Riika osa 1 - Pipo päässä mukulakivikujilla

Kävin kevätlomailemassa Suomessa ja sieltä käsin siskoni kanssa lento-hotellimatkalla Riiassa, Latviassa, neljä yötä. Olimme varanneet myös yksityiskuljetuksen kentältä hotellille ja takaisin.

Meillä oli Hollannissa jo hellettä huhtikuussa, mutta matkalla toukokuun alussa sain taas nauttia kylmästä talvisäästä. Riian ennuste vain paheni siihen saakka, että päätin ottaa pipon mukaan. Jos on suuren osan aikaa korkeintaan 9 astetta ja pohjoistuuli, niin minähän hyydyn muuten. Siellä oli joku kaikkien viikkojen kylmin pudotus juuri silloin. Kuka tämän teki?

Jip varmistaa, että pipo on pakattu.

Yhden päivän ehdin ensin nähdä vanhempiani ja nauttia Suomen ihmeistä. Kuten Rossosta ja raastepöydästä, hehe. Aurajuusto-hawaiipizza oli loistava. Harmittaa, ettei Hollannissa käytetä ravintolaruoissa sinihomejuustoa lähes ollenkaan. Söisin sitä mielellään useammin pastassa, burgerissa tai pizzassa kuten Suomessa on yleistä.

Raastepöytä!!

Myös karjalanpiirakat munavoilla olivat ihanat ja kokeilimme Suomen uusimman trendin, kuuluisat skumppapallot eli Fazerin uutuusmarmeladin, jonka voi jäädytettynä upottaa lasiin. 

Ja olin toivonut pikkupurkin mämmiä kerman ja sokerin kanssa kokeiltavaksi. Edellisestä on aika monta vuotta aikaa. Huh, olipa se täyttävää ja intensiivistä jöötiä. Ei tarvitse vähään aikaan enää. Hyh.

Sitten siskosmatkaan. Riian lentokentältä kuski vei meidät taksillaan hotellille. Reitin varrella pari ostoskeskusta. Näin, että täällä on sekoitus eri tuttujen maiden kauppaketjuja. Ja missä muualla oli Circle K -huoltoasemat, ainakin Ruotsissa, vai Tanskassa? Tosin myös Neste näkyi.

Hotelli Justus oli kiva, hienot vanhat muurit. Respassa oli pitkätukkapoika, jonka hiukset olivat niin hänen takanaan olevan tiiliseinän väriset (oranssinrusehtavat?), että en aluksi rekisteröinyt ollenkaan, että siinä istuu ylipäätään kukaan. Yhtäkkiä seinään muodostui kalpea naama ja hiuspehko. Outoa.

Huone oli ihanan iso. Otimmekin jonkun isomman superior-huoneen, koska se oli vain hitusen kalliimpi kuin normaali. Vanhasti sisustettu, mutta mukava. Ikkunalaudoilla oli paljon tilaa. Suihkusta tuli lämmin vesi hyvin ja kylppärikin oli tilava. 

Ikkunasta näkyivät heti historialliset kivitalot ja mukulakivikuja, jolla turisti vaeltelee.

Yöpöytä oli erikoisempi.

Tilava huone.

Aulan seinällä vanha karttapiirros.

Huumoritaidetta hotellin käytävillä.

Romanttiset rappuset.

Näkymä huoneen ikkunasta ravintolan takaterasseille. Heti vasemmalla tuomiokirkko.

Löysimme kulmilta nepalilaisen edullisen ravintolan, jossa oli mm. lounas alkaen 6,99. Täällä voisi syödä useamminkin.

Ja piilossa sisäpihalla oli romanttinen kahvila Parunāsim. Onneksi se mainosti porttikongissa ja siskoni näki sen. Ihana vanhanaikainen, yksityiskohdin ja huumorikyltein sisustettu ja auki kello 22 saakka. Sieltä sai isoja kakkupaloja, joita ei kyllä nyt jaksanut, ja kaikki kahvijuomat ja viinit. Oli todella hyvä musiikkilistakin ja tunnelma.

Hotellin kadulta lähti ensimmäinen tutustuminen vanhaankaupunkiin.

Nepalilaista nam.

Takapihalle piilotettu kahvila.

Teetä, kahvia, juomia ja isoja kakkupaloja.

Joku toinen päivä otin ison limsan.

Pitää tutkia, mitkä vielä ravintolat ja kahvilat olisivat kivoja. Turistikadun hienoimmat perinneravintolat ovat melkein Suomen/Hollannin hinnoissa, mutta välissä on varmasti edullisempia. Emme vielä tiedä, millä kaduilla on todellisesti actionia, koska paikat ovat vähän hajallaan siellä täällä.

Tuomiokirkko ja kuu.

Vyötiäispatsas kirkon vieressä.

Keskiaikainen ravintola.

Ruokakauppana on Rimi, tässä lähellä vanhassakaupungissa on kaksi pientä Rimiä ja auki kello 22 saakka. Ostimme viiden litran vesipönikän, koska kraanavettä ei Latviassa suositella juotavaksi vanhojen putkien takia.

Kieltä voi heti ihmetellä ja nauraa. Latvian kielessä ulkomaan sanat kirjoitetaan kuten ne lausutaan. Eli kahvilan liitutaululla quiche on latviaksi kīšs. Viiva vokaalin päällä tarkoittaa pitkää vokaalia. Kaupassa sipsin dipit olivat ”dipi”. Alkoholi oli alkohols. Viini on vīns.

Ja sipsit ovat ”čipsi” tietysti. ”Māja” on talo ja ”alus” on olut ja ”tornis” on torni ja ”bārs” on baari ja ”restaurāns” on ravintola ja ”banāni” on banaanit. Maksaminen on jotain ”maksa”, uskomattomasti. Tämän on oltava suomessa balttilaina. Sipuli on ”sīpoli”.

Kroissantti oli kirjoitettuna ”kruasāns” tietysti ja sain siitä kuvan. Suomi on ”Somija”.

Toisena päivänä löysimme kuuluisan Mustapäiden talon ja raatihuoneen torin ja isot Rīga-kirjaimet. Oli vain ikävän harmaa taivas. (Myöhemmin sain iltasella tuon aurinkoisen otsikkokuvan samasta paikasta.)

Sielläpäin liikkuikin sitten jo turistiryhmiä ja niiden oppaita eri kielillä, ja meitä houkuteltiin kierrokselle. Mies selosti kadunkulmassa huonolla ruotsilla, paikallinen opas. Yhdellä oli Saksan lippu -kansio. 

Vanhan kaupungin kulmalla oli ostoskeskus kolmessa kerroksessa ja sehän sopi nyt kun sadetta ripsi niskaan. Siellä oli ruokamaailma, ketjumyymälöitä ja kirjakauppoja. Ruokamaailmassa oli mm. hačapuri-tiski. Itsehän yritin viimeksi vääntää kotona hatsapureja.

Urbaanimmassa Caffeine-ketjukahvilassa oli vähän hälyisempää ja siellä soi latvialaista räppiä. Lounaan otin spontaanisti mukaan Big bad bagels -puodista, jonka sisäpöydät olivatkin ihan täynnä asiakkaita.

Kissat näkyvät olevan täällä yleinen teema. Tiedän mediasta, että viime vuodelta on uusi latvialainen animaatioelokuva Flow, jossa musta kissa seikkailee, joten sen tiimoilta myydään kissan kuvalla t-paitoja. Isojen turistin Riga-kirjainten päällä oli kissapatsas juuri sen leffan kissasta. (Vaan missä minä sen leffan näkisin?) Sitten täällä on aina ollut ”kissatalo”, jonka katon reunassa on kissapatsaita. Ja pieniä kissamuraaleja tai taideteoksia ja koristeita ja kaupan kissalogoja yms. on siellä täällä.

JATKUU osassa 2: Riika osa 2 - Sumuisen siilin majatalo

Konehalli jee jee

Viisujen loppukommentti. Suomen semifinaalissa sali mylvi ja juontajan kanssa tehty Erikan haastattelu artistikatsomosta oli mahtavan hauska. Hollannin Claude kannusti myös ykköstelkkarissa Erikaa ja sanoi ystävystyneensä hänen kanssaan.

Aavistin voittajan. Jo kuukausi sitten, kun kuuntelimme viisukappaleita läpi, tokaisin Itävallan kohdalla spontaanisti: ”No siinä on sitten se tämän vuoden voittaja.” 

Myös lavalla se oli niin clean kokonaisuus, vakuuttava ja erottuva. Ja vaikka siinä on se äärimmäinen, korkea ooppera-ääni, niin kappaleena se on käsitettävä ja melodiallinen ja sen voi muistaa kuten jonkin popkappaleen, eli ei ole liian rajoja rikkovan taiteellinen kuitenkaan.  

Kisakatsomossa söpöintä oli se kun Janneke halusi taas tunkea selkäni ja sohvan väliin nokosille ja kehräsi siellä onnellisena.

Finaaliin panostettiin jo oikein snäkkivalikoimalla.

Liven myötä muutama kappale teki minuun parhaan vaikutuksen ja nousi ihan omiin sfääreihinsä. Liettuan synkkä rokki, aah rakastan tuskaa ja kipua ja raskaita kitaroita, mahtavaa. Italia vain parani esitys esitykseltä, oli sympaattinen ja sanomallinen ja hyvä kappale. Puola oli myös upean voimallinen. 

Ranska paransi käsitystäni, koska live oli hyvin eläytyvä ja toi tunnetta esille. Ei ollut silti minulla kärjessä. Latvian etnoilu oli audiona lähes sietämätön, mutta kyllä se keijuesitys oli sittenkin hieno erikoisuus.

Mutta kyllä nuo tulokset, sekä tuomariston että yleisön, jakautuvat ihan oudosti ja herättävät kysymyksiä esim. poliittisista motiiveista. Tämä heittää aina varjon euroviisujen ylle.

Loppujen lopuksi kuitenkin listatulos ei ole tärkein, vaan osallistuminen. Erika on saanut valtavan kansainvälisen fanijoukon ja voi lähteä Euroopan-kiertueelle jos haluaa.

Jip makaa diivana.

Janneke myös.

Tiistaina olin mahdottoman pitkällä työmatkalla Saksassa. Sain suunnilleen pelätä, pääsenkö näkemään koko euroviisut. Autobahnilla oli ruuhkaa tietysti ja siitä kun pääsisin omalle autolleni Venloon, minun pitäisi ajaa vielä puoli tuntia kotiin.

Neljän hengen automme kokoontui aamulla. Autossa puhuin portugalilaisen työkaverini kanssa esim. kokkailuista ja mitä söi opiskelijana. Portugalissakin tonnikala oli halpa opiskelijan ruoka ja sitä kaikki vain sekottivat pastaan ja valmis. Mutta työkaverini oli saanut kotona laittaa ruokaa jo teinistä alkaen äidin avulla ihan oikeasti ja osasi lisätä tonnikalaan mausteita ja aineksia ja kermaa ja sipulia ja vihanneksia, jolloin muut opiskelijat ihastelivat, että ooh, voiko tämä maistua näinkin hyvältä, ja sitten reseptiä leviteltiin. Sardiinista ja turskasta keskusteltiin. Pääsin myös kuvailemaan suomalaisen roiskeläppäpizzan. 

Kuskimme ajoi aika reippaasti ja aikaa oli ylikin, joten kävimme vielä virvokejuomalla saksalaisella huoltoasemalla. Sain raparperijuoman.

Saavuimme erittäin suureen offset-painoon, jossa firmamme mainosesitteet painetaan. Olen ollut siellä ennenkin pari kertaa vuosia sitten, mutta varsinainen painokonehalli on ilo nähdä uudestaankin. Se on uskomattoman valtava ja sen kokoluokan painokoneet samoin.

Pikku esittely kokoushuoneessa, sitten saimme vierailijan turvaliivit, korvakuulokkeet ja lähettimen selostuksen kuulemista varten, ja turvakengät. Kaikki naiset olisivat tarvinneet koon 39 kengät ja niitä ei ollut hyllyssä yhtään. Oli pakko ottaa liian isot 40:t jotka klonksuivat jaloissa ja olivat hankalat. Ja kuuman hikiset.

Turvakenkämuotia.

Tuotantohalleissa ei saanut kuvata, ymmärrettävästi. Siellä näkisi esim. aikakauslehtien kansia kohuotsikoineen, joita ei ole vielä julkistettu yleisölle. Ja liikesalaisuuksia kuten sen, ketkä kaikki ovat painon asiakkaita. Ja teknistä tietoa, minkälaisia koneita on hankittu.

Mutta siellä oli niin kivoja yksityiskohtia. Trukkeihinsa työntekijät olivat liimailleet huumoritarroja kuten ”surkeesti pysäköity”. Kaikki käynnistysnapit ja ohjelaput ja työvälineiden merkityt paikat ja rasvaämpärit ja liimaämpärit ja puhdistusrättiohjeet ja tilattavien aineiden nimenmuutokset olivat kiehtovia. Yhdessä sinisen metallisessa suuressa mekaanisessa koneessa oli liimattuna Applen omenatarra kuin se olisi Macin viimeisin tuoteuutuus. Ja sitten ne hirvittävät yksityiskohdat: taulukko johon merkitä tapahtuneet työtapaturmat; ohjevihko ”mitä tehdä jos löytää työntekijän tiedottomana”, ja taulullinen isoja rautakankia ripustettuna otsikolla ”vain ihmisen pelastamiseen koneesta”.

Koneita oli ihana nähdä. Liukuhihnat liikkuvat, karuselli pyörii, katalogit roikkuvat pinseteissä katonrajassa, valtava paperirulla vaihdetaan painokoneeseen ja pyörii hirvittävää vauhtia, eurolava pakataan automaattisesti esitepinoilla hihnan päässä. 

Trukkikuskit ajavat, mutta käytävillä kulkee myös jatkuvasti automaattisia robotteja, jotka hakevat ja siirtelevät lavoja. Itsenäisesti ilman kuskia liikkuvia trukkeja, jotka sensorin sinivalolla skannaavat tien edessään, etteivät törmää mihinkään. Uskomatonta, että kehitys on näin pitkällä.

Painomusteen kuivatusuunin vieressä oli tietysti hikikuuma, ja sen perässä on jäähdytysyksikkö. Kuljettiin rappuja ylös alas monta kerrosta ja tuli oikein liikuntaa. Kuljettiin myös jyrkkiä metallisia ritilärappusia pitkin, yli liukuhihnojen könyten.

Ruokatauko tuli kun olimme jo kaikki nälkäisiä. Pääsimme upeaan kanttiiniin, missä voi valita päivittäin kolmesta lämpimästä ateriasta ja lisäksi saa salaattibuffettia kastikkeilla, hyviä sämpylöitä, virvoitusjuomia, jälkiruokia ja kaikenlaisia kahveja. Lohi hummuskastikkeessa vihannesten kera oli todella maukas.

Kierros jatkui konehallissa ja pääsimme viiden ryhminä sisälle hirveään paperintaittokoneeseen. Paperi vilisti kuin valon nopeudella kumirullien välissä ylös ja alas ja me olimme ihan vieressä siinä. Olisi ollut aivan hengenvaarallsta osua siihen sormella tai millään, ja se olisi myös räjäyttänyt paperijatkumon ja pysäyttänyt koko koneen. Ja hirveä mökä oli. Suorastaan pelottavaa.

Mietin, kuinka erilaista olisi olla töissä tällaisessa aivan teknisessä konehallissa. Jokin siinä kiehtoo. Siellä on korkea erikoisasiantuntemus koneiden toiminnasta ja suuri vastuu. Kolmivuorotyö ei tosin ole yhtään kivaa eikä se joustamattomuus, että konetta on valvottava ja hommat tehtävä tosissaan jatkuvasti ilman ylimääräisiä lööbailutaukoja.

Kuuma päivä, aurinko paahtoi ja autossa oli ilmastointi päällä. Useita pikku ruuhkia Ruhrin alueella kuten aina, tietyömaita aina vaan toisensa perään. Mutta ehdin juuri illaksi kotiin.

Mieheni osti minulle vahingossa jotain light-juustoa siivuina. Kompensoin sen vetelemällä lounasleivän päälle kunnolla voita. Nainen tarvitsee rasvaa hei.

Tein tonnikalaleivät ja kissa tuli tietysti. Aioinkin antaa niille vähän osinkoa niiden kupeista. Janneke heräsi heti tuoksuun, Jipiä piti huudella pari kertaa yläkerrasta. 

Herkut annamme aina periaatteesta molemmille kissoille yhtaikaa, ettei synny kateutta eikä tunnetta, että toista on huijattu ja jätetty ulkopuolelle. Jos toinen nauttii jostain mausta selvästi enemmän, sille sitten annetaan vähän lisää.

Tiedustelimme ja tilasimme kissojen tulevaan ulkoaitaukseen parhaan kiipeilypuun. Se ei ole mikään rakennuspaketti vaan ihan valmis tuote, 175 cm korkea. Kyselimme, saakohan  toimituksen sovittua niin että olemme kotona vastaanottamassa. He soittivatkin, että ovat tulossa lähistölle nyt heti lauantaina, kävisikö se. No okei. 

Uups, onpa painava. Millähän sitä raahaa ulos. On ainakin tukeva.

Janneke hyppäsi suht heti kiipeilemään. Jipin strategia on makailla lähistöllä, hyristä, katsella ja nuuskutella sen juuressa. Vähitellen tottua esineen läsnäoloon. Katsoa miten Janneke kiipeää sillä. Ja joskus myöhemmin, kun aika on kypsä, lähestyä sitä itse ja uskaltaa hypätä päälle. Hidas prosessointi. Sille on vain annettava aikaa kiireettömästi.

Minulle kävi sellainen palapelikohtalo, että mietin yhä uudestaan usein netissä näkemääni palapeliä, joka olisi kyllä siis aika ihana saada. Maaginen sienimetsä, väriä hohkaavat sienitalot ja keijut, mysteerinen fantasia. Sinne voisi kadota haaveilemaan, pakoon todellisuutta, ainakin taas talven pimeässä.

Eilen jostain syystä mietin sitä oikein intensiivisesti, ja illalla oli meilissäni hollantilaisen pelikaupan mainos: nämä palapelit -20% tarjouksessa nyt. Olisipa hauskaa, jos se sieni on mukana kampanjassa... Onhan se tuossa kuvassa! Ihan selvä, että tämä on merkki ja ostan sen nyt.