lauantai 13. huhtikuuta 2019

Oikein hieno päivä



Aurinko. Nukuin pitkään ja virkistyin. Upea kevätpäivä. Ja missiot: hakea parsaa parsakaupasta, hakea paketti Essolta, hakea pensseleitä rautakaupasta ja ruokaa ruokakaupasta.

Siitä tuli oikein viihtyisää, ja samalla tuotteliasta. Oli paljon saavutuksia. Kylvin rairuohon. Koristelin pääsiäistä; kamoon, kohtahan on jo palmusunnuntai. Leivoin siemennäkkäriä.




Parsakauppaan lähdin kävellen ja käväisin ensin mutkan takana puun alla. Vaaleanpunaisen ison puun, jonka olin huomannut aiemmin autosta käsin. Kyllä kannatti. Onkohan tämä jonkinlainen kirsikan variantti? Joku viisas sanoi, että villikirsikkapuu, ainakin saksaksi. Kukat ovat runsaita, kuin kerrottuja neilikoita.







Oli varoitettu kylmästä koillistuulesta, ja olihan se viileä, mutta ei olisi silti kannattanut laittaa villatakkia takin alle. Hiki siinä tuli. Peruslämpötila oli sentään aika lempeä, ja auringon paahteen tuntee jo selvästi nykyään.

Parsakauppa, joka on vain parsatilan varaston simppeli myyntipiste, aukeaa kevätsesongin ajaksi ja myy pelkästään parsaa, siihen sopivaa kastiketta ja myöhemmin mansikoita. Se on aika salaa auki tällä hetkellä, koska puoti sulkee klo 17 ja aina kun ajan siitä ohi, tontti on tyhjä ja mainoskyltit kerätty pois. Pitää salapoliisina tajuta, että onhan se päivällä sittenkin auki, ja vapaapäivänä sinne ehtii. Myöhemmin sadon runsastuessa se vissiin laajentaa aukioloaan.

Sinisissä koreissa makaavista parsoista voi valita kategoriansa: haluaako maksaa 5, 6, 7, 8 vai 10 euroa kilolta. Ja voi pyytää kuorimispalvelun, joka maksaa euron. Mieheni, joka on pääkokki, sanoo kuorinnan helpottavan työtä niin paljon, että se kannattaa maksaa. Parsakaupassa on kone, johon myyjä työntää ostetut parsat peräkkäin yksi kerrallaan, ja ne putkahtavat kuorimaveisten välissä kääntyiltyään vesikylpyyn kuin lentävät nakit ikään. Huvittava näky. Plup... plup.




Seuraavaksi maalaiskunnan Essolle ja rautakauppaan. Ne ovat suhteellisen samalla suunnalla ja päätin tehdä siitä pyöräretken.

Tunturi matkaan jo käy...

Huomattavan vihreät puuyksilöt.

Oho, ökytalo.

Mustarastas kiljahteli nurmikolla.
Talo valmistuu työmaalla.

Sutien äärellä.


Tuolla on mun paketti.

Silloin tällöin hankin jotain Gudrun Sjödénin verkkokaupasta. Ruotsalainen yhtiö ainakin parhaansa mukaan pyrkii kestävään, eettiseen, ympäristöystävälliseen ja reilun kaupan vaate- ja kenkätuotantoon. Ja siellä on kaikenlaisia villin kirkkaita värejä saatavilla, joista ilahdun. Tosin tuotteet ovat sen verran kalliita, että olen helpottunut, jos havaitsen mallistossa vain rajallisen määrän ”pakko saada” -tapauksia. Välissä voikin kulua pari vuotta säästölinjalla ilman yhtään tilausta.

Pari kertaa olen hakenut samalta Essolta Gudrunin paketin ja osaan neuvoa, kun sitä aletaan etsiä hyllystä, että se on varmaan kaikkein värikkäin, koska pakkauksessa on aina jotain kukkia, oranssia, vihreää tai punaista. Sillä vinkillä se löytyi nytkin nopeasti.

Julistekin sanoo: ”Sano se kukkasin”!

Tankki täyteen... ehehe.
Erikoinen patsasrakennelma.


Hassuja elikoita kiipeilytelineessä.

Esson myötä olin päätynyt maalle, kunnanrajan ulkopuolelle. Paluureitin suunnittelinkin maaseudun rauhaan, peltojen läpi.



Tuolla on lampaita ja vuohia.
Tässä kohdassa piti varmistaa kännykästä, käännyinkö oikealle tielle. Näytön näkeminen oli vaikeaa, koska aurinko paistoi niin kirkaasti ja koska kylmä koillistuuli kävi niin kovasti silmiin, että ne kyynelehtivät.

Kaveri tuli katselemaan.

Aha, lehmät on päässeet ulos.




Pyöräretken äänikulissiin kuului: liikenteen huminaa. Mopopoikien pörinää. Kaverinsa pyörän tarakalla istuvan teinipojan juttelua kuskilleen. Pensasaidan takana pihakeinussa pikkutyttöjen kiljuntaa. Ohittavan rekan murinaa. Tuulen huminaa. Koiria ulkoiluttavien naisten rupattelua pellonlaidassa. Vastaan pyöräilevien papparaisten keskustelua. Yhtäkkinen pieni vinkaisu takaa: mikä? Ai, sieltä tulee jonkinlainen erikoinen kuljetuspyörä, jonka edessä on lapsen istuttava koppero, ja sitä polkee mies; pyörä vähän kitisee.

Harakoiden korkeita kirskahtelevia huutoja toisilleen, tai lyhyt ”krähä”. Tiltaltin ”tsip-tsup-tsip-tsup”. Naakan ”kjäh”. Tali- ja sinitiaisten erilaisia surinoita ja piipityksiä. Peipon laulu. Naaraspeipon lyhyet kuittaukset. Viherpeipon pörinää. Mustarastaan kimeä kotkotus ”kip, kip!” Rautiaisen hento laulunsäe. Varpusten sirkutus.

Kukon kiekaisu x 4; epävireinen. Traktori pellolla. Hevosen hirnahdus; mitä se sillä sanoi minulle, kun hetken juttelimme? Astmaattista ärsytysyskääni, kun siitepölyä alkoi kertyä vähän liikaa keuhkoihin. Sen sijaan pyörästäni ei kuulunut minkäänlaista ääntä, kiitos ammattilaisen tekemän keväthuollon.

Haapakujan takana liikennejonoa, mikäs ruuhka se siellä... kääks, kello onkin jo puoli viisi!

Näissä puissa oli närhi jossain, näin sen laskeutuvan sinne. Ei tainnut osua kuvaan.


Oikea ja vasen nuoli, eihän tästä ymmärrä...

Tämä heppa juoksenteli kahdeksikkoa innoissaan ennen kuin pysähtyi sijoilleen.

Aallopin ali sivistyksen pariin.
Tai no, ”sivistyksen pariin”... Mietin, voiko näin sanoa, kun Brukske on eräänlainen ”pahamainenen ghetto”. Tai voiko niinkään sanoa, kun ei halua mustamaalata yksioikoisesti mitään. Toisaalta se menee näin, ilmaislehden joka pikku-uutisen kohdalla: ”Mopopojat nappasivat naiselta käsilaukun.” -Missä? -Brukskessä. ”Aseellinen ryöstö kaupassa.” -Missä? -Brukskessä tietysti. ”Poliisi kutsuttiin selvittämään nujakointia.” -Missä? -No arvaat kai, että Brukskessä. ”Nainen putosi huumeiden vaikutuksen alaisena talon ikkunasta.” -Missä? -No tartteeko tota kysyä.

Ajan kolmen asuinalueen läpi peräkkäin. Hassua, kuinka niillä on kaikilla niin oma maineensa. Bruksken jälkeen tulee eteen Antoniusveld, melko uusi ja hieno varakkaan oloinen alue, jonka talot ovat arkkitehtuuriltaan erikoisen moderneja kuutioita viivasuorien ruohikoiden ja kanavien äärellä. Ja sitten meidän Landweert, no, perus kasaritiilitalonostalgiaa ja monenlaista asukasta.

Näitä alueita on kyhätty entisille maanviljelijöiden pelloille. Brukske on peräisin 70-luvulta. Kun Landweert oli olemassa 80-luvulla, Antoniusveld oli vielä maissipelto.


Ovat sentään laittaneet upouuden asvaltin ghettoon.

Antoniusveld. Käyttäydy.



On selvästi paperikeskiviikko. Lootat odottavat kadunlaidassa keräysautoa, joka tulee illansuussa; kerran kuussa vain. Voisikohan asuinalueen sivistyksen mitata siitä, että täällä ne on sentään naapuri asettanut 90 asteen kulmaan jalkakäytävälle? Brukskessä laatikot makaisivat varmaan pitkin poikin, hajalle potkittuna... ja Antoniusveldissä tököttäisivät viivottimella mitatuissa riveissä, haha.

Varjoiselle kujalle... ja pihaportti kii.

Avasin paketin. Kevyet kesähousut ovat mukavat, ja lierihattu on juuri sellainen, jollaista olen viimeiset 5 vuotta etsinyt. Tarvitsin seuraajan vanhalle paperinaruhatulleni, joka pysyy hyvin päässä tuulellakin, mutta mistään ei ole löytynyt saman oloista. Paitsi nyt Gudrunilta. Oikea materiaali, lierin leveys ja väri. Jee.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti