Aina pimeää. Aina harmaata ja sade. Aina hämärää. Paitsi yksi aurinkoinen päivä. Monien viikkojen harmauden välissä oli tulossa yksi aurinkoinen päivä ja se oli sunnuntai. Voi kuvitella, että muutkin keksivät mennä retkelle silloin.
Mies ehdotti katastrofiturismia. Englanniksi disaster tourism näköjään. Koska Maas-joki on korkealla, sanoivat jo uutisetkin. Missä näkee tulvan, ajetaanko perinteisesti Welliin vai Arceniin? Mennään Arceniin. Sinne on noin 6 km.
Joki on meidän kunnan alueellakin, mutta noin 4 km päässä meistä; ei tulva uhkaa meidän taloa millään muotoa. Anna meille jokavuotinen tulvamme. Aina se joki paisuu, ei mitään uutta. Eikä se mikään oikea katastrofi ole tällä seudulla, sillä tulviin on varauduttu yhä paremmin. Vedelle annetaan tilaa laajoilta niityiltä, jotka saavat peittyä tulvan alle ihan rauhassa aina kun on tarvis.
Hankalinta on vanhoissa kaupunkien keskustoissa, jotka ovat ihan kiinni joen uomassa. Muistan, kun Bonnissa Reinin rannalla ihmiset joutuivat kävelemään rakennustelineitä pitkin kotitalolleen ja kiipeämään 2. kerroksen ikkunasta sisään, koska alaovet ja kerrostalojen ala-aulat olivat veden alla.
Venlo on Hollannin puolella hankalassa paikassa Maasin rannalla ja siellä ovat kadut ja talot kokeneet kovia takavuosina. Nyt sielläkin on uudet vahvistetut rantamuurit ja strategiat eikä vesi pääse kaduille. Huvivenesatama ja betoniset istuskelu-terassirappuset vain peittyvät kokonaan pinnan alle hetkeksi.
Wellin sillalta näki jo ihan koko pellon veden vallassa. Loputon järvi, kun vertaa, miten kapea Maas oikeastaan on. Hanhet innoissaan, kun niillä on paljon ruohoniittyä ja vesialuetta, missä voi kellua ja chillailla ja syödä ruohoa korkeammilta nyppylöiltä, jotka ovat juuri pinnan yläpuolella. Paljon harmaahanhia, joitakin joutsenia. Lokkejakin ui. Valkoinen haikara kahdessa kohdassa eri pelloilla, hämmästyin. Harmaahaikara oli myös.
Pysähdyspaikka Wellerlooi. Lautta ei liikennöi, lautalle vievä soratie päättyy aaltoihin. Niitty lainehtii suurena lätäkkönä, hanhet kaakattavat. Puut kauniisti heijastuvat tyyneen veteen.
 |
| Käsivarsi kertoo, että lautta ei kulje. |
Jäätävä pohjoistuuli alkaakin siellä ujeltaa. Onneksi on pipo ja pitkät kalsarit. Mutta kotoa lähtiessä ei ollut mitään tuulta; olisin laittanut kaulaliinan kaulaan, jos olisin tämän tiennyt. Vedän päätä sisään kaulukseen kolmoisleuan kanssa.
Jaa, proomu liikennöi silti. Onks se nyt varma ettei aja pellolla, tuossako se oikea uoma on? On pyöräilijöitä pareittain ja metsäalueen parkkipaikka täynnä metsäkävelijöiden autoja. Alkaa olla sunnuntairetkiruuhkaa.
Arcenissa kurkataan veteen päättyvälle kadulle. Meloja meloo vedessä.
Löydetään mustapäälampaita laitumelta. Onpa pörröisiä. Sveitsiläinen rotu Walliser Schwarznase, kertoo kyltti. Ne tulevat uteliaana katsomaan. Kihara villa. Uskaliain tulee verkkoaidan reiästä minua nuuskimaan. Olen kyykyssä ja nuuskin takaisin, ystävällisesti. Laitumen vieressä makaa valtavia sokerijuurikkaita. Aitauksessa niiden jämiä ja porkkananpaloja, joita lampaat syövät.
Arcen on niin söpö pikkukylä. Kauniit kujat, historialliset talot. Teekauppa ja krääsäkauppa. Tylsää, että kaikki kaupat ovat kiinni kuudetta viikkoa ja kohta vielä koko helmikuun.
Raatihuoneentori ja lisää kauniita rakennuksia, ravintola. Ravintolat olleet kiinni lokakuusta, pääseköhän koskaan enää terdelle tässä maailmassa.
Raatihuoneen edessä karnevaalipatsas, kivenkakkija. Kakkaa kiveä. Päivänselvästi esitettynä. Se on niiden karnevaaliyhdistyksenkin nimi, kivenkakkaajat. Näissä on niin ihmeellisiä kansansatuja taustalla historiana. Karnevaalia ei nyt voi juhlia, mutta kakatkoon siinä.
En muistanutkaan, että rannalla on vanha musta tykki ja tykinkuulat. Ja linnoituksen raunio.
Kadulla näkyy leipomo joka saa olla auki, koska se on elintarvikeliike. Mies ehdottaa, että haetaan sieltä kahville jotain mukaan. Öö, mutta onks suusuojus mukana? On, kaksi. Jaaha, tämä oli joku salainen strategia, kun mies näin varautui.
Leipomo myi älykkäästi myös kahvia to go ja oli auki sunnuntaina, koska sille oli kovasti kysyntää. Siinä oli väkeä jalkakäytävällä mukit kädessään. Meillä oli suunnitelmissa kahvit kotona seuraavaksi. Ostettiin mukaan leivokset ja keksejä.
Oli hyvä idea, katastrofiturismi. Sai nähdä maailmaa muutaman kilsan päässä. Ja aurinko paistoi.
Jotenkin iski omituisena tietoisuuteen tämä tuore muistutus siitä, että tuolla ulkona on sittenkin joku maailma. Joitain paikkoja, joihin voi mennä. Jotka ovat edelleen kauniita ja kutsuvia. Ei sellaista muista, kun ei liiku olohuoneestaan mihinkään kuukausiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti