Paljasjalkakengistä ja värikkyydestä

Oikeat asiat vähitellen kypsyvät ja tulevat luo, kun aika on, eikä hösötä. Se nähtiin ensin siinä, että jätin ostamatta kivan palapelin, jota kuitenkin vielä epäilin, ja se johti siihen, että myöhemmin tuli vastaan aivan paras palapeli, joka ehdottomasti piti saada. Ja sitten sain ostaa sen parhaan, kun en ollut tuhlannut melkein hyvään.

Nyt kyseessä olivat kengät. Olen etsiskellyt kivojen ja värikkäiden kenkien ostopaikkoja, mutta ei ole löytynyt parasta. Nyt kun on ollut kaikenlaisia polvi- ja päkiäkipuja ja alaselkäkipuja ja jotain äkillisiä vihlomisia nilkassa ja jaloissa, käy selväksi, että paljasjalkakengät olisivat parasta minulle aina vain enemmän. Useat tavalliset kengät aiheuttavat erilaisia ongelmia. Ja ongelmat yleensä loppuvat, kun olen käyttänyt yhden päivän verran paljasjalkakenkiä. 

Sandaaleissakin on selvää, että kun ostin kesäksi sellaiset kahdet, joissa on minimaalinen korko, ne aiheuttavat vaivoja selkään saakka, vaikka tuntuvat muuten mukavilta jalassa. Seuraavien sandaalieni on aivan pakko olla taas ihan lättänät.

Mukavat sandaalit, mutta minimaalisesti korotettu kanta on jo ongelma.

Vihdoin tuli vastaan laaja hollantilainen paljasjalkakenkien nettikauppa. Tarjoushintaan tilasin kahdet oikein kivat kengät. Siellä on paljon kauniin värisiäkin, enemmän kuin olen koskaan nähnyt sitä lajia.

Talvisinkin käytän mieluiten ainoita välikausi-paljasjalkakenkiäni, jotka ovat viininpunaiset, ja toivon silloin aina, että minulla olisi muutakin väriä. Nyt saan kauniin turkoosit. Toisena tilasin kirjavasti kuvioidut lenkkarit, joiden kankaassa on sarjakuvaruutuja. Leikkisät lapsekkaat asiat käyvät minulle yhä tärkeämmäksi, rohkeat. En suostu henkisesti eli tyylillisestikään vanhenemaan.

Luulen, että iän myötä ergonomian merkitys korostuu. Nykyään paljasjalkakenkiä on talvisaappaina, nilkkureina, vaelluskenkinä, tennareina, sandaaleina. Vaikka kuinka lämpimiä siis myös, joten niistä merkeistä voisi hankkia lopulta koko arsenaalinsa. Mutta minulla on myös muutama onnistunut pari "tavallisia" kenkiä, jotka istuvat todella hyvin ja joilla voi kävellä loputtomiin ilman vaivoja.

Tarkoituksenani on heittää pois vanhoja kuluneita kenkäpareja vähitellen ja korvata niitä kaikin tavoin paremmilla. Mutta vaikeaa se on. Gudrun Sjödénin kengissä ja muissakin hintavissa hankinnoissani on se ongelma, että ne ovat niin laadukkaita, etteivät ne hajoa edes kymmenen vuoden käytön jälkeen. Yksiäkin olen harkinnut viimeiset viisi vuotta, että oikeastaan ne pitäisi heivata. 

Ja kun samoja kenkiä käyttää niin pitkään, niistä tulee osa identiteettiä, ja on emotionaalisestikin vaikeaa luopua niistä. Vaikka ne olisivat jo likaiset, pohjassa hienoinen repeämä ja vaikka tietää, että ne puristavat varpaista.

Kauniit ja kestävät Gudrun Sjödénit.

Vain Tallinnan villatohvelit olen oikeasti kuluttanut rei'ille. Muut eivät hajoa millään.

Myytit: Paljasjalkakenkien nimi ei tarkoita sitä, että niitä kuuluisi pitää paljain jaloin ilman sukkia. Vaan sitä, että ne tuntuvat niin kevyiltä ja joustavilta kuin kävelisi lähes paljain jaloin. Pohja on yleensä aika ohut, ja katu tuntuu sen läpi. Tosin tässä on nykyään jo paljon variaatiota. Periaatteena on kuitenkin se, että jalka mahtuu kokonaan, korkoa ei ole, varpaita ei purista eli lesti on leveä, ja että jalan kaikki lihakset ja jänteet saavat tehdä luonnollisella tavalla työtä kävellessä.

Toinen myytti: Nykyään useimmat paljasjalkakengät näyttävät normaaleilta kengiltä. Alkuaikoina ne olivat usein sellaisia, joissa joka varpaalle on oma kolonsa. Siis sukan näköisiä outoja kumisia hirvityksiä. Jos mainitsee paljasjalkakengät, saa usein vastakysymyksen: ovatko ne niitä, missä on varpaat erillään? Ei, eivät enää. Yleensä eivät. Niitä sukkakenkiäkin vielä myydään, mutta vähemmistönä.

Hollannin uutisissa oli juuri sattumalta reportaasi paljasjalkankenkien lisääntyvästä suosiosta. Minua harmitti, että aihetta lähestyttiin taas tämän horrorin kautta eli ensimmäisenä näytettiin niitä susirumia kumisukkia ja esiteltiin niitä kadulla kulkijoille, että käyttäisitkö itse. No en todellakaan - eikä ihme. Vain ohessa pikaisesti näytettiin, että voivat ne näyttää ihan tavallisiltakin kengiltä. 

On ohjeita, miten pitää vähitellen totuttaa jalkoja paljasjalkenkiin ja käyttää aluksi vaikka vain vartin kerrallaan, ettei tule kolotuksia. Minulla ei ole ollut tarvetta tottumisvaiheisiin. Sopeuduin niihin heti. Mutta voin kuvitella, ja se on faktakin, että jos on vuosikausia yleensä käyttänyt jonkinlaisia korkoja, jalkojen voi olla vaikea sopeutua mataliin täysin korottomiin kenkiin eikä se yhtäkkiä käy.

Sitten sain hakea kenkäpakettini postin kaapista. Ovat ne hienot. Varsinkin turkoosit mokkanahkaiset ovat ihanat. Saksalainen merkki, made in Portugal. Sarjakuvakankaalla koristellut lenkkarit ovat Slovakiasta. Ne ovat sen verran tukevat ja paksupohjaiset, että tuntuvat enemmän normikengiltä. Vaikka ne nimenomaan ovat barefoot, se lukee siinä kankaassakin tuhat kertaa. 

Pitää kokeilla ja käyttää.

Pukeudun värikkäästi ja minulla on yleensä vaatteiden joka värisuuntaukseen sopivat kengät olemassa. Minulla ei ole yhtäkään mustaa tai ruskeaa kenkäparia. Käytän aikaa ja vaivaa siihen, että löydän väripalettiini sopivia kenkiä. Jotka ovat kaupoissa aika harvassa. Olen kuitenkin onnistunut mm. tiettyjen nettikauppojen kautta. 

Ikivanha kuva, vihreät saappaat.

Nuorekkaaseen tyyliin liittyen mietin taannoin, että nyt minulla oli töissä yläosana siisti neule ja jopa helminauha kaulassa (ei oikea, vaan kierrätysaineista tehty turkoosi, mutta kumminkin siinä oli helminauhan habitus), ja siten yläosa tuntui oikein viralliselta toimistorouvalta. 

Mutta jos katsoisi alas, niin jaloissa minulla oli Lontoon Camden Townin punkhousut, pinkki-mustalaikkuiset reisitaskuhousut. En vain pysty kokonaan asialliseen pukeutumiseen.

Yläosa on asiallinen mutta...

Kerran olin sentään muodikas. Kävin tavaratalossa ja menin katsomaan, mitä ne mainostavat kuumana trendinä. Jaa... ihan ne samat värit, jotka minulla jo oli kynsissäni! Plus se oranssi, joka minulla oli laatikossa myös. Hahah, ei löytynyt uutta ostettavaa, koska OLEN jo trendikäs. 

Tai ehkä: ne lakat, jotka ostin viisi vuotta sitten, olivat tulleet uudestaan muotiin.

Pokkana muuten maalaan kyntenikin eri väreillä enkä välitä säännöistä. Kuten värikkäällä pukeutumisellani ja tukallanikaan en. Toki moni tykkää tietyistä väreistä ja käyttää niitä reippaasti, mutta yleisimmin ehkä asussa on kuitenkin jokin neutraalikin alue; musta tai valkoinen tai hillitty väri tasapainottamassa. Minulla ei taida niitä hillittyjä vaatteita olla lähes yhtään, vaan ihan kaikessa on väriä. Poikkeuksena yhdet perusfarkut, joita minun ei tule enää ollenkaan käytettyä, ja nuo yhdet tummanharmaakuvioidut farkut. Ihan kaikki muu on värikästä.

Tulin ajatelleeksi, että jos minulla on vaikka päällä oranssit housut ja vihreä takki ja siniset kengät yhdessä, niin se ei olekaan pelkkää söpöilyä, vaan aika aggressiivinen kannanotto normeja vastaan. 

Minua varmaan eniten katsotaan sillä tavalla, että ”no toi on vähän hassu” tai ”raukka ei osaa pukeutua asiallisesti mustaan tai yhdistellä hillittyjä värejä”. Mutta sen takana on luja päätökseni kieltäytyä noudattamasta normeja ja aikuisuuden kuvaa ja valita sellaista, mistä oikeasti itse pidän. 

Tiedän kyllä, mikä on oletusarvo aikuiselle pukeutumiselle, mutta haluan käyttää lempivärejäni ja kirkkaita värejä. Haluan myös laajentaa mahdollisuuksia ja yksilön valinnanvapautta omalla esimerkilläni muille, jotka ehkä haluaisivat olla värikkäämpiä, mutteivät uskalla.

Olen valmis kohtaamaan arvostelun ja kritiikin ja puolustamaan valintojani. Olen vahva sisäisesti kestämään sen, vaikka minua katsottaisiin hassusti. 

Teko on statement. Itsenäisen ajattelun osoitus ja puolustus. Valinta on demonstraatio. ”Katsokaa, näinkin voi elää. Näinkin voi ja saa valita pukeutumisensa värit.”

Jos sen näkee poliittisesti, oranssinkirjava asuni on ikään kuin suuri keskisormi. Ikään kuin valtavan suuri ”fuck you” kaikille asenteille, jotka vaatisivat minulta neutraaleja värejä. Sitä tuskin moni tulee ajatelleeksi, kun ihmettelee pinkkejä housujani turkoosin paidan kanssa.

En ole tosin koskaan ollut näin coolin tyylikäs kuin joskus 3-vuotiaana vanhassa valokuvassa.

Vaikka väripalettini on villi, yritän kuitenkin yhdistellä vaatekerran niin, että siinä toistuvat kaksi sävyä, jotka sopivat toisiinsa joko vastaväreinä tai lähekkäisinä ja ovat keskenään harmoniassa; eivät ehkä perinteisimmässä, mutta joitenkin kuitenkin. Kuten sammaleenvihreä ja ruosteenoranssi. Tai omenanvihreä ja turkoosi. Tai violetti ja turkoosi. Yritän rakentaa yhtenäisen linjan housujen, paidan, kenkien ja huivinkin yhteistyönä. 

Mutta joskus kaikki tämä menee takin kohdalla ihan pieleen. Jos lämpötila vaatii tietynlaista takkia ja se on punainen, voi olla että se hirvittävästi riitelee pinkkien tai oranssien housujen kanssa. Ja silloin minua harmittaa, koska en halua ihan kamalia räikeitä yhdistelmiä kuitenkaan. Silloin minullakin saattaa raja ylittyä, että tuntuu liian karnevaalilta ja sirkukselta ja hieman nolottaa.  

Mustat vaatteet ovat monille normi ja tuntuvat monille turvallisilta ja omilta. Jos se on oma sydämen valinta, niin hyvä niin. Monelle alakulttuurillekin, kuten punk ja goottityyli ja taannoin teknokin, musta on ominaisväri, ja sekin on ilmaisuvoimainen. 

Käytin nuoruudessa itsekin mielelläni osin mustia vaatteita, kunnes sain jonkun yhtäkkisen väriherätyksen ja henkisen kriisin 90-luvulla ja siirryin kertaiskusta kirkkaisiin väreihein. En palannut mustaan enää koskaan.

Musta on edelleenkin Suomen nuorison univormu. Viime talvena luin pitkiä artikkeleja siitä, kuinka koko koululla on musta toppatakki eikä siitä voi poiketa. Ei uskalla poiketa. Ei saa poiketa. Mallin tai merkinkin on oltava niin samanlainen, että koululaisilla on vaikeuksia erottaa oma takkinsa naulakosta, kun ne ovat ihan identtisiä kaikki. 

Artikkelista selvisi, että se on oikeasti näin: Pelätään, että aletaan kiusata, jos on jonkun muun värinen takki kuin musta. 

Kuinka surullista se on! Jos tyylin määrittää vain yhteenkuulumisen pakko ja pelko, vaikka oikeastaan haluaisi ihan jotain muuta. Ei se meidän 80- ja 90-luvn koulummekaan mikään paratiisi ollut ja ryhmäpaineita oli olemassa jo silloin, mutta takit saivat sentään meillä olla eri värisiä ja mallisia.