lauantai 13. huhtikuuta 2019

Oikein hieno päivä



Aurinko. Nukuin pitkään ja virkistyin. Upea kevätpäivä. Ja missiot: hakea parsaa parsakaupasta, hakea paketti Essolta, hakea pensseleitä rautakaupasta ja ruokaa ruokakaupasta.

Siitä tuli oikein viihtyisää, ja samalla tuotteliasta. Oli paljon saavutuksia. Kylvin rairuohon. Koristelin pääsiäistä; kamoon, kohtahan on jo palmusunnuntai. Leivoin siemennäkkäriä.




Parsakauppaan lähdin kävellen ja käväisin ensin mutkan takana puun alla. Vaaleanpunaisen ison puun, jonka olin huomannut aiemmin autosta käsin. Kyllä kannatti. Onkohan tämä jonkinlainen kirsikan variantti? Joku viisas sanoi, että villikirsikkapuu, ainakin saksaksi. Kukat ovat runsaita, kuin kerrottuja neilikoita.







Oli varoitettu kylmästä koillistuulesta, ja olihan se viileä, mutta ei olisi silti kannattanut laittaa villatakkia takin alle. Hiki siinä tuli. Peruslämpötila oli sentään aika lempeä, ja auringon paahteen tuntee jo selvästi nykyään.

Parsakauppa, joka on vain parsatilan varaston simppeli myyntipiste, aukeaa kevätsesongin ajaksi ja myy pelkästään parsaa, siihen sopivaa kastiketta ja myöhemmin mansikoita. Se on aika salaa auki tällä hetkellä, koska puoti sulkee klo 17 ja aina kun ajan siitä ohi, tontti on tyhjä ja mainoskyltit kerätty pois. Pitää salapoliisina tajuta, että onhan se päivällä sittenkin auki, ja vapaapäivänä sinne ehtii. Myöhemmin sadon runsastuessa se vissiin laajentaa aukioloaan.

Sinisissä koreissa makaavista parsoista voi valita kategoriansa: haluaako maksaa 5, 6, 7, 8 vai 10 euroa kilolta. Ja voi pyytää kuorimispalvelun, joka maksaa euron. Mieheni, joka on pääkokki, sanoo kuorinnan helpottavan työtä niin paljon, että se kannattaa maksaa. Parsakaupassa on kone, johon myyjä työntää ostetut parsat peräkkäin yksi kerrallaan, ja ne putkahtavat kuorimaveisten välissä kääntyiltyään vesikylpyyn kuin lentävät nakit ikään. Huvittava näky. Plup... plup.




Seuraavaksi maalaiskunnan Essolle ja rautakauppaan. Ne ovat suhteellisen samalla suunnalla ja päätin tehdä siitä pyöräretken.

Tunturi matkaan jo käy...

Huomattavan vihreät puuyksilöt.

Oho, ökytalo.

Mustarastas kiljahteli nurmikolla.
Talo valmistuu työmaalla.

Sutien äärellä.


Tuolla on mun paketti.

Silloin tällöin hankin jotain Gudrun Sjödénin verkkokaupasta. Ruotsalainen yhtiö ainakin parhaansa mukaan pyrkii kestävään, eettiseen, ympäristöystävälliseen ja reilun kaupan vaate- ja kenkätuotantoon. Ja siellä on kaikenlaisia villin kirkkaita värejä saatavilla, joista ilahdun. Tosin tuotteet ovat sen verran kalliita, että olen helpottunut, jos havaitsen mallistossa vain rajallisen määrän ”pakko saada” -tapauksia. Välissä voikin kulua pari vuotta säästölinjalla ilman yhtään tilausta.

Pari kertaa olen hakenut samalta Essolta Gudrunin paketin ja osaan neuvoa, kun sitä aletaan etsiä hyllystä, että se on varmaan kaikkein värikkäin, koska pakkauksessa on aina jotain kukkia, oranssia, vihreää tai punaista. Sillä vinkillä se löytyi nytkin nopeasti.

Julistekin sanoo: ”Sano se kukkasin”!

Tankki täyteen... ehehe.
Erikoinen patsasrakennelma.


Hassuja elikoita kiipeilytelineessä.

Esson myötä olin päätynyt maalle, kunnanrajan ulkopuolelle. Paluureitin suunnittelinkin maaseudun rauhaan, peltojen läpi.



Tuolla on lampaita ja vuohia.
Tässä kohdassa piti varmistaa kännykästä, käännyinkö oikealle tielle. Näytön näkeminen oli vaikeaa, koska aurinko paistoi niin kirkaasti ja koska kylmä koillistuuli kävi niin kovasti silmiin, että ne kyynelehtivät.

Kaveri tuli katselemaan.

Aha, lehmät on päässeet ulos.




Pyöräretken äänikulissiin kuului: liikenteen huminaa. Mopopoikien pörinää. Kaverinsa pyörän tarakalla istuvan teinipojan juttelua kuskilleen. Pensasaidan takana pihakeinussa pikkutyttöjen kiljuntaa. Ohittavan rekan murinaa. Tuulen huminaa. Koiria ulkoiluttavien naisten rupattelua pellonlaidassa. Vastaan pyöräilevien papparaisten keskustelua. Yhtäkkinen pieni vinkaisu takaa: mikä? Ai, sieltä tulee jonkinlainen erikoinen kuljetuspyörä, jonka edessä on lapsen istuttava koppero, ja sitä polkee mies; pyörä vähän kitisee.

Harakoiden korkeita kirskahtelevia huutoja toisilleen, tai lyhyt ”krähä”. Tiltaltin ”tsip-tsup-tsip-tsup”. Naakan ”kjäh”. Tali- ja sinitiaisten erilaisia surinoita ja piipityksiä. Peipon laulu. Naaraspeipon lyhyet kuittaukset. Viherpeipon pörinää. Mustarastaan kimeä kotkotus ”kip, kip!” Rautiaisen hento laulunsäe. Varpusten sirkutus.

Kukon kiekaisu x 4; epävireinen. Traktori pellolla. Hevosen hirnahdus; mitä se sillä sanoi minulle, kun hetken juttelimme? Astmaattista ärsytysyskääni, kun siitepölyä alkoi kertyä vähän liikaa keuhkoihin. Sen sijaan pyörästäni ei kuulunut minkäänlaista ääntä, kiitos ammattilaisen tekemän keväthuollon.

Haapakujan takana liikennejonoa, mikäs ruuhka se siellä... kääks, kello onkin jo puoli viisi!

Näissä puissa oli närhi jossain, näin sen laskeutuvan sinne. Ei tainnut osua kuvaan.


Oikea ja vasen nuoli, eihän tästä ymmärrä...

Tämä heppa juoksenteli kahdeksikkoa innoissaan ennen kuin pysähtyi sijoilleen.

Aallopin ali sivistyksen pariin.
Tai no, ”sivistyksen pariin”... Mietin, voiko näin sanoa, kun Brukske on eräänlainen ”pahamainenen ghetto”. Tai voiko niinkään sanoa, kun ei halua mustamaalata yksioikoisesti mitään. Toisaalta se menee näin, ilmaislehden joka pikku-uutisen kohdalla: ”Mopopojat nappasivat naiselta käsilaukun.” -Missä? -Brukskessä. ”Aseellinen ryöstö kaupassa.” -Missä? -Brukskessä tietysti. ”Poliisi kutsuttiin selvittämään nujakointia.” -Missä? -No arvaat kai, että Brukskessä. ”Nainen putosi huumeiden vaikutuksen alaisena talon ikkunasta.” -Missä? -No tartteeko tota kysyä.

Ajan kolmen asuinalueen läpi peräkkäin. Hassua, kuinka niillä on kaikilla niin oma maineensa. Bruksken jälkeen tulee eteen Antoniusveld, melko uusi ja hieno varakkaan oloinen alue, jonka talot ovat arkkitehtuuriltaan erikoisen moderneja kuutioita viivasuorien ruohikoiden ja kanavien äärellä. Ja sitten meidän Landweert, no, perus kasaritiilitalonostalgiaa ja monenlaista asukasta.

Näitä alueita on kyhätty entisille maanviljelijöiden pelloille. Brukske on peräisin 70-luvulta. Kun Landweert oli olemassa 80-luvulla, Antoniusveld oli vielä maissipelto.


Ovat sentään laittaneet upouuden asvaltin ghettoon.

Antoniusveld. Käyttäydy.



On selvästi paperikeskiviikko. Lootat odottavat kadunlaidassa keräysautoa, joka tulee illansuussa; kerran kuussa vain. Voisikohan asuinalueen sivistyksen mitata siitä, että täällä ne on sentään naapuri asettanut 90 asteen kulmaan jalkakäytävälle? Brukskessä laatikot makaisivat varmaan pitkin poikin, hajalle potkittuna... ja Antoniusveldissä tököttäisivät viivottimella mitatuissa riveissä, haha.

Varjoiselle kujalle... ja pihaportti kii.

Avasin paketin. Kevyet kesähousut ovat mukavat, ja lierihattu on juuri sellainen, jollaista olen viimeiset 5 vuotta etsinyt. Tarvitsin seuraajan vanhalle paperinaruhatulleni, joka pysyy hyvin päässä tuulellakin, mutta mistään ei ole löytynyt saman oloista. Paitsi nyt Gudrunilta. Oikea materiaali, lierin leveys ja väri. Jee.



tiistai 9. huhtikuuta 2019

Näin introvertin pää hajoaa – vähän rankempi työpäivä

Välillä on liikaa kokouksia. Ja siellä oli ikävää huomata, kuinka nihkeä esimies on alihankkijalle, koska olemme hänen toimistaan niin kriittisiä. Ja syystäkin kyllä. Mutta on mukavampaa olla kokouksessa sellaisen alihankkijan kanssa, johon olemme tyytyväisiä ja jonka kanssa on helppo vitsailla. Tämän kanssa ei ole. Silti perusominaisuuteni on yrittää nähdä hänetkin sympaattisena, nähdä vaikeatkin kanssaihmiset sympaattisena. Eihän hän tahallaan paha ole hänkään, eikä yksin vastuussa koko organisaationsa tekosista.

Kaikenlainen kanssakäymisen psykologia täyttää pään joskus, kun on paljon kohtaamisia. Varmaankin kaltaistani harmoniaa etsivää idealistia rasittavat nupissa alitajuisesti kaikki konfliktit, joissa huomaa, että nyt ei osapuolilla ihan ole yhteistä säveltä.

Ja huom. en edes ole asiakaspalvelijana tai puhelintyössä tai varsinaisesti kommunikaatioon keskittyvässä asemassa; sellaiseen eivät rahkeeni riittäisi ollenkaan. Nyt on ihan vaan backoffice-tyyppisestä työstä kyse, ja silti. Kun päässä on tuhat aihetta ja käytyä keskustelua, tarvitsen hiljentymistä viimeistään illalla. Jotta saan kaiken jäsennettyä ja tajuttua.

Joskus on käsillä NIIN SELVÄ kuormituksen yläraja. Sen, että enhän mä nyt ainakaan ala vielä kotona katsoa jotain TELKKARIA ja hankkia lisää tietoa, ajateltavaa ja ärsykkeitä tähän sekoboltsiin kaiken päälle.

Kieltäydyn joskus katsomasta telkkaria edes sivusilmällä. Vetäydyn pöytäni ääreen. En VOI, eikä minun pidä, yhtaikaa nähdä/kuulla telkkaria samalla kun yritän muotoilla ajatuksiani. Kaikkien muiden ärsykkeiden päällä. En pysty enkä suostu.

Minun olisi oltava kovempi seuraamaan omaa tunnettani. Ei mentävä laiskuudesta kompromissiin kuten niin usein, ja kuormituttava kotonakin liikaa.

Ohje itselle: Tee se, mitä tiedät tarvitsevasi.



Olen jopa niin onnellisessa asemassa, että teen töitä vain 4 päivää viikossa, 32 h, omasta halustani. Ostin palkkarahalla itselleni palasen mielenrauhaa siinä muodossa ja on upeaa, että se on Hollannissa melko hyvin mahdollista järjestää vaikka myöhemminkin, sen jälkeen kun on aloittanut täyspäiväisenä. Huomaan, että vähennetty työviikko on minulle nykyään jo elinehto.

Stressinsietoni vaihtelee ajanjaksosta, kokonaistilanteesta ja vuodenajasta toiseen, mutta tämä alkaa olla toistuva rytmi: aina kun minulla on sellainen poikkeusviikko, jolloin en saa pitää vapaata keskiviikkoani, vaan töitä on 4-5 päivää putkeen, terveyteni hajoaa jollain tavalla; vähintäänkin tulee migreeni.

Lisäksi siihen haasteeseen tulee se, että usein vapaapäivän siirron syynä on joku kokous- tai vierailujuttu; olemme työmatkalla tai meillä on päiväkausien kokous tai koulutus tai joku ekstra happening. Nämä ekstrat tarkoittavat sitä, että on erityisen sosiaalista tauotta, tai erityisen pitkät päivät illallisineen tai ajamisineen, tai molempia.

Eli sen lisäksi, että missaan tällöin koko palautumispäiväni, nämä putkipäivät ovat tyypillisesti sisällöltään erityisen rasittavia. Jokin siinä yhtälössä on liikaa terveydelleni.

Sosiaalisuus tarkoittaa sitä, että joudun esittämään jotain kokouksessa, pulisemaan, keskustelemaan, miettimään monen kanssa yhtaikaa, kuuntelemaan, keskittymään, tai koko ajan jollekin vierailijalle selittämään meidän firman juttuja ja miten minä teen jonkun laskuprosessin.

Eräänkin kahden tunnin hektisen kokouksen jälkeen olimme puoli tuntia myöhässä lounaalta. Esimieheni, ihailtavan sitkeä nainen, hyppäsi rappukäytävään tietäen, että muut odottavat meidän menevän syömään, ja huudahti: ”Mä käyn vaan ihan äkkiä vessassa.” Ajattelin, että niin, kyllä minunkin täytyy pissata, mutta ei, en aio juosta vessaan selitellen, vaan ottaa aikani.

Ajatukseni alkoivat olla radikaalin egoistiset sirkuksen keskellä. Minulla on oltava aikaa käydä vessassa rauhallisesti kävellen, siellä viipyen ja kellekään selittelemättä. Esitelmöin juuri kurkkuni kipeäksi kaksi tuntia ilman vessataukoa! Jos en kokouksen jälkeenkään saa mennä rauhassa vessaan niin jo on pervoa! Tulen sitten vaikka perässä lounaalle, mutta en ala kiirehtiä ja juosta kaiken tämän päälle. Jos täällä ei ole aikaa vessatauolle, niin hävetkää; minä aion ottaa ajan vessatauolle, sillä en ole yli-ihminen. Kaikki muu odottakoon.

Silloin kun on tällainen kokous tai vierailu päällä, omaa aikaa ja hengähdystaukoja on nolla tai minimaalisesti, riittämättömästi. Päivä on ohjelmoitu täyteen ja pahimmassa tapauksessa minun henk. koht. osuuteni on koko päivälle levittäytyneenä, se että joudun olemaan valmiudessa ja kommunikoimassa. Lounaallekin mennään kokousporukan kanssa ja huolehdin silloinkin mukana siitä, että keskustelu sujuu. Ei siinä rentoudu.

Ja jo ihan työn kannalta puuttuu se aika, jolloin kirjoittaisi vaikka muistiin ja jäsentelisi itsekseen kaiken sen, mitä kokouksessa on suunniteltu ja sovittu.

Se, ettei ole hetken rauhaa, on minulle hirveä rasitus.



Päivänselvä asia: liikaa vaikutelmia, liikaa aistiärsykkeitä, liikaa kommunikaatiota, liikaa puhetta, liikaa keskusteluja, liikaa kuuntelua, liikaa mielipiteitä, liikaa ideoita, liikaa huolia, liikaa suunnitelmia. Liikaa kommunikaatiota per päivä. Pää täyttyy, alkaa huimata, en pysty keskittymään.

Ihan klassisesti erityisherkälle liikaa, introvertille liikaa. Puuttuu tauot, hengittäminen, itsensä kokoaminen, rauhoittuminen, miettiminen, reflektointi, käsittely, järjestäminen, oma tahti, yksinäisyys, hiljaisuus.

Näitä rauhoittumisen hetkiä pystyn tavallisena työpäivänä ripottelemaan sinne tänne niin että pysyn järjissäni, vaikka avokonttori jo sinällään todellakin aiheuttaa jatkuvaa haastetta ihan kaikkeen olemiseen. Mutta vierailu/kokouspäivinä kukaan ei ole ajatellut minkäänlaisia palautumistaukoja.

Minun on joskus vaikea luoda konkreettisia yhteyksiä ja perustella argumentteja omin kokemuksin, mutta tässä on nyt ihan oma kuvani sellaisesta lauseesta, jota mediassa näkee: ”Työelämä on joskus epäinhimillistä”. Tässä kohtaa se on epäinhimillistä, jos ei ole yhdeksän tunnin aikana pienintäkään hetkeä olla yksin ja puhumatta, ja vessaankin pitää juosta kiireellä.

Tiedän, ihmiset ovat hyvin erilaisia ja joilekin jatkuva kommunikointi on elämäntapa ja luonnollista. He elävät siitä, nauttivat siitä ja saavat siitä energiansa eivätkä näe siinä minkäänlaista ongelmaa. Mutta minun akkuni latautuvat vain yksin, sillon kun voin rentoutua keskustelun ja kommunikoinnin tauottua. Silloin, kun ei tarvitse reagoida mihinkään.

Ja monet porskuttavat täyttä viikkoa, tekevät paljon ylitöitä tai painavat ympärivuorokautista päivää yrittäjänä, mikä on minun harmittomaan duuniini verrattuna ihan eri liigaa. Mutta omalla kapasiteetillani on jo tavallisessa päivätyössä selvät rajat.