Normisää

Joulun lehdet edelleen menossa pinossa, parhaat glögit ja joulukakut. Kotiliesi oli kanteen laittanut sanan ”kylmäsavu-lohihyrrät”. Ei. Älä ainakaan siihen laita tavuviivaa. Lähtökohtaisesti se olisi yhdyssana. Ja koska siinä on vain yksi ainesosa, kylmäsavulohi, se on edelleen yhdyssana. Tavuviivalla voisi jakaa vain, jos on kaksi tasavertaista ainesosaa kuten vaikka fiktiiviset ”kerma-mansikkaleivos” tai ”porkkana-perunapiiras”. En usko, että ”kylmäsavu” on itsenäinen ainesosa.

Sitten nauroin yhtä lukijan katkeraa kommenttia edellisnumeron artikkeliin ”Joulu yhdessä”, jossa ilmeisesti kaikilla oli niin mukavaa. ”Kenen kanssa? Miten muka saan vanhan ukon jotain tekemään. Hän odottaa vain ruokaa.” Symppis. Ymmärrettävä.

Nettiuutisissa Islannista oli tärkeä juttu. Turisti oli käsittänyt väärin ja yrittänyt kypsentää Islannin perinneruokaa, fermentoitua haita, loma-asunnossaan. Jos asian tuntee, hákarl tulee syödä kylmänä ja raakana palana. Ja, jos asian tuntee, tietää, että se löyhkää omituiselta jo raakana. Aivan varmasti tulee kauhea haisu, jos sen tunkee uuniin puhisemaan. Uutisotsikossa kerrottiin talon omistajan raportoivan, että kolmen viikon päästä löyhkä talosta alkaa pikkuhiljaa hälventyä.

”Kuinka päästä Islannin yleisradion pääuutisiin”. 

Kesän olemus alkaa olla se, että voi jukenauta taasko tuolla paahtaa aurinko täysillä? Makuuhuoneessa on 27 astetta ja hikoilen ja aurinko kuumottaa verhoja TAAS. Eikö siellä pitänyt olla tänään harmaa ja sateinen päivä?

Sitten kun avaa ikkunan, että kissat pääsevät ulos, niin siellä on joku JUMPUTUS: jollain naapurilla taas jossain joku teknolaite päällä ja basso kuuluu häiritsevästi pitkin taloja.

Säätilasto paljasti telkkarissa sen, että Hollannin alkuvuosi ja alkukesä on ollut paljon tavallista aurinkoisempi. Täällä on tosiaan paistanut aurinko monta sataa tuntia keskivertovuotta enemmän. Outoa sekin. Eli tuo fillikseni on ihan fakta: aina siellä paistaa. 

Anteeksi, että sekin on mielestäni liiallista, vaikka sitten valitan taas pian pimeyttä ja harmautta koko talven. Nättiähän siellä on, tosi nättiä, ja siitä olen kiitollinen, että kesä on upean kaunis. Mutta joudun suojelemaan herkästi palavaa ihoani suht hysteerisesti auringolta; en nauti hikoilemisesta; ja minulla on aika usein migreenin jämä tai alku, jonka takia kirkkaus sattuu silmiin.

Kovimmat helteet ovat helpottaneet ja nyt täällä on aivan hämmästyttävän normaali kesäsää. Vähän päälle 20 astetta ja välillä sadekuuroja. Ihan tarpeeksi hyvä. Me tunnemme kyllä juuri tuollaiset 30 asteen jaksot, joissa Suomessa nyt kärvistellään.

Tv-kesä on ihan surkea. Ei edes hyviä uusintoja. Tosi paljon urheilua. Olemme löytäneet täytteeksi ainoastaan joitakin hyviä dokumenttisarjoja, joita tulee epäsäännöllisesti. Välillä monta putkeen ja sitten ei taas mitään. 

Tällaiset ovat jotenkin minulle kaikkein nautittavinta telkkaria. Heathrown lentokenttähenkilöstön hommat. Schipholin henkilöstön hommat. Lontoon Undergroundin tekniset hommat ja uuden linjan rakentaminen. Jonkun kentän tullitarkastukset. Välillä meillä on ollut Belgian palokuntaa ja Belgian pelastushelikopteria. Ja yksi kiva oli taannoin muuten kuljetushelikopterit Alpeilla, joiden tärkein tehtävä välillä on nostaa uutta olutvarastoa alppimajoille.

Ja nyt tulee Gordon Ramsayn Kurjat kuppilat, ikivanhoja jaksoja sekä Amerikasta että Englannista. Hän kyllä keksii värikkäitä loukkaavia ilmaisuja. Ravintolan omistaja ei voi kohteliaisuutta odottaa. ”Tää annos näyttää ihan yrjöltä.” Ja aina kiroillaan. Bloody hell. Nyt kun olemme keittiössä, mieheni kommentoi koko ajan että ”bloody hell, ja sä vaan lämmität tän mikrossa vai”. ”Bloody hell miltä tää jääkaappi näyttää.”

Korkkasin Lontoon tuliaisteet erilaisissa peltirasioissa.

Oikein hyvää mustaa teetä, näköjään Ceylonia.

Tuli oikein brittiläinen olo, kun illalla oli ”tea and biscuits”.

Kävin puutarhamyymälässä suoraan töistä, koska hortensialla on ongelma. Valkoinen takapihan hortensia on pulleassa kukassa ja roikkuu jo tosi vaakasuorassa polun päällä ja haittaa kulkua. Ei auta pikkuiset rautalankatuet enää. Ja joka kerta kun sataa, kukinnoista tulee painavampia ja oksat roikkuvat vielä alempana.

Mietin, saisikohan sen sidottua yhteen sellaisella leveällä vihreällä tukinauhalla, jota on jo käytetty ginkgopuuhun. Eikö meillä ollu siitä jämät varastossa? Ei mistään löydy. Pakko ostaa uutta. 

Ainakin hollanniksi se on oikeasti puunauha, boomband. Siitä taas tulee mieleen toinen sana, boombast eli puunkuori. Ja siitä johtui se, että koko päivän soi päässä ”Mr. Boombastic”.

Kasvitukiosastolla tajusin, että ihan kunnollinen metrin metallihäkkyrä eli perennatuki olisi ehkä se paras keino. Siistiä vihreää metallitankoa, ovatkohan kuinka kalliita? Häh, nämä maksavat vain jotain kuusi euroa. Miten niin.

Istutin tuet heti maahan ja näyttää toimivan hyvin.

Aamulla sain mainion kuvan Jipistä, kun se tarkkaili tornistaan kadun tapahtumia silmät vinoina ja niin ruhtinaallisena kaksoisleuan kanssa, etutassut pesälaatikon reunalla pupun tapaan. Naapurikyylä. Kun nämä eivät itse tajua, mikä komedia ne ovat.

Illalla tuli ukkos- ja sadekuuroja. Kissat saivat ihmetellä sitä ulkona. Molemmat pyydystivät tippuvia pisaroita aivan innoissaan. Ravistelivat tassuja. ”Niin, vesi on märkää.” Vettä lorisi oikein purona hetken ja Janneke yritti saada siitä kiinni jopa suulla haukkaamalla ristikon välistä. Molemmat pudottelivat tassulla pisaroita ja ihmettelivät. Tiede-eksperimentti, hyvin kiehtova niille.