Verhosavotta

Runoilu alkoi muovautua silloin kun katsoin ilta-auringossa oranssina loistavaa peltistä pääsiäiskoristetta ja sitä, kuinka aurinko tuo näkyväksi myös pöytäliinan jokaisen taitoksen. Kevätaurinko paljastaa matalalta, julmastikin. Ja muutoin globaalisti toiveenani on totuuden esiintulo maailman konflikteissa. Ja että paha saa palkkansa. Näin aiheet yhdistyivät:

Aurinko paljastaa rypyt kankaassa 

ja pölyt pinnoilla 

Pupu ajaa porkkana-autolla 

ja mä vaan hiihdän 

Mä vaan hiihdän 

Aurinko ja täysikuu 

paljastakoot myös Totuudet 

joiden avulla väärät itsevaltiaat ja 

vallan väärinkäyttäjät 

syöstään vallasta 

Tuo hiihto (sitaatti Antti Tuiskulta) taas kuvastaa rämpimistäni arjessa, joka venyy ja venyy, kaikki turhauttava junnaus. Tehtävälistoille tulee aina jotain uutta eikä koskaan tule valmista, jaksaa jaksaa.

Itsepä keksin ne tehtävätkin. Pääsiäisenä lähinnä ompelin ja korjasin verhoja. 

Yläkerrasta ovat kissat riipineet eri ikkunoiden verhoihin repeämiä mm. pyydystäessään jotain herhiläistä kynsillä. Pakko ne oli jossain vaiheessa yrittää korjata, kun näyttivät aika törkeiltä.

Käytävän verho onnistui melko hyvin, kissan repimä viiva meni siksakilla yhteen eikä näy liikaa. 

Mutta vaatehuoneen verhot ovat erilaista kangasta ja sen tuhot olivat valtaisat, yhdessäkin kohdassa neljä repeämää vierekkäin. Sellainen kankaan kudottu rakenne, että melkein mahdotonta saada osat toisiinsa kiinni. Muodostuu paksuja arpia langasta, ja verhot näyttävät ihan hirveältä. Ne olikin täysin mahdoton ompelemalla korjata.

Plan B. Löysin väriin sopivaa paikkakangasta. Siinä vaiheessa projekti venyi tunnista toiseen. Leikkelin ja ompelin neliömäiset paikat molemmille puolille verhoa peittääkseni koko sen katastrofialueen, mutta tottakai verhossa näkyy läpinäkymätön ruma paikka. Ja pienemmässä repeämäkohdassa on kauhea ompelussössö, jota ei voi myöskään hyväksyä. Iso pettymys. Tein tosi kovasti työtä sen eteen eikä se siltikään toiminut.

Paikkalappu loistaa erittäin köyhän näköisesti.

Siltikin halusin vielä illalla valmistaa keittiöön uuden verhon vanhasta 90-luvun kankaastani. Minulla on edelleen ne verhot, jotka äiti ompeli minulle 1994 opiskelijasoluun. Ne ovat olleet eri kämpissä käytössä ja nyt olleet varastossa. Niistä tulee Anttila-fiilis ja luulen, että kangas on hankittu Anttilasta. 

Keittiössä meillä on ollut ihan surkea improvisoitu huivista ommeltu hökötys, joka on nyt jo reikäinen ja haalistunut, ja miehenikin on joskus ehdottanut, että mites olis oikea verho tähän jossain vaiheessa. Nyt tajusin, että se Anttila on ihan täydellisen värinen oranssiin keittiöön. Kunhan mittaa ja lyhentää.

Ilmeisesti tämä Peppi Pitkätossu -meininki on sitä, että keittiön nurkkauksen verho näkyy vain takapihalle. Jos se olisi julkisesti kadulle päin, olisin varmasti jo paljon aiemmin arvioinut, aiheuttaako se häpeää, ja tehnyt sille jotain.

Verhon alta pilkistää Janneken musta häntä.

Ripustusmetodina on tässä kohdassa aina ollut rullat ja niistä roikkuvat klipsikoukut. Meidän virallisissa, kaupassa teetetyissä verhoissamme taas on muoviset valkoiset pitkät ihmekoukut, joiden pituutta voi säädellä, ihan outoa huipputeknologiaa. En tiedä yhtään mitään verhojen ripustamisen oikeista tavoista. Lisäksi kulttuurit voivat vaihdella eri maissa. 

Jopa jo verhokiskokulttuuri nimittäin vaihtelee. Täällä on sellaisia, missä rullat laitetaan onton metallikiskon sisään; mutta aiemmin olen ainakin Suomessa, vaiko Saksassa, nähnyt sellaisia, että rulla kulkee kapean kiskon ympärillä kaksiosaisena. Rulla on ulkona ja kisko sisällä.

Keittiön verho onnistui hyvin ja tuli sisu korvata ne vaatehuoneen verhotkin pian. Teettäminen maksaa kai turhan paljon. Mitä jos osaan itse, koska osasin jo keittiön verhonkin. Mitä jos ostetaan kangas ja sellaista nauhaa, missä on lenksut millä se laitetaan johonkin koukkuihin, ja selvitän, mitä ripustusesineitä ja systeemejä on.

Sain kangaskaupasta verhokankaan, jonka arvioimme kestävän kissaa melko hyvin, ja lenksunauhaa, ja myyjätädiltä liveopetuksen, miten toisesta päästä avoimet kahden piikin metallikoukut laitetaan lenksuihin ja miten ne taas ripustetaan rulliin. Aivan ihmeellistä. Täysin uutta tietoa minulle. Niillä koukuilla on tarkoitus myös kuroa nauhaa ja siten verhokangasta yhteen niin, että syntyy virallisia laskoksia tasaisin välimatkoin.

Painoin mieleeni, mitä pystyin. En ihan vielä tajunnut logiikkaa, miten päin ne koukut käännetään ja väännetään. Kotona etsin netistä ohjevideoita ja löysin heti pari. Siinä ne koukut laitetaan livenä. Kelasin videota edes takaisin ja tuijotin tärkeintä kohtaa, ja sitten kokeilin ja tajusin. Se toimii. Vieläkään en ihan ymmärrä kolmiulotteisesti, mitä tapahtuu kun koukut humpsautetaan ympäri, mutta pääasia, että osaan matkia sen. 

Kangaskaupan lähellä oli joku valurautainen sikakoriste.

Ajatus pääsiäissunnuntaiksi: Ilmeisesti huomenna ompelen uutta verhoa, teen raparperikiisseliä ja koristelen pashan. 

Käytiin nimittäin parsakaupassa, jossa sattui olemaan raparperia. Pashasta, jonka tein aamulla, jäi siihen sopivasti kermaa yli. Joten oli vähän niin kuin velvollisuus tehdä kiisseliä. Sekin odotti nyt sitten. 

Juustokaupassa näin ohimennen ihme hökötyksen: italialaista sinihomejuustoa, jonka päälle on levitetty munliköörikreemiä, ja sitten vielä päällä pieni suklaamuna. Huh huh. En oikeastaan edes halua yrittää kuvitella tuollaista makuyhdistelmää.

Mieheni keksi onneksi ruokaidean: haetaan kiinalaista ja syödään sitä 2-3 päivää. Loistavaa. Ei ainakaan kokkaamisesta tarvinnut huolehtia, eikä olisi ehtinytkään.

Olikin sitten sellaista, että piti oikeastaan koko ajan ommella verhoja. En ehtinyt katsoa sarjaa enkä lukea kirjoja, mitä luulin tekeväni pääsiäisenä. Toisaalta ihanaa olla reipas, toisaalta olin kauhuissani, että käytännössä vien itseltäni taas ihan itse lööbailuajan pois ja täytän sen velvollisuuden tunteella. Wittujen cewät. En tiedä, onko tämä tervettä. Mutta jos johonkin hommaan on inspiraatio, niin siihen on oikeastaan hyvä tarttua.

Pääsiäisenä söimme myös kaupan valmisskonsseja, pashaa ja mignonmunia.

Ompelin sitten ne verhot, puhisin ja ähisin. Alalanka katkesi kerran. Yritin pitää silmämääräisesti reunan käänteitä tasalevyisinä. Onnistuin vain osittain. Jos olisin ollut huolellisempi ja oikeasti mitannut etukäteen, olisin saanut yhtä pitkät verhot. Nyt toinen on vähän pidempi. Ärsyttää. Ainoa lohtu on, että pituusero ei näy ulos kadulle.

Osasin käyttää niitä laskoskoukkuja ja sain ne arvioiden jopa samantien menemään tasaisin välein. Nyt tiedän, miten niillä voi säätää, jos haluan vielä parantaa ripustusta ja verhon laskoskäyttäytymistä.

Kun asentelin koukkuja verhon reunaan silityslaudan päällä, Janneke tuli auttamaan. Nuuskutteli ja kehräsi siinä ja sai silityksiä. Tietysti insinöörin piti tutustua tekniikkaan. 

Nielin kauhuni siitä, että mitä jos se nyt jo iskee kyntensä uuteen verhokankaaseen ja saa sen repeämään. Ei se. Oli kiltisti. Mutta jos kissat sattuvat repimään nuo uudet verhot jossain vaiheessa, niin en kyllä jaksa ommella taas uusia.

Lisäksi vielä siivottiin, ja vapaaehtoisesti vaihdettiin juuri nyt vuodevaatteet ja pesin kaiken 60 asteessa. Ja silitin koko silityspinon. Loputon savotta todellakin.

Mutta lopulta kuitenkin ehdin katsoa Elossa 24h-kauden kokonaan. Lukeminen olisi seuraava vapaa-ajan homma sitten kun ehtii.