sunnuntai 22. marraskuuta 2026

Energiatujaus ja pikkuharmeja




Herätys kello 6.55 jatkuu. Aamulla oli vähän niukasti aikaa, koska kissojen silitykseen kului kauan. Janneke tuli heti heittäytymään kylppärin matolle ym. Pitää varata aamulla ehkä viisi minuuttia enemmän kissansilitysaikaa.


Muutenkin aamulla kissat ovat innoissaan, kun kerrankin joku on niiden parhaaseen heräämisaikaan (eli virtuaaliseen hiirenpyydystysaikaan) liikkeellä. Sitten ne laukkaavat pitkin olohuonetta seitsemältä aamulla.


Olen laittanut nyt suuren osan eväsrasiasta valmiiksi jo illalla, koska näinä varhaisina aamuina nekin kymmenen minuuttia ovat arvokkaat, jos ne voi säästää nukkumiseen.


Aion kyllä välillä säästää illastakin aikaa sillä, että ostan ruokalasta lounaan enkä raahaa voileipää. Tuli ihan radikaalina ideana mieleen, että jos en edes tykkää itse tekemistäni lounaista tai niiden vaiva on ylivoimainen lisävelvoite arkeen, niin onhan minulla rahaa ostaa ruokalasta ruokaa. Ei minun tarvitse niitä neljää euroa väkisin säästää. Kyllä minä saan ostaa sen valmissämpylän, jos haluan. 


Olen kai automaattisesti pitänyt itseäni elitistinä, jos ryhtyisin sille linjalle, että useimmiten ostan sieltä. Sillä hollantilaisethan kaikki säästävät ja syövät omia tylsiä voileipiään. Paitsi että kyllä tuolla on sittenki aika moni, joka ostaa tiskiltä soppia, salaatteja, täytettyjä leipiä ja lämpimiä snäkkejä.



Iltapäivällä alkoi päänsärky enkä taaskaan tiennyt, onko se alkavaa migreeniä vai muu. Tuntui siltä, että voisi kokeilla migreenikkojen salaista vinkkiä, Red bullia, siihen. Otin sen ja parasetamolin. Lopulta se kyllä auttoi. Näin energiajuoma saattaa päihittää kalliin reseptilääkkeen.  


Ja sivuvaikutuksena se piristi niin kummasti, että kerrankin, ja ainoan kerran historiassa, minun teki mieli mennä kävelemään pikku reitti heti töiden jälkeen. Aurinko oli laskussa ja näkisi vielä viimeistä päivän valoa. Kävin vain antamassa kissoille ruokaa ja vedin kengät takaisin jalkaan. 


Siellä oli 6 astetta ja kirpeää, eikä sekään haitannut. Ei se viileys tuntunut yhtään pahalta. Ja sain kerrankin työviikon aikana kuvia ulkomaailmasta ja puista. Oikein klassista syyspuistoa, jossa lehdet makaavat, ja polkupyörä pysäköitynä katulampun alle, oikein taidekuvaa.


Kyllä tätä lehteä riittää vieläkin.



Mietin sitä reippailun neuvoa, joka usein lukee mediassa: jos aina vaan laiskottaa ja menet sohvalle illaksi, niin koita tehdä siitä liikuntaan lähtemisestä helppoa: aseta lenkkikengät valmiiksi eteiseen, ja mene vaan ja vedä ne jalkaan samantien ennen kuin menet löhöilymoodiin.


Niin, se toimii siinä tapauksessa että edes jotain energiaa on ihmisessä jäljellä työpäivän jälkeen. Siinä tapauksessa, että jotain potentiaalia on. Mutta jos on univajeinen ja täysin tyhjä työpäivän jälkeen ja tuntuu siltä, että nukahtaa samantien pystyyn, niin ei ole oikein tuntea syyllisyyttä siitä, ettei piiskaa itseään lenkille silloin. Jos ei pysty niin ei pysty. 


Se vaatimustasonsa täytyy toki selvittää ennen kaikkea itsensä kanssa. Ei kaikki levon tarve ja väsymys ole laiskottelua. Ei kaikkeen ole resepti se, että ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee lisää. Joskus levon tarve on levon tarvetta, ja siihen tarvitaan oikeasti lepoa, jota keho ja aivot anelevat. 


Pim! Olet pirteä.





Mutta se oli mielenkiintoinen kokemus, että jokin niin yksinkertanen asia kuin tujaus kofeiinia toi minulle pariksi tunniksi sellaista energiaa ja pirteyttä, jota minun kehossani ei muutoin ole siihen vuorokauden aikaan ja kiireisen työpäivän jälkeen. Kuinka fyysistä ja kuinka yksinkertaista. 


Sinällään taas surullista, että voisin kuvitella työpäivän jälkeistä ulkoilua tai mitä vain iltaharrastusta vain ekstrakofeiinin vaikutuksen alaisena; ilman kemiallisia piristeitä se ei kerta kaikkiaan ole kapasiteettini ulottuvilla. 


Niinku että mihin kaikkeen kivaan ja hyödylliseen lisäaktiviteettiin pystyisinkään, jos ottaisin useammin sen energiajuoman..?


Kenkien ulkoilutusta eri lehdissä.



Kävin kylillä ja löysin oikeanlaista askarteluliimaa vasta kolmannesta kaupasta, koska halusin valkoista liimaa. En hyväksy läpinäkyvää liimaa jostain syystä. Olen lapsesta saakka työskennellyt valkoisella liimalla. 


Ehkä yksinkertasesti haluan vain sitä tuttua. Tai ehkä joskus jossain piti käyttää läpinäkyvää ja se ei jollain tapaa ollut hyvin toimivaa minun mielestäni ja siksi en tykkää siitä. Ehkä se oli jotenkin liian vetistä? 


Turha muuten on etsiä sitä kaikkien tuntemaa keltaista Eri-Keeper-pulloa täältä, se on nimittäin suomalainen tuote ja tunnettu lähinnä Suomessa! Ohhoh, tuota en tiennyt, mutta näin netti nyt kertoi.



Kovia tuulenpuuskia. Etuoven eteen on nietostanut keltainen lehtimassa ja on täysin turhaa yrittää lakaista sitä pois, koska kolmessa minuutissa tuuli puhaltaa juuri siihen uuden kasan. Nyt myös sataa koko ajan, joten en mene lakaisemaan.


Lehdet kävelevät tasan meidän ovellemme.


Elämme kovia aikoja. Monilla on jotain vastoinkäymisiä, kun kuuntelen kuulumisia. No tässä meidän pikkuruiset epäonnemme: Aamulla kello 7 Jip pudotti ikkunalaudalta sen ainoan huonekasvin, ja kaunis keramiikkaruukku halkesi lattialle. 


Totta kai sillä oli syynsä: ulkona meidän pihassamme oli naapuritaloon kuuluva pikku kissaneito, joka hyppi meidän ulkoikkunalaudallemme. Jip puolusti reviiriä hengenhädässä ja loikki siksi harkitsemattomasti.


Totuus on, ettei meidän ikkunalaudallamme pitäisi olla yhtäkään kasvia. Ne ovat kissojen kulku- ja istumapaikkoja. Se kasvi on vain olemassa, koska se on saatu lahjaksi. Nyt olisi ollut tilaisuus heivata se samantien, mutta jotenkin sittenkin säälin sitä ja tungin sen samankokoiseen toiseen kauniiseen ruukkuuni. Miksi. Ei sitä ainakaan sille ikkunalle voi palauttaa, koska siinä riehutaan usein. Mutta ei se muuallekaan mahdu.


Surkeahko kilpilpiilea.


Ja kah, seuraava harmi: jos sade piiskaa ikkunaa lännestä, yläkerran vaatehuoneen ikkunanraosta, ihan siitä vanhan huonon ikkunankehyksen välistä, tunkee ikkunalaudalle sadevettä. Janneke ilmoitti minulle siitä illalla. Tottakai vesi-insinööri ilmoittaa vedestä. 


Se kaiveli ja nuuski sitkeästi lattialla ikkunan alla ja menin katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Kuulin putoavan pisaran äänen. Janneke oli kai yrittänyt hypätä ikkunalaudalle, jolla oli lätäkkö jo etureunaan asti, ja vesi oli alkanut tippua lattialle. Imin sen pyyhkeeseen. 


Täytyy muistaa välillä tarkistaa tilanne, jos on näin raju länsituuli yhdistettynä rankkasateeseen.



Ja jos nyt tarvitsee kerätä lisää niitä vastoinkäymisiä väkisin, koska on se pasca ajanjakso ja vuoden lopun ahdistus, niin ruokalassa söin kotoa tuotua, marketista ostettua keksiä ja sieltä putosi housuilleni pieni toukka, joka kiemurteli. Yök. Pyyhkäisin sen lattialle enkä sanonut mitään. Lähetin miehelleni viestin, että heitä ne keksit heti pois kaapista. Loput omani sijoitin lähimpään roskikseen.


Tämä oli suomalaisen "ei tehä tästä ny numeroo" -asenteen ja stoalaisuuden paras ilmentymä. Ruoastani tulee toukka, mutta ei ilme värähdäkään, en älähdä, pyyhkäisen sen huomaamatta pois, mietin "jaahas", en sano kenellekään mitään, ja jatkan jutustelua.


Kaapissa on joku muukin väärä eläin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti