Talviaurinkoa ja islantilaista punkkia

Illalla raapaisin itseltäni palan ihoa irti poskesta. Älykäs. Ravistelin nimittäin astmalääkettäni kovinkin reippaasti ja olin samalla viemässä sitä jo suuta kohti, ja kynsi otti ihoon. 

Tietysti ajattelin silloin tuhatta muuta asiaa enkä keskittynyt. Silloin tapahtuu onnettomuuksia. Olin myös jo tietoinen siitä, että kynteni ovat liian pitkät ja vaaralliset, mutten ollut jaksanut leikata niitä vielä. 

Etätöissä kotona näpyttelin tilinpäätöstä putkeen yli lounastauko-ajan. Toimistolla mennään ruokalaan kahdentoista maissa. Nyt pääsin vasta yhden jälkeen syömään lounaan. 

Jip pyydysti hiiren.

Ulkona paistoi melkein aurinko ja oli vihdoin lakannut satamasta (fiiliksen mukaan noin kuuden viikon pituisen saderintaman jälkeen), joten kävelykin olisi kiva. 

Kun olin lähdössä takki päällä, heti kuulin päässäni kysymykset ja kritiikin, ihan kuin muka pomo tai joku töistä kysyisi: ”Ja mihinkäs sä nyt luulet meneväsi, kahdelta iltapäivällä?” Vastaukseni oli sentään selkeä: ”F*ck you all, I didn’t have any break until now!”

Jos itseltä kysyy niin saa vastauksen.

Ulkona oli lumikelloja. Nyt tulee kuitenkin kylmä jakso ja joka yö yöpakkasia taas viikon tai pari. Joten ei se kevät ihan pyörähdä käyntiin.

Eilenkin olin reippaasti kävelyllä, kun paistoi aurinko koko päivän. Huh se on kirkas. Oli aurinkolasit koko ajan ja se oli tarpeen.

Jääriitettä ojassa.

Riittäisikö tänään liikunnaksi se, kun siivottiin yhdessä olohuonetta? Kykin sentään lattialla jynssäämässä tahroja rätillä ja pyyhin raput ja kiipesin vaihtamaan hajonneen lampun tähtilampusta. Sieltä löytyi ikivanha sellainen pitkulainen putkikokoelman muotoinen energiansäästölamppu joltain vuosituhannelta. Hui.

Toimistopäivinä ruokalassa tapahtuu välillä näin, että luen ruokalistaa ja haukun: ”Hyi kamala, tota en ainakaan syö!” Sitten livenä se muka kauhea ruoka näyttääkin oikein sievältä ja houkuttelevalta ja otan sen sittenkin, ja lopulta se on hyvää. 

Näin kävi esim. sille, mikä oli ”leek casserole”, purjopata. Oikeasti siinä on kivat perunaviipaleet juustogratiinissa.

Yksi ilta vain alkoi soida päässä ”Murheesi suista, ilmasta puista...” Onpa ruotsalainen melodia. Niin ruotsalaista perinnettä että. 

On kiva osata etnisiä lauluja. Tuokin on etninen laulu. Toinen kiva on Eh gulaitsi. Ajettih tsiganaizet. Kiehtovaa, että se on karjalan kieltä. On coolia osata ulkoa sellainenkin teksti, niin marginaalinen varsinkin täällä maailman mittakaavassa.

Lisäksi osaan vaikka pohjoissaamea ja Gulan du esittää (Mari Boine). Ja osaan Sally Nyolon Djine-kappaleen kokonaan etoniksi. 

Haluaisin sanoa, että osaan myös laulaa islantilaista punkkia, mutta minulta ovat nyt unohtuneet Ununin kappaleet, ne lempparitkin, jotka tosiaan taatusti osasin ulkoa aikoinani.

Olisiko siinä projekti, soittaa ja oppia Ununia uudestaan?

Ununistahan täytyy kertoa se, että näin ne livenä Reykjavíkin yöelämässä 1995. Bändin pääjäsenet, pikku punkkarityttö Heiða sekä iso partaköriläs Dr. Gunni hengasivat baarissa meidän Nordjobb-porukoiden kanssa ja siksi he ovat melkein kuin perhettä. Tämä Reykjavík minun pitää kertoa vielä tulevassa kirjassani, jota joskus aloittelen. Ununin kaksi albumia ovat tallennettuina tietokoneeni musiikkikirjastossa.

Kuuntelinkin sitten Ununin puolitoista albumia, jotka ehdin illalla, ja muistin aika paljon. Onhan siellä ne upeat lempparit. Hnefafylli (kourallinen), Hótel Kuagerði, Föstudagurinn langi (pitkäperjantai), Ljúgðu að mér (valehtele minulle). Ja Fullir unglingar, känniset nuoret. Við við viðtækið, positiivinen poppis, jossa radiolaite puhuu kuuntelijalle, että viihdytän sinua. Hassu. 

Muistan, että lemppareitani on myös Geimryk, avaruuspölyä, mutten ehtinyt siihen saakka vielä. Ja sitten täytyy mainita innovatiivisuuspalkinto otsikosta Gærastar: í gær on eilinen ja kærastar on rakastavaiset, niin gærastar onkin sitten eilisen rakastavaiset eli entinen pari.

Entä mihin sfääriin veisi se, jos soittaisi Sugarcubesia uudestaan? Sugarcubes on islantilainen bändi, jossa Björk oli solistina ennen soolouraansa. 80-luvun lopusta 90-luvun alkuun. Sugarcubesin kitaristi Thor Eldon soitti myös Ununin ensimmäisellä albumilla. Pienet ovat piirit. Sugarcubes toimi myös islanniksi nimellä Sykurmolar, tai määräisen artikkelin kanssa Sykurmolarnir. Suomeksi loogisesti Sokeripalat.

Tämä vie ainakin yhteen typerään muistoon. Miksi olen aiemmin elämässäni hengaillut niin hirveiden idioottien kanssa? Sellaisten facepalm-myötähäpeä-idioottien? Yhdessä porukassa, siis sata vuotta sitten nuorena, silloinen poikaystäväni oli luvannut jollekin tutun tutuille kyydin. Autossa oli CD:llä Sugarcubesia. Sanottiin sille miehelle, että musiikkina on Sugarcubesia. ”Ai Sugababesia? Cool.” -”Ei Sugababes. Vaan Sugarcubes. Eri bändi.” Kun laitettiin musiikki päälle, niin tämä on ihan pettyneenä: ”Mutta eihän tää oo Sugababes!”

Miksi olen suostunut olemaan ihmisten piirissä, joilla ei ole yhtään kykyä kuunnella tai vastaanottaa tietoa? Eihän tässä ole mitään tasoa.

Ainakin tämä on varoitus valita porukkansa paremmin. Taso on tietääkseni noussut noista ajoista. Toivottavasti.