Aina mun pitää esiintyy telkkarissa

Tapahtuu paljon ihan vaan paikallaan olemallakin. Hirveää byrokratiaa tunkee meiliin joka välissä. Tarkista eläkepaperit, tarkista sairausvakuutuksen kulut, tarkista autokorjaamon tili, muuta uusi luottokortti kaikkiin järjestelmiin. Ja mies ilmoitti meidät vielä studioille telkkariohjelman yleisöksi, mutta sitten pliis, gimme a break. 

Joka viikonloppu on jotain. Ja kevyenä järjestelypakettina aloin hommata kirjan julkkareita Amsterdamiin marraskuuksi. Kohta on joulu, ihan kohta. Nämä loka-marraskuut lentävät aina ohi.

Saksan vaaleissa SDP kasvoi ja mietin sosiaalidemokraatteja, että sosi-sali-ratti oli siinä Punaisessa Viivassa, ikivanhassa kirjassa. Tarkastan asian ja niin joo, Ilmari Kianto ja tosiaan 1909. Onneksi en muistanut, että lopussa karhu syö isännän ja emäntä jää yksin loppujen lasten kanssa. Itkettää sekin.

Sinne meni kvittenit. Puu etupihassa roikkuu oikein painavana runsaasta sadosta tänä vuonna. Hedelmät on aina luvattu naapurin rouvalle, joka tekee niistä hilloa. Mutta yhtäkkiä kolkutteli ovella nuorehko mies ja kysyi, voisiko ehkä poimia kvitteneitä jos me emme käytä niitä. Oli huomannut puun monta kertaa ohi ajaessaan. No se on naapurilta kysyttävä. Onneksi naapuri tulikin ovelle ja sanoi, että ota vaan. Nuorenmiehen äiti kuulemma tekee niistä kanelin kanssa hilloa. Annoimme muovipussinkin, että hän sai kerätä.

Oli hääpäivä, mutta söimme miehen hankkimia ruusukaaleja ja porkkanoita. Ei innosta mennä ravintolaan keskellä viikkoa. Perjantaina voisi, mutta toisaalta meillä oli lauantaina taas meno, se keikka Hilversumiin tv-ohjelmaan, ja taas ajetaan moottoritietä aamusta alkaen. Minulle alkaa oikeasti riittää menot, vaikka se onkin varmasti hauska kokemus. Mutta tarvitsen viikonloppuja, jolloin saan nukkua ja levätä ja lukea.

”Aina mun pitää esiintyy telkkarissa.” PKN:n biisi. Mun elämä. Tosiaan alkaa olla vähän liikaa kaikkea yhtaikaa.

Olimme lopulta mutkattomassa paikallisravintolassa syömässä ja oli hyvää. Toinen ravintola, jota ensin yritettiin varata, näytti täyteen buukattua. Olen ennenkin kuullut, että joku on yrittänyt sinne viikonloppuna, mutta on aina täynnä. Eikä se edes ole niin kovin hyvä ruuiltaan.

Pubiravintolassa oli Beatles.

Hilversum studios, launtai-illan ajankohtais-huumoriohjelma oli sentään ihan hauska lähetys. Paikalle tuli Ome Willem (Setä Willem), 70-80-luvun lastenohjelmien sankari, jota kaikki Hollannin skidit katsoivat ykköskanavalta. Lupsakka setä, hyväntuulinen. Häntä haastateltiin ja hän esitti vähän vanhoja temppujaan rumpusetin ääressä. Lähetys oli monipuolinen ja muutama skenario otettiin alusta uudelleen. Leikkaajilla töitä, kun materiaalikasasta tehdään sujuva lähetys iltapäivän ja illan välissä parissa tunnissa.

Työkaveri oli katsonut ohjelman ja tosissaan nähnyt ja löytänyt meidät. Oh ooh, kuuluisuus. Olin aika usein kulmalampun takana tai liian matalalla, tai tv-kanavan logon takana ylänurkassa. Mutta yhden pikku haastattelun aikana olimme monta kertaa sekunneittain näkyvissä.

Kävimme sen jälkeen vielä Hilversumin keskustassa mini-euroviisunäyttelyssä ja söimme väliin jääneen lounaan klo 16.30 bistrossa. Hilversumin kuppilat näyttivät aika eleganteilta ja kalliilta, mutta saa niistä myös edullisen hotdog- tai lämpöleipälounaan. Oli mukava ja iso kahvilaravintola. Hilversum sinällään on ihan rauhallinen pikkupaikkakunta, jossa on paljon vanhanaikaisia tiilitaloja.

Hilversumin kävelykaduilla.

Tv-tornitaidetta.

Hö, tein nettitestin, jossa piti selvitä, olenko sisimmältäni maalainen vai kaupunkilainen. Ei selvinnyt: olen jotain siltä väliltä. Kökkötraktori kaupungissa. Tuloskuvassa oli oikeasti traktori ajamassa taajaman kadulla. Se.

Menee hyvin: sain Harry Potterit luettua loppuun ja leffoja katsotaan maratonina.

Päivän puujalkavitsit tai ”Töissä on ihan normaalia”: Kurkittiin kaikki ikkunoista parkkipaikalle, koska joku oli huomannut, että paikalle ajaa Porsche ja huutanut, että kattokaa. ”Kuka sieltä nousee, tietääks joku kenen se on, ai kato toi on xx, tunneksä sen, joo mä tunnen, mä en tunne.” Päiviteltiin, että ei voi firmalla huonosti mennä, jos täällä ajetaan Porschea. Heti perään paikalle kurvasi toinen Porsche, tekstiilikattoinen cabrio, ja parkkeerasi ensimmäisen viereen. ”En tunne, ainakin sillä on puvuntakki päällä. Finance? Mitä se kojelaudan alla tekee, ai nostaa salkun vai, ai niissä on edessä tavaratila ja takana moottori, en tiennyt. Ihan kuin kuplavolkkarissa, naurettavaa.”

Ruokalassa viereen tulee Bart, jota ei olla nähty ainakaan vuoteen. Bart on tunnettu siitä, että hänellä on identtinen kaksoisveli, joka työskentelee optikkoliikkeessä. 

Pomo:

- Ai kato hei, eipä ollakaan nähty!

- Moi moi.

Minä:

- Vai oletko sä sun veli? Haha HA HA! (huono vitsi nro 1)

- En voi olla, mun veli on kasvattanut parran.

- Oho. Ai sellanen kesäparta talvea varten? Ne on muotia. (huono vitsi nro 2)

- Joo... Se ei vissiin halunnut olla mun näköinen.

- Sille varmaan riitti sitä lajia viimeiset 30 vuotta. (huono vitsi nro 3)

Telkkaristudio oli huomaamattomana pienteollisuusalueella.

Kulissien takana...

Yleisö asettuu paikoilleen. 5 euron pääsylipun hintaan kuuluu 1 lasi juomaa.

Printtasin syyskuun työaikalistat, ja pomon lomapäivät (Vakantie) lukivat siinä tavanomaisena lyhenteenä alekkain lomaviikolla: VAK. Pomo lukee ääneen listaa: VAK VAK VAK VAK... joka kuulostaa ihan samalta kuin fuck fuck fuck...

- No nyt. Kuulostaapa kivalta lomalta.

- Joo.

Mutta tilasin telepaattisesti sieniruokaa ruokalaan lounaaksi ja sain sen. Sanoin etukäteen: 

- Tiedätsä mitä mä haluaisin? Että olisi herkkusieniä ja siinä päällä juustoa ja kermaa ja lisää juustoa ja kermaa, ja juustoa ja kermaa.

- Älä tee tätä mulle, mulla on jo hirveä nälkä.

- Mutta muistatsä, niillä oli joskus sellaisia pieniä sienikulhoja uunista.

- Niin oli. Nam.

Menimme ruokalaan ja siellä oli lämpölampun alla snäkkilässä: osterivinokasmuhennoksella täytettyjä lehtitaikinapasteijoita. Eli sientä, ja vähän kermaakin.

Kotonakin tulee kaikenlaisia ruokaideoita, onneksi. Joskus niitä ei ole yhtään. Tein tofu tandooria parsakaalin ja naan-leivän kanssa (valmisleipä ja valmis tandoorikastikepussi), seuraavaksi sitten pinaattikeittoa ja flammkuchenia.

Harmi ettei tuonne euroviisulogoon saanut mennä istumaan.

Juontajien puvut, Rotterdam toukokuu 2021.

THE tulospöytä. And the winner is...

Hyvin valaiseva kameroiden ohjauspaneeli tilannevideona, esimerkkinä Måneskin.

Kaikki katastrofit jonossa

On taas eletty sellaista tunnettua jaksoa, että kaikki hajoaa tai menee pieleen. On tässä ollut kestämistä.

Varsinkin viime keskiviikko oli katastrofaalinen kokonaisuudessaan. Halusin julkaista blogin, jakaa sen facebookiin, videoida uuden kirjani esittelyvideon, editoida sen ja ladata youtubeen ja linkata sen eri someen ja laittaa instaan jotain. Jne.

Sen sijaan: joku tuntematon vaari soittaa aamulla hollantilaisesta kännykkänumerosta ja selittää, että minä olisin soittanut hänelle. En ole. Kaksi kertaa puhun hänelle. Outoa.

Sitten huomaan puhelimesta huutomerkin. No mikäs. Yhdistetty wifiin, muttei internetiä. Tietokone: internetiä ei tosiaankaan ole. Puhelimesta verkon kautta häiriösivusto: kaapeliyhtiömme netti hajonnut klo 10.14, vian kesto tuntematon.

Eli en sitten julkaise blogia. Videon voin nauhoittaa puhelimella, mutten voi editoida sitä, koska en saa siirrettyä sitä tietokoneelle ilman nettiä. No, yritän sitten edes videoida.

Kuvituksena mm. olutkauppamme kiinnostavia erikoisoluita (symbolisesti sopivia).

DHL-kirjapakettini seuranta puhelimessa sanoo: paketti on lajiteltu väärin ja on myöhässä. Miksi, MIKSI, miksi ja MITEN on mahdollista, että joka kerta kun DHL on tuomassa BoD:ltä oman kirjani ensipainospakettia, se myöhästyy, virheentyy, hajoaa, häviää, katoaa maailmasta jne? Kaikki turhat tuoteostokset tulevat sujuvasti ovelle, muttä joka kerta kun on tärkeää eli omat kirjani kyseessä, se paketti katoaa ja muussataan kuriirin toimesta. Viime vuonna kesti 4 viikkoa parin päivän toimituksessa ja lopulta paketti oli hajonnut ja kirjat kastuneet.

2 h myöhemmin ja 3 h myöhemmin häiriösivusto: internetin vika jatkuu, tuntematon kesto, korjaamme parhaillaan.

Minesweeper-peli 90-luvulta... Miinakenttä lähestyy!

Iltapäivällä yritin ilmata kurluttavan patterin yläkerrassa, mutta venttiilistä lensi sisäosa irti ja se alkoi purskuttaa vettä kovalla paineella pitkin seinää ja lattiaa. Paljon. Hysteerinen paniikki katsoa, kun lattia täyttyy lätäköstä sekunnissa ja vettä tulee litroittain suihkuten enkä saa sitä loppumaan. 

Yritin tajuta, mitä vettä se on eli tuleeko sitä loputtomiin. Meidän talo ui ihan kohta ja on vesivahingot ja koko irtaimisto tuhoutuu ylä- ja alakerrasta jos en saa tätä loppumaan. Kuka minua auttaa saamaan tän loppumaan? Mihin voin soittaa, jos talo on veden alla? Missä huoltopalvelun hätänumero? 

Heitin isoja kylpypyyhkeitä venttiilin päälle ja ämpärin siihen alle. Väänsin patterin sivuventtiilin kiinni, ei auttanut. Luulin että sen pitäisi stopata veden kulku, mutta ei. Juoksin alakertaan vääntämään pääkraanan kiinni, mutta eihän se mitään auta, kun se oli lämmitysjärjestelmän omaa vettä. 

Veden valtakunta on kaunis, mutta en halua sitä kotiini.

Samalla yritin soittaa miehelleni kokovartalotärinässä paniikissa. Tajusin itsekin, etten ymmärrä puhelimesta yhtään mitään tässä mielentilassa. Miten soittaa? Mitä pitää painaa? Miksi tässä näkyy numeroita, en minä hänen numeroaan ulkoa tiedä? Missä se lista on, mikä sen listan nimi on, yhteystiedot? Kuinka kauas alas pitää selata että löydän mieheni nimen?

Soitin miehelleni, ihan varmana soitin, mutta sen sijaan puhelu meni sille turhalle äijälle, joka oli sattumalta soittanut minulle väärään numeroon aamulla. Huusin hulluna, että hanki äkkiä apua, patteri on hajonnut, vettä tulee. Kunnes tajusin, että siellä on se vaari eikä mieheni. 

Mistä tällainenkin katastrofi kehittyy, että joku soittaa minulle, mikä häiritsee muutenkin ja en varmasti ollut soittanut hänelle, mikä mysteeri sekin oli ja kummitusjuttu, niin että sitten on se tuntemattoman numero siinä ylimpänä kun yritän hätätilanteessa tavoittaa miestäni. 

Sain miehen langalle ja huusin, että talo täyttyy vedestä just nyt, mitä mä teen. Hän lähti tulemaan kotiin. Nyt puhelu jollekin relevantille, missä numero? Lämmityslaitteen kyljessä paperissa on. Hidas numero, ei mikään hätänumero. Valikko, paina 1, näppäile postinumerosi. SEKUNNEISTA on kyse, vesi valuu, en halua kuulla että asiakaspalvelussamme on ruuhkaa ja koronatilanne perkeleen perkele.

Yritin samalla päätellä lisää. Vettä poistuu nyt nopeasti lämmityksestä, eihän se voi käynnistyä ollenkaan enää, ja se on kaasulaite, se pitäisi saada pois päältä, turvallisuussyyt. Onko siinä sulkunappi? Painan sitä pitkään, ei sammu. Nainen vastaa ja sanoo, että no vedä se töpseli jos haluat sen sammumaan. Samalla näen, että vedenpainenäyttö on laskemassa nopeasti 0,7:stä ihan 0,0:aan ja samalla veden suihkuamisen ääni hiljenee patterin huoneessa. No nytkö se vihdoin lakkaa pruuttaamasta.

Ensimmäinen helpotus viiteen hengittämättömään minuuttiin oli se, kun veden tulo alkoi laantua. Ai se loppuu sittenkin. Mies tulee. ”Soitin jo huoltoyhtiölle. Ai päähanan saa avata taas, sekö ei vaikuta tähän.”

Vapisin ja hyperventiloin. Konttasin lisää lattialla kuivaamassa lätäkköä ja etsin uuden pyyhkeen, jolla kuivata seinä. Yritin tyhjentää komeroa pyykkikoreista ja matkalaukuista, jotta korjaaja mahtuu laitteelle. Itkin miehelle hysteerisesti, miten sitä vettä lensi kahden metrin suihkuna ja uskoin, että koko talo on mennyttä ihan just vesitulvaan. Mahaani iski hetkessä aivan hirveä vatsakipu pelkästä stressistä. 

Jäin yksin odottamaan korjaajaa ja miettimään, että katson surullista tyhjää sammunutta digitaalitermostaattia, koska nyt meni lämmitys. Meillä ei lämmitetä ennen kuin korjaaja saa tilanteen kuriin. Voi tulla viileää. Meillä ei myöskään käytetä lämmintä vettä enää tänään, koska laite on sammutettu. Olen ilmeisesti tyhjentänyt koko lämmityksen vedestä. 

Korjaaja tuli. Paine tulee lämmityksen sisäisestä vedestä, joka on ylempänä kuin tämä kohta, ja vettä riittää kunnes tälle tasolle saakka on tyhjentynyt. Ei ole sulkukraanaa lämmityslaitteessa eikä se auttaisi mitään. Laite huomaa, jos vesi puuttuu, eikä rupea lämmittämään, ei siis aiheuta onnettomuuksia vaikka sen jättäisi töpseliin. 

Korjaaja kiltisti tukki patterin, täytti systeemin, käynnisti laitteen ja ilmasi monta kertaa kun sanoin, että siellä vaan puro lorisee vaikka on yritetty ilmata monta kertaa, mitä nytkin yritin. 

Ja joo, se ilmausventtiili aukeaa sitten oikeastaan eri suuntaan kuin mitä ensin väänsin. Ehkä en ilmaa koskaan enää yhtäkään patteria.

Niin että mitäköhän vielä. Harvoin, todella harvoin jos koskaan, olen ollut noin eksistentiaalisessa paniikissa. Kehollinen järkytys skaala 100/100. Tajusin, että tässä on oiva kehotrauman kokemus, sellainen jossa ihan kaikki lihakset ja elimet jännittyivät niin että tästä voisi jäädä sellainen 10 vuotta kestävä stressi ja epätasapaino kehoon ja solutasolle, jos en saa sitä purettua. 

Korjaajan jälkeen häiriösivusto: Täällähän lukeekin nyt internetvika alkaen 13.27, korjataan klo 17 mennessä. Älkää valehdelko, se vika alkoi jo 10.14, milloin te sen ajan muutitte? Koko päivä ilman nettiä, se on totuus!

Perjantaina olin etätöissä ja luin, että firmasta olivat sähköt poikki koko päivän, koska  muuntaja oli palanut sillä alueella. Ihmiset käskettiin etätöihin. Osan päivää pystyin työskentelemään, mutta jossain vaiheessa palvelin kaatui eikä mitään tiedostoja voinut avata; ehkä siltäkin loppui aggregaatin varasähkö, joten se siitä.

Sunnuntaina näin aamulla ensimmäiseksi makuuhuoneen ikkunasta, että naapurin aurinkovarjo makaa ylösalaisin keskellä meidän pihaamme, sellainen 3 metrin läpimittainen tapaus noin 4 metriä leveässä pihassa, pensaitteni ja pikkupöytäni päällä. Niin, yöllä vähän myrskysi. Pitikö se varjo jättää auki ja varmistamatta kiinni jalkaan, häh? Onneksi se ei ollutkaan hajottanut kasveja tai kukkaruukkuja, onni onnettomuudessa.

Perhosen siivenisku -kaaosteoria?

Jo siihen meneessä katastrofiviikko oli melkoinen: netti hajosi, patterista tuli vedet ulos, sähköt menivät, aurinkovarjo lensi, ja paketti jumittaa edelleen.

Joten minulle ei ollut enää mitään kovin uutta, kun maanantaina iski maailmanlaajuinen 6 tunnin katkos Facebookissa, Whatsappissa ja Instagramissa. 

Astrologian lohdutus on se, että nyt 6.10. planeetat lakkaavat sekoilemasta ja aiheuttamasta kaaosta ja rauha palaa.

Nauroin sentään ihan sikana kohtalotovereiden kanssa kommunikaatiokatastrofejamme. Ihan totta huusin jollekin viattomalle papparaiselle puhelimeen täysillä, että patteri suihkuaa vettä, tee jotain. Jollain oli jäänyt puhelimen linja auki ja väärät henkilöt kuulleet ihan sopimattomia kommentteja. Hysteeristä.

”Niin vahva kuin olen”: Toinen kirjani on ilmestynyt!

Toinen kirjani on julkaistu. Pokkarin voi jo tilata Books on Demandin kirjakaupasta, linkki tässä. Tulevina päivinä ja viikkoina se saapuu yhä useamman nettikirjakaupan valikoimiin. E-kirjan konvertointi on työn alla ja parin viikon sisään e-kirjaakin alkaa saada.

Aikajanalla tämä omakohtainen kirja jatkuu siitä, mihin jäi esikoisromaanini ”Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia”. Fokus kuitenkin vaihtuu. Kun Hollanti-kirja oli yleistä läppää ja henkilökohtaisia havaintoja, se rajasi ulkopuolelle parisuhteen salat. ”Niin vahva kuin olen” sen sijaan sukeltaa täysillä ihmissuhdekiemuroihin ja avioeron ytimeen.

Takakansiteksti - kirjan esittely:

Eroa puiva romaani suoraan dramaattisen tunnemyrskyn silmästä kuvattuna.

 

Suomalainen nainen Hollannissa naimisissa saksalaisen kanssa. Aviomiehen päihteidenkäyttö riistäytyy käsistä. Ystävät ja arjen huumori pitävät toivoa yllä, kunnes kotiolojen synkkyys uhkaa sammuttaa viimeisetkin tähdet. ”Keski-Eurooppa, mitä sinä annat minulle? Jonas, mitä sinä annat minulle?” On kohdattava kipeä ratkaisu silmästä silmään.

 

Kehityksen katalysaattorina toimii ystävä Osman ja samalla ihmissuhteiden pakka sekoittuu moneen kertaan. Kuka auttaa, kuka hylkää, kuka lohduttaa? Missä moraali?

 

”Tämä kriisijakso on erityisen väkivaltainen tai siis opetusrikas tai siis priorisoiva ja kaiken turhan karsiva ja syvälle käyvä ja tajuntaan iskevä. On pidettävä kiinni siitä viimeisestä elämän liekistä ja huudettava apua. Tämän enempää ei oikein pohjalle pääse.”

 

On olemassa globaaleja tarinoita. Ja kaikkiin tilanteisiin on kohtalotovereita.

 

”Tulevaisuudelle. Malja tulevaisuudelle.”

Tässä romaanissa soitetaan Doorsia ilmasyntikoilla, kuunnellaan Eurythmicsin Love is a Stranger ja sanotaan ”ugh” sen mieslaulajan kanssa ja nauretaan biljardikepit kädessä kaiken räjäyttävän erikoisen ystävyyssuhteen alkaessa. On paljon viittauksia popmusiikkiin, joka toimii kriisin soundtrackinä.

Suurena osiona tässä tarinassa ovat myös lämpimät työyhteisöt, sisäpiirin vitsit erilaisten tyyppien kanssa, bosnialaisten ja italialaisten.

Mutta olot kotona alkavat olla rujot, kun mies ryhtyy paneutuneeksi sekakäyttäjäksi ja unohtaa vaimonsa olemassaolon täysin.

 

Kun kaikki syy olla Hollannissa on pohjautunut saksalaiseen mieheen ja sitten liitto hajoaa, sitä on aika eksyksissä. Ja kun yhtaikaa kaikki uudet ystävät hylkäävät ja jää täysin yksin, sekin vie pohjalle.

Tässä teoksessa käydään pimeimmässä laaksossa kohtaamassa kaikki pelot ja noustaan sieltä, palasina, mutta kumminkin.

Kirjan mallikappale saapui minulle postissa. Tarkistin ja hyväksyin sen, ja nyt kirja pääsee markkinoille.

Eli, gulp, nyt se on oikeasti julki. Tietysti reflektoin, mitä on tullut tehtyä. Kuitenkin minulle on jo monen vuoden ajan ollut itsestään selvää, että julkaisen tämän. Juuri tässä on kaikista käsikirjoituksistani ehkä eniten arvoa, syvyyttä, sanomaa ja tunnetta. Draaman ja tunteen palon ystäville: sitä on nyt runsaasti. 

Olen kirjassa muuttanut ihmisten nimet, jottei turhaan löydy konkreettisia yhteyksiä. Lisäksi koen kirjan päähenkilöiden olevan aika hyvin yksityisyyden suojassa jo sillä, että lukijat ovat suomalaisia ja nämä hahmot elävät ulkomailla, joten paljonpa siitä kaivelet jotain esiin 3000 km päästä, piirit ovat niin eri. Ei tämä ole mikään ruma ”paljastuskirja”, joka osoittaa sormella ketään, vaan oma tarinani omasta näkökulmastani.

Tosiasia on, että kirjassa paljastan kaikkein eniten omasta itsestäni. Miksi haluan julkaista tämän kaiken? Tajuan, että siinäkään asiassa en jaksa välittää normeista. Minua ei jaksa kiinnostaa, onko se jonkun mielestä noloa. Tällä kirjalla on minusta suurempi arvo lukijalle yleisinhimillisenä kokemuksena kuin se, mitä minä siinä menetän, jos paljastan ajatukseni ja elämänvaiheeni. En jaksa hävetä, en kykene häpeämään.

Ylipäätäänhän minulle kirjoittaminen on asioiden käsittelyn tapa ja siksi olenkin tuoreeltaan kirjannut ajatukseni myös niinä kaikkien pahimpina aikoina, joita tämä kirja edustaa. Se on niin, että vaikkapa tuollaisista suurimmista kriiseistä syntyy minulla kelpo kirjallista materiaalia, poeettinen teos. Se välittää syviä tunteita. Elämästä on tullut taidetta ja taideteoksena haluan sen esitellä. Saanpahan ahdistuksen omaan käyttööni sillä, että jalostan siitä kirjan. Sehän on hienoa. Ja jos se tekee minut onnelliseksi ja tuntuu olevan suurin elämäntehtäväni, niin minun on toteutettava se.

Kirja vie, huumorin ja vapauden riemun ohessa, myös synkkiin hetkiin. Itse kuitenkin rakastan palavasti lukea ihmisten vaikeuksista ja kipuiluista ja siitä, miten muut selviävät rankoista kriiseistään. Rakastan sellaista psykologista realismia ja ehkä olen sen verran erilaisia vaiheita kokenut itse, etten välttele sellaisia aiheita lukijanakaan, vaan oikein janoan niitä. Sehän yhdistää ihmiskuntaa, lähentää meitä toisiinsa: että tunnustetaan, ettei kenelläkään mene aina pelkästään hyvin, ja voidaan jakaa toisten kanssa niitä keinoja, jotka itsellä auttoivat pääsemään taas pinnalle.

Eikä tästä nyt enää kannata alkaa huolestua, että voi voi kun oli vaikeaa ja mitense mielenterveys. No niin, siitä on nyt 15 vuotta, joten se kriisi on takanapäin. Ne tunteet ovat nyt poissa ja katson hyvän välimatkan päästä takaisin. Siitä on tarpeeksi aikaa, jotta sen saatoin hioa kohdalleen tekstinä ja teoksena.

Mitä sitten, jos maailmankuvani on tavallista avoimempi ja luottavaisempi. En tiedä, voiko sanoa, että olen naiivi siinä, että uskon, ettei mitään pahaa voi minulle tapahtua vaikka julkaisen näin avoimen kirjan. Olen minä aika paljon kokenut elämää ja vaikeuksia, niin etten minä nyt ihan naiivikaan ole. Olen jotenkin... sen yläpuolella. Ylempi päämäärä on tärkeämpi. Olkoon se sitten uhkarohkeutta tai mitä vain, haluan kertoa, koska sanoissani on arvoa. Haluan jakaa kokemukseni kaikille, jotka kuuntelevat.

Uuden kirjan esittelyt (joita tässä jo siteerasinkin) ja kaikenlaisia päivittyviä uutisia kirjoistani löytyy nettisivultani: www.liisarauhakoski.net

Loistavia jukebokseja ja viikon kuulumiset

Sitten mies keksi jukeboksimuseon. Ajettiin Brabantin maaseudulle tunti. Museo on vajassa ja vain sunnuntaisin auki. 

Mainoskortissa museo sijoittaa itsensä maailmannapamaisen keskeisesti kartalle Saksan Düsseldorfin, Belgian Antwerpenin ja Hollannin Utrechtin muodostaman kolmion keskelle. Tosiasiassa se on aivan maaseudulla kaukana kaikesta ja vain hyvin monimutkaisten maanteiden ja pikkukylien kautta tavoitettavissa eikä lähellä mitään tunnettua kaupunkia eikä järkevää liikenneväylää. Lähin kaupunki on Eindhoven. (Tässä museon nettisivu.)

Omistaja myös myy jukebokseja, mutta ne maksavat helposti 8000 euroa. Vaatimattomimmatkin yli 2000. Oli hienoja värivaloja, neonmainoksia ja lisäksi vähäsen vanhaa taloustavaraa, amerikkalaisia jääkaappeja ym. Yksi laite pantiin soimaan, tuli Elviksen It's now or never, ja vierailijatädit lauloivat kuorossa mukana.

Runsaat kuvat museosta käyvät tähän juttuun kuvitukseksi, kun laitan väliin yleisiä kuulumisia.

Nyt muuttuvat Hollannin politiikat ja toimistolle aletaan palata ensi maanantaista alkaen. Hollannin hallitus poistaa 1,5 metrin turvavälipakon, joten työpaikoilla saa taas istuttaa jokaisen pöydän ääreen ihmisiä niin toimistossa kuin ruokalassakin. On tiimejä, joista kaikki ovat olleet puolitoista vuotta vain etätöissä, he eivät enää tiedä mikä toimisto on. Sellaisten pitää keskustelujen ja suunnitelmien kautta vähitellen reintegroitua ihmisten maailmaan. Me olemme sentään olleet puoliksi paikalla. Jatkan pääsääntöisesti toimistolla ja 1 päivän viikossa etänä.

Ruokala on irtisanonut väkeä kriisin aikana ja nyt siellä on liian vähän henkilökuntaa ja kohta täysi hulina taas päällä. Moottoritiet ovat täyttyneet rekoista ja autoista ja jopa perinteiset viiden ruuhkat ovat palanneet teollisuusalueelle niin ettei sieltä pääse pois liikennevaloristeyksen kautta.

Koronapassi tulee käyttöön ravintoloihin Hollannissa nyt lauantaista alkaen. Eli ravintoloiden pitäisi tarkistaa asiakkaidensa kännykkäkoodit ja identiteetit. Terasseilla ei tarvitse, mutta jos terassin asiakas menee sisään vessaan, silloin hänet pitäisi muka tarkistaa heti ja aina. Ihan kuin ravintoloilla olisi siihen henkilökuntaa ylimääräisenä. Ne eivät yhtään tykkää olla hallituksen systeemin väline ja joutua vaatimaan asiakkailtaan todistuksia. Ymmärrän.

Mieheni firmassa työntekijöille on annettu jotain ilmaisia wellbeing-tunteja, joilla voi lyhentää työpäiviään tänä loppuvuonna. Kerran mies jo tuli keskipäivällä kotiin ja sanoi, että käytän wellbeing-tunteja, ja mitä hän teki, siivosi kämppää, ”mä oon pyyhkinyt lattiat ja pessyt koko kylppärin”. Joo tosi kiva wellbeing. Mä en missään nimessä siivoaisi 4 tuntia, jos minulla olisi ylimääräistä vapaata.

Sisäinen kello toimii: viimeksikin olin tasan 3 minuuttia ennen vekkarin soimista hereillä ja tiesin sen, ihan varmana tiesin. Mutta olin just just liian laiska ojentamaan käden ja tarkistamaan ajan ja sulkemaan hälytyksen etukäteen. Joten tasan 3 minuutin päästä se piippasi. 

En tiedä mitä se akupunkturisti toisella kerralla teki, pumppasi energiaa tai jotain, mutta sen jälkeen olen siivonnut koko vaatekaapin ja vaihtanut kengät talviasentoon ja vaihtanut aurinkohatut käsineisiin ja pessyt pyykkiä ja riipinyt tarroja ikkunoista ja silittänyt ja pyyhkinyt pölyä. (Palottelin lintutarrat abstrakteiksi paloiksi, koska ilmeisesti varpuset pelkäävät niitä haukankuvia niin etteivät ne enää koskaan tule meidän pihaamme. Älykäs tarra sitten, sen oli tarkoitus estää heijastuksia ja ikkunaan tormäämistä, muttei puhdistaa koko pihapiiriä pikkulinnuista.)

Neulojen laitto sattui tällä kertaa 10 kertaa enemmän kuin viimeksi, ja huusin ja ärisin. Sanoin, että jos noi kuulee minut ulkopuolella, niin kukaan ei enää koskaan uskalla tulla akupunktioon.Otsalla hiusrajassa keskellä oleva neula kiskoi koko ajan sinne sen meridiaaniin alas pitkin otsaa. Makasin myös neulojen päällä, jotka olivat selässä littanana.

Ai niin, alussa tunnustellaan pulssi. Siitä hän luki, että ”onks ollu vähä kiirettä töissä?” No on ollut, kamalasti. 

Mutta nyt on minullakin yksittäinen lomapäivä varattuna maanantaille ja tehdään vielä yksi virkistävä kotimaan retki, sää on edelleen mitä mainoin, 22 astetta luvassa päivällä.

Jamesilta terkut.