tiistai 9. huhtikuuta 2019

Näin introvertin pää hajoaa – vähän rankempi työpäivä

Välillä on liikaa kokouksia. Ja siellä oli ikävää huomata, kuinka nihkeä esimies on alihankkijalle, koska olemme hänen toimistaan niin kriittisiä. Ja syystäkin kyllä. Mutta on mukavampaa olla kokouksessa sellaisen alihankkijan kanssa, johon olemme tyytyväisiä ja jonka kanssa on helppo vitsailla. Tämän kanssa ei ole. Silti perusominaisuuteni on yrittää nähdä hänetkin sympaattisena, nähdä vaikeatkin kanssaihmiset sympaattisena. Eihän hän tahallaan paha ole hänkään, eikä yksin vastuussa koko organisaationsa tekosista.

Kaikenlainen kanssakäymisen psykologia täyttää pään joskus, kun on paljon kohtaamisia. Varmaankin kaltaistani harmoniaa etsivää idealistia rasittavat nupissa alitajuisesti kaikki konfliktit, joissa huomaa, että nyt ei osapuolilla ihan ole yhteistä säveltä.

Ja huom. en edes ole asiakaspalvelijana tai puhelintyössä tai varsinaisesti kommunikaatioon keskittyvässä asemassa; sellaiseen eivät rahkeeni riittäisi ollenkaan. Nyt on ihan vaan backoffice-tyyppisestä työstä kyse, ja silti. Kun päässä on tuhat aihetta ja käytyä keskustelua, tarvitsen hiljentymistä viimeistään illalla. Jotta saan kaiken jäsennettyä ja tajuttua.

Joskus on käsillä NIIN SELVÄ kuormituksen yläraja. Sen, että enhän mä nyt ainakaan ala vielä kotona katsoa jotain TELKKARIA ja hankkia lisää tietoa, ajateltavaa ja ärsykkeitä tähän sekoboltsiin kaiken päälle.

Kieltäydyn joskus katsomasta telkkaria edes sivusilmällä. Vetäydyn pöytäni ääreen. En VOI, eikä minun pidä, yhtaikaa nähdä/kuulla telkkaria samalla kun yritän muotoilla ajatuksiani. Kaikkien muiden ärsykkeiden päällä. En pysty enkä suostu.

Minun olisi oltava kovempi seuraamaan omaa tunnettani. Ei mentävä laiskuudesta kompromissiin kuten niin usein, ja kuormituttava kotonakin liikaa.

Ohje itselle: Tee se, mitä tiedät tarvitsevasi.



Olen jopa niin onnellisessa asemassa, että teen töitä vain 4 päivää viikossa, 32 h, omasta halustani. Ostin palkkarahalla itselleni palasen mielenrauhaa siinä muodossa ja on upeaa, että se on Hollannissa melko hyvin mahdollista järjestää vaikka myöhemminkin, sen jälkeen kun on aloittanut täyspäiväisenä. Huomaan, että vähennetty työviikko on minulle nykyään jo elinehto.

Stressinsietoni vaihtelee ajanjaksosta, kokonaistilanteesta ja vuodenajasta toiseen, mutta tämä alkaa olla toistuva rytmi: aina kun minulla on sellainen poikkeusviikko, jolloin en saa pitää vapaata keskiviikkoani, vaan töitä on 4-5 päivää putkeen, terveyteni hajoaa jollain tavalla; vähintäänkin tulee migreeni.

Lisäksi siihen haasteeseen tulee se, että usein vapaapäivän siirron syynä on joku kokous- tai vierailujuttu; olemme työmatkalla tai meillä on päiväkausien kokous tai koulutus tai joku ekstra happening. Nämä ekstrat tarkoittavat sitä, että on erityisen sosiaalista tauotta, tai erityisen pitkät päivät illallisineen tai ajamisineen, tai molempia.

Eli sen lisäksi, että missaan tällöin koko palautumispäiväni, nämä putkipäivät ovat tyypillisesti sisällöltään erityisen rasittavia. Jokin siinä yhtälössä on liikaa terveydelleni.

Sosiaalisuus tarkoittaa sitä, että joudun esittämään jotain kokouksessa, pulisemaan, keskustelemaan, miettimään monen kanssa yhtaikaa, kuuntelemaan, keskittymään, tai koko ajan jollekin vierailijalle selittämään meidän firman juttuja ja miten minä teen jonkun laskuprosessin.

Eräänkin kahden tunnin hektisen kokouksen jälkeen olimme puoli tuntia myöhässä lounaalta. Esimieheni, ihailtavan sitkeä nainen, hyppäsi rappukäytävään tietäen, että muut odottavat meidän menevän syömään, ja huudahti: ”Mä käyn vaan ihan äkkiä vessassa.” Ajattelin, että niin, kyllä minunkin täytyy pissata, mutta ei, en aio juosta vessaan selitellen, vaan ottaa aikani.

Ajatukseni alkoivat olla radikaalin egoistiset sirkuksen keskellä. Minulla on oltava aikaa käydä vessassa rauhallisesti kävellen, siellä viipyen ja kellekään selittelemättä. Esitelmöin juuri kurkkuni kipeäksi kaksi tuntia ilman vessataukoa! Jos en kokouksen jälkeenkään saa mennä rauhassa vessaan niin jo on pervoa! Tulen sitten vaikka perässä lounaalle, mutta en ala kiirehtiä ja juosta kaiken tämän päälle. Jos täällä ei ole aikaa vessatauolle, niin hävetkää; minä aion ottaa ajan vessatauolle, sillä en ole yli-ihminen. Kaikki muu odottakoon.

Silloin kun on tällainen kokous tai vierailu päällä, omaa aikaa ja hengähdystaukoja on nolla tai minimaalisesti, riittämättömästi. Päivä on ohjelmoitu täyteen ja pahimmassa tapauksessa minun henk. koht. osuuteni on koko päivälle levittäytyneenä, se että joudun olemaan valmiudessa ja kommunikoimassa. Lounaallekin mennään kokousporukan kanssa ja huolehdin silloinkin mukana siitä, että keskustelu sujuu. Ei siinä rentoudu.

Ja jo ihan työn kannalta puuttuu se aika, jolloin kirjoittaisi vaikka muistiin ja jäsentelisi itsekseen kaiken sen, mitä kokouksessa on suunniteltu ja sovittu.

Se, ettei ole hetken rauhaa, on minulle hirveä rasitus.



Päivänselvä asia: liikaa vaikutelmia, liikaa aistiärsykkeitä, liikaa kommunikaatiota, liikaa puhetta, liikaa keskusteluja, liikaa kuuntelua, liikaa mielipiteitä, liikaa ideoita, liikaa huolia, liikaa suunnitelmia. Liikaa kommunikaatiota per päivä. Pää täyttyy, alkaa huimata, en pysty keskittymään.

Ihan klassisesti erityisherkälle liikaa, introvertille liikaa. Puuttuu tauot, hengittäminen, itsensä kokoaminen, rauhoittuminen, miettiminen, reflektointi, käsittely, järjestäminen, oma tahti, yksinäisyys, hiljaisuus.

Näitä rauhoittumisen hetkiä pystyn tavallisena työpäivänä ripottelemaan sinne tänne niin että pysyn järjissäni, vaikka avokonttori jo sinällään todellakin aiheuttaa jatkuvaa haastetta ihan kaikkeen olemiseen. Mutta vierailu/kokouspäivinä kukaan ei ole ajatellut minkäänlaisia palautumistaukoja.

Minun on joskus vaikea luoda konkreettisia yhteyksiä ja perustella argumentteja omin kokemuksin, mutta tässä on nyt ihan oma kuvani sellaisesta lauseesta, jota mediassa näkee: ”Työelämä on joskus epäinhimillistä”. Tässä kohtaa se on epäinhimillistä, jos ei ole yhdeksän tunnin aikana pienintäkään hetkeä olla yksin ja puhumatta, ja vessaankin pitää juosta kiireellä.

Tiedän, ihmiset ovat hyvin erilaisia ja joilekin jatkuva kommunikointi on elämäntapa ja luonnollista. He elävät siitä, nauttivat siitä ja saavat siitä energiansa eivätkä näe siinä minkäänlaista ongelmaa. Mutta minun akkuni latautuvat vain yksin, sillon kun voin rentoutua keskustelun ja kommunikoinnin tauottua. Silloin, kun ei tarvitse reagoida mihinkään.

Ja monet porskuttavat täyttä viikkoa, tekevät paljon ylitöitä tai painavat ympärivuorokautista päivää yrittäjänä, mikä on minun harmittomaan duuniini verrattuna ihan eri liigaa. Mutta omalla kapasiteetillani on jo tavallisessa päivätyössä selvät rajat.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti