”Niin vahva kuin olen”: Toinen kirjani on ilmestynyt!

Toinen kirjani on julkaistu. Pokkarin voi jo tilata Books on Demandin kirjakaupasta, linkki tässä. Tulevina päivinä ja viikkoina se saapuu yhä useamman nettikirjakaupan valikoimiin. E-kirjan konvertointi on työn alla ja parin viikon sisään e-kirjaakin alkaa saada.

Aikajanalla tämä omakohtainen kirja jatkuu siitä, mihin jäi esikoisromaanini ”Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia”. Fokus kuitenkin vaihtuu. Kun Hollanti-kirja oli yleistä läppää ja henkilökohtaisia havaintoja, se rajasi ulkopuolelle parisuhteen salat. ”Niin vahva kuin olen” sen sijaan sukeltaa täysillä ihmissuhdekiemuroihin ja avioeron ytimeen.

Takakansiteksti - kirjan esittely:

Eroa puiva romaani suoraan dramaattisen tunnemyrskyn silmästä kuvattuna.

 

Suomalainen nainen Hollannissa naimisissa saksalaisen kanssa. Aviomiehen päihteidenkäyttö riistäytyy käsistä. Ystävät ja arjen huumori pitävät toivoa yllä, kunnes kotiolojen synkkyys uhkaa sammuttaa viimeisetkin tähdet. ”Keski-Eurooppa, mitä sinä annat minulle? Jonas, mitä sinä annat minulle?” On kohdattava kipeä ratkaisu silmästä silmään.

 

Kehityksen katalysaattorina toimii ystävä Osman ja samalla ihmissuhteiden pakka sekoittuu moneen kertaan. Kuka auttaa, kuka hylkää, kuka lohduttaa? Missä moraali?

 

”Tämä kriisijakso on erityisen väkivaltainen tai siis opetusrikas tai siis priorisoiva ja kaiken turhan karsiva ja syvälle käyvä ja tajuntaan iskevä. On pidettävä kiinni siitä viimeisestä elämän liekistä ja huudettava apua. Tämän enempää ei oikein pohjalle pääse.”

 

On olemassa globaaleja tarinoita. Ja kaikkiin tilanteisiin on kohtalotovereita.

 

”Tulevaisuudelle. Malja tulevaisuudelle.”

Tässä romaanissa soitetaan Doorsia ilmasyntikoilla, kuunnellaan Eurythmicsin Love is a Stranger ja sanotaan ”ugh” sen mieslaulajan kanssa ja nauretaan biljardikepit kädessä kaiken räjäyttävän erikoisen ystävyyssuhteen alkaessa. On paljon viittauksia popmusiikkiin, joka toimii kriisin soundtrackinä.

Suurena osiona tässä tarinassa ovat myös lämpimät työyhteisöt, sisäpiirin vitsit erilaisten tyyppien kanssa, bosnialaisten ja italialaisten.

Mutta olot kotona alkavat olla rujot, kun mies ryhtyy paneutuneeksi sekakäyttäjäksi ja unohtaa vaimonsa olemassaolon täysin.

 

Kun kaikki syy olla Hollannissa on pohjautunut saksalaiseen mieheen ja sitten liitto hajoaa, sitä on aika eksyksissä. Ja kun yhtaikaa kaikki uudet ystävät hylkäävät ja jää täysin yksin, sekin vie pohjalle.

Tässä teoksessa käydään pimeimmässä laaksossa kohtaamassa kaikki pelot ja noustaan sieltä, palasina, mutta kumminkin.

Kirjan mallikappale saapui minulle postissa. Tarkistin ja hyväksyin sen, ja nyt kirja pääsee markkinoille.

Eli, gulp, nyt se on oikeasti julki. Tietysti reflektoin, mitä on tullut tehtyä. Kuitenkin minulle on jo monen vuoden ajan ollut itsestään selvää, että julkaisen tämän. Juuri tässä on kaikista käsikirjoituksistani ehkä eniten arvoa, syvyyttä, sanomaa ja tunnetta. Draaman ja tunteen palon ystäville: sitä on nyt runsaasti. 

Olen kirjassa muuttanut ihmisten nimet, jottei turhaan löydy konkreettisia yhteyksiä. Lisäksi koen kirjan päähenkilöiden olevan aika hyvin yksityisyyden suojassa jo sillä, että lukijat ovat suomalaisia ja nämä hahmot elävät ulkomailla, joten paljonpa siitä kaivelet jotain esiin 3000 km päästä, piirit ovat niin eri. Ei tämä ole mikään ruma ”paljastuskirja”, joka osoittaa sormella ketään, vaan oma tarinani omasta näkökulmastani.

Tosiasia on, että kirjassa paljastan kaikkein eniten omasta itsestäni. Miksi haluan julkaista tämän kaiken? Tajuan, että siinäkään asiassa en jaksa välittää normeista. Minua ei jaksa kiinnostaa, onko se jonkun mielestä noloa. Tällä kirjalla on minusta suurempi arvo lukijalle yleisinhimillisenä kokemuksena kuin se, mitä minä siinä menetän, jos paljastan ajatukseni ja elämänvaiheeni. En jaksa hävetä, en kykene häpeämään.

Ylipäätäänhän minulle kirjoittaminen on asioiden käsittelyn tapa ja siksi olenkin tuoreeltaan kirjannut ajatukseni myös niinä kaikkien pahimpina aikoina, joita tämä kirja edustaa. Se on niin, että vaikkapa tuollaisista suurimmista kriiseistä syntyy minulla kelpo kirjallista materiaalia, poeettinen teos. Se välittää syviä tunteita. Elämästä on tullut taidetta ja taideteoksena haluan sen esitellä. Saanpahan ahdistuksen omaan käyttööni sillä, että jalostan siitä kirjan. Sehän on hienoa. Ja jos se tekee minut onnelliseksi ja tuntuu olevan suurin elämäntehtäväni, niin minun on toteutettava se.

Kirja vie, huumorin ja vapauden riemun ohessa, myös synkkiin hetkiin. Itse kuitenkin rakastan palavasti lukea ihmisten vaikeuksista ja kipuiluista ja siitä, miten muut selviävät rankoista kriiseistään. Rakastan sellaista psykologista realismia ja ehkä olen sen verran erilaisia vaiheita kokenut itse, etten välttele sellaisia aiheita lukijanakaan, vaan oikein janoan niitä. Sehän yhdistää ihmiskuntaa, lähentää meitä toisiinsa: että tunnustetaan, ettei kenelläkään mene aina pelkästään hyvin, ja voidaan jakaa toisten kanssa niitä keinoja, jotka itsellä auttoivat pääsemään taas pinnalle.

Eikä tästä nyt enää kannata alkaa huolestua, että voi voi kun oli vaikeaa ja mitense mielenterveys. No niin, siitä on nyt 15 vuotta, joten se kriisi on takanapäin. Ne tunteet ovat nyt poissa ja katson hyvän välimatkan päästä takaisin. Siitä on tarpeeksi aikaa, jotta sen saatoin hioa kohdalleen tekstinä ja teoksena.

Mitä sitten, jos maailmankuvani on tavallista avoimempi ja luottavaisempi. En tiedä, voiko sanoa, että olen naiivi siinä, että uskon, ettei mitään pahaa voi minulle tapahtua vaikka julkaisen näin avoimen kirjan. Olen minä aika paljon kokenut elämää ja vaikeuksia, niin etten minä nyt ihan naiivikaan ole. Olen jotenkin... sen yläpuolella. Ylempi päämäärä on tärkeämpi. Olkoon se sitten uhkarohkeutta tai mitä vain, haluan kertoa, koska sanoissani on arvoa. Haluan jakaa kokemukseni kaikille, jotka kuuntelevat.

Uuden kirjan esittelyt (joita tässä jo siteerasinkin) ja kaikenlaisia päivittyviä uutisia kirjoistani löytyy nettisivultani: www.liisarauhakoski.net

Loistavia jukebokseja ja viikon kuulumiset

Sitten mies keksi jukeboksimuseon. Ajettiin Brabantin maaseudulle tunti. Museo on vajassa ja vain sunnuntaisin auki. 

Mainoskortissa museo sijoittaa itsensä maailmannapamaisen keskeisesti kartalle Saksan Düsseldorfin, Belgian Antwerpenin ja Hollannin Utrechtin muodostaman kolmion keskelle. Tosiasiassa se on aivan maaseudulla kaukana kaikesta ja vain hyvin monimutkaisten maanteiden ja pikkukylien kautta tavoitettavissa eikä lähellä mitään tunnettua kaupunkia eikä järkevää liikenneväylää. Lähin kaupunki on Eindhoven. (Tässä museon nettisivu.)

Omistaja myös myy jukebokseja, mutta ne maksavat helposti 8000 euroa. Vaatimattomimmatkin yli 2000. Oli hienoja värivaloja, neonmainoksia ja lisäksi vähäsen vanhaa taloustavaraa, amerikkalaisia jääkaappeja ym. Yksi laite pantiin soimaan, tuli Elviksen It's now or never, ja vierailijatädit lauloivat kuorossa mukana.

Runsaat kuvat museosta käyvät tähän juttuun kuvitukseksi, kun laitan väliin yleisiä kuulumisia.

Nyt muuttuvat Hollannin politiikat ja toimistolle aletaan palata ensi maanantaista alkaen. Hollannin hallitus poistaa 1,5 metrin turvavälipakon, joten työpaikoilla saa taas istuttaa jokaisen pöydän ääreen ihmisiä niin toimistossa kuin ruokalassakin. On tiimejä, joista kaikki ovat olleet puolitoista vuotta vain etätöissä, he eivät enää tiedä mikä toimisto on. Sellaisten pitää keskustelujen ja suunnitelmien kautta vähitellen reintegroitua ihmisten maailmaan. Me olemme sentään olleet puoliksi paikalla. Jatkan pääsääntöisesti toimistolla ja 1 päivän viikossa etänä.

Ruokala on irtisanonut väkeä kriisin aikana ja nyt siellä on liian vähän henkilökuntaa ja kohta täysi hulina taas päällä. Moottoritiet ovat täyttyneet rekoista ja autoista ja jopa perinteiset viiden ruuhkat ovat palanneet teollisuusalueelle niin ettei sieltä pääse pois liikennevaloristeyksen kautta.

Koronapassi tulee käyttöön ravintoloihin Hollannissa nyt lauantaista alkaen. Eli ravintoloiden pitäisi tarkistaa asiakkaidensa kännykkäkoodit ja identiteetit. Terasseilla ei tarvitse, mutta jos terassin asiakas menee sisään vessaan, silloin hänet pitäisi muka tarkistaa heti ja aina. Ihan kuin ravintoloilla olisi siihen henkilökuntaa ylimääräisenä. Ne eivät yhtään tykkää olla hallituksen systeemin väline ja joutua vaatimaan asiakkailtaan todistuksia. Ymmärrän.

Mieheni firmassa työntekijöille on annettu jotain ilmaisia wellbeing-tunteja, joilla voi lyhentää työpäiviään tänä loppuvuonna. Kerran mies jo tuli keskipäivällä kotiin ja sanoi, että käytän wellbeing-tunteja, ja mitä hän teki, siivosi kämppää, ”mä oon pyyhkinyt lattiat ja pessyt koko kylppärin”. Joo tosi kiva wellbeing. Mä en missään nimessä siivoaisi 4 tuntia, jos minulla olisi ylimääräistä vapaata.

Sisäinen kello toimii: viimeksikin olin tasan 3 minuuttia ennen vekkarin soimista hereillä ja tiesin sen, ihan varmana tiesin. Mutta olin just just liian laiska ojentamaan käden ja tarkistamaan ajan ja sulkemaan hälytyksen etukäteen. Joten tasan 3 minuutin päästä se piippasi. 

En tiedä mitä se akupunkturisti toisella kerralla teki, pumppasi energiaa tai jotain, mutta sen jälkeen olen siivonnut koko vaatekaapin ja vaihtanut kengät talviasentoon ja vaihtanut aurinkohatut käsineisiin ja pessyt pyykkiä ja riipinyt tarroja ikkunoista ja silittänyt ja pyyhkinyt pölyä. (Palottelin lintutarrat abstrakteiksi paloiksi, koska ilmeisesti varpuset pelkäävät niitä haukankuvia niin etteivät ne enää koskaan tule meidän pihaamme. Älykäs tarra sitten, sen oli tarkoitus estää heijastuksia ja ikkunaan tormäämistä, muttei puhdistaa koko pihapiiriä pikkulinnuista.)

Neulojen laitto sattui tällä kertaa 10 kertaa enemmän kuin viimeksi, ja huusin ja ärisin. Sanoin, että jos noi kuulee minut ulkopuolella, niin kukaan ei enää koskaan uskalla tulla akupunktioon.Otsalla hiusrajassa keskellä oleva neula kiskoi koko ajan sinne sen meridiaaniin alas pitkin otsaa. Makasin myös neulojen päällä, jotka olivat selässä littanana.

Ai niin, alussa tunnustellaan pulssi. Siitä hän luki, että ”onks ollu vähä kiirettä töissä?” No on ollut, kamalasti. 

Mutta nyt on minullakin yksittäinen lomapäivä varattuna maanantaille ja tehdään vielä yksi virkistävä kotimaan retki, sää on edelleen mitä mainoin, 22 astetta luvassa päivällä.

Jamesilta terkut.

Niskajumit käsittelyyn ym.

Olin vaatekaapissa penkomassa olo- ja yöasujen pinoa ja löysin pohjalta Muumi-paitulin, jonka olin jo unohtanut. ”Ai täällä on tällanen vanha muumi!” Pian alkoi ummehtunut haju tulla nenään. ”Hyi, täähän haisee... vanhalta muumilta!”

Teimme pyöräretken. Hyvä aurinkoinen sää. Paljon eläimiä maaseudulla ja kurpitsapelto. Bambeja, lampaita, lehmiä, hevosia, kalkkunoita, kanoja, ankkoja, vuohia.

Kurpitsapelto.

Osa 6 Pottereita menossa. Välissä oli vaikeaa. 4. osa: asiat synkkenevät vain ja paha lisääntyy. Ensinnäkin ekat osat olivat 300-sivuisia ja sitten 4. osa olikin yhtäkkiä päälle 500 sivua. Ja joku työkaveri arveli, että ”eiks se neljäs ollut se pisin...” No ei ollut. Ostin 5. osan ja se oli 700-sivuinen. 

No ei se muuten mitään, mutta kun se 5. osa oli ainoastaan ahdistava. Ihan kaikki oli vain pahaa mitä sille tapahtui. Kärsin ja masennuin kun luin sitä. En kestänyt, vaan luin juonen lyhytkuvauksen 200 sivun synkkyyden jälkeen nähdäkseni, tuleeko siinä opuksessa yhtään mitään valonpilkahdusta. Jotta tiedän, onko edessä vain yhä pahenevaa depressiota vai ei. Vastaus: joo on. Voi persustarallaa miks mä luen tällasta. Ihan kauhee.

Viidennen Harry Potterin ahdinko alkoi väistyä noin sivulla 439, silloin alkoi tulla hyviä hetkiä. Sitten se muuttui tasapainoisemmaksi ja tyydyttävämmäksi seikkailuksi. Että kunhan ekat 500 sivua jaksaa niin alkaa sujua perkele.

Bambi ja eväät.

Tasoristeys. Sentään puomillinen.

Mies haki ruokaa snäkkibaarista (fast food Friday) ja katoin pöytää sillaikaa. Tuli aavistus, että ihan kohta hän tulee takaisin. Päätin testata huvikseni intuitiotani; onko se oikeassa, kun tuntui siltä, että voin jo nousta ja avata valmiiksi ovea. Seisoin eteisessä ja kuviolasin läpi näin miehen sijaan harmaan matalan hahmon kulkevan jalkakäytävää: kissa! Heh, nyt yllätetään kissa. Rauhallisesti avasin oven, tervehdin, ja kissa pysähtyi katsomaan minua uteliaana ja miettien, että mitä hemmettiä nyt, mistä tuo tiesi, että minä olen täällä. Häntä liikuskeli hitaasti edes ja takaisin. Huikkasin kissalle, että mies tulee sitten kohta siihen taakse autolla, älä pelästy. Ja 5 sekunnin päästä tulikin.

Kylän tunnistaa kirkon tornista.

Oikein kelvollinen ja aikaansaava päivä. Hoidin ompeluhommat, ihan mahtavaa, eli korjasin housut, joiden kuminauha oli liian löysä. Oikein ompelukoneen kanssa. Pesin pyykit, värjäsin tukan, kävin kaupassa, silitin. Kitkin rikkaruohoja, pyyhin rapuista pölyt, annoin kukille vettä. Ja varasin fysioterapeutin.

Korjausompelu.

Näköjään fyssarille sai heti ajan. Soitin akuutissa niskakivussa, että ”mitenkäs on teoreettisesti, jos ihan uutena asiakkaana haluaisin tsekkaukseen, minkä ajan kuluessa voisi päästä..?” jotta voin hahmottaa ja miettiä asiaa. -”No tässä onkin huomenna yks aukko vapaana.”

Halusin selvittää, onko liikuntaelimissäni jotain oikeaa jumia, josta osa migreeneistäni ja samanaikainen hartialihasten kivistys voisi johtua, vai onko se muna ja kana sittenkin migreeni, joka vain saa lihakset tuntumaan jumittuneilta.

Terveystalolla on apteekki, yleislääkäri, fyssareita ym.

Paikan pomo fysio-manuaalinen terapeutti teki alkuanalyysin. Hänellä oli hyvä ja terve suhtautuminen migreeneihin, ihan oikein, enkä odotakaan, että yksi fysiokäsittelysarja voisi 30-vuotisen migreenini lopettaa. Koska migreeni on monimuotoinen, yksilöllinen ja yllättävä. Mutta jos edes yhteen kolmesta migreenin lajistani saisi jotain parannusta, siihen uusimpaan, joka ei paljon kuuntele edes täsmälääkkeitä ja joka tuntuu lihassäryltä. 

Tai jos ensinnäkin saisi selville sen, onko minulla oikeasti vikaa hartia-niskassa. Vastaus: on. Kaikki lihakset ovat jännittyneinä. Pääni testattiin painamalla ja pyörittämällä joka suuntiin brutaalihkosti ja sitten hän piirsi kaavakuvaan kaikki hartia-lapaseudun sekä koko niskan lihakset. Kaikkiin pätee sama: ne eivät rentoudu ollenkaan. Lihasten kuuluu vuorotellen rentoutua ja jännittyä, mutta nämä ovat kaikki aina pelkästään jännittyneinä. Ja tällainen tila ei synny äkkiä vaan vuosien saatossa.

Lääketieteellisesti mielenkiintoinen tapaus, että nikamat, olkanivelet ja liikeradat on jees. Pystyn kääntymään ja liikkumaan aika normaalisti, vaikka lihakset ovat koko ajan juntturassa. Hmmh. 

Se on ihan selvä, että tällainen puristus aiheuttaa päänsärkyjä ja migreeneitä. ”Jos mun niskalihakset olis noin kovina niin varmasti olis mullakin päänsärky.” Eli aavistamani yhteys on ihan totta ja vahvistettu: minulla on nykyään myös niskalihaksista aiheutuvia migreeneitä.

Omenatarha.

Hoitokeinona on alkuunsa akupunktio. Lihakset pitää opettaa rentoutumaan. Niitä voisi muussata fysikaalisesti, mutta se aiheuttaisi alkuun vain kiputiloja ja lisää migreeneitä. Kivuttomampi vaihtoehto on vaikuttaa niihin akupunktiolla. Ja samasta talosta löytyy kätevästi sen osaajat.

Oli mielenkiintoista, eka akupunktiokerta tähän vaivaan. Kunnon alkuhaastattelu ja kartoitus. Neulojen aikana koko kehoni alkoi väristä eli reagoi selvästi ja voimakkaasti. Jännityksiä poistui toivottavasti.

Pulleat lampaat ja jokin laitos.

Olin niin hämmentynyt poistuessani, että unohdin mennä kassalle maksamaan. Soitin vastaanottoon ja saan maksaa ensi kerralla. Sairausvakuutukseni korvaa osan akupunktiosta, kun maksaa ensin itse ja lähettää laskukopion perään. Fysioterapian se korvaa kokonaan ja suoraan kulisseissa, jos siellä käy vain muutaman kerran vuodessa.

En halua antaa itselleni mitään turhaa plasebotoivoa eli keksiä vain, että juu niska on parempi. Mutta kyllä se nyt kuitenkin tuntuu jo rennommalta ja erilaiselta kuin ennen ensimmäistä akupunktiota. Tehdään nyt pari kertaa peräkkäin tiuhaan tahtiin ja sitten näkee, onko tarpeeksi tuloksia. Myöhemmin harvempaa ylläpitohoitoa, jos kaikki menee toivotusti.

Kukkapelto.

Koirakärryjä, sisäkaivoja ja hevoskäyttöinen pesula

Vihdoin menimme ulkoilmamuseoon Arnhemiin sunnuntaiksi. Nederlands Openluchtmuseum on Hollannin virallinen koko historian esittelevä ulkomuseo, jonne on kerätty rakennuksia eri aikakausilta. Kokonainen kylä rekonstruoitu, maalaistaloja, varhaista teollisuutta, museoratikoita. Ja käsityöesityksiä livenä nähtiin muutama.

Ei hollantilaista kylää ilman nostosiltaa.

Varhaisessa maalaistalossa asui karjaa saman katon alla ihmisten kanssa. Kärpäsiä oli kuulemma paljon. Sinisen muotivärin uskottiin karkottavan kärpäsiä, mutta se ei tainnut pitää paikkaansa.

Pellavaöljymylly, hämmästyttävää tekniikkaa. Ensinnäkin sekin oli tällainen hevosmylly, jossa työheppa kiertää ympyrää koko päivän, jotta hammasrattaat pyörivät. Ne ovat olleet aika yleisiä. Ei sellaista minusta tunneta Suomessa? 

Myllynkivet jauhavat siemeniä ja sitten on uskomattoman monimutkainen työstörakennelma puusta. Tällaisten monta sataa vuotta sitten kehitettyjen koneistojen äärellä minusta tuntuu, että jo tämä tekniikka menee yli hilseen ja miten on voitu keksiä tällainen systeemi, ja se on siis ihan periaatteessa naurettavan varhainen ja muka simppeli asia. Niin sekin menee jo yli käsityskykyni. Puhumattakaan kaikesta sitä modernimmasta. 

Tässäkin jo hammasrattaat pyörivät ja akseli vie ja akselin siivet nostavat puista tukkia, joka putoilee pystysuoraan, ja tukki iskee työpenkin kiilaan, joka painaa kahdella puolella puutelinessä roikkuvaa kangassäkkiä, joissa on siemenmurskaa. Näin murskasta puristuu öljyä työpenkin alle laareihin. Sitten laitetaan eri tukki lyömään kiilan avaajaa, joka höllentää kiilan, ja siemenjämät saa irti säkeistä ja loput on eläinten rehua kakkarana. Toista koko päivän. Sisältää lapsityövoimaa. Ja hevos-.

Siementen ensimmäinen muussausvaihe myllynkivellä.

Modernimpaa aikaa: postikonttori ja juliste, jossa iloiset nuoret säästävät postipankin säästökirjan avulla. Ja vanha Daf-auto. Neuvolan juliste opettaa lapsia lorulla peseytymään hyvin joka päivä.

Postipakettipalvelu toimi ensin hevoskärryillä, sitten hyvin vanhalla automobiililla. Hevosten längissä näkyi postihevosten nimet: Nico, Frits, Puck ja Max.

Tullitalo ja kyltti tietullimaksuista ”suuren kivitien” käyttäjille. Teksti on hyvin vanhaa. Siinä luetellaan kaikki mahdolliset tien käyttäjät: mitä maksaa ”yksittäinen nautaeläin, aasi tai muuli, tai jos katraassa on enemmän kuin 50 lammasta taikka sikaa kerrallansa”. Tai jos on ”kelkan edessä valjastettuna hevoinen”. Tämä oli uskomattomin: ”jos on kaksipyöräinen kärry, jota vetää vuohi, pukki taikka koira.” Koirakärry, oikeesti? Se tullitalo saattoi olla 1860-luvulta.

Kalastajan köyhä mökki oli jo valmiiksi ihan vinoon rakennettu, mutta sisällä oli upeat värit, seinät kaksiväriset sinistä ja keltaista. Eteisessä oli vastassa puinen laari, jossa oli reikä ja kansi päällä, mutta se ei ollut puucee, vaan kannen alla oli vesikaivo. Sisäkaivo, aika hyvin kyllä siihen aikaan. 

Kalastajan mökki oli savupirtti eli ei ollut savupiippua ulos. Katon alla leijaili savua ja oli vain jokin aukko katossa, suomeksi räppänä. Savu hyödytti ullakolla roikkuvia kalaverkkoja jotenkin, kun se marinoi niitä. Mutta miksi ei ollut savupiippuja, niin Suomessa kuin Hollannissa? Eikö ollut rahaa sellaiseen vai eikö sellainen tulisija ollut vielä keksitty?

Vesikaivo kannen alla, kätevä.

Venevajassa rakennettiin ja tervattiin puuveneitä.

Isompien maalaistalojen sisällä näkyi, että nukkuma-alkovi oli in. Ja kaakelit keittiön seinässä.

Ruokavarastoa kellarissa.

Rikkaammassa isossa maalaistalossa oli hämmästyttävä keittiön hanatekniikka: keittiön seinässä pesualtaan yllä paksu metalliputki ja sen vieressä käsikahva, josta pumpata: ja kas tuli oikeaa vettä suoraan keittiöön kaivosta, kai sitten jotenkin johtoa pitkin. Sehän oli valtavaa luksusta siihen aikaan, ettei edes ulkoa tarvinnut hakea ämpärillä.

Tästä päästään sanaan ”gootsteen”. Hollanniksi pesuallas on edelleen ”gootsteen”, jossa on ”steen” eli kivi-sana. Viitaten siihen, että varhainen pesuallas oli tehty kivestä. Museossa näki useassa talossa todellakin sen alkuperäsen kivisen pesualtaan, josta se nimi on syntynyt. Mietin pitkään, miten sen etuosan ”goot” voisi suomentaa. Siinä kuuluu verbi ”gieten” eli kaataa nestettä. ”Regengoot” on ränni eli sadekouru. ”Goot” esineen muotona on jonkinlainen allas, joka on nesteille tarkoitettu, ja mahdollisesti se on pitkulainen, kuten vesiränni. ”Gootsteen” siis: Allaskivi? Kourukivi? Rännikivi?

Kivinen pesuallas.

Maitotehdas oli jännä. Voita kirnuttiin uuden tekniikan isossa puusylinterissä, joka pyöri. Tehtaassa oli käytössä höyrykone. Pastoröinti suoritettiin höyryn kuumentamien putkipatteristojen avulla, joiden ulkosyrjää pitkin maito valutettiin kourusta ylhäältä alas ja se ehti kuumentua matkalla 75 asteeseen. Filmillä miehet pakkasivat reippaasti voikuutioita vahapaperiin yksitellen.

Kirnukone.

Museoratikalla päästiin ajamaan ja varikolla ihailemaan useita.

Hieno oli myös keskuspesula, jonne rikkaammat toivat kaikki liinavaatteensa ja vaatteensa joko 3 kk tai 6 kk välein pestäväksi kunnolla, sen ajan pidettiin samoja vaatteita. Pesula toimi myös hevosmyllyn periaatteella. Pyykki oli höyryävän kuumassa vedessä valtavassa paljussa ja paljun yllä roikkui pystysuoraan hirveä tukki ja sen päässä monihaarainen muussausväline. Kun heppa kiertää, tukki nousee ja putoaa yhä uudestaan koko voimalla ja painolla pyykin päälle, eli loiskuttaa ja painelee sitä ilman ihmisvoiman tarvetta. Hevosvoimalla luotiin siis aikana ennen sähköä jo ensimmäinen pesukone.

Virtuaalihevonen valokuvassa, museossa ei livenä käytetty hevosvoimaa.

"Pesukone"-palju.

Vuonna 1953 tuli rannikolle tuhotulva ja tuhannet perheet joutuivat kodittomiksi. Silloin tuli hätäapua ulkomailta ja Norja lahjoitti yli 300 puutalon rakennuspakettia Hollannille. Talot pystytettiin sopivaan paikkaan ja sellainen norjalaistalo oli näytillä. Ne olivat hyvin eristettyjä ja tukevia, monen huoneen kaksikerroksisia taloja ja asukkaat olivat niihin tyytyväisiä.

Ihan valtavasti siellä oli kaikkea ja lounaaksi syötiin ranskikset. Perunabaarissa sorsat kärkkyivät avoimella ovella ja napsivat lattialta pudonneet ranskikset. Kvaak kvaak, sitten ne kävivät taas ojassa uimassa välillä. 

Museokaupasta ostin kauniin 500 palan palapelin, jossa on lintuja ja kukkia. Jos vaikka sopiva syysilta tulee.