Camden Town ja London Eye

Yllä Camden Town, josta myöhemmin, mutta tässä ensin Piccadilly Circukselta iltahämärästä pari kuvaa, joihin sattui kauniit auringonlaskun värit ja valomainosten hehku.

Matkalla Sky Gardenin näköalaterassille katsastimme Leadenhall-kauppahallin ja kipaisimme kahvilassa odotellessamme varattua aikaamme. 

Sitten asetuimme turistijonon jatkoksi näköalapuolen ovelle ja turvatarkastuksesta läpi: ei vaarallisia esineitä käsilaukussa.

35. kerroksessa on korkea kasvihuonehalli ja näkymät ympäri Lontoota niin sisältä kuin ulkoterassiltakin lasikaiteen takaa. Pällistelyaikaa on riittämiin puolentoista tunnin lipulla ja baarista voi ottaa juoman.

Seuraavaksi siirryimme metrolla Camden Towniin, joka oli shoppailupaikkana yliveto. Kaikki uskomattomat julkisivukoristelut, loputtomat sisä- ja ulkomarkkinat ja nepalvaatteiden kaupat. Hirveässä täyteen tungetussa monikerroksisessa vaatekauppabasaarissa sovitin housuja eri kerroksissa. 

Camden Townissa oli kaikki: kirpparikaupat, nahkatyöstäjien tuoreet vyöt ja lompakot, taiteilijoiden maalausputiikit, vitsi- ja bändi-t-paidat. Vanhaa tavaraa ja vintagea, eksoottista tavaraa, ja uutta ja vasta luotua taidetta.

 

Lounaaksi söimme juustoiset leivät juustopaikassa; onneksi tiesin, että ”grilled cheese” ei tarkoita pelkkää juustoa, vaan juustokuorrutteista leipää, ja suuntasin kyltin perusteella sisään The Cheese Bariin torialueella. Siellä haisi voimakkailta juustoilta ja saimme lounasdiilinä 10 punnalla herkulliset leivät ja juoman kukin. Ihan vastapäätä oli muuten Amy Winehousen patsas, jos sinne haluaa pyhiinvaeltaa.

Tässä muita ruokapaikkoja kuvissa: hotellimme lähellä olevan hampurilaisbaarin oikein hampurilaismainen kaksivärisisustus kuin suoraan 80-luvun Amerikasta, ja yksi lukuisista Fish & Chips -mainoksista. Niitä ei nyt tullut vedettyä tällä kertaa.

Bobby-poliisi kertoo karusellin ehdot Thamesin rannalla

Tässä sattui yksi säkkipilli-melulähde kuvaan Westminsterin sillalla.

Hieno englantilainen Twinings-teekauppa.

Viimeisenä päivänä oli vuorossa London Eye -maailmanpyörä. On kuulemma aina täynnä ja liput pitää varata online etukäteen: tilaa oli kuitenkin vielä kahden päivän varoitusajalla ja hintakin kohtuullinen, noin 40 puntaa. Hinnat vaihtelevat ajankohdan ja kysynnän mukaan ja olemme kuulleet myös ihmisistä, jotka ovat pulittaneet lipusta 100 puntaa.

Maailmanpöyrän gondolina on hassu suljettu muna, jonne lastattiin yhdessä noin 10-20 turistia kuhunkin. Keskellä on penkit ja laidalla tilaa kävellä eri suuntia katsomaan. Kyytiin pitää hypätä munan lipuessa hyvin hitaasti laiturin ohi ja sitten henkilökunta sulkee liukuovet.

Edellinen muna on lastattu.

En käsitä, miten gondoli niin kätevästi kääntyy, kun se koppi on siis aina maailmanpyörän kehikon ulkolaidalla. Aivan ylhäällä kiertäessään koppi sijaitsee kehikon päällä. Se ei siis roiku pyörästä alas. Eli joka hetki kiinnitys on eri kohdassa koppia, jotta lattia pysyy suorassa; muna kääntyy mukana akselinsa ympäri. Ei tästä selostuksestakaan tajua mitään, jos ei katso kuvia. En ole tuollaista tekniikkaa ennen nähnyt missään maailmanpyörässä. 

Luulin, että minulle tulisi hirveä korkean paikan kammo, mutta ei minua sitten niin pelottanutkaan.

Iltapäiväksi löysimme taas rouheita alueita, kun kuljimme Old Spitalfieldsin kauppahallin kautta Brick Lanen pohjoisosan intialaisravintoloille ja siitä ylös Shoreditchiin saakka. Paljon graffiteja, kadunnimet hindiksi ja cool levykauppa. 

Old Spitalfields Market.

Brick Lanen sivukatuja.

Levykauppa.

Lounaan jälkeen löysin Mapsista kissakahvilan ihan läheltä. Enää ei tarvinnut miettiä, missä viettää iltapäivän pari viimeistä tuntia.

Lady Dinah’s Cat Emporium ja 18 kissaa.

Hotellista vielä sananen (Troy Hotel, Kensington Gardensin pohjoislaidalla, Queenswayn metron lähellä). Se oli sellainen perusnuhjuinen kolmen tähden pulju, vanha nariseva talo, jossa oli omituinen ikkuna kadulle. Siinä otettiin nipukka lukosta ja vedettiin kahdella kädellä messinkikahvasta ruutua ylöspäin ja ruudun puolikas liukui vaijereissa ylös, jolloin ikkunan alalaita aukesi ja alkoi tuulettaa. Huoneessa oli lämmin koko ajan eli siitä ei tarvinnut valittaa, ihan vapaaehtoisesti päästimme välillä ilmaa sisään. 

Päiväsaikaan tuuletus puhisi kylppärissä, hyvä. Suihku oli pieni koppi, mutta toimi, eli veden sai lämpimäksi. Ja olivat keksineet sen eurooppalaisen hanan eli ei ollut lavuaarissa kahta eri hanaa jääkylmälle ja kuumalle kuten oikeissa brittitaloissa. Kylppärin kulmahyllyjen silikonisaumat oli niin rumasti vedetty, että minä itse olisin tehnyt 5 kertaa paremmat. Vessa vedettiin painamalla kaakeliseinässä olevaa metallikahvaa alaspäin. Vessanpönton vanne oli puoliksi irti ja luiskahteli vasemmalle ja oikealle. Kuten tosi monessa paikassa ja hotellissa. Yleinen ongelma.

Neliöitä oli niukasti eli kulku oli lähinnä ympäri parisänkyä. Kokolattiamatto oli tietysti. Oli aika hyvin kyllä vetolaatikoita, joihin sai kamansa, ja säilytyslokerokin toimi. Lattiat narisivat ja seinistä kuului läpi; jos naapurit tai yläkerta kulki, niin hirveä narskunta ja kolina kävi.

Töpselit ovat tosiaan kolmiomaista brittimallia ja onneksi meillä oli adapterit mukana ja jatkojohto jakorasialla. Hotellin aamupala oli mannermainen eikä englantilainen, ei papua näkynyt.

Eli ihan sellainen tavallinen keskilaatu, joka riittää, jos suht edullisella budjetilla menee ja jollaisia löytyy Lontoosta paljon. Kaikilta olemme kuulleet, että Lontoon perustason hotelleissa on aina hyvin pienet huoneet. Huone pidettiin siistinä päivittäin ja hygienia oli hyvä vaikkakin talo vanha.

Sitten pakkaamaan ja aamulla mukavasti takaisin junalla. 

Pari matkamuistoteetä.

Hotellin aamiaiskoristus.

Tower Bridgen sisäpuoli ja Abba Voyage

 

Tower Bridgelle ajoimme jokilaivalla ja oli ylläri, kuinka kivalle tornikierrokselle siellä pääsi lippukassan kautta. Rappuja ylös, oli näyttelyä, ja välikäytävää pohjoistornista etelään. 

Oh, täällä on kissa.

Ja jotain näkymiä.

Mutta hei, kissa.

Välikäytävä hengaa siinä ylhäällä tornien välissä enkä tiennyt, että sinne päästetään turistit. Eipä ole tämän sillan kuvia katsellessa tullut mieleen, että vaakasuorien palkkien sisällä on kulkukäytävä.

Siellä oli myös pätkä läpinäkyvää lasilattiaa ja kaikki kauhistelivat sitä eivätkä uskaltaneet astua päälle. Minä kävelin siitä tyynenä ja otin videonkin. 

Molempien puolien käytävään pääsi sisälle. Hyvät näkymäthän sieltä oli. 

Keskustaan päin katsottaessa näkyi kaksi kuuluisaa pilvenpiirtäjää, joiden yläkerroksiin pääsee katsomaan näköalaa Lontoon ylle: Etelärannalla on piikkimäinen The Shard -rakennus, jonne myydään lippuja noin 37 punnalla muistaakseni. Pohjoisrannalla on ylöspäin pullistuva leveä rakennus, jonka 35. kerroksessa on Sky Garden, eräänlainen kasvihuone näköalalla ja terassilla. 

Sky Garden on siitä ylivoimainen, että se on ilmainen. Kunhan varaa kolme viikkoa etukäteen ilmaislipun tietylle ajankohdalle, sillä se on suosittu ja paikat täyttyvät nopeasti. Tänne olimme menossa seuraavana päivänä.

Oikealla pullea Sky Garden, vasemmalla terävä The Shard.

Alhaalla Thamesin etelärannalla oli vielä konehuoneen näyttely, jossa kerrottiin nostosillan alkuperäisestä nostomekanismista hiili-höyryvoimalla ja oli aika hauska museokauppa. Tornin alla otimme pubista pikkusnäkit ja juotavaa terassilla ja katsoimme Lontoon kentiltä nousevia lentokoneita taivaalla.

Nostosillan pyörivä koneisto.

Oikein kultaiset Charles & Camilla -kruunajaispääsyliput.

Palasimme kiertoajelubussilla keskustaan. Keskustan kaduista totesimme, että hienot kalliit paikat ovat turhia meille. Oxford Street on pelkkiä ketjuliikkeitä. Koko Regent Street epäkiinnostavaa luksusmerkkiä. Mutta siitä Piccadilly Circuksesta Sohoon päin on kivempia kauppoja. Myös Harry Potter -tavaroiden kauppa.

Ja yllättäen siinä oli Chinatown jo edessä oransseine lyhtyineen. Viimeisenä iltana söimmekin siellä, kiinabuffetissa ahtaassa syöttölässä. Siellä on vino pino sekä a la carte -kiinalaisia että seisovia pöytiä, Mr. Wu sun muut. Jollain ravintolan ovella luki lappu ”cash only”, eli parempi tarkistaa tämä täällä varmuuden vuoksi, jos olet vain pankkikortilla liikkeellä.

Hitusen tungosta.

Kun emme olleet vielä tarpeeksi kävelleet (sääriä jomotti jo niin pirusti...) niin kipaisimmepa vielä Green Parkin läpi vilkaisemaan Buckinghamin palatsia.

Seuraavana päivänä kävimme Carnaby Streetin ostoskadulla, joka joskus muinoin oli oikein hippimäinen ja eloisa ympäristö yksilöllisine putiikkeineen. Nyt siellä näkyi olevan lähinnä tylsiä ketjuliikkeitä. Muutenkin oli huono aika, vasta aamu, osa kaupoista vielä kiinni eikä paljon väkeä liikkeellä. Mutta kimallekoristeet kadun yllä ovat hauskat.

Pikkuinen ilmastomielenosoitus Regent Streetillä, ryhmä marssi autoliikenteen estäen ja poliisi valvoi.

Kulman takana oli Hamleys-lelutavaratalo, joka oli hauska käydä. Se onkin ainoa kannattava paikka Regent Streetillä. 

Lelukaupan oven edessä pelleilevät jonglöörit ja taikurit, ja aulassa henkilökunnan työnä on puhallella saippuakuplia ja heitellä bumerangeja ja näyttää ynnä muuta lelutemppua lasten huviksi. Monta kerrosta lelua, peliä ja askartelutarviketta. Ostin tikkareita ja palapelin. 

Tietysti myös Lego-Charles.

Ajettiin metrolla King’s Crossin asemalle ja jonotettiin aika kauan viralliseen kuvaan Harry Potterin kärryllä, mutta tulipahan tehtyä.

Covent Gardenin alueella syötiin ensin kakkulajitelma kahvilassa.

Sitten katsottiin kauppahalli Govent Garden Market ja sen takana kirppari Jubilee Market Hallissa. Katusoittajien ja artistien esityksiä oli siellä täällä pitkin Lontoota hyvin kaupunkimaisesti. Joku taikuri huuteli täällä hallin edessä esityksessään, ja kauppahallin alakerrassa alkoi jousikvartetti soittaa Mozartia kun käväisin yleisövessassa siinä vieressä. Juhlallisempi pissa.

Illaksi olimme ostaneet jo kauan etukäteen liput ABBA Voyage -showhun. Ennen Abbaa söimme hotellin kulmilla Pizza Pilgrims -pizzeriassa, jossa saimme kivat ylälauteen paikat. Siellä oli puulaatikoita, joissa parit istuivat värivalojen alla kivasti kuin luolassa, ja niiden koppien yllä oli pöytiä kapeiden rappusten päässä, ja halusin kokea sen. Olipa hauskaa, ja pizza oli mahtavan hyvää, tryffeliä ja mozzarellaa.

Korkealla ruokapaikalla.

Matkustimme metrolla ja Docklands Light Rail -automaattijunalla Abba-shown hallille, jossa juhlakansa tungeksi. Showta ei saanut kuvata, ”jotta salaisuus säilyy”. Oli se hämmästyttävä. Suuren osan aikaa yhtye esiintyi hyvin aidon ja elävän näköisinä hahmoina kuin suoraan 70-luvulta. Yllätys oli, että suuren osan musiikista tuottaa kuitenkin suuri liveorkesteri monine laulajineen, jotka myös esiteltiin yleisölle. 

Metron rapuissakin mainostettiin.

DLR-juna saapuu Abban asemalle.

Odotusaulan valoja.

Meillä oli liput dancefloor-osioon seisomapaikoille, eli jalkoja ei päässyt lepuuttamaan täälläkään. Koska alkuun oli vielä vajaa tunti aikaa, saliin valuvat ihmiset nerokkaasti istahtivat lattialle ensi alkuun ja varasivat paikkansa mukavasti istuskellen. Pieni lepohetki. Kunnes järjestäjät usuttivat kaikki ylös, koska show alkaa pian. Jaloille oli sentään helpompaa tanssahdella kuin vain tököttää paikoillaan.

Yleisö kertyy saliin.

Ensi kerralla sitten hieman rouheita Lontoon alueita kuten Camden Town.