Lontooseen junalla

Pystyin nukkumaan, vaikka menimme klo 21 aikaan makuulle ja kello soi 4:ltä. Ajoimme aamuhämärissä Rotterdamiin, jonne jätimme auton parkkihalliin. 

Taidekuva. Keltainen läikkä on kuu. Oli sumuista.

Rotterdamin kuutiotalot varhain.

Rotterdamin päärautatieasemalla oli passi- ja turvatarkastuksen jälkeen lounge, jossa odotimme Eurostar-junaa kahviautomaatin kanssa.

Maat vaihtuivat Hollannista Belgiaan ja jossain vaiheessa Ranskaan. Istuimme takaperin Brysseliin saakka, mutta siellä juna lähtikin tulosuuntaan takaisin. Paluumatkalla kääntötemppua ei tapahtunut.

Kun junan henkilökunta vaihdettiin Brysselissä, mietin, milläköhän kielellä palvelu alkaa toimia sen jälkeen. No, kuulutuksen perusteella 3 x ranskaksi, ehehee. Sen verran paksu aksentti, että myös flaami ja englanti kuulosti 90% ranskalta.

Kahvilavaunussa oli baarin myyntitiski, muttei istumapaikkoja. Jono oli pitkä, koska digitaalinen maksu kassalla kesti jokaisella 2 minuuttia: masiina etsi verkkoa. ”Tää yhteys on aina vähän huono.”

Ehkä ostetaan paluumatkalla etukäteen eväät, niin minun ei tarvitse jonottaa puolta tuntia bistrovaunussa.

Mieheni: ”Jaaha, nyt mennään Kanaalin tunneliin. Kello on 11. Jännä nähdä, mihin aikaan tullaan ulos.” -”Hehe, ulos tullaan kello 10.20! Aikavyöhyke vaihtuu siinä välissä!” Outo tunneli.

Sitten tupsahdettiin keskelle Lontoota.

Saint Pancrasin asema.

Tekemistä riitti joka päivälle eli loman pituus oli juuri sopiva: 4 täyttä päivää plus matkapäivät. Onneksi on valokuvat, niin näen, mitä kaikkea tehtiin ja minä päivänä. Oli niin paljon.

Mieheni puhelimen mukaan kävelimme päivittäin vähintään 14 tuhatta askelta, joku päivä 17-18 tuhattakin. Minun lyhemmillä askelillani mitattuna se olisi vielä enemmän. 

Eivätkä siinä metrotkaan paljon auta, kun ne asematkin ovat täynnä rappusten ravaamista ja pitkiä kaakeloituja käytäviä. Siellä ei huonojalkainen pärjäisi. Pääsimme heti kosketuksiin metron kanssa, kun siirryimme hotellille rullalaukkuinemme.

Sää vaihteli, koskaan ei voinut lähteä takitta, koska aamulla oli vain 14 astetta. Mutta auringossa tuli pian kuuma ja hiki. Tosi usein luvattiin sadetta, mutta olikin poutaa. 

Paitsi tullessa lauantaina, kun emme vielä saaneet hotellihuonetta ja kävelimme täydessä sateessa Kensington Gardensin laitaa eikä lähellä ollut mitään kuppilaa, johon olisi päässyt nopeasti katoksen alle. 

On ikävä tunne, kun vesi vaan tihkuu koko takin hihan läpi ja naama ja tukka valuu vettä, eli se tulo oli aika pebasta, kun jouduimme vaeltamaan sateessa.

Sen jälkeen ostimmekin ensimmäisestä turistishopista kevytsateenvarjot molemmille, ja ne kyllä pelastivat meidät parissa sadekuurossa.

Lontoon ilma ei ollut hyväksi keuhkoilleni, heti ekana yönä alkoi astamaoireilu ja yöyskä. Rupesin ottamaan ekstrapaljon astmapiippua, ettei se ihan villiinny.

Olimme ihan lähellä kruunajaisia, vaikkemme menneet sinne. Oli se vesisade, jonka jokainen tilaisuutta tv:stä seurannut voi todentaa, ja se ei ollut mikään pikku tihku, vaan oikein märkä. Emme pidä hirvittävistä ihmismassoista emmekä fanita minkään maan kuninkaallisia.

Metroasemilla kuulimme kruunajaisviikonloppua varten äänitettyä Charlesin ja Camillan tervehdyskuulutusta moneen kertaan. Juhlakansan jäljiltä jäi märälle jalkakäytävälle kruunajaislippu. Ja kruunajaiskamaa näkyi kaikissa turistikaupoissa.

1000 palan kruunajaispalapeli.

Kun saimme tavarat hotellihuoneeseen ja keskustan kuuluisimmat nähtävyydet olivat kruunajaisten takia aitojen takana, lähdimme Abbey Roadille, jossa voi kävellä Beatlesien levynkannen kuuluisan suojatien yli studion lähellä. Studio toimii edelleen ja siellä levyttää esim. Adele, joten pällistelijöitä ei rakennuksen ovelle kaivata. Turistia ilmeisesti liikkuu paljon ihan Beatles-suojatietä varten, koska lähimmän St. John’s Woodin metroaseman ovella oli ystävällinen opastuskyltti oikeaan kadunkulmaan.

Jalankulkijanakin piti muistaa vasemmanpuoleisen liikenteen vaarat, eli jos olet ylittämässä tietä, se bussi viuhtoo nenän edestä oikealta päin eikä vasemmalta. Useissa paikoissa suojateiden edessä oli asfalttiin maalatut muistutukset ”Look right” tai ”Look left”. En tiedä, ovatko nämä vain tyhmiä mannermaisia turisteja varten, koska toisaalta oli paljon yksisuuntaisia kadunpätkiä, joissa oli yllätyksellistä ja itse kullekin hyödyllistä tietää, mistä suunnasta se liikenne tuleekaan.

Illalla syötiin intialaisessa ja sitten mentiin kuivattelemaan lätäköissä kastuneita kenkiä hotellille. Seuraavana päivänä sää alkoi parantua, aloitti vielä synkillä pilvillä, mutta aurinkoistui yhä enemmän.

Turistiruuhka oli pahin Big Benin tienoilla. Ostimme (kalliit) liput kiertoajelubussiin, jossa oli yläkerta ilman kattoa; samalla lipulla sentään pääsi myös Thamesin laivaristeilylle. Ajettiin kierros ja nähtiin muutama tyypillinen maamerkki.

Hypättiin ulos bussista taas  Big Benillä ja siirryttiin pubin puolelle. Keittiö avautui klo 12 ja silloin alkoi niin oluen kuin ruuankin tarjoilu. Sconesit olivat hyviä. Telkkarissa näkyi kruunajaisseremoniaa uusintana.

Oi, lapsuuden painajaisteni rautasäiliövessa livenä. Kestin konfrontaation ja uskalsin vetää.

Edellispäivän kyltti.

Sitten siirryttiin joen rantaan odottamaan laivaa.

Yhtäkään käteistä puntaa emme matkan aikana nostaneet, vaan maksoimme kaiken kortilla. Ainoa puute siinä on, että siten ei voi antaa ropoja katusoittajille (rokkia metroaseman käytävällä tai useampi säkkipilliskotti kiltissä Westminster Bridgen alueella), tosin joillakin muusikoilla oli jopa elektroninen maksupääte vieressään telineessä. 

Emmekä voineet antaa juomarahaa laivaristeilyn höpöttävälle oppaalle, joka veisteli vitsiä toisensa perään. ”Tuolla konserttisalissa ovat esiintyneet maailman kuuluisuudet, Freddie Mercury, Janis Joplin, jopa itse Frank Sinatra... he ovat kaikki ikävä kyllä nyt kuolleet. Joten odottelemme, että saisimme Justin Bieberin sinne esiintymään.” ”Tuolla on pikkuinen hiekkaranta Thamesin rannalla. Lovely, ihmiset makoilevat auringossa, koirat uivat saastuneessa vedessä... Seuraava Baywatch-kausi varmaan filmataan täällä.” ”Tuo erittäin ruma bunkkeri on ikävä kyllä meidän kansallisteatterimme. Se on valittu Lontoon rumimmaksi rakennukseksi. Kuningas Charleskin käy siellä välillä katsomassa näytöksiä. Mutta hän ymmärtääkin jotain rumuudesta.”

Laivasta käsin näkyi, ettemme todellakaan olisi halunneet taittaa kävellen etäisyyttä Big Beniltä Tower Bridgelle. Nämä ovat tosi kaukana toisistaan eikä ainakaan pohjoisrannalla ole hyvää kävelypromenadia veden äärellä, vaan rakennustyömaita ja tylsiä liikerakennustontteja. Kyllä ne 17 tuhatta askelta riittivät muutenkin, ja onneksi pääsi laivalla Towerille ja kiertoajelubussin toisella lenkillä pois sieltä.

Seuraavassa jaksossa mennään Tower Bridgen torneihin sisälle!

Siis ihan pimee valo

Miten voi olla niin kreisit unet. Ne menevät yleensä aina vain kreisimmäksi aamulla, jos on aikaa jatkaa nukkumista. Olen ollut kokkauskurssilla ja thaimaalaisissa halpasnäkkilöissä, vuokrannut asuntoja Helsingistä ja Roermondista, puhunut majavan kanssa rannalla, ajanut bussin kyydissä lähes pystysuoran jyrkkää alamäkeä, pelännyt ukkosta metsäsuomalaisten metsässä 1800-luvulla ja melkein jumittunut asemalla kiskoille junan lähestyessä. En voi ymmärtää, mistä mieleni keksii näitä leffoja.

Jaa vappu. Ei ollut minulla, oli etätyö. Netti oli poikki aamulla, mieheni jätti lapun minulle tiedoksi. Kadulla oli tosiaan äijät kykkimässä joka pömpelin ääressä, Ziggon äijät. Muka huoltotyöt, mutta hehän olivat todellisuudessa hajottaneet sen netin ja paniikissa yrittivät korjata. Viiden tunnin katkos ollut aamuvarhaisesta. Yhdeksän jälkeen netti palasi ja pystyin aloittamaan työt. 

Kävin keskipäivällä lounaskävelyllä ja Ziggo kykki vieläkin ainakin kahdella eri kadulla pömpelissä langat käsissään ja pakettiauto vieressään. Iltapäivällä netti katkeili taas muutamaan kertaan ja alkoi ottaa päähän. Telkkarikin piti jotenkin resetoida illalla, kun siinä on Apple-tv.

Yksi päivä piirtelin ja yritin omakuvaa.

Päivällä keitin omaa kardemummakahviani, jonka ostin Suomesta itselleni jouluna, sitä on vieläkin. Mieheni ei siitä pidä, joten se on vain minun tuotteeni. 

Aina, kun käytän Moccamasteria, minusta tuntuu alienilta. Siltä, että minä en ole mikään kahvikoneen käyttäjä. Että en oikeasti hallitse tätä, vaan esitän vain. Minulla on kirjoitetut ohjeet tietokoneen muistilapulla, että miten keitetään kahvia kahvinkeittimellä ja muuten en todellakaan osaa. Ja ekalla yrityksellä siitä tulikin laihaa, sitten lisäsin jauheen määrää.

Olen kahvinkeitossa aina ulkopuolinen, koska olen tehnyt sen elämässäni vain muutaman kerran ihan yksin. Mieheni laittaa meille aina kahvit muutoin. Minä olen katsos vanha ei-kahvinjuoja ja sitten Senseo-padikoneen, joka tekee yksittäiskupillisia, kahvinjuoja - eli pelkkä huijari sillä alalla. 

Mutta kardemummakahvi oli taas ihanaa ja tuoksuvaa ja onneksi Moccamaster sallii myös vaikka vain 2 mukin keiton. Koska enempää ei oikein mene kurkustani alas päivän aikana.

Yhtenä iltana tein littania korvapuusteja. Osaan vain rumia lituskoja.

Kävin pyörällä stadissa ja säästin kahdesta kemikaliokaupasta yhteensä yli 12 euroa! Ostin niin hyvillä alennuksilla, että se oli pelkkää säästöä. Maksoin kaikesta alle 12 euroa, ja säästöä normaalihinnasta oli kuitissa raportoituna yli 12 euron edestä. Säästin enemmän kuin maksoin tällä keikalla.

Oli jo kolmas kerta kun pyöräilin tänä vuonna. Ensin eturengas oli lötkönä ja pumppasin, mutta nyt se on pysynyt hyvänä. Olen pyöräillyt kampaajalle ja kaksi kertaa kylälle ostoksille.

Skootterin omistajan näkemys liikenneturvallisuudesta.

Oli ukkonen, viisti Venrayn alapuolelta ja jyrisi. 10 tippaa satoi. Sitä ennen oli aivan ihana kesäinen tuntu jo pihassa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kurjenpolvessani ja vanha halpa ruukkulaventelini kukkii maassa tyytyväisenä, mihin sen dumppasin joku vuosi. 

Piha on ihan täynnä vihreää, mistä puolet on jotain rikkaruohoa mutta so what, siellä kasvaa aika hyvin kaikkea variaationa ja on jopa lemmikkejä ja saniaiset kasvavat pituutta. Paitsi skimmia, skimmia on ihan delaamassa, lehdet ruskistuvat ja kokonaiset oksat kuolevat. Voi olla, että se on lopussa eikä pelastettavissa. 

Peipponen laulaa, sepelkyyhkyt pesivät kuusessa, harakat käyvät tepastelemassa ruokaa poikasilleen, ja voi hyvin olla että tiaiset pesivät meidän pöntössämme.

Kävelyllä oli tosi hiljaista kortteleissa, yksi kukko rääkyy aina yhden tiheän pensasaidan takana pihassa, johon ei näy. Yksi kyyhkyn huhuilu, taivaalla pörrää joku vanha potkurikone kaukaisesti. Tuskin ketään liikkeellä aurinkoisella kadulla. Pyörä tai sähköpyörä menee humisten ohi. Myöhemmin kun kävelin markettiin illalla, oli enemmän mökää, kun mopot ja skootterit kaahasivat. Kollipojat makasivat omassa etupihassaan ja katsoivat minua väsyneesti silmät sirrillään kun tervehdin niitä.

Valitsin Lontoon-matkalle vaatteita ja päätin ottaa mukaan ne kuluneet vihreät housut, joista ehkä repeää persus keskellä Lontoota. Punk. Otan jotkut joustohousut mukaan varalle. Ne kun sopivat niin täydellisimmin ihan kaikkiin puseroihini, niin oli vaan pakko valita ne. Ja yhdet kengät vain, ne joihin luotan aivan täysin, että niissä on mukavaa jaloilla vaikka niillä kävelisi maratonin.

Töissä lupasin etsiä jonkun BBC:n ykköskameran kruunajaisten aikaan ja käydä virnistelemään sen eteen. Mieluiten niissä revenneissä housuissa. Showtime. 

Siis oikeasti halusimme vain katsella vähäsen Lontoota ja tajusimme vasta junaliput varattuamme, että tulopäivänä on menossa kevyet kruunajaiset.... ja keskusta suljettuna turvatoimin. Toivottavasti meno normaalistuu pian sen jälkeen.

Keittiöstä oli sammunut lamppu yksi päivä ja mieheni oli jo hommannut uuden rautakaupasta. Hän oli katsonut lumenit kyllä ihan oikein, että on tarpeeksi kirkas, mutta hankkinut sellaisen kellertävän hehkulamppusävyisen. Lootassa luki ”warm white”. Olin että ”perse, ja taas saan katella seuraavat 30 vuotta liian keltasta valoa keittiössä”. 

Meillä on jo liikaa kellertävän vanhanaikaista hehkulamppuvaloa ledeissä ympäri kämppää, aina saa koko talven häslätä valokuvienkin kanssa ja digitoida niitä sinisemmiksi tietokoneella. Otan ruokaryhmään ruokakuvia keittiössä ja olohuoneessa ja saan kommentteja, että ”miten toi annos on ihan keltanen”. Niin, anteeksi, se on valo jossa elän, ja yritin jo korjata sitä paremmaksi tietokoneella, mutta ei onnistu vaikka miten pelleilen värisävynupit kaakkoon.

Joten onks pakko jatkaa sitä linjaa? Lisäksi päivänvalo eli kalpeampi, sinisempi valo on luonnollisempaa ihmiselle ja voisi olla jopa (mielen)terveydelle miellyttävämpi päivänvalon illuusio koko pimeän talven ajan kuin se v**un 70-luvusta muistuttava hämäränkeltainen.

Kyselin, voisiko sittenkin hankkia luonnollisempaa värisävyä, kun mä en jaksa tätä keltaisuutta enää. Talutin miehen takaisin rautakauppaan kädestä pitäen ja valittiin yhdessä ”cool white”. Lisäksi hän oli havainnut, ettei kirkkauden skaala nykyään lopukaan noin 1000 lumeniin, vaan nyt niitä saa 1500 ja jopa 2000 tienoilla. No nyt! Valoa kansalle! Saisinko vaikka 1500?

Nyt keittiössä on sitten ihan törkeän kirkas ja valkoinen valo, kerrankin näkee, jee. Siis ”ihan himmee, ihan pimee”. Nämä ei konkreettisina sanoina vaan nuoriso-ilmaisuna samoin kuin teini ennen sanoi, että ihan sairas, ihan kipee, ihan miäletön, jumaleissön mikä valo.

Tämä kuvapari on naurattanut aika paljon.

Eurovision in Concert Amsterdam

Melkein euroviisut kolkuttavat ovella, ja minulla on vielä näyttämättä tämä kuvasatsi viisujen ennakkobileistä, Eurovision pre-party Amsterdamissa 15.4., virallisesti Eurovision in Concert. 

Sinne tuli myös Käärijä. 27 tämän vuoden artistia nähtiin ja niiden joukossa kaikki 4 minun top-nelostani mukana: Australia, Latvia, Saksa ja Suomi.

Ajettiin Burger Kingin kautta, että oli syöty tukevasti. Etsin bilevaatteet, joissa oli helppo heilua ja laitoin lenkkarit, jotta jalat kestävät 3 tunnin seisomisen optimaalisesti. Korvatulpat mukaan myös, koska se on kuitenkin liian lujalla.

Pysäköinti oli vaikeaa, koska katu oli kaivettu auki just siitä, mistä olisi pitänyt päästä parkkihalleihin emmekä tienneet kiertoteitä työmaan ohi, ja päädyimme sitten maksaan 15 euroa Holiday Innille illan parkkipaikasta, jota he myivät innoissaan.

Kovasti kaipasin paksumpaa takkia ja että olisi ollut kaulaliina, pipo ja käsineet, koska seisoimme 45 minuuttia jäätävässä tuulessa aukiolla Johan Cruijff Stadionin vieressä ulkojonossa ennen kuin järjestäjät alkoivat päästää ihmisiä sisään porteista aulaan. Kiroiltiin, että miksei kesä tunnu tulevan koskaan tänä vuonna, aina joku jääkylmä pohjois- tai itätuuli. Jotkut tulivat pelkissä mimimekoissa ja glittertakeissa siihen ulkojonoon, raukat.

Säilytyslokero vuokrattiin virtuaalisesti puhelinmaksulla. Baareja oli molemmin puolin salin laitaa. Sali täyttyi ja näin yhdellä nuorella naisella itse ommellut upeat kirkkaanvihreät Käärijä-hihat. Eri maiden lippuja heiluteltiin ja aulasta sai ottaa valoa sykkivän vaahtomuovisauvan mukaansa. Suomen lippuja näkyi myös, oikein isoja harteilla ja pieniä käsissä. 

Aluksi DJ lämmitteli tunnelmaa vanhoilla, tansittavan tyylisillä rytmikkäillä viisuhiteillä. Juontajat kyselivät yleisöltä ja ilmeni, että moni oli tullut myös Belgiasta sekä Saksasta paikalle. Väliaikavieraana oli Katrina & the Waves (Love shine a light).

Konsertti oli ihan mahtava, aika viuhui ohi kun 3 minuutin kappaletta tuli peräperää. Tuntui ettei ehdi tajutakaan eikä tarpeeksi nauttia, kun se on jo ohi. Crowdissa seistiin ja kaikki viisufanit osasivat laulaa kaikken kappaleiden sanat mukana. Hörhöjen joukossa. Hieno tunnelma siis. Ottihan se vähän jaloille, mutta onneksi oli ne lenkkarit.

Viron Alika.

Värivaloshow oli upea ja joka esityksessä erilainen. Glitterilappujakin satoi katosta välillä.

Siellä oli 5000 ihmistä. Amsterdamin pre-party on tunnetusti ”suurin” kaikista ennakkobileistä, esim. Lontoossa mahtuu vain 2000 ihmistä mukaan ja se on jo paljon pienempi klubihomma kuin Amsterdamin musiikkihalli.

Kun näkee jälkikäteen valokuvia koko salista, tuntuu uskomattomalta, että siellä oli itse välissä omalla paikallaan. Hyvin se kaikki toimi, mutta hitusen ahdisti, kuinka vähän liikkumatilaa itsellä oli muiden hartioiden välissä ja puhisemassa jonkun niskaan. Juuri sen verran oli tilaa, että voi tanssahdella.

Norjan Alessandra.

Armenian Brunette.

Välinumero Katrina & the Waves.

Oli kiva kannustaa artisteja, moni sai erityisen lämpimän vastaanoton ja esim. Saksa ja Australia olivat bändeineen tosi hauska kokemus, kaikki hoilasivat niiden kanssa intona. Belgiaakin niin symppiksesti sympattiin. Armenian Brunette lauloi niin hyvin ja kauniisti että oikein liikutti. Itävallan naisduollekin respectiä hienosta livelaulusta vaikean moniosaisessa kappaleessa, jossa on harmonioita, kirkkokuoroa ja räppiä vaihdellen. Ja Moldovan täytyy selvästi tehdä etnoteknollaan jotain oikein, kun saa yleisön laulamaan kertosäettä romaniaksi täysillä. Loreen oli suuri ennakkosuosikki myös ja sai suuret huudot osakseen, samoin Norjan tykittävä sankarimarssi.

Saksan Lord othe Lost.

Moldovan Pasha Parfeni.

Tsekin Vesna.

Loreen itse.

Käärijä oli mahtava ja se oli viimeinen ohjelmanumero ja yleisö räjähti ja kiljui aivan, kun hän saapui lavalle. Hollannin telkkarin euroviisuselostaja ja virallinen viisutietäjä Cornald Maas fanittaa Käärijää ja oli varmaankin junaillut hänet esiintymisjärjestykseen viimeiseksi potiksi, joka räjäyttää pankin.

Meidänkin vieressämme jollain oli iso Suomen lippu ja kun kaikki artistit olivat viimeiseksi kokoontuneena lavalle, he levittivät lipun ja Käärijä huomasi suomalaisryppään ja vilkutti meille päin, molemmat kädet ilmassa kiljuin. Siis jostain 20 metrin päästä, mutta mielestäni hän heilutti meillekin erikseen.

Cha cha cha:ta tulee. Kiljuntaa!

Kaikki artistit lavalla.

Se oli huikea kokemus kyllä, ja melutasokin oli ehkä jopa siedettävä. Pidin korvatulppia puoliksi korvissa mutta kumma kyllä, ilmankin olisi varmaan pärjännyt ilman kuulovaurioita.

Kolmelta yöllä menimme nukkumaan.

Vain kimalteet jäljelle jää...