämä on Suomi.

Selvisipä minulle myös uusin Suomen uudissana ja trendi: ”välivesi”, josta täälläkin muistutettiin. Se on Alkonkin kampanja, eli että alkoholijuomien välissä pitäsi aina muistaa ottaa huikka vettä. Tätä ovat valistavat tahot Hollannissakin aina sanoneet: jos juot kaljoja illan mittaan baarissa, jokaisen oluen välissä pitäisi olla lasi vettä tai limua, jotain alkoholitonta. Nestetasapaino ja terveys säilyy paremmin.

Välivesikin kuvassa.

Välillä lattialla oli oikein tungos niin että varpaille astuttiin ja tuli vähän tönityksi. Mutta yleensä sopuisasti löytyi oma kolo jokaiselle. Välillä tuli joku toisen veneen aalto ja laiva heilahti pari kertaa, jolloin tanssilattian massa sanoi ”uuh” ja seilasi metrin vasemmalle ja oikealle.

Laiva ajeli edes ja takaisin Helsingin edustaa, Korkeasaaren, Vallisaaren ja Suomenlinnan vierestä, jäänmurtajien luona Katajanokan takana, länteen päin ja sitten taas itään, ja kävi Länsiterminaalin altaassakin luoviakseen sitten Tallinnan-laivan vanavedessä rauhallisesti pois.

Oli kaikki olennaiset hitit, You’re my heart you’re my soul, oli Eurythmicsiä, Queeniä ja Daddy Cool, YMCA ja In the Navy, I was made for loving you baby ja I’m so excited.

Ra Ra Rasputin. Ja olinkin jo unohtanut tämän diskohumpan: Hands up, baby hands up. Tunnetuimmat megahitit herättivät hurrausta ja kaikki lauloivat ja mölisivät täysillä mukana. Ruotsalaisiakin lauloi jengi mukana, Ooa hela natten, ja osasi koko tekstin ruotsiksi näköjään. Kiitettävän paljon tuli Abbaakin.

Ainoa, mikä tällä kertaa jäi uupumaan, olisi ollut kasa Finnhitsejä, kaikkia Ajetaan me tandemilla -tyyliset. Mutta Menolippu aiheutti innostusta.

Enkä tiennytkään, että Michael Jacksonia voi mennä letkana, jonossa kädet edessä olevan harteilla, tutut ja tuntemattomat, koko tanssilattia. Tuolla mentiin Thrilleriä letkana.

Van Halenin Jump tuli juuri silloin kun seilasimme Kaivopuiston rannan benjihyppypaikan ohi ja joku hyppäsi. Hurrasimme täysillä.

Me olimme show ja ohjelmanumero rannassa oleville sitten kun paatti alkoi ajaa  rantalinjaa mattolaitureilla. Rantojen terassit olivat täynnä ja tanssilattiamme huitoi ja vilkutti sinne innoissaan. Monet vilkuttivat takaisin.

Pystyi kuvittelemaan, kuinka turistit rannassa katsovat huuli pyöreänä, että ”öö, mikä tuolta tulee?” Nurkan takaa lipuu esiin diskomusiikki ja kreisibailaajat.

Menimme myös Löylyn ohi ja meidän avoimesta katostamme kuului kyllä musiikki ulos asti. Ja jotkut Löylyn katolla tanssivat mukana meidän biisiämme. Se oli hauskaa.

Löyly bailaa mukana.

Palasimme Kauppatorille ja lähdimme junalle. Kävellessä yhdentoista jälkeen pe-iltana kaupungin läpi siellä oli kaikenlaista. Kämpin terassilla juhlittiin juhlavaatteissa ”kaviaari virtaa ja uin samppanjassa” -tyyliin. Yöklubille jonotettiin. Jotain paidatonta miestä puhutteli kaksi poliisia bussiasemalla. Mölinää kuului ja yrjö makasi kadulla.

Mielestäni se oli aikaista, että jo ennen keskiyötä junassa oli niin kännisen nuokkuvia. Hollannissa vasta juotaisiin ekoja etkoja yhdeltätoista ja lähdettäisiin klubille ehkä klo 1.

Mutta junassa parasta oli joku nuorisoporukka takana välikössä, joka alkoi laulaa Eppu Normaalia, Vuosi 85. Niillä oli kai joku musiikkilaite, heikosti kuului. Mutta ne lauloivat koko biisin kaikkineen mukana pitkään ja ilahduin, että nuorempikin polvi tuntee klassikot ja niitä arvostaa. Sitten tuli vielä Dingon Nahkatakkinen tyttö. Sopi illan teemaan.

Kyllä tämä oli loman villein ilta ja tähtihetki, jota voi muistella pitkään.