keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Annospuuroa, autopesua ja etätyö vs. toimisto


Nyt ollaan tärkeiden kysymysten äärellä. Onko Kroatia yhtä huono kuin Belgia? Kumpi on parempi, Saksa vai Portugali, ja saavuttaa jopa Top-10:n? Kuinka paljon mä inhoan Tanskaa, enemmänkö kuin Espanjaa?

Kiva, että euroviisujen tämän vuoden kappaleet ovat olemassa kuitenkin ja kuunneltavissa sivustoltaan. On meille paljon musiikkia annettu. Saan edelleen, ja on ilo, arvioida ja laittaa näitä järjestykseen.

Ja fanithan eivät noin vain luovuta. Toukokuussa pidetään kansainvälinen online-tilaisuus, jossa omaa suosikkia voi äänestää kappaleen videon perusteella, ja lopulta selviää, kuka olisi ehkä voinut olla tämän vuoden voittaja.


Etätyön aamu


Aamulla olin tosi nuutunut ja päätä särki taas/edelleen. Ylipäätään on ollut pelkkää auringonpaistetta monta viikkoa ja se on niin kirkas. Koko sen ajan kun on ollut auringonpaistetta, mulla on ollut päänsärky päällä. Eli olen lähinnä kärsinyt siitä valosta enkä päässyt iloitsemaan.

Sitten mun teen teelappu käski viisauksissaan, että ”Think seriously and think honestly”. Juupa joo. Kun just oli sellainen olo, että tänään en osaa ajatella ollenkaan yhtään mitään. Tänään ei ole ajattelun aika.


”Think”? Ei tänään, pliis.

Aamulla Fazerin puuroa. Äiti laittoi annoskaurapuuroja, pika, mulle paketissa. Marjaisaa ja mango-kookosta. Kuumaa vettä vaan päälle. Tykkään kaurapuurosta, eli sikäli hyvä. Marjaisa oli aika hapan tai siis terveellinen ja ei-makeutettu, joten ripsin vähän ruokosokeria päälle. Mango-kookoksen söin sellaisenaan reippaasti. On ne ihan hyviä.



Tosin kun siihen laittaa sen 2 dl vettä ohjeen mukaan, siitä tulee sellaista nimenomaista, josta on olemassa sana ”kauralima”, jota joku jossain joskus käytti. Tulee sellaista vanuvaa velliä. Mun itse annostelema mikropuuro on enemmänkin kökkäre. Ehkä tähänkin voisi vain laittaa vähemmän vettä.


Autopesu


Sitten päivän jännä: autopesu! Mieheni keksi iltasella lähteä omalla autollaan autopesulle ja kokemus oli hyvä. Sain kuvareportaasin. Olen katsellut Suzukini ikkunan reunalla olevaa sammalrantua, että ”ehkä tarttis tehrä jotain kun autossa kasvaa biotooppi”. Joten innostuin sitten menemään myöskin pesulle.

Pienenä olin isän kanssa autopesussa, jossa seistiin pesuhallin vieressä odottamassa, kun automaattiharjat liikkuvat robottina auton yli. Eniten pelkäsin mustaa puhallussuutinta, joka hirveällä mölyllä kuivaa auton lopuksi. Pidin kädet korvilla, kun sen vielä kohistessa piti uskaltaa juosta autoon sisälle.




Täällä meillä isossa autopesussa taas on sellainen jännittävä hihna, jonka päälle ajetaan ja joka nykii autoa eteenpäin. En ole koskaan ollut sellaisessa pesuautomaatissa ja onneksi mies tuli mukaan henkiseksi tueksi. Että osaan käyttäytyä oikein. Piti lukea hyvin ohjeet, että hihnalla moottori on käynnissä, vaihde vapaalla, ja mitään jarruja ei saa painaa.




Valoa tunnelin päässä?

Siellä on oikein ryhmä miehiä esipesemässä käsin painepesurilla koslan. Hämmästelin, että sehän on oikein serious työnantaja, näin paljon palkkalaisia aina odottamassa asiakkaita kopissa. Sitten istut itse vaan sisällä ja venaat kun tulee harjakset ja vahaukset ja kuivauslaput ja kaikki automaattisesti. Lopuksi saat poletilla vielä imuroida sisältä itse sisätilat.

Raps raps harjakset rullaa ja suihkua tulee ja vaahtoa valuu. Melkein liian jännää. Onneksi täällä ei ollut sellaista lähes-traumaattista liikkuvaa puhallussuutinta.


Paluu toimistolle


Yhden päivän kun menee töihin niin tapahtuu jo ihan liikaa. Vaikka 80-90% ihmisistä puuttuu, ne loput vaativat niin paljon huomiota, ettei siellä siltikään saa mitään tehtyä ja on useimman aikaa liian rauhatonta. Uskomatonta sinänsä, mitä meteliä ne 3 ainoaa siellä keskenään pitävät.

Kai sitä myös alkaa vaistomaisesti välttää ihmisiä, jotka alkavat kertoa elämäntarinaansa joka kerta kun menee kysymään niiltä jotain pientä. Joista tietää, että siihen menee 45 minuuttia hukkaan, jos niille näyttää nokkaansa, ja oikeastaan olisi kiire saada monta tehtävää tehtyä sinä aikana.

No oli siinä pari tärkeää ja tuloksellista kommunikaatiota mukana ja se oli hyvä. Mutta niiden kommunikaatioiden jälkeen tarvitsisin aikaa kirjata ylös, mitä sovittiin, ja siinä kohtaa yleensä tulee eri tuuteista 3 erilaista uutta akuuttia kysymystä ja asiaa mulle. Aina kaikki yhtaikaa.

”Useful list”. Listat on samat kotona ja toimistolla.

Aloin aika nopeasti kaivata kotitoimiston rauhaa. Siellä minua ei keskeytetä koko ajan. Aloin aika pian ihmetellä, miten olen kestänyt ja miten tulen tulevaisuudessa taas kestämään toimiston ympäristöä. Ylikuormitus on heti, viuh, zap, päällä. Se syö hermot, se hajottaa, että koko ajan joku keskeyttää mun ajatukset. Enhän mä voi tehdä kuin virheitä, jos en saa enkä ehdi ajatella yhtäkään ajatusta loppuun.

Mun aivokapasiteetti loppuu. On pelkkä levottomuus ja epätoivo, kun on ollut pelkkää keskeytystä yhtä mittaa monta tuntia. Sitten vain tuijotan eteeni ja tärisen ja mun on pakko lähteä kävelylle, koska yksikään solu ei enää suostu liikahtamaan aivoissa. Ne aivot on käytetty loppuun siinä kohtaa. Oikosulku.

Joidenkin mielestä etätyö on kamalaa. Joidenkin mielestä ihanaa. Mun mielipide vaihtelee näiden välillä. Siinä on ehdottomasti hyvät puolensa. Se taivaallinen rauha. Kun vertaa toimiston sirkukseen, joka siellä on jo 3 hengen voimalla. Auta armias kun siellä on taas 30 hallissa.

Etätyön edut: villasukka.

Toisaalta, jos teen pelkästään etätyötä, ajaudun vähitellen ulos firman sfääreistä ja unohdan, mikä se bisnes olikaan ja mikä yhteys minulla sinne on. On niinku terveellistä ankkuroitua sinne välillä takaisin paikan päällä ja huomata, ahaa, täällä on tällaiset teemat ja ne koskettavat minua näin ja minua tarvitaan tässä ja tässä.

Ja kokea ne ihmiset yhteisönä, se nostaa taas työn arvon ja motivaation ylös.  Kun sovin chatissa tärkeänä aikatauluista kirjanpidon kanssa, tai soitan alihankkijalle kaikki viikkosuunnitelmat, tai laskutus kysyy kauhuissaan laskun kopiota ja minä olen se, joka voi ne pelastaa meilaamalla sen. Sen jälkeen on taas tukeva olo, että tein jotain hyödyllistä.

Sen toimistopäivän jälkeen olin kuitenkin aika uupunut. Stressi ja stressi.


Perutut lennot


Yhteensä kyllä alkaakin tuntua, että olen loman tarpeessa. Vaikkei loma tarkoita muuta kuin kotona hengaamista nykyaikana. Meidän firmassa pyydetään ihmisiä pitämään lomat suunniteltuina aikoina, vaikkei pääsekään matkustamaan. Jotta ei jokainen siirrä ja säästä kaikkia vuosilomiaan syksylle ja sitten olisivat kaikki työntekijät poissa yhtaikaa.

Niin, toukokuussa oli tarkoitus meidän lentää Suomeen noin viikoksi tapaamaan vanhempiani ja siskoani. Eihän sinne pääse, lennot perutaan ja senioreiden luo ei saa mennä taikka sitten joutuu karanteeniin tultuaan maahan. Menolennon oli Finnair jo yksiselitteisesti perunut ilman vaihtoehtoa. 

Ja sitten oli juuri tullut Finnairilta meili, että paluulento oli nyt myös tosin peruttu, mutta samalla buukattu eri päivälle. Odotti sen selvittäminen, että miten me se nyt sitten perutaan kokonaan ja kysytään rahat takaisin ja onnistuuko se vai ei.

Voihan kukka.

Asetuin sitten klikkailemaan ja huomaamaan, etten voi perua meidän lentoa ollenkaan. Jouduin chattaamaan Finnairin chattibotin kanssa, jonka nimi oli ”Sisu”. Lomake menolennon rahojen korvaamisesta oli jo täytetty ja luulin, että paluu pitää erikseen anoa, mutta sitten ”Sisu” sanoi, että korvaukset tulisivat automaattisesti käsittelyyn myös paluulennosta, jos meno on peruttu... ja uskoako ”Sisua” vai ei... ja se sanoi, ettei minun edes tarvitse perua sitä lennon paluuosaa ja se jää aktiiviseksi, mutta silti ne tajuavat, että korvaukset kuuluu saada kaikesta ja ettei me lennetä...

Epäselvää byrokratiaa, ei jaksa! Tai siis tuli olo, että toimistolla on vastassa 8 h ajan epäselvää byrokratiaa, niin onpa ihanaa, että työpäivän jälkeen sitä samaa on kotonakin odottamassa. Ei pääse rentoutumaan, koska aina on joku tällainen rasittava iso projekti päällä. Hoidan ja hoidan ja hoidan velvollisuuksia.

”Oispa kaljaa”, sanotaan nykyään tällaisessa tilanteessa.


4 kommenttia:

  1. Ikävintä kaikessa on että et pääse vanhempiasi tervehtimään. Pitää käydä, niin kauan kun he ovat elossa. Sisko on kauemman, mutta ei sekään ole taattua, kuten kävi minun sisarelleni. Surin siskoani kovasti, kun olin ajatellut, että hän elää pitempään kuin vanhempani.

    VastaaPoista
  2. No voi että, se on surullista. Se on totta, koskaan ei tiedä. Ja sisko on tärkeä minullekin. Ulkomailla asuessa on ikuisesti kai huono omatunto siitä, että on niin harvoin perheenjäsentensä kanssa. Vuosittain kuitenkin pyritään käymään 2 kertaa. Nyt tulee kai pitkäkin tauko tämän tilanteen takia.

    VastaaPoista
  3. Ihanat villasukat! Asun myös ulkomailla ja sain viime paketissa äidin kutomat "kesäedition villasukat". Saksalainen puolisoni hämmästeli, ettei ole koskaan tämmöisistä ennen kuullutkaan. Muistan entisenä autonomistajana, että tuli myös lykättyä pesua aina viimeseen asti. Siellä autopesula vaikuttaa kyllä oikein hyvältä, tosin eritavalla toimivalta kuin Suomessa muistelisin. Hauska lukea ja kokea, miten eri maiden välillä asiat tehdään erilailla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukat käy kyllä melkein aina. Näitä onkin kertynyt vaikka missä väreissä, äiti on niin ahkera. Tämä oli aika luksus-autopesula kyllä, eri malleja löytyy.

      Poista