Pitkän työpäivän pitkä ilta

Meillä oli firmassa vuosittainen iltatilaisuus työntekijöille, mihin kuuluu isojen pomojen vuosikatsauksia ja sen jälkeen (hyvin) myöhäinen, hieno illallinen. 

Järjestelyt olivat monimutkaiset eli ensin ajettaisiin työpäivän jälkeen omalla autolla illallispaikalle vanhaan kartanoon, jätettäisiin auto parkkipaikalle, siirryttäisiin busseihin ja niillä Venlon keskustaan teatteriin. Siellä saisi ensin vähän syödä suupaloja aulassa ja sitten olisi useampi tunti esitelmiä salissa. Sen jälkeen busseilla takaisin kartanolle illalliselle ja ruoan jälkeen autolla kotiin. Siinä vaiheessa eletään jo vähintään keskiyötä. 

Muistilapullani luki valmisteltavat asiat sitä varten.

- Navigaattori (jotta löytää kartanon parkkipaikalle)

- Hienompi käsilaukku (koska päivittäinen työlaukkuni on räikeä ja roikkuu rumana säkkinä eikä mene kunnolla kiinni)

- Hienot vaatteet (asukoodi business casual, mutta niin että vaatteissa kestää ensin työpäivän eivätkä ne ole ihan rypyssä iltaan mennessä, eikä liian ohutta ettei palella)

- Taskulamppu (koska viimeksi siellä kartanolla mentiin säkkipimeässä takaisin autoille eikä nähnyt, missä kulki soratiellä tai mudassa, ja tuskin tunnisti autonsa rivistä)

- Hätäsnäkki, hiljainen (ilman rapisevia kääreitä, jotta sen voi vetää vaikka katsomossa kesken esitelmän ilman että kukaan huomaa)

Minulla oli pikkusnickersejä pakasterasiassa. Ja tämä on oikeasti välttämätön hätästrategia verensokerin laskuun. Se tiedetään, että saat siellä työpäivän jälkeen pari pikku napostelupalaa ja sitten kuuntelet esitelmiä 3 tuntia. Etkä ole syönyt vielä illallista. Sitten esitelmät venyvät ja on vielä kuljetus ja asettuminen ja siinä kestää ainakin noin 4 tuntia ennen kuin se illallinen alkaa, iltakymmentä käydessä. Sitä ennen tulee ihan hirveä heikotus ja nälkä ja siksi otan omat eväät.

Opiskelinkin reitin kartanolle mapsista niin monta kertaa etukäteen, etten laittanutkaan navigaattoria päälle. Kartano oli tässä tapauksessa vanha kivinen linnan tapainen.

Heti oli vaikeuksia: Kun tulin, ensimmäiset rivit autoja avoimella sorakentällä täyttyivät juuri ja minun piti niinku improvisoida ja keksiä, miten päin aloitan uuden rivin. Eikö noiden autojen perään saa helposti toisen? Ainahan tällaisissa on kaksoisrivi peräkkäin? Olin siihen menossa, mutta siinä pyörikin yksi täysin epävarma toinen kuski, joka alkoi siinä peruutella ja tulkitsin, että hän menisi ehkä ihan takareunaa päin ja sinne mahtuisi kyllä sekä ihan takarivi että minun kaksoisrivini. Mutta hän olikin jättämässä autoansa jotenkin puoliväliin, ehkä uutena yksöisrivinä, niin ettei tästä koordinaatiosta tullut mitään. Liikenteenohjaajat vain keskustelivat päivän uutisista keskenään eri nurkassa eivätkä auttaneet kuvion muodostamisessa. 

Minä sitten vaan päätin, että tässä on nyt tämä kaksoisrivi, piste. Se sekoilija luovutti, kun ei sopinut minun konseptiini, ja ajoi taemmalle kentälle, jota alettiin juuri täyttää.

Sitten en saanut koskaan vahvistusta sille minun rivilleni, koska loput autot viitottiinkin eri kentälle. Sitten olin - tietysti taas! - se ainoa nolo, joka pysäköi jotenkin keskelle lääniä eikä kukaan tiedä mikä sen sooloilun on tarkoitus olla, ja on naurettava.

Eihän tällaisiin yllätyksiin elämässä VOI valmistautua. Sen sijaan, että saan vain tulla paikalle ja pysäköidä ohjeiden mukaan, ohjeita ei olekaan ja minulla onkin yhtäkkiä tehtävä keksiä tilakonsepti sorakentän täyttämiselle eri merkitsemättömillä autopaikoilla perustuen sattumaan ja fiilikseen ja kokemukseen vastaavasta kenttäpysäköinnistä eläintarhojen tai tulppaanipuistojen luona. Welcome to my life.

Seuraavaksi marssittiin etummaiseen bussiin ryhmänä, istuttiin jo, kunnes joku sanoi, että tämä on kylläkin ihan viimeiseksi lähtevä bussi ja pitää mennä muualle, jos haluaa aikaisemmin lähteä. Ykkösbussi oli epäloogisesti taimpana. Kuski totesi, että jaa-a, parempi laittaa etuovi kiinni tässä vaiheessa ettei houkuttele ihmisiä turhaan.

Lopulta kun palasimme, näin, että autoja oli tullut sen jälkeen lisää ja minun rivini oli sittenkin adoptoitu ja täytetty autoilla.

Bussilla Venlon keskustaan ja se veteli pitkin Blerickin liikenneympyröitä ja kapeita mutkia. Luokkaretkitunnelma. Sitten piti kävellä aika hiton pitkä pätkä hyytävässä viimassa ja lähes nollassa asteessa Maasin rantaa teatterille. Hyyh, kylmä.

Maaspoort-teatteri oli hirveän korkea rakennus, jossa mentiin heti raput ylös ja aulasta vielä toiset pitkät raput ylös ihan yläkertaan. Jonoa muodostui. Nimi listaan, sai rannekkeen (”pääseeks tällä kaikkiin laitteisiin?”), itse sai laittaa talvitakkinsa naulakoihin. Ikkunoista näki Maasille ja siellä useat vetivät kanootilla jokea, oli +3 ja alkoi hämärtyä ja siellä ne vaan harrastavat keskellä talvea.

Olipa show. Lopulta en tarvinnutkaan Snickersejäni, koska olimme kaikki vihdoin oppineet oikean taktiikan viime kerroilta: tartu kaksin käsin ennen esitelmiä tarjottaviin pikku suupaloihin ja haali niitä niin paljon kuin kehtaat. Syö ja syö lisää. Ensin vedetään yhdessä pöydän puulankku tyhjäksi juustoista, oliiveista, kurkkutikuista ja salamista. Ja aina kun tarjoilija tulee tarjottimen kanssa, ota kaksi ravitsevan näköistä palaa. 

Hollantilaiset bitterballenit (friteeratut pyörykät, klassinen joka bileiden ja baarin iltapala) loppuivat tarjoilijan korista aina heti, mutta minä en onneksi halunnutkaan niitä. Sen sijaan olin iloinen, kun vihdoin eteen tuli niin täysi valikoma, että ehdin ottaa paneroidun jättikatkaravunpyrstön ennen kuin nekin loppuvat. 

Onnistuin myös haalimaan worstenbroodje-siivuja (lihatäytteinen pasteija), juustowrappiviipaleita ja usean tötterön vohvelirullaan pursotettua rundvleessaladea (naudanliha-peruna-majoneesi-ym. tahnaa). Se oli kuin ”minijäätelö” taikinatuutissa, mutta suolaisella sisällöllä. 

Hämmästyin oikein, kuinka herkullista se mösserö oli. Jos kaupasta ostettava rundvleessalade maistuu samalta, niin olen kyllä missannut jotain hollantilaisesta keittiöstä ja pitäisi alkaa syödä sitä. Tosin mieheni valisti, että niissä on hyvin erilaisia makuja. Pitopalvelu saattoi olla tehnyt sen itse. Kaupassa myytävissä merkeissä on suuriakin makueroja eivätkä kaikki ole niinkään hyvän makuisia.

Hollannissa myydään monia mössöisiä tahnoja nimellä ”salade” eli salaatti, mutta niillä ei ole mitään tekemistä salaatin mielikuvan kanssa suomeksi. Siis vihreää salaatinlehteä niissä ei todellakaan ole mukana. Niihin soseutetaan kaikenlaista keitettyä vihannesta, mausteita, kastikkeita ja useimmiten majoneesia. On esim. kana-curry-”salaatti”, kana-maapähkinäkastike-”salaatti”, muna”salaatti” ja katkarapu”salaatti”. Tosin kyllä sellaista katkaraputahnaa kutsutaan Suomessakin esim. kauppanimellä Jäämeren salaatti. Näitä saatetaan juhlissa tarjota pienten korppujen tai patonginpalojen kanssa, joille tahnoja levitellään.

Kuunneltiin esitelmät, onneksi välissä oli viihdyttäviä videoita. Sitten taas bussiin kiiruusti ja linnaan, missä oli kauniit värivalot sisäänkäynillä, ja taas takki naulakkoon, kuohujuoma käteen, ja sitten isoihin pyöreisiin pöytiin. DJ soitti. Melko anonyymiä mitäänsanomatonta klubijumputusta.

Minä en tietenkään siellä mökässä kuullut taaskaan ketään. Kun muut analysoivat koko esitelmät läpi, erotan noin kaksi sanaa sadasta ja siten tiedän aiheen, mutta kaikki muu menee ohi. 

Keskityin siis ruoka-asioihin. Ruokalistat oli jaettu pöytiin ja ihmiset alkoivat heti vetää pikkusämpylöitä voin kanssa. Ne olivatkin ihania. Sanoin, että nämä on salaa haettu Saksasta, koska en ole missään Hollannissa saanut näin herkullisia sämpylöitä.

Maistiaiskulhossa oli porkkanan näköinen esine, mutta se olikin tehty pehmeästä  vihannespyreestä ja pursotettu pikkuporkkanan muotoon hämäävästi. Alkuruoalla oli makrillikääryleen lisäksi eksoottisia vihanneksia ja pikkelöityjä asioita, joita en edes tunnistanut. Ja pääruokana pihviä, perunagratiinia, vihanneksia ja punaviinikastike.

Tämä porkkana ei olekaan porkkana.

Makrillirulla ja hernemousse.

Piffi.

Välissä käytiin fotoseinällä ottamassa semmoinen surkea kokouslogotaustainen ryhmäkuva, jossa tausta lisätään digitaalisesti tietokoneella.

Sitten sai jälkiruokaa. Keskelle pöytää juustoja, mutta aloin olla täynnä. Ja kullekin joku sellainen parfait-torni. 

Ja sitten tuli show: tarjoilijat kaatoivat nestettä kulhoon ja loivat höyryävää jääsumua pitkin pöytää. Ja lopulta tuli vielä tarjoilija pistoolin näköisen laitteen kanssa ja pulautti jokaiselle kuplan, jonka sisällä oli savua, ihan savulta haisevaa savua, joka puhkesi siinä jälkiruokalautasen reunalla valkoiseksi pilveksi.

DJ siirtyi soittamaan tunnistettavia, mutta tahallisen huonoja hittejä, Cotton Eye Joeta ja Gangnam Styleä ja Tonight’s Gonna Be a Good Night, ja ne eivät minua niin puhutelleet. Notkuin parin muun kanssa laidalla hetken ja sitten oli jo keskiyö ja lähdin kotiin kuten moni muukin.