Loistava päivä pohjoisen kalastajakylissä

 
Lomaviikko, jolloin meidän piti olla Suomessa. Muutama päivä aikaa. Leasing-auto kaipaisi käyttökilometrejä, joita ei tänä vuonna tule paljonkaan varsinaisten autolomien peruuntuessa. Kotimaan matkailu? Päiväretket?

Meillä oli strategia mennä pois, kauas pois. Ajaa vaikka johonkin pohjoiseen Friisinmaalle ja etsiä vain tyhjiä paikkoja. Onhan siellä oltava maisemaa, joka on eri kuin kotona ja johon kuuluu vaikka vettä, ja jossa evät ole ne 10 miljoonaa hollantilaista samassa pisteessä kaikki. Jo autosta käsin näkee paljon erilaista.

Suosituksena oli tähän saakka, ettei paljon liikuttaisi kotoa. Ja niin tässä onkin kökötetty kotona näkemättä ketään ja käymättä turhaan missään kaupassa ja noudatettu kaikkia sääntöjä. Mutta jo uusimman hallituksen tiedotustilaisuuden mukaan ei enää käsketä pysymään omassa korttelissa, vaan saa liikkua pitkin maata myös huvin vuoksi, kunhan pitää välimatkaa muihin eikä hakeudu tungoksiin.

Hollannin ongelma on se, että heti tapahtuu suurkokoontumisia eli ihmiset virtaavat luonnostaan niihin suosittuihin paikkoihin, joissa kaikki muutkin ovat. Eli strategiaan kuului, ettei mennä kaupunkien ostoskeskustoihin eikä muihin ilmiselviin turistirysiin. Otetaan omat eväät mukaan tai asioidaan huoltoasemalla, jossa kassahenkilö on kokonaan lasin takana turvassa. Ja saahan ruokakauppaan tai myyntitiskille mennä ostamaan ruokaa.

Tällä suunnitelmalla lähdettin kahdelle isolle koko päivän autokierrokselle.

Tältä näyttää nykyarkkitehtuuri. Kokonaan uusi asuinalue juuri valmistumassa tyhjälle pellolle. Jyrkät katot ovat täällä in uusissa rakennusprojekteissa.

Reissu 1 suuntautui suoraan pohjoiseen. Niin kauas kuin pääsee, rannikolle. Suomessa se olisi geografisesti sama kuin ”matka Lappiin, kunnes tulee Jäämeri vastaan”. Täällä ei tullut Jäämeri, vaan Vattimeri. Se on matala, mutainen ja haisee.

Mennessä pysähdys pikkukyliä etsiessä, jaloittelua Grijpskerkissä. Söpöjä muodokkaita asuintalojen julkisivuja, vanhoja ikkunalaseja, matala yläkerta, joka näyttää siltä ettei siellä nykyihminen mahdu seisomaan suorassa. Friisinmaan viirin oli joku laittanut Hollannin lipun oheen. Sen jälkeen oltiinkin Groningenin läänissä takaisin hyvin pian.

Ja on niin idyllistä, kun on joku kanava ja vesiväylä keskustassa, tosta vaan asuintalorivin ja marketin edessä vesi, jossa kyläläisillä on laidalla oma pikku moottorivene laiturissa.

Korona-ajan etu: huoltoaseman vessa oli ilmainen, portti kasattu sivuun, etteivät ihmiset koskettele maksuautomaattia ja porttia koko ajan.

Kaveri löytyi vessasta.

Zoutkampissa pysähdyttiin, kun nähtiin a) satamajuttuja, laivaliikenteen sulkuportit ja vanhoja aluksia laiturissa, b) lampaita padon rinteellä ja c) värikkäitä taloja jossain vähän matkan päässä.

Rannikon merkki: kävelypolku on päällystetty simpukankuorilla soran sijaan.

Satamassa eri näköisiä ja ikäisiä huvialuksia. Siellä oli pikku kalastusmuseokin; tietysti kiinni.

Sitten tuli ystävällinen alkuasukas, parrallinen mies etupihalleen ja sanoi, että tuolla päin ovat värikkäät ja kylän kuuluisimmat ”skandinaaviset talot”, jotka kannattaa tsekata. Hän pyysi kiinnittämään huomiota myös ankeriassavustamon ulkoseinän maaliin, joka vaihtaa väriä kun kulkee ohi. Totta, se oli helmiäismaalia, tummanvihreästä tuli kullanvärinen ja oranssin kautta tummanpunanen. Ooh.

Ankeriassavustamo, jonka oli tietysti pitänyt sulkea kalaravintolansa, myi kuitenkin pehmistä tiskiltä. Siinä oli pikkainen turistikasauma syömässä jäätelöä savustamon edessä, istuskelivat tiilimuurilla rantatien laidalla. Pyöräilevä pariskunta ja pari kävelijää. Mutta kaikki pitivät toisistaan etäisyyttä pari metriä nätisti. Pari motoristiakin oli paksuissa haalareissaan pysähtynyt jäätelölle.

Ja sitten siihen ajoi vanha amerikkalainen armeijan jeeppi ja sen perässä Britannian lipulla varustettu henkilöauto sodan ajoilta myös armeijan vihermaalissa. Oli juhlapäivä ja liputuspäivä, 5. toukokuuta, jolloin Hollanti juhlii natsimiehityksen ja sodan loppumista. Tällaisia vanhoja ajoneuvoja ajelee useinkin silloin, liittoutuneiden vapauttajien sisäänmarssia muistaen.

Värikkäiden satamatalojen edessä oli oikeita kalastusaluksia, joissa suuret tiheät verkot roikkuvat sivuilla kuin siivet. Katkarapuja käsitteleviä tehtaita kylässä oli myös.

Zoutkampin kalastussatama.

Wanha Scania.

Pääkohde pohjoisessa oli Lauwersoog. Siellä on satama, josta lähtee lautta Schiermonnikoogille, ja se saari on suoraan rannikon edessä näkyvissä. Se on Hollannin Vattimeren saarien rivistössä kaikkein itäisin, jossa on asutusta. Sen jälkeen seuraa enää Rottumerplaat, joka on luonnonsuojelualuetta jonne on vierailijoilta pääsy kielletty ja jolla asuu korkeintaan yksi metsänvartija tönössään.

Saari siintää horisontissa.

Schiermonnikoogille ei päästetä vierailijoiden autoja. Siellä saa turisti vain pyöräillä tai kävellä, tai käyttää bussia. Autot jätetään Lauwersoogin lauttasatamaan.

Vattimeri on todella matala ja elää vuoroveden mukaan, ja joka välissä on hiekkasärkkiä, joilla hylkeet lepäilevät. Aallonmurtajien välissä oli aukko merelle. Ei ihan näy sinisenä kimmeltävää avomerta siinä, vaan ensin kaistale liejua.

Lautta lähtikin juuri. Se suuntasi merellä tiukan kurvin vasemmalle, koska suoraan ei saarille pääse. Laivojen pitää siksakata poikittain oikealle ja vasemmalle ainoaa mahdollista syvempää väylää pitkin, tarkkaan harkiten matalikkojen välistä.

Huvivenesatamassakin näkyi mutainen pohja, veden mataluus. Meriharakat etsivät simpukoita. Kalastajasatamassa oikeat kalastusalukset riveissä.

Mikä loistavan aurinkoinen päivä. Tosin mereltä tuuli tässä kohdassa jäätävän kylmästi, jopa niin että kaipasin käsineitä.

Lauwersoogin ympäristössä on luontopolkuja ja ruovikkoja, joissa voi tarkkailla vesilintuja ja kahlaajia puisista torneista. On laajoja nummimaisia alueita, joilla pitkäturkkinen ylämaankarja vaeltaa. On laakeita heinikoita, joiden keskellä avautuukin lampia, lätäköitä, lahdelmia, kimmeltävää vettä. Siinä on mereltä tuleva koukeroinen monihaarainen lahti, josta merivettä levittäytyy maisemaan monimutkaisesti ja odottamatta.

Siellä oli retkeilijöitä ja jos on aikaa, siellä voisi kierrellä tunteja. On campingia ja pientä aktiviteettikeskusta.

Tipua näkyvissä?

Sitten ajettiin läpi erittäin tuntemattomien pikkukylien kuten Rasquert, Usquert ja Kleine Huisjes (”Pikku Talot”). Groningenin ylinen maaseutu onkin pelkkää pikkukylää ja maataloja. Siellä rannikolla ei ikävä kyllä pääse millään meren padolle, koska sinne vie vain yksityisteitä, joista jokainen kuuluu maalaistalolle, joka omistaa sen siipaleen laidunta tai peltoa padon edessä.

Kylät ovat tosi söpöjä, tiilitalot nättejä, pihat laitettu, kauniita aitoja ja koristeita, valkovihreäraidallisia kankaisia aurinkokupuja ikkunoiden yllä, valkoiset ikkunanpuitteet. Sitä rakennustyyliä näkee myös Haagissa ja ylipäätään rannikommalle ja pohjoiseen mennessä.

Nyt juhlapäivänä Hollannin liput liehuivat monen talon seinässä valokuvauksellisesti. Ja tuulimylly löydettiin, parkkeerattiin kylään Mensingeweer ja käveltiin kujaa kukkivien etupihojen ja kauniiden porttien välistä sinne. Siellä oli mylläri hommissaan ylätasanteella ja pyöritteli siipiä. Sitoi köysiä ja puuhasi, minkä johdosta myllyn siivet osin liikkuivat.

Uithuizenissa seurattiin kirkontornia. Yleensä siellä missä on kirkko, on keskusta ja jotain ruokaa. No kirkon edessä aukiolla nökötti kalakoju, joka myi tiskiltä lämpimiä annoksia, turvavälein. Syötiin autossa.

Sitten enää Eemshavenin kierros. Jotta on käyty mantereen pohjoisin pistekin. Siellä on teollisuussatama ja voimalaitos (hiili ja biomassa) ja rivit tuulimyllyjä ja kasoja jotain bulkkitavaraa, kalkkia tai jotain.

Höhö, tuolla on yksi vanha matala tuulimylly välissä.

Voimalaitos Eemshavenissa.

Ja siellä on Google. Niiden datakeskus höyryää meren äärellä, jotta saa siitä jäähdytysveden suoraan, ja sähkönkin suoraan viereisen tontin voimalaitokselta. Nähtiin kun Googlen data höyrysi useissa pyöreissä matalissa pöntöissä niiden pihamaalla.

Kierreltiin enää vailla järkeä Slochterenissa katsomassa kaasuputki-installaatioita, koska sieltä se Hollannin rikkaus tulee, maakaasulähteistä. Paitsi että kaasuntuotannosta johtuen maanjäristyksiä on alkanut tulla yhä enemmän, ja ne tekevät halkeamia asuintaloihin juuri niissä söpöissä kylissä, ja siksi kaasun pumppausta on hillitty ja se aiotaan tulevaisuudessa lopettaa.

Aurinko paistoi silmään matalalta laskuunsa asti; olin paluumatkan kuski. Onneksi oli aurinkolasit. Siellä seudulla ei ollut missään moottoriteitä ja missattiin moneen kertaan edes isomman maantien löytäminen. Alkoi vähä junnata se matka, että tämä ei etene mihinkään ja tunnit kuluvat. Lopulta alkoi pimentyä ja päästiin kotiin.

Tämä oli 660 km kierros.

Kaappien siirtelyä lomaprojektina

Loma alkoi railakkaasti koko olohuoneen uudelleensisustamisella. 3 vuorokautta töitä vuorotta.

Oikeastaan idea oli ihan yksinkertainen: vaihtaa ison kaapiston ja pitkän lipaston paikkaa keskenään, ne ovat eri seinustoilla. Telkkaria pystyisi kuulemma katsomaan paremmin, jos  se ei olisi enää upotettuna hyllystöön ja osin palkin takana, jos katsoo vähän sivummasta, vaan vapaasti lipaston päällä. Ja jos joskus ikinä joutuu ostamaan uuden telkkarin, se on varmaan tätäkin leveämpi eikä mahtuisi kaapistoon kuitenkaan enää.

Siinä idea. Tyhjentää nämä kaksi ja vaihtaa ne keskenään ja täyttää uudestaan tavaroilla. Mutta jokainen siirto on dominoefekti, ainakin meillä täyteen tungetussa huushollissa, ja näin se meni: Jos tämän optimalisoi, niin parempi vaihaa kirjahylly tuonne ikkunan viereen samalla. Ja tyhjentää se sitä varten. Ja muuten, lipaston vieressä seinällä olevat avohyllyt ovat aikansa eläneet, eiköhän poisteta ne kokonaan ja keksitä jotain muuta niillä oleville tavaroille. Tulee vähän siistimpää. Korkea kaapisto tietysti peittäisi siirron jälleen alleen maalaukset, julisteet ja kellon siltä seinältä, joten ne pitää poistaa ja siirtää eri seinille. Lipaston uudessa paikassa syntyy tyhjää tilaa seinän yläosaan ja sinne ehkä sopii osa maalauksista siirrettynä, mutta osa ei.

Olin koko perjantain, vappupäivän, joka EI ole täällä vapaa, paahtanut kiireessä etätöitä ja saattanut kaiken ja vähän ylimääräistäkin loppuun stressissä. Vappua edusti lasi simaa ja donitsit, jotka mies ystävällisesti haki kaupasta kahvitauolla.

Sain juuri vapaaillan aloitettua, kun tuli sellainen tahon vaatimus, että ”Nonni, lomalla on laiskoteltu nyt jo 34 minuuttia, eiköhän aloiteta se avohyllyjen repiminen seinästä JUST NYT”.  Koska jos hyllyt saisi seinältä niin voisi täyttää kipsillä reiät ja maalata päälle ja se saisi kuivua yön yli ja sitten voisi lauantaina tehokkaasti aloittaa kaappien siirrot samantien. Huoh.

Työtietokoneet sivuun ja menoksi. Pölyrätti kädessä hyllyjen tyhjennystä. Kipsasin reiät, mies imuroi ja maalasi ja ruuvasi.

Hyllyjen alta löytyi seinästä sellainen todiste, jolle nauroin: ”Kato, tähän on nainen laittanut selkeän rastin seinään, että poraa tasan tosta, ja mies on porannut sentin viereen, ihan väärin!” Mies maalasi sen piiloon.

Alkaa näyttää työmaalta.

Tavaraa tuli, kuten odotettua, ulos kaapeista ja laatikoista kuutioittain. Pinottiin muovilaatikoihin ja pöydille ja penkeille ja lattialle ja eteiseenkin laatikko kerrallaan sisältöä.

Sitä kaman määrää. Samalla tietysti huomasi, että on inventaarion paikka. Kun latoo takaisin, pitää analysoida, mitä voi heittää pois. Pölyä löytyi myös.

Mutta onneksi saatiin isot mööpelit liikkumaan kaksin, ujuttamalla ja vetämällä pitkin lattiaa, ilman että ne siitä hajosivat. Sähköjohtoja laitettiin valmiiksi, kun pistorasioita jää hyllyjen taakse. Mies teki onneksi kaiken sähkösuunnittelun telkkaria, modeemia, lamppuja ym. varten. Löysi rautakaupasta jopa jatkojohdollisia jakorasioita, joissa on erityisen littana pistokeosa, joka tarvitsee vähän vähemmän tilaa kaapin takana.

Tyhjää on.

Ekat siirrot tehty.

Ja sitten huippuhetki oli mitata, että pikkulipasto ei vaihdon jälkeen mahdu enää kahden ison kaapin väliin, koska puuttuu 4 cm. Sen verran oli leveyseroa keskenään vaihdetuilla huonekaluilla. Dominoefekti jatkuu.

Jotta se 4 cm saadaan luotua, pitää siirtää vielä kahta isoa vitriinikaapia, jotka ovat ihan täynnä painavaa kamaa. Nekin pitää tyhjentää kokonaan. Ja ne on vielä tuettu ohjeen mukaan ruuvilla seinään ja ne pitäää ruuvata irti ja porata tuet uuteen paikkaan betoniseinään. Jee, erittäin jee.

Vasta kun oltiin täytetty muut kaapistot uusilla paikoillaan, aloitettiin sunnuntaina vitriinikaappien tyhjennys ja siirto.

Tässä olis se 4 sentin lipasto.

Mutta telkkari on jo kauniisti uudella paikallaan.

Viimeisetkin kaapit liikkuu.

Äh mikä kaaos.

Nyt ilahdutti. Sain yhden uuden yksityiskohdan valmiiksi.

Siirrettiin sitten enemmänkin kuin vain 4 cm, laitettiin minilaatikosto vielä siihen väliin. Kun kerran ruvettiin. Ja luotiin samalla tarvittava tila isolle julisteelle matalien lipastojen päälle.

Sain karsittua muutamia juttuja ja jokainen niistä on helpotus saada pois. On hyvä fiilis tietää, mitä kaikkea kaapeissa on ja että ihan turhat on nyt poistettu välistä.

Lopuksi päästiin laittamaan seinälle uusiin paikkoihin julisteita ja maalauksia ja valokuvia, ja se on kiva. Hyvät tulokset. On raikasta kun on eri paikassa huonekalut, ja koriste-esineet on evaluoitu ja paranneltu ja ryhmitelty uudelleen.

Arvostaa taas kaikkea kivaa, mitä omistaa, ja katsoo tietoisesti.

Toi sopis tohon.

Islantilainen nurkka.

Se, että täällä on täyttä ja värikästä ja eri tyylejä sekaisin, ei tästäkään rempasta mihinkään muutu.

Yritin sisustaa edes hetken tyylikkäästi, kunnes mies ripusti apinan.

Välikausitakki ja muita kielen omituisuuksia

Pikku kävelylenkin satona näin meidän kortteleissa västäräkin, käpytikan ja kottaraisen. Joita en kovin usein näe. Ja hienon viidakkomaisen riippapuun, joka oksat roikkuvat köysinä maahan asti. Ja kauniita etupihojen kukkia, joita kuvasin. Olisko toi oranssi joku... unikkolaji? Hei, väriunikko! Nyt mä muistan, mihin kukkaan olin ihan lääpälläni takavuosina! Toivottavasti joku tänä kesänä myy mulle ruukussa väriunikkoja! Hehkuvan oranssinkeltaisia, tulioransseja, auringonkeltaisia, valkoisia! Lääh!

Pikku kävelylenkin satona myös ajatuksenkulku välikausitakista. Sää viilentyi nyt, mutta hyvin siellä pärjää, kun laittaa vaan kevättakin päälle. Välikausitakin... Miksi se on hassu sana? Nuorempi sukupolvi saattaa nauraa välikausitakille, koska se kuulostaa niin vanhanaikaiselta sanalta. Niin korrektilta ja 60-lukulaiselta. Täti-ihmisen käyttämältä.

Mutta, yllätys on, että sana herättää samanlaisia tunteita useissa kielissä. Olen kerännyt tästä kielitieteellistä aineistoa.

Esimerkki 1. Übergangsjacke. Saksaksi ”siirtymäkauden takki” tai ”siirtymätakki” ehkä tarkalleen käännettynä. Sen hassuus tuli esiin, kun miespuoliset kollegat yrittivät käyttää sanaa lounaskävelyllä. Eivät selvästi olleet mukavuusalueellaan puhuessaan vaatevalinnoista ja vaatekappaleista. Että oli sopiva sää käyttää ”sellaista... öhh... välikausitakkia. Haha, välikausitakki.” Hämmästelivät suunnilleen sitä, että itse edes tunsivat niin vanhanaikaisen eksaktin sanan.

Se oli sinällään sellainen hämmennystä aiheuttava käsite, että oli humoristinen. Aina tilaisuuden tullen sen voi nostaa esiin. ”Onks toi vielä sun talvitakki, vai onks se jo... välikausitakki, hehe?”

Esimerkki 2. Tussenjas. Hollanniksi hyvin lyhyesti ”välitakki”. No kuuntelin tässä radiota, jossa jo maaliskuussa iloittiin lämpenevistä säistä. Ja mainittiin se, että melkein voi siirtyä käyttämään välikausitakkia. En kuullut tarinaa tarkalleen, mutta jotain siellä kerrottiin, että vissiin joku meteorologi oli perustanut, ei nyt sovelluksen, mutta ehkä Twitter-tilin tai aihepiirin siitä, että onko sää sopiva välikausitakin käyttämiseen. Ja radiojuontajat iloitsivat, että välikausitakki-aihe oli kerännyt jo hämmästyttävän paljon yleisöä ja lukijoita ja kiinnostusta. Vaikka koko idea on vain pähkäillä sitä, voisiko tällä viikolla käyttää välikausitakkia.

Sitten ihan toinen sana. Lähdin yhtenä iltana autolla kauppaan, rasittavan työpäivän jälkeen ja stressissä. Meidän kulmalla tuossa kadulla oli pari pihatöitä tekevää työmiestä taikka asukasta lastaamassa jotain peräkärryä, ja niiden viereen oli nyt pysähtynyt lommoontunut pikkuauto keskelle tietä justkaamaan niiden kanssa avonaisen ikkunan kautta. Menin siihen hissuksiin taakse seisomaan, että kaipa ne tajuavat jossain vaiheessa antaa tietä, tai hän lähtee jatkamaan matkaa.

No ei hän heti lähtenyt. Tunnistin siinä itsehillinnän opetuksen. Jos antaisin stressille vallan, kiroilisin siinä vastoinkäymistä, etten pääse kotikadultani edes pois, idiootit. Mutta en halunnut näyttäytyä hermokimppuna ja käyttäytyä ala-arvoisesti. Ei. Ei se ole sen arvoista. Sillä todellisuudessa mulla on loputtomasti aikaa. Mun keikka ei kauaa kestä. Aurinko paistaa. On mukava lämmin ilta. Ihmiset jutskaa. Kyllä mä voin odottaa. En mä ole niin tärkeä, että mun pitää rähjätä, jos oikeuteni ei ihan heti toteudu.

Odottelin ja lopulta lommoauto parkkeerasi vinottain syrjään. Mahduin sen ja peräkärryn välistä. Minullakin oli ikkuna auki. Hymyilin ja ajoin rauhallisesti ja sanoin vain, että ”pikkunen ruuhka”. Miehet tajusivat aiheuttaneensa harmillisen tukoksen ja kommentoivat minulle itseironisena, että ”kauheeta kälätystä täällä vaan pidetäänkin...” ja se oli eräänlainen anteeksipyyntö. Että ”sori kun juorutaan keskellä tietä”. Niin se oli tarkoitettu.

Tässä kohtaa tullaan siihen, että sillä sanavalinnalla asian olisi voinut väärinkäsittää mitä valtavimmin, jos en osaisi täydellisesti hollantia. Juoruamisesta he käyttivät nimittäin sanaa ”geouwehoer”, verbistä johdettua substantiivia. Verbi ”ouwehoeren” on hollannin suuria omituisuuksia ja erittäin räjähdysherkän vaarallinen väärinkäsityksen mahdollisuus, koska siinä on kirjaimellisesti sanat ”vanha huora” verbinä. Mutta se tarkoittaa pelkästään ”paskanjauhamista, juoruilua, loputonta jaarittelua”. Jolla miehet viittasivat omiin tekemisiinsä.

Mutta jos olisin osannut vain rajallisesti hollantia ja irtosanoja enkä tuntenut juuri tätä - slangillista, mutta yleisesti käytettyä - käsitettä, olisin vaikka voinut tulkita, että he haukkuvat minua huoraksi! Vieläpä vanhaksi sellaiseksi. Ja se olisi muuttanut tilanteen sävyn, no, pikkaisen. Ja silloin en tiedä, miten olisin reagoinut.

Etymologia olettaa muuten, ettei sanan alkuperällä edes ole mitään yhteyttä vanhoihin huoriin. Ilmaisu lienee tullut Indonesiasta siirtomaa-ajoilta hollantilaisten sotilaiden mukana ja lähtöisin jaavalaisesta verbistä ”ngawur” joka tarkoittaa juoruilemista, lörpöttelyä. Siitä on sitten vääntynyt ihan vaan äänteiden kautta ”ouwehoer”.

Sitten vielä läänimme ominaisuus. Hollannin kielessä kuuluisa on se kurkussa koriseva g-äänne, mutta siinä on alueellisia eroja. Se on kovimmillaan tuolla pääkaupunkiseudulla ja muutenkin Hollannin pohjoisemmilla ydinalueilla. Täällä kaakkoisnurkassa on vahvat paikallismurteet ja jokainen hollantilainen tietää ainakin sen, että tällä seudulla g lausutaan pehmeästi, melkein h:na, eikä kurkkuun satu yhtään niin paljon. Siitä erilaisesta g:stä sanotaan tunnistettavan, jos joku tulee Limburgin läänistä. Pehmeä g, ”zachte g”, on yleinen käsite.

Niin sillä sopii näköjään myydä elintarvikkeitakin. Markettiketjulla, joka toimii alueellisesti täälläpäin, oli esitteessä kampanjana ”pehmeän g:n viikot” jolla mainostavat paikallisten maatilojen tuotteita.