Torille!

Lähetin vinkkinä listan suomalaisia käännöshittejä maanlaajuisen musiikkivisan tekijöille. Jos tarvitsevat cover-kysymykseensä ideoita. Musiikkivisaa vetää tunnettu radio- ja tv-juontaja ja musiikkijournalisti Leo Blokhuis. Vaikka visa esitetään vain livestriiminä Youtubessa eikä telkkarissa, siihen osallistuvat uskollisesti tuhannet hollantilaiset joka kerta. Sain sähköpostitse vastauksen tuottajatiimiltä, että he lupasivat tutustua suomalaisiin hitteihin.

Perjantai-iltana tämän vuoden viimeisessä visassa Leo Blokhuis toden totta esitteli minun lähettämäni suomalaisen kappaleen. Tuottajatiimin Lex oli valinnut Piritta Perälän ”Soita kelloain” tunnistettavaksi. Osallistujat saivat kaksi pistettä, jos tiesivät suomenkielisen pätkän perusteella alkuperäisen kappaleen nimen ja esittäjän (Anita Ward: Ring my bell). 

Leo sitä otsikkoa tavaili suomeksi ja aika hyvin meni. Ja perinteisesti mainitsi, kuinka suomi on Euroopan kielistä käsittämättömin. Torille!

Katsojien lähettämiä kuvia kotikatsomoista näytettiin taaskin välillä visan taukotäytteenä. Esiinnyin sitten ohjelmassa myös kuvassa.

Verhoasentaja kävi ja oli ihailtavan ripeä, joten ei tarvinnut kovin kauaa nolona hengailla hänen vieressään. On aina noloa hengailla asunnossa, kun joku asentaja tekee töitään; mietin, mihin sijoitan itseni niin ettei hänelle tule tuijotettu ja tarkkailtu olo, mutta silti on hyvä olla lähellä, koska uteliaisuuttaan haluaa kuitenkin vähän katsoa, mitä hän tekee ja olla saatavilla, jos he tarvitsevat jotain. 

Tämä tarvitsi minulta keittiötikkaat sekä pölynimurin. Joo, ei tarvinnut kuulemma auttaa pitämällä imuria, vaan helposti hän tekee itse: poraa betonia yhdellä kädellä ja imee toisella! Kokenut osaa.

Ensimmäinen vekkikaihdin paikallaan.

Pihan puolella punertavan väriset.

Nämä saa myös laskettua alas.

Olisi kiva, jos mieheni olisi paikalla näissä tapauksissa, mutta usein se nakki osuu minulle yksin. Minun työni mm. joustaa etätöihin, hänen ei. Onneksi mieheni oli kuitenkin paikalla seuraavalla kerralla katsomassa valokuitukaapelia.

Täällä sen nimi on lasikuitukaapeli, mutta jos suomeksi etsit googlesta lasikuitukaapelia, niin kone muuttaa sen sanan itsestään valokuitukaapeliksi. Se on jotenkin kokonaan poistettu suomen kielestä ja muutettu valokuiduksi.

Valokuitukaapelin laitto oli ns. sovittu jotain kello 12-13. Joten olimme aamulla nukkumassa molemmat. Kello 9.09 soi ovikello hulluna. Sinne sitten pyjamassa kiitäen. Jotta kaapelia aloittelisivat. Nyt. Tässä yhteiskunnassa ei aamu-uninen saa nukkua edes silloin, kun siihen on luvattu mahdollisuus.

Ei siinä kauan mennyt. Ulkoa poraus sisään ja sitten vielä yksi poika asensi siistin valkoisen laatikon alaseinään. Sanoi tullessaan, että täälläpä on lämmin toisin kuin ulkona.

Päivällä ehdimme sitten hyvin koota joulukuusen.

Puu kaadettu (haettu ullakolta).

Ah, otsikkokuvan Helsinki-pallo olikin oikeaa suomalaista laatutavaraa. Ostimme sen Kauppatorilta kesähelteellä.

Ei kunta tule vieläkään raivaamaan lehtiä meidän kadultamme. Kaikki lakaisevat niitä valtaviin kasoihin ja jalkakäytävä on ihan tukossa. Ei ole traktoria näkynyt, se ajoi ihan eri puolella kuntaa kaksi viikkoa sitten, mutta täällä ei. Kohta tulee jo räntää päälle.

Se oli hauskaa, kun puhuimme ruokalassa isossa ryhmässä silmälaseista ja työkaveri kertoi, kuinka lapsena oli ihmeellistä huomata, että ”oho, puissa on lehtiä!” Kun sai ensimmäiset silmälasit ja näki terävästi. Että millaista tavaraa siellä oksilla roikkuukaan oikeasti.

Töissä selvisi myös valkoisen paperipussin kansainvälisyys. Pidän yllä sitä lapsuuden ydinmuistoa, kun Koneen perhejoulujuhlan jälkeen marssittiin ulos ja jokainen lapsi sai käteensä oman ihmeellisen paperipussin, josta löytyi: omena, mandariini, pipari, mini-Fazerlevy ja Käck. Siitä oli niin kiitollinen. Nyt muistelivat saksalaiset töissä esim. Pyhän Martin juhlintaa. Kuinka lyhtyjä askarreltiin ja lapsikulkue kulki pimeässä illassa, ja lopuksi kokoonnuttiin johonkin korttelitalolle tai kaupungin juhlasaliin. 

Ja joissain kunnissa tapahtui se, että jokainen lapsi sai käteensä valkoisen paperipussin, jossa oli: omena, mandariini, piparia ja jokunen karkki. Aivan se sama konsepti! Sama paperipussi. 

Ja samat turhat vihannekset mukana. Tasan kuten eräs ilmaisi: ”Ne omena ja appelsiini tuntuivat aika irrelevanteilta sillon...” Aivan totta. Lapsi haluaa vain makeisia. ”Miksi mä saan jotain aikuisten rehuja, äitihän hoitaa jo pakkoterveelliset vitamiiniasiat kotona, en mä tarvitse omaa omenaa, outo.” ”Pitäkää omenanne ja antakaa lisää suklaata.”