tiistai 13. lokakuuta 2020

Unen tulkintavinkki ja mudassa möyrimistä

Tämä on niin hyvä yleisoivallus unikirjasta, joka auttaa moneen tulkintaan, jos unessa esiintyy merkityksellinen henkilö. On vaikka joku tuttu menneisyydestä, ja se tuntuu sattumanvaraiselta, että miten niin tuo ilmestyy tänne kun ei ole mitään yhteyksiä ollut vuosiin. Niin kannattaa tietää, ettei hän varmaankaan esiinny henkilönään, tarkoita juuri sitä yksilöä, vaan edustaa tiettyjä ominaisuuksia. Ominaisuuksia, joiden kanssa on itse alkanut elämässään vuorovaikuttaa. Aspekteja, jotka itsessä alkavat liikkua, muuttua, vahvistua, tulla esiin, tai joita olisi suositeltavaa itsessään vahvistaa ja etsiä.

Pitää kysyä itseltään, millaisia luonteenpiirteitä liitti ja liittää tähän henkilöön, yleisesti fillispohjalta. Millaista olemista hän edustaa? Siinä on sen tilanteen viesti unessa.

Olen esimerkiksi taannoin unessa istunut sohvalla tiiviisti erään luokkakaverin kanssa ja tuntenut tarpeelliseksi ottaa vaikutteita hänestä ja oppia häneltä, ja siksi halusin viettää siinä aikaa. Hänestä säteili jotain sellaista, mitä itseltäni puuttui. Se oli ihan selvä, mitä siinä kaipasin omaan persoonaani ja tilanteeseen: jämäkkyyttä. Sillä se henkilö oli aina hyvin suoraselkäinen ja rohkeasti näkyvä, kun minä olen yleensä lepsu ja sivusta tarkkaileva. Viesti oli, että jos aion edetä suunnitelmieni mukaan, minun pitää oppia jotain tuosta asenteesta ja vähän ryhdistäytyä olemaan vahvempi.


Yksi päivä naapuri oli siskonsa kanssa laittamassa etupihaansa kuntoon, leveämpää puolta, jonka hän halusi uudistaa. He rakensivat katutiilistä pyöreän kaivomaisen kauluksen ja sen keskelle tuli skimmia.
- Kato skimmia, meillä on se takapihalla. Kunhan se kestää paahdetta kesällä tossa.
- Eiks nää kestä mitä vaan.
Sen ympärille he laittoivat koristesoraa ja reunuksiin uusia pensaita koko rivistön. Valkovihreän kirjavat lehdet, näyttää tutulta.
- No hei, eikö nämä ole euonymusta? Näyttää ihan siltä.
Sisko lukee lappua:
- Euonymus... joo, on tosiaan.
- No toi meidän uusi tossa on kans yhden sortin euonymus. Nyt ne voivat jutella keskenään, kun ovat sukulaisia!
- Kiva, vihdoin voivat puskat jutella.


Pihalla on edelleen kirjava rastas. Luulin, että se olisi muuttomatkalla vain tunnin siinä ja jatkaisi eteenpäin. Mutta sillä onkin joku pidempi oleskelu tässä. Ehkä oli useampikin kirjava rastas. Punakylkirastas yhtenä päivänä ja laulurastas toisena. Nekin tykkäävät marjakuusen marjoista. Mutta siihen tuli mustarastas sanomaan, että MÄ asun täällä vakituisesti enkä ehkä tykkää että sä oot tässä.

Korvapuustipäivänä oli Ikeaa pakkasesta.


Ostin kolmannen e-kirjan. Ja nehän tulevat halvaksi! Taas oli erikoistarjous juuuri sille, jonka olin aikonutkin ostaa. Eihän tämä irto-ostaminen kohta ole edes kalliimpaa kuin joku kuukausitilaus, jos ne ovat kaikki yli 50 prossan aleessa sattumalta.

Suomalainen lohikeitto onnistui.


Ostettiin takapihalle kasvit menestyksekkäästi. Hopeapensas-lajia. En tajua näitä eksoottisia kasveja, jotka täällä menestyvät. Ne näyttävät ihan trooppisilta eteläisiltä ja tämäkin näyttää ihan limoviikunalta tai fiikukselta (onks ne sama asia?) ja silti se on talvenkestävä ulkokasvi, pakkasenkestävä, ja jopa ainavihanta. Jännä nähdä, miten se pärjää oikeasti.

Puutarhakauppa kasvihuoneessa on iso.


Luen tietoja kasveista netistä ja näiden hollantilaistenkaan pakkasluokitukset eivät ole mitään turhia. Yhtenään tulee vastaan lajeja, että ”tämä kestää -17 astetta” ja ”tämä säilyy -40:ssäkin hengissä”. Aika hyvä. Lisäksi törmään usein määrittelyyn: ”Tämä pensas kestää suolaista tuulta eli soveltuu rannikon pihoille.” Jännä.

Maanpeittokasviksi kokeillaan kahta lajia, sinikukkaista ja keltakukkaista. Joiden pitäisi pärjätä varjossakin. Pikkukasvit myytiin sikspäkeissä taas.


Istutus piti ajoittaa niin, että juodaan kahvia ja nyt sataa, mutta kun sade loppuu 15.35 niin sitten aloitetaan heti kaivuu ja mullan sekottaminen, koska silloin on 50 minuutin tauko sateessa ja sen jälkeen tulee seuraava rankka kuuro. Jos saataisiin ne isot pensaat ainakin maahan siinä välissä, ja uudet mullat ja lehmänkakat levitettyä.

Jatkoin istutusta vaikka alkoi sataa silloin kun minulla oli vielä 2 sikspäkkiä laittamatta. Tuulitakin huppu päähän vaan. Hirveää mutaa, minulla oli kumisaappaat.



Tätä ei hankita.

Kippailin kattiloita keittolevyllä ja olin ihan varma, että olin laittanut kaasuliekin puhuksiin. En ollut. Käry alkoi käydä, mikä täällä haisee, ei kai tämä patakinnas pala taas. Palaa perkele. Kangas kärtsäsi, koska levy oli sittenkin vielä päällä. No se teki tehtävänsä, ettei käsi palanut. Piti heittää roskiin ja pitää ostaa uusi.


Kampaajalla vaadittiin nyt asiakkaaltakin suusuojusta. Onneksi minulla oli se mukana kun olin menossa kauppaan käymään sen jälkeen. Nyt mennään kaikkiin kauppoihin suojuksen kanssa.

Mark Rutte (pääministeri) on nyt hyvin, hyvin vihainen ja tiistai-iltana on lehdistötilaisuus ja uudet rajoitukset. Ilmeisesti ravitsemusliikkeiden sulkemista kokonaan ja - jopa täällä, ei vain Suomessa - tiukkaa alkoholipolitikkaa! Jotain, että viinaa ei saa enää myydä illalla niin kaupoissa kuin muuallakaan. Sanovat huhut. Eppäilenpä hieman, mitä tämä auttaa näihin 6000:een tartuntaan päivässä.

Meillä on muutama päivä lomaa ja se aiotaankin viettää lähinnä burritokäärönä sohvalla lämmittelemässä, ja ehkä macaron kädessä. Viinakaapissakin on uusi ouzo.



lauantai 10. lokakuuta 2020

Niskaröntgenissä


Kävin osteopaatilla kesällä ja lopuksi hän lähetti minut tsekkauttamaan niskani rakenteet, jotta tiedetään, missä mennään. Onko kulumia tms.

Pääsinkin jo sillä viittauksella yleislääkärin kautta röntgeniin. En yhtään tiennyt, kuinka nihkeää on saada lähete näin ihan varmuuden vuoksi. Ei, ihan aiheelliselta tuntui tsekata, kun kerran huomaan jumppaliikeiden aiheuttavan migreeniä niskasta käsin.

Senkun marssin sisään poliklinikalle ilman ajanvarausta. Onni on oman kylän sairaalapalvelut. Helposti ja nopeasti. Eikä mitään jonoa. Rimpautin kelloa tyhjällä käytävällä ja hoitsu ilmestyi ja pääsin samantien pukukoppiin.

”Onko sulla suussa mitään irrotettavia osia... tekohampaita, metallia tms.” No ei tietääkseni ole. Pukukopissa oli kova diskojytä päällä. Sitten otettiin kuvat vinottain ja edestä ja sivulta.



Tulos: Lääkäri löysi ”kaikenlaista pientä”... iästä johtuvia ilmiöitä kuten lätistyneitä välilevyjä ja pientä kulumaa, ei kuitenkaan välilevyn pullistumaa; selkäydinkanavan ahtaumaa tiettyjen nikamien kohdalla.

Lähettää neurologille. Kysymyksenä se, aiheuttavatko ne ahtaumat jotain päänsäryistäni ja liikunnan triggeröimästä migreenistä.

Tosiaankin vähänhän sille varmaan voi tehdä, mutta arvio olisi hyödyllinen. Jos jotain voin tehdä niin haluan tietää, voinko jotenkin estää tilanteen pahenemisen haittaavaksi, ja onko jotain, mitä minun pitää varoa.

Neurologi voi myös arvioida, haluaako katsoa niskaa vielä tarkemmin magneettikuvalla. Dollarinkuvat lentää... siinä menee mun koko vuoden omavastuuosuus kerralla, jos siihen ruvetaan.



Toinen legitiimi syy mennä neurologille ylipäätään on se, että olen kärsinyt eri lajisista migreeneistä pienen ikäni, mutten koskaan käynyt erikoislääkärillä sen takia. Vedän triptaaneja jne.

En tiedä tosin, kuinka paljon aikaa sillä kalliin erikoislääkärin vastaanotolla on, eli voinko sille läväyttää koko hormonimigreenihelvetin ja laajan kirjon käsiteltäväksi siinä. Vai pitääkö keskittyä vain fyysiseen niskaan.

Nyt sieltä tuli kuitenkin kirjeessä ”päänsärkyosaston” vihkonen täytettäväksi kaikista päänsärkyilmiöistä, niiden syistä ja lajeista ja tähänastisista hoidon yrityksistä, eli ehkä siellä ehditään jopa katsoa kokonaisuutta.

 

Toisaalta näistä nikamista tulee sellainen fiilis, että onneksi ne eivät kuvanneet koko selkääni, koska sieltähän tulisi lausuntoa lausunnon perään melkein-pullistuneista ja lätistyneistä välilevyistä ja skoliooseista ja skondylooseista ja ties mitä, mille ei oikein voi mitään mutta mikä vain pelottaa ajatuksena. Ehken halua tietää.



keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Julkaisen kohta kirjoja!

Kirjoitan seiniin autiotalojen, kirjoitan kuinka sinua tarvitsen, kirjoitan rappukäytäviin yksinäisten... sori, Dingo.

Ei kun aiheeni on se, että unelmat alkavat toteutua ja minulta ilmestyy pian kirjoja, romaaneja.

Tätä elämäntyötä ja elämäntehtävää olen hionut yli 10 vuotta. Oman elämäni tarina on muotoutunut päiväkirjoista oikeiksi käsikirjoituksiksi, joita voi kutsua kaunokirjallisiksi teoksiksi.

Siitä ensimmäisestä tunteesta on tosin jo todella kauan, jolloin tajusin, että oikeastaan haluaisin joskus vielä julkaista nämä; että tämä ei ole vain päiväkirja vain itselleni.


Yksityinen on globaalia.

Ytimessä ja perimmäisenä motivaationa on aitous ja rehellisyys: olen kuitenkin ensi sijassa käyttänyt päiväkirjoja kaiken prosessoimiseen, tunteiden jäsentelyyn, hankaluuksien terapoimiseen, psyykkiseen tsemppaukseen, kriisinhallintaan, ilmiöiden analysointiin, koko maailman jäsentämiseen. Kirjoittaminen on minulle välttämätön tapa olla ja purkaa stressiä.

Samalla vahvasti tiedän, että jokainen ihminen kokee samanlaisia tunteita ja joutuu saman tapaisiin tilanteisiin tahollaan ja tavallaan. On paljon, mihin samastua universaalisti. Siksi koen omat vaiheeni sellaisina tarinoina, joista löytyy yhteys lukijoihin. Joilla on merkitystä ja arvoa yleisellä tasolla. Jotka haluan kertoa. Lisäksi löydän jutuistani paljon huumoria ja viihdyttävää.

Kurkkaa kirjailijasivulleni! https://www.liisarauhakoski.net/

Olen tarjonnut eri kässäreitä vähän eri versioina useille kustantajille vuosien mittaan, mutta ei. Tiedän, että he saavat satoja ellei tuhat ehdotusta vuosittain ja kynnys saada kustannussopimus on erittäin, erittäin korkea.

Sitten tuli se hetki, että sama se. On omakustanteita. Haluan nämä kirjani maailmalle, ihan kaikki, enkä halua odottaa enää vuosikausia, josko joskus tärppää. Julkaisen ne itse.

Näiden ei ole tarkoitus jäädä pöytälaatikkoon pölyttymään, vaan nämä haluavat maailmalle luettavaksi!

Sain selville, kuinka kätevää omakustantaminen nykyään voi olla ja että kirjoja painetaan digipainossa tarpeen mukaan aina kun joku tilaa; ei tarvitse edes valmistuttaa pinoittain kappaleita, jotka sitten varastoisi pahvilaatikoissa omiin nurkkiinsa. Palveluntarjoaja ilmoittaa kirjat myyntikanaviin, Suomen kirjastoille ym. ja tekee fyysisen kirjan ohessa e-kirjan. Kätsää.

Ilmoittelen sitten täälläkin, kun ensimmäinen teos on saatavissa.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Karsea kiire ja muuta työn iloa

Ruokalassa kerran tein vitsin. Olin taistellut liukuoven kanssa edellisenä päivänä, kun se ei reagoinut. Olin kävellyt eri suuntiin, jotta se aukeaisi. Näin, kun aasialaisen näköinen nuorimies jutteli ja nauroi porukan kanssa englanniksi, ja sitten kääntyi ja halusi poistua ovesta. Ovi ei liikkunut ja hän steppaili sen edessä ihmeissään. Jaha, taas sama ongelma kuin minulla.

Tulin juuri siihen itsekin ja päätin auttaa. Tiesin intuitiivisesti, että saan oven kyllä liikkelle, kun menen sivussa sen eteen huitomaan. Joten nopeasti kiilasin tyypin ohi ja ojensin kättäni ihan kuin siinä olisi kulkukortti. Muka vilautin korttia oven karmiin ja samalla sanoin ”piip!” jonka jokainen tunnistaa kortinlukijan ääneksi. Sillä sekunnilla liukuovi reagoi ja menee syrjään. Ajoituksen mestariteos. Koko porukka räjähti nauramaan, ja minä ja aasialainen myös. ”That was funny!”


Osastonjohtajan läksiäiset eläkkeelle pidettiin. Yleisömäärä yritettiin pitää minimissä ja etätyöläiset voivat katsoa tilaisuutta tietokoneelta. Oli puheita ja striimaus ja kävelin vahingossa kohti kakkoskameraa kun näin vain ykkösen ja se meni youtubeen.

Läsnäoleville oli pikku buffetti, josta suurimmat tarjoilut oli peruttu. Selasin vanhan tuttuni kanssa osastonjohtajan saamaa valokuvakirjaa, jossa oli paljon ryhmäkuvia vuosien varrelta ja menneistä kollegoista, joita tunnistettiin ja muisteltiin.

Kuulin uuden jutun meksikolaisestamme, että hänellä on joku Hall of fame -plakaatti jonkun ravintolan seinässä Meksikossa, koska hän rikkoi heidän burritojensyöntiennätyksensä. Jotta saisi ilmaiset ruuat. Ja oli kuulemma 2 viikkoa kipeänä sen jälkeen.

Oma esimieheni kertoi mitä parhaita tarinoita myöskin siitä, kun hän aloitti firmassa ja matkusti Kaliforniaan sitä varten.

Viime aikoina on ollut todella kiire, liian kiire. Perkeleellinen stressi. Juuri sellainen päivä, jota ei halua. Jolloin tulee suht kiireellisiä juttuja yhtaikaa 17 kappaletta ihan kaikkialta ja yhtaikaa. Ei ehdi reagoida eikä keskittyä yhteenkään, koska aina tapahtuu seuraava. Olin siis ihan hajoamassa. Tuijotin eteeni mitään näkemättä ja yritin koota katkenneet ajatukset.

Juuri sellaisina päivinä kun taistelee joka sekunnista jolloin saisi tehdä töitä, tulee kaikenlaisia selittäjiä kertomaan elämäntarinaansa pöydän viereen kaiken kukkuraksi.

Kauhea puhelinkokouskin oli tulossa ja ahdisti jo etukäteen. Hoidin sen rallienglannilla, tai siltä minusta vahvasti tuntui, että nyt ei Oxfordin enklanti suju just tänään. Ja siellä oli brittikin luurissa. Tosi upeeta.


Perjantaina jouduin juoksemisestani huolimatta jättämään paljon tehtäviä maanantaihin. Sellaisia, jotka piti myös saada valmiiksi maanantaina. Höyryävä kasa odottamassa.
Sain siitä lauantaina jo unettoman yön ja valvoin neljästä kuuteen. Joten jee jee, sitten oli tarkoitus selvitä siitä päivästä hengissä jos pystyy, eikä hajota. Ei vieläkään hajota vaikka siltä alkaa tuntua, ettei kohta pysty enää.

Onneksi pakotin itseni sunnuntaina vaatekaappiin järjestelemään talvivaatteita, ja maalaamaan. Se vähän edes auttoi, tehdä silitystöitä ja konkreettista. Kävin kävelylläkin.

Great. Nyt minua huimaa heti aamusta heti sillä sekunnilla kun saavun töihin. Miten ne oli ne stressin fyysiset oireet?

Siisös mitä paskaa. Minähän vähän jo kaipailin sitä perinteistä syksyn kriisiä, että missä se viipyy, niin tässä se on. Muutenkin pelkkää turhautumista ja raivoa nousee sisältäni, ja samalla sattumalta suurin työstressi.

Sitten olin maanantaina niin hektinen, että onnistuin näpyttelemään systeemin salasanani 3 kertaa väärin ja minut blokattiin 24 tunniksi. Sinne meni se deadlinen mukaan kulujen kirjaaminen. Ja tietokone oli syynä siihen. Ensin, että se juuri nyt kysyi uutta salasanaa, ja sitten yhtäkkiä tuli Windows, että ”mun pitää just NYT uudelleenkäynnistää tämä kone”, minkä takia minun piti ylipäätään kirjautua uudestaan.


Valitettiin yhdessä työkaverin kanssa lounaalla. Hänen opiskelijatyttärensäkin on ihan depis, kun aloittaa opinnot eikä ole nähnyt sitä koulua kertaakaan sisältä. Aloita siinä sitten opiskelijaelämä ja yhteisöt ja tutustuminen ja tottuminen ja verkostoituminen, kun on vain epämääräistä etäopetusta kuukaudesta toiseen. Tilanne turhauttaa ylipäätään kaikkia.

Kai sekin jo helpotti että voin vähän päästää höyryä ulos. Palautui luottamus, että kaikki järjestyy ja saan kaiken hoidettua lopulta. Alan olla aika väsynyt kyllä.

Oireena siitä, että on liian monta muistettavaa asiaa yhtaikaa päällä, tulee sellaisia blackouteja kesken toiminnan, tyhjää lyöviä hetkiä, jolloin kaikki lähimuisti on pyyhitty pois. ”Minkä taulukon mä aioinkaan nyt avata?” Pinnistelee oikein että muistaa, millä idealla aloitti toimintansa 4 sekuntia sitten.

Ja samalla tästä stressijaksosta johtuen tiesin ihan varmasti, että teen virheitä. Niin tein, kirjoitin ihan väärän alihankkijafirman laskun otsikoksi ja lähetin sen maksuun. Piti korjata.

Sen jälkeen tulikin alihankkijalta ihan väärän firman lasku, hupsista. Muutkin sekoilevat. Tyttö oli nolo, että teki sellaisen virheen. Uskalsin puhutella häntä etunimellä, että ”moikka vaan”, ajattele mikä riski Saksassa saksalaiselle! Jossa pitää teititellä 99,99-prosenttisesti kaikkia aina! Mutta se oli intuitio. Hänen edeltäjänsä oli sellainen, joka uskalsi sinutella meitä ja olla ”Gabi vaan”, lyhentää etunimensä, oli selvästi joku ihan nuori. Jostain muistin tai aavistin, että tämä on samanlainen. Ja se toimi.


Joku tasapaino sentään. Kun oikein stressaa, alan näköjään laulaa. Ja ihan sama, vaikka joku kuulee. Parkkipaikalla oli vuorossa Juice Leskinen. ”Muualla oon ennen kuin huomaatkaan... Häntä rakastin paljon”. Välikäytävällä, jossa ei ollut ketään, oli hoilotettava hollantilainen Bløf. ”Ik ben bijna waar ik zijn moet, bijna op mijn plaats...” Hyvä biisi.


Ei siellä kyllä koskaan voi suunnitella töitään oikein, kun sitten tulee Rudy ja Rudyn performanssi. Rudy ilmestyy tyhjästä ja järjestää meille tunnin kokouksen paasaamalla 50 minuuttia asioista, joista ei tiedetty keskustelevamme tänään tunnin. No toisaalta hyvä, että hän tekee ja selvittää. Ei siitä oikein voi olla kuin kiitollinen, että joku on aktiivinen ja järkevä.

Rudy on ilmiömäinen hyvästijätöissä. Hän puhuu 50 minuutin mittaisen lauseen ja sitten hyvin eleettömästi hänen sanottavansa on yhtäkkiä lopussa ja hän vain kävelee paikalta sanomatta pistettä. Liukenee kesken lauseen suunnilleen, ei rituaalia, ei hyvästelyä. Että ai, no sinne meni. Outo.

Yritän selvittää, onko Rudy ruma vai kaunis. Se riippuu aika paljon kuvakulmasta. Edestä hänen silmänsä ovat liian lähellä toisiaan, mutta sivulta hän on sittenkin aika hauskan näköinen.

perjantai 2. lokakuuta 2020

Arkea ja ihan vähän juhlaa


Meinattiin että haetaan kaverille pari erikoisolutta synttäriksi, jos olutkauppa on auki. Nykyään ne myyvät lähinnä online ja lähettävät paketteja, tai saa hakea tekemänsä tilaukset ovelta. Mutta nyt se on sentään taas perjantai-iltaisin auki ihan oikeasti asiakkaille.

Ja siitä se idea sitten lähti. Että voi hakea pari kivaa olutta itsellekin.




Meillä oli hääpäivä ja mies toi kukkia. Muuten oli niin epäromanttista kuin vain voi olla. Syötiin pakastimesta spaghetti bolognesea ja minä en löytänytkään varastoistani sopivaa korttia annettavaksi. Mitä sitä tekee kun on työpäivä ja tiistai, ja lisäksi on juuri saatu kuulla, että ravintolat joutuvat sulkemaan jo 22, jos sinne lähiaikoina olisi halunnut mennä. Töistä nyysin mukaani 2 suklaakarkkia kultakääreessä, joita oli sattumalta tarjolla, ja siinä se.




Uhataan kohta myös jo ulkonaliikkumiskiellolla, jos tilanne vain pahenee, sekä sillä, että suljettaisiin taas kuntosalien pukuhuoneet ja suihkut. Voisiko joku kertoa, kuinka monta taudin tarttumista sieltä kuntosalin pukuhuoneesta on raportoitu, jos se on valtion ainoa keino dramaattisesti pysäyttää epidemia? Ihan kuin sillä olisi mitään vaikutusta ja väliä. Nämä toimenpiteet ovat aika randomeita eivätkä minusta ollenkaan osu siihen, mistä ne tartunnat oikeasti tulevat.

Nyt alkoi suusuojusten aikakausi meilläkin Hollannissa, niitä pitää käyttää esim. kaupoissa. Vahva suositus, niin joo. Ei pakkoa, joten saa nähdä.


Se ei ole kiva fiilis kun haava aukeaa. Rits. Jalastani poistettiin tikit ja ihan hyvältä näytti. Kunnes nukkumaan mennessä unohdin hetkeksi varoa ja menin sängylle jalat koukussa, jalkojeni päälle istuen. Reiden täysi paino pohkeen päällä, ja sitä painetta se haava pohkeen alaosassa ei kestänyt. Tunsin, että se repesi.

Sitten siinä oli ammottava punainen aukko, josta nousi esiin iso tummanpunainen veritippa. Leikkausviiva oli laajennut keskiosastaan erilleen. Ja pelkäsin, kuinka pitkälle se aikoo vielä aueta viivaa jatkaen. Tuijotin sitä ja kiroilin ja valmistauduin henkisesti ajamaan päivystysvastaanottoon, jos se on tosi iso aukko ja jatkaa veren vuotamista. Kello on 23, siinä menee puoli yötä ennen kuin on jossain yölääkärissä käynyt, ja seitsemältä nousu töihin, kiva jee.

Päätettiin paikata se vain itse laastarilla ihoa yhteen vetämällä ja yön odottamalla. Jos pääsisin huomenna lääkäriin tavallisesti tsekkaamaan, pitääkö se tikata uudestaan.

Selvisi, ettei tikkausta voi tehdä, jos aukeamisesta on kulunut tunteja. Mutta sen voi ehkä teipillä vetää yhteen. Olin väliaikaisella lisälääkärillä ja sillä oli kivat ruskeat silmät. Muutahan ei lääkäreistä näe nykyään, koska suusuojus.

Aukon pitää nyt vain kasvaa umpeen. Pitää huolehtia, ettei se tulehdu. Tueksi laitettiin ihoteipin pätkä.

Jälkiviisaus on aina parasta. Olisikin kannattanut pitää tikit 14 päivää. Leikkuusuuntakaan ei ollut optimaalinen, koska se saattaa ihon venymään erityisesti tuossa kohdassa.

Onneksi siihen ei satu. Tuntuu, muttei satu.

Kyllä tällä kävellä voi, ja kävin korttelikävelyllä ihmettelemässä ulkomaailmaa. Vielä ei ole meillä ruska-aika. Vain aivan varhaisimmat puulajit ovat keltaisia ja muutama ensimmäinen lehti on pudonnut. Yleiskuva on edelleen täysin vihreä.






Yksi päivä tuli vastaan iso kissa taas. Tukkani oli juuri räjähtänyt kuntosalin jäljiltä eri suuntiin.




Mieheni skannaa vanhoja musiikkilehtiä ja mennään vuodessa 1976. Fredi Euroviisuissa.


Löytyi myös vuoden 2004 esitteitä Suomesta, ja ne eivät ole ollenkaan minun ansiotani. Ne ovat tulleet kokoelmiin jo ennen minun ilmestymistäni kuvioihin. Joku tunsi jonkun hollantilaisen, joka oli Free Record Shopin talouspuolella töissä ja matkusti välillä Suomeenkin liikematkalle, ja oli tuonut nämä mukanaan.






Nyt hiljennymme viikonlopuksi bunkkeriimme, koska on sateista ja virus jyllää.

Ulkona näkyy kyllä viihdykkeeksi ihan omituisia olioita. Joka päivä pihassa on joku lintulaji, jota en ole koskaan ennen nähnyt, yksittäiskappaleena. Oletan, että on syysmuuton aika ja tässä käväisee läpikulkumatkalla Pohjosmaista Afrikkaan kaikenlaista erikoista. Ensin siellä oli ilmeisesti sirittäjä, tai mahdollisesti se oli kultarinta, ja nyt mustapääkerttu.