lauantai 28. maaliskuuta 2020

Sekalaisia tunteita, hissutteluelämää ja ihan oikeita töitä



Persus puutuu etätöissä. Tekemistä tunkee niin paljon että piti oikein tehdä töitä koko päivä. Huomaan, että on kuukauden tilinpäätös päällä, ja sen kiireen huomaa jopa kotona etätöissä. Ihan se sama stressi siirtyneenä toimistolta kotiin.

Tein pari aurinkotervehdystä välillä, koska alkaa tuntua siltä, että lihakset joko jäykistyvät tai surkastuvat kohta istumisesta ja liikunnan puutteesta.

Hieman ehkä kaduttaa, etten hoitanut tuoliasiaa silloin kun maailma oli vielä normaali ja Ikeat auki. Vanha rullallinen säädettävä työtuolini ei enää ole ihan parhaassa terässään ja minusta sen istuinosa on aavistuksen vinossa. Nyt kun sillä saakin yllättäen istua viikkokaudet, saan varmaan jonkun asymmetrisen lihassyndrooman selkään. Olisi pitänyt hankkia uusi jo aikaa sitten.

Kotona tai toimistolla, itse kehitellyn taulukon parantaminen on parasta aloittaa tosiasioiden toteamisesta.

Tähän on hahmoteltu Amy Winehouse ja Rehab-biisin sanoja.

Huomaan ihan vilpittömästi kaipaavani työkavereita. Juttuja niiden kanssa. Olla tiiminä toimistolla. Tekisi mieli laittaa ryhmächattiin sellaiset itkevät emojit ja ”Mä kaipaan teitä!”

Siinä tunteessa on ystävyyttä, ja kiitollisuutta siitä, että meillä on yleensä niin mukavaa yhdessä.

Eli tuleehan sieltä jopa se kiitollisuus. Senhän tämä tilanne tulee kirkastamaan, mitä kaipaa silloin kun asiat eivät ole normaalisti, eli mistä ja kenestä on syytä olla kiitollinen silloin kun se on olemassa ja toiminnassa.

Kuka olisi uskonut, että tällaista tapahtuu. Ja talous romahtaa kokonaan.

Meillä oli kivat toimivat rakenteet yhteiskunnassa ja asioilla oli tarkoituksensa; sen tärkeyden huomaa silloin kun ne lakkaavat toimimasta. Todellakin yhtäkkiä kaikki vanhemmat arvostavat nyt opettajia ja huomaavat, etteivät ne ongelmat johtuneetkaan opettajista, vaan ihan niiden omista pikku riiviöistä, joiden pitäisi nyt muka käydä kotikoulua.

Ja jos tämä kaikki on vasta alkua.

Toimistolla yksi vanhan roinan harrastaja tarjosi neuvostoliittolaisia kaasunaamareita.


Salkun tarrra ainakin on oikeasti Leningradin fanerikombinaatista.
Työpäivänä valmiina päiväkävelylle. Aurinko paistaa mutta kylmä tuuli vaatii pipoa.


Keukenhof raukka ei avaa koko sesonkina, 7 miljoonaa kukkasipulia istutettuna, joita ei nyt kukaan näe. Aloittavat jo virtuaalisten videokierrosten valmistelun.

Minulla on luettavana 2 kirjaa ja 2 lehteä. Yhden ostin kaupasta, kun Kodin Kuvalehteä ei kuulunut vielä 10 päivää ilmestymisensä jälkeenkään. Tuli se lopulta sitten. Ja on muitakin harrastuksia ja velvollisuuksia jonossa. Mutta ei minulla ole aikaa, minä olen töissä. Etätöissä tai oikeasti töissä.

Harmittaa vähäsen, että maailma on karanteenissa, mutta minä olen edelleen maailman turhimmissa töissä tuhlaamassa niille jokaisen päiväni. Tosi niinku mielekästä istua jossain excelissä 9 tuntia päivässä.

Tosin jos kohta tulevat lomautukset niin saa nähdä miten suu pannaan kun palkka loppuu. Saattaa vituttaa sekin.


Niinku ihan jännä kokemus tämäkin, odottaa, että onko tämä päänsärky vain migreeniä vai tuleeko nyt korona, jonka ekoja oireita on päänsärky. Oikeasti pelätä sitä, että nyt meillä on se.

Migreenilääke tuntui toimivan eli minulla oli ehkä vain migreeni. Miksi miehelläni on koko ajan pikkuflunssa ja päänsärky, sitä en tiedä. Kuumetta tai yskää sillä ei ole.

Mind shift, näkökulman vaihto ja kiintoisaa sekin kokemus, alkaa miettiä sitä siltä kannalta, että jos minä olenkin se, joka on vaarassa tartuttaa muita. En se, jonka on suojauduttava muilta. Vaan se, jonka on suojattava muita itseltäni. Jos minä olen se kantaja ja mihin menenkin, esim. toimistolle sen yhden kerran viikossa, tarkoittaa sitä, että levitän sen muille.

Jos minulle nyt nousisi se kuume, niin kyllä minua hävettäisi kertoa esimiehelle ja muille, että ne ovat ehkä saaneet sen minulta. Nolottaisi ja vituttaisi. Tuskanhikihän tällaisesta tulee. Jos olisin sen aavistaen tai ehkä tietäen silti ollut toimistolla ja saattanut muut vaaraan.

Onneksi minulla on etätöitä ensi viikon torstaihin saakka. Voin olla rauhassa eristyksissäni varmuuden vuoksi.

Kyllä se alkaa meistä molemmista tuntua siltä, että on edesvastuutonta työnantajalta vaatia meitä menemään työpaikalle enää ollenkaan. Katastrofi laajenee ja se piru vaanii kaikkialla. Se on hengenvaarallinen tauti.

Ja koivu hullu kukkii jo ja aiheuttaa allergiaa.

Tehtiin iso lista ja menin markettiin hankkimaan yli viikoksi aterioita. Kaupan täti desinfioi ruokakärryjen kahvat aina jonkun palautettua ne. Oli melko vähän väkeä, joten ei tarvittu jonottamista ulkona. Useimmat yrittävät navigoida niin että etäisyys muihin pysyy.

Mutta hidasta se ostosten teko on kun pitää lisäksi koordinoida ja oikeasti odottaa, jotta pääsee johonkin hyllyväliin, jos siellä on jo liikaa väkeä. Tai odottaa, että hyllyn täyttäjä saa hommansa tehtyä. Pidän käsineet kädessä koko kauppareissun ajan muutenkin varotoimenpiteenä.

Kävin pyöräilemässä myös. Kylmä viima tuntuu korvissa. Nyt on niin kuivaa, että hiekkapilvet leijailevat maaseudulla, kun auto ajaa ohi. Pölypilvi liikkuu yli maiseman ja pitää katsoa, ettei saa hiekkaa silmiinsä.



Yksin on hyvä käydä kävelyllä. Kolea kevään tuuli viuhuu tyhjillä kaduilla, ja vastaan ajaa vain poliisiauto. Joka nykyään oikeasti valvoo, ettei kokoonnuta ryhmiin.

Mikä dystopia, mikä leffa.

Eilen oli se sama kissa samalla tennishallin kulmalla ja juoksi luokseni silitettäväksi. Se kulki ympäri vaikka kuinka pitkään. Tunnistin sen valkoisista sukista, että se on se sama vanha kaveri. Kuin Bill Clintonin kissa Socks.

Sitten tuli iso dobermanni, joku sellainen 80-kiloinen koira hihnassa ohi. Kissa loikki pusikkoon turvaan ja katseli sieltä. Koiranvonkale ärisi ja läähätti ja kiskoi täysillä kissan suuntaan. Onneksi sen isäntä oli myös ainakin 80-kiloinen vonkale ja kiskoi koiraa remmistä takakenossa vastaan.




Mieheni otti jonkun filmikanavan ilmaisen kahden viikon koejakson ja katsoo James Bondeja aikajärjestyksessä. Vaikka Hollannin telkkari on kyllä myös kaivanut arkistoistaan kaikenlaista katsottavaa, 80-luvun sketsiohjelmia ja vaikkapa 6 tunnin pituisen tallenteen 200 km mittaisesta Elfstedentocht-matkaluistelukilpailusta vuodelta 1985.

Istuin pihalla, +14 ja aurinkoista. Koska huomenna ei voi enää istua ulkona, tulee +7 ja pilvistä ja räntää ja rakeita ja pohjoisviima. Luin pihatuolissa Päiväkirjaklubia, jonka onneksi vanhempani lähettivät paketin mukana. Sitä saa nauraa ääneen. Ne teinit. Realismia parhaimmillaan.


Siirsin pihan raivaamisen myöhempään, koska kohta tulee yöllä miinus viisi. Jokainen siellä vielä makaava vanha karike suojaa mahdollisesti uusia silmuja ja taimia. Siellä ovat akileijat jo kahden kämmenen korkuisina lehtinä, delaavatko ne kaikki pakkaseen kohta? Niinku onks pakko, miinus viis?

Viime viikollakin oli otsikko, että tulee niin kylmä yö, ettei sellaista pakkaslukemaa ole nähty koko tänä talvena oikeiden talvikuukausien aikaan kertaakaan. Niinku miks? Tuolla on vaikka mikä nupulla jo. Joskus se luontokin on kyllä sellainen, että ”haista vaan säkin keskenäs”.

Mun lempparimeemit tähän mennessä:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti