Täällä on...
...paistettu joulutorttuja, luumuhillosta kiitos Hampurin merimieskirkolle.
...ihasteltu täydellistä jäälautasta, joka ilmestyi pakkasyön aikana pihalle lintujen kylpyvatiin.
...syöty kaurapuuroa, illalliseksi.
...ihailtu kuuraa maisemassa.
...katseltu omituisia pilviä.
...ja oltu täysin sekaisin.
Monen päivän migreeni. Ja aivosumu. Odotin, että saisin olla kivutta hetken, ilman uuvuttavaa pääkipua, huonoa oloa, ja lääkkeen aiheuttamaa väsymystä.
Ihan jokainen multitasking on silloin liikaa. Mutta monta viikkoa ihan jokainen multitasking ja keskeytys on muutenkin ollut liikaa. Välillä on siunattu etätyö ja pystyn olemaan enemmän rauhassa. Mutta silti, päässäni on jatkuvasti liikaa asioita yhtaikaa silloinkin.
Olen odottanut, rauhoittuisiko tilanne jotenkin itsestään. Nyt ehkä ihan vähitellen alkaa olla toivoa siitä, että päälle jumittunut stressi vähenee.
Aivoillani on ollut vaikeuksia pysyä perässä ja prosessoida työtehtäviä, monimutkaisia tekojen jonoja, joita pitää miettiä koko ajan, miten sen tekee parhaiten ja mitä pitää ottaa huomioon. Koko ajan on ollut olo, että olen jo valmiiksi ylikuormittunut ennen kuin edes aloitan päivän.
Olen viime aikoina alkanut tehdä virheitä, eikä ihmekään. Omituisia kömmähdyksiä ja unohduksia sekä töissä että vapaa-ajalla. Esimerkiksi olin merkinnyt kaikkiin ensi vuoden kalentereihin, että Hollannin Koningsdag olisi 30.4. Mutta se on se takavuosien Beatrixin ajan Kuningattaren päivä. Nykyään Kuninkaan päivä on 27.4. ja se on ollut jo ainakin viisi vuotta siinä.
Itse vielä nauran turisteille, jotka vanhentuneen matkaoppaan ansiosta tulevat 30.4. Amsterdamiin etsimään bileitä eivätkä tiedä, että päivä meni jo. Ja nyt olenkin unohtanut asian itse täysin.
Koneella kirjoittaessa huomaan koko ajan laittavani kirjaimia väärään järjestykseen tai jättäväni kirjaimia välistä. Työmeilien teksti pitää käydä läpi ja korjata todella monta kertaa, jotta kaikki virheet on poistettu.
Toisaalta näen virheitä, joita ei olekaan. Olen todella pikkutarkka ja hyvä oikolukija, mutta viime viikkoina olen usein kuvitellut näkeväni tekstissä virheen ja sitten sitä tuijottaessani tajunnut, että kyllä ne kirjaimet ovat ihan oikeassa järjestyksessä sittenkin. En vain hahmota hyvin tällä hetkellä.
Kotona teen autopilotilla asioita väärin, koska mietin sisäisessä monologissani niin intensiivisesti jotain muuta. Huomaan ottaneeni jääkaapista jotain ihan väärää, koska en ollenkaan keskittynyt siihen, mitä teen. Olen välillä ihan varma, että hallusinoin, koska olen unohtanut tehneeni jonkun siirron. Avaan esim. jääkaapin, jossa juuri näin keltaisen mehupullon seisovan, ja aion ottaa sen mehun esiin. Mehu onkin kadonnut. Justhan se seisoi tuossa hyllyllä! Ei voi olla totta, että näin sen ihan selkeästi, ja nyt sitä ei ole! Keksinkö sen ihan itse? Mehuhallusinaatio? Sitten näen, että olenkin nostanut mehun jo tiskipöydälle. Ai jaa. En tiennyt tehneeni niin, olen unohtanut sen teon täysin.
Minulle on aina ollut vuoden loppu stressaavinta, loka-marras-joulukuu, ja nyt siinä on taas kriisi. Aina ollut joku vaikeus päällä siinä, vähintäänkin erityisen suuri turhautuminen. Niin nytkin.
Yhä tietoisemmin minulle aiheuttaa pettymyksen ja ahdistuksen tunteen se joka kerta, että en taaskaan saa keskittyä yhteen kauan kestävään ja todella monimutkaiseen työtehtävään, vaan aina kummittelee taustalla joku ihan muu tehtävä, joka pitäisi oikeastaan tehdä myös pian, tai sittenkin jo tätä ennen. Ettei ole rauhaa koskaan miettiä vain sitä yhtä. Niitä erilaisia tehtäviä on liikaa yhtaikaa päällä IHAN AINA.
Tiedetään, priorisointi ja laita jonoon. Mutta a) aivoni eivät pysty siihen, ne alkavat kuitenkin jauhaa myös sitä toista tehtävää ja suunnitella sitä yhtaikaa ja b) päälle tulevat töissä keskeytykset livenä, kun muut alkavat puhua kolmea lisäasiaa kaiken päälle tai tulevat kysymään jotain.
Vasta, kun aivokapasiteetti alkaa täyttyä ja suorituskyky rakoilla, tajuaa, kuinka paljon hämmästyttäviä ja monimutkaisia tekoja niillä suorittaakaan ihan joka päivä. Mihin kaikkeen sitä yleensä pystyy. Aivan joka päivähän minä mm. operoin usealla eri kielellä, vähintään kahdella ja mahdolliseti neljällä. Ja keskityn kymmeniin ellei satoihin pikku tehtäviin, jotka vaihtelevat laidasta laitaan.
Minä niin odotan parempaa aikaa ja selkeämpää aikaa. Tällä hetkellä yritän mennä oikeaan suuntaan arvostamalla kamalasti kaikkea pientä hyvää ja kaunista. Pysähdyn myös ilon hetkiin ja arvostan erityisesti, jos jokin naurattaa, yksin tai mieheni kanssa. Tarvitaan naurua, tarvitaan iloa, koska se uhkaa kadota näkyvistä näinä aikoina.
Hauskaa ja tähän hetkeen pysäyttävää ja rentouttavaa on seurata ulkolintuja ruokintapaikoillamme pihassa. Siellä on valtava trafiikki. On yhtaikaa sini- ja talitiaiset, talvehtivat peipot, punarinta joka osaa käyttää siiloakin, rautiainen joka aina tarkistaa maaperää samoilla nurkilla, ja varpuset koko parvena. Varpusrouvat tyytyväiset oksilla ääntelee. Mustarastaat tonkivat maata ja lintulautaa. Välillä isot kyyhkyt laskeutuvat. Peippoja on jo ainakin 4, uroita ja naaraita. Lisätään vielä viherpeippo listaan.
Onneksi ne kaikki tajuavat olla suht harmonisesti rinnakkain. Samalla metrillä monta lajia, ei tappeluita. Varpunen ja peippo kohtaavat kylpyammeella, peippo pyrähtää vapaaehtoisesti pois.
Harakat vähän kauhistuttavat, että mitä ne ryöväävät ja hajottavat ja ottavatko ne koko maapähkinäverkon irti koukusta mukaansa. Mutta eivät ne olekaan kuin vähän nyppineet siemeniä tähän mennessä. Ne voi pitää tyytyväisenä vaikka kourallisella kaurahiutaleita.
Lisäksi ne tekivät uroteon. Oranssi kissa ilmestyi pihaan ja kaksi harakkaa ottivat sen jobin tehtäväkseen, jonka ne aina tekevät: räkyttävät hulluna ja seuraavat ja kiusaavat kissaa. Ne räksyttivät sille metrin päästä, ja kissa lähti pian luikkimaan aidan ali pois pihasta kun se ei kestänyt niitä.
Sanoin harakoille, että mieluummin minä teidät otan pihaan kuin kissan. Kissa on todellinen vaara ruokintasesonkina, jos pikkulinnut eivät tajua paeta ajoissa.
Paksu kyyhky huhuilee aidalla, eli ehkä se onkin jo kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti