Tykkään kompaktista kommunikaatiosta. Siitä, että voin sanoa miehelle ”Dafuq?” ja hän tajuaa, että se tarkoittaa: ”Häh, en kuullut kunnolla, mitä kummaa ne siellä telkkarissa just sanoivat, selitäs mitä siellä tapahtuu ja mitä ne kertoo asian taustoista.” Dafuq on tahallaan omituisesti kirjoitettua amerikkalaista netti- tai jengikieltä ja lyhennetty kysymyksestä ”What the fuck?”
Ihmettelen tätä hollannin älytöntä oikeinkirjoitusta joissain tapauksissa. Näillä on e:tä ja a:ta väärissä paikoissa.
Ukulele: lainasana, kaikissa tuntemissani kielissä havaijista tällaisena lainattu. Paitsi hollannissa, jossa se on ukelele. Miksi?
Noin neljälläkymmenellä kielellä läpinäkyvä on ”transparent”. Vain hollanniksi se on transparant. Miksi?
Noin neljälläkymmenellä kielellä kahvila on ”cafeteria”. Vain hollanniksi se on cafetaria. Miksi?
Noin neljälläkymmenellä kielellä parlamentti on ”parlament”. Vain hollanniksi se on parlement.
Miks? Onks pakko?
En olisi uskonut, että alan kuunnella Apulantaa joskus taas. Sitä ainoaa albumia, joka minulla on Apple-kirjastossani. (Olen kivikautinen fossiili enkä ole alkanut käyttää Spotifyta vieläkään! Minulla on kuulkaa CD-levyjä hyllyssä! Ja ne olen imenyt tietokoneella mp3-kirjastooni vuonna 2000! Saatan myös etsiä kappaleen videon Youtubesta!)
Nehän olivat niin tyhmiä, että antoivat tämän Aivan kuin kaikki muutkin -albumin kappaleille vain numerot, ei nimiä. Nyt vihdoin teen sen, mitä olen suunnitellut noin vuodesta 2004 asti eli kirjoitan musiikkikirjastooni kappaleille nimet numeroiden sijaan. Otsikot voi keksiä helposti kertosäkeen sanojen perusteella (”Hallaa”, ”Tästä ei seuraa kuin pahaa”, ”Kaikki puoleen hintaan”). Voi vihdoin tunnistaa ulkopuolelta, mikä on mikä.
Kun on 6 päivää kärsinyt migreenikipua niin alkaa Apulanta kelvata. Perkele. Huumeita tänne! Rokkia ja punkkia! Viinaa! Kun ei lääkkeetkään auta ja tämä jatkuu ja jatkuu niin ei vaan JAKSA OLLA enää.
Apulanta on hyvä! Siis se ainoa albumi, joka minulla on. Niillähän on melkein yhtä paljon melodiaa kuin jollain Rasmuksella taannoin! Luulin, että ne ovat muodotonta räminää, mutta eivät ne ole. Laulussa on punkkia eli nuotin vierestä ja vinoja melodioita, mutta yhteensä kappaleet ovat hyvin mukanalaulettavia. Molli on muutenkin aina kauneinta.
Ja sitten ”Teit meistä kauniin” hei, huippubiisi. Ja ”Hallaa”, ihana punk-kitara! Mukanalaulu! Pullo vodkaa ja mukanalaulu! Mutta ylinopea nro 009 (”Et saa!”) on huono, en tykkää tällaisista vääristellyistä hassutteluäänistä. Tosin kun se speed metalin nopeudella rämähti päälle, mieskin heräsi hommmistaan: no huhuh, onpas siinä jytää.
Ja olen aina tykännyt tämän albumin sanoista yleisellä tasolla, ne ovat symbolisuudessaan jopa runollisia, ja sitä rouheutta ja synkkyyttä tarvitsee välillä. Ne ovat samaistuttavia, vaikka ovatkin hämäriä.
Siinä(kin) olen autistimainen nörtti, että minulle riittää joka bändiltä se yksi albumi, jonka opin tuntemaan vuonna 1993, ja se riittää loppuelämän huviksi, että tunnen siitä jokaisen yksityiskohdan. Tiedän, että kaikilla bändeillä on 200 muuta oikein hyvää uudempaa biisiä, mutta mua ei kiinnosta. Tykkään näistä, jotka tunnen jo.
Maija Vilkkumaa ehkä myös kannattaisi kaivaa esiin aggressionhallintaan. Niissä kappaleissa on sen verran katkeruutta, että siinä voi päästellä höyryjä.
Yksi hymyilyttävä asia on: Blind Channel Euroviisuihin. Murskavoitolla. Kaikki rakastavat sitä kaikissa maissa, muunmaalaiset sanovat jo, että se voi ihan hyvin voittaa koko skaban, kaikki moshaavat mukana ja huutavat uh, uh ja löytävät metallirokkarin ja aggression itsestään.
Minä tosin rakastin Teflareita vielä enemmän, mutta ne sössivät sen livessä pitkälti. Tekemällä siitä liioitellun sarjakuvan ja laittamalla Pandoran jonnekin ufon päälle, jossa se oli niin korkealla, että seisoi siellä tönkkönä kauhuissaan pelkäämässä, ettei vaan putoa, eikä voinut siksi tanssahdella yhtään, ja kun tässä kappaleessa just piti tanssia. Eli se kappaleen rakastaminen rajoittui minulla videoversioon.
Tämä Dark Side on ainoa oikea valinta ja olen tästä ylpeä. Maailma rakastaa tätä. Joku norjalainenkin tilitti Youtubessa Norjan huonon kappaleen ääreltä: ”Euroviisuissa mä teeskentelen sitten olevani suomalainen.”
Laulan ruokakaupassa maskin alla Apulanta 006:tta (”Laa laa lakaistaan”). Se on lemppari, joka soi eniten päässä. Siin on niin hyvä nousu ja uho: ”Kuinka voisin tietää missä taas palaa?” Niin mistä mä v*tu tiedän teiän ongelmanne taas. Ja siinä on dynamiikka. Ja kitarasaundit. Ja sanoma. Aina tekee ihminen tai ihmiskunnat sen virheen, että epämiellyttävä lakaistaan maton alle eikä selvitetä. Tiedän fiiliksen, kun tekee mieli tehdä samoin ikäville asioille.
Kahvihyllyllä ja hedelmissä lauloin ääneen. ”Sammuttakaa aurinko, ei saa saa saa se paistaa!” Tämä on jotenkin vastakohta Beatlesien aurinkobiisile, ”Sun sun sun here it comes”. Sama sun sun sun / saa saa saa, kolme kertaa toisto ja samasta aiheesta. Yksi puolesta, toinen vastaan.
Oikeasti kommunikoin vain leipänaisen kanssa. Koska kauhistuin, kun ainoa ravintoni, leipä, jonka olen vihdoin löytänyt ja jota syön aamupalaksi lähes joka päivä, kaura-ruispala, oli hävinnyt hyllystä. ”Ei voi olla totta, ainoa leipä jota mä syön ja ainoa leipä koko Hollannissa, joka sisältää edes vähäsen kauraa, on poissa! Tietääkö joku, onks se poistunut kokonaan?” No kuulemma jos etikettiä ei ole niin ei kyllä yleensä tule takaisin sellainen.
Mutta sitten löysin väärän leivän edestä hintalapun, jossa luki, että tämä on myöhemmin palaamassa, väliaikainen toimitusvaikeus. Jaa, onko täällä hyvinvoivassa Euroopassa pulaa viljoista vai?? No pääasia etta se joskus tulee. Hollannin ainoa kauraleipä!
Apulannan 006 euroviisuihin! No onneksi on sentään toi Dark Side. Sen sanoma ja fiilis tulevat mulle yhä todemmaksi tähän tilanteeseen. Put your middlefingers up! Kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti