Eläimistä

Sitten tapahtui niin, että jäljelle jäänyt kissaystävämme katosi. Viimeisellä kerralla meillä vieraillessaan huolestuimme jo. Mitä se on ihan apaattinen! Istuu liikumatta ja tuijottaa tyhjyyteen. Ei rentoudu. Voi mikä sillä nyt sitten on, onko se edes terve?

Pian omistaja ilmoitti, että sen yön jälkeen se oli kävellyt kotoa eikä palannut. Kaikki naapurit hälytettiin etsimään. Ahdistaa ihan liikaa. Taas kissakatastrofi. Taas ilo eläimestä päättyy käsittämättömyyteen ja suruun.

Usean päivän päästä se löytyi heikossa kunnossa parin kadun päästä jonkun takapihalta. Kun ihminen etsii, eihän hän pääse toisten suljettuihin pihoihin, joihin kissa on saattanut ryömiä. Se oli selvästi sairastunut ja kun omistaja sai tiedon erinäisten facebook-ryhmien kautta ja sai hakea sen eläinhoitolasta, se oli jo lähes menehtynyt. Ainoa hyvä asia oli se, että se pääsi vielä hetkeksi oikeaan paikkaansa ja rakastaviin käsiin ennen kuolemaansa.

Kissat saattavat kuulemma tehdä niin, että vetäytyvät yksinäisyyteen, kun aavistavat, että loppu lähestyy. Sille tuli jokin akuutti, nuorelle kollille. Toki se myös ensin kaipasi vähän aikaa sitten kuollutta ystäväänsä ja oli siitäkin sekaisin.

Näitä kissojahan kyllä katoaa aika usein. Joskus ne tulevat takaisin. Joskus ei saada koskaan vastausta mihin se meni, ja kuoliko se vai elääkö se jossain. 

Voisi tietysti tulla mieleen moralisoida, että ”mitäs omistajat laskevat kissat ulos kulkemaan”, mutta kun se ei ole täällä Hollannissa laitonta. Ulkokissat taajama-aluella on Hollannissa normi. Jopa eläinsuojeluyhdistykset kirjoittavat kotia etsivien kissojen kuvailuissaan, että ”tämä kissa on tottunut kulkemaan vapaana ulkona ja sen pitää päästä ulos.” Siihen siis kehottavat ja kannustavat jopa eläinammattilaiset. Erikseen on sisäkissat, jotka ovat tyytyväisiä sisäreviirillään eivätkä pahemmin kaipaa ulos.

Että tämäkin onnettomuus vielä. Ensin Doruksen kuolema, sitten Juliuksen katoaminen ja kuolema. Miksi näin pahaa tapahtuu koko ajan. Meidän parhaat ystävämme, joihin vasta tutustuimme, kuolivat molemmat.

Pelkkä tyhjyys jää. Ei eläinystäviä. Ainoat, mitä sisälle nyt tulee, ovat hyttyset ja että sellainen hirveä 8 sentin hämähäkki palasi uudelleen meidän seinällemme. En minä niitä eläimiä halua.

Jotkut saavat elää kissojensa kanssa lähes 20 vuotta. Meille suotiin yksi vuosi ja toisessa tapauksessa puoli vuotta ystävyyttä. Sitten se jo loppui molempien osalta. Miksi niiden piti mennä? Miten niin?

Mikä järki tässä on? Mikä järki missään on?

Menetys sattuu. Puhtaimmin tunnen myötätunnon ja rakkauden eläimiin, ennemmin kuin ihmisiin. Ihmisistä voin ajatella kylmästi joskus; liian moni ihminen tekee pahaa joten en luota ihmiskuntaan. Eläinten kanssa syntyy yhteys, jossa on pelkkää hyvää tahtoa ja suojelunhalua. Ja sattuu liikaa kun niille, viattomille, tapahtuu jotain.

Minua puistattaa, kuinka moni ihminen puhuu halventavasti ja inhoten kissoista tai muista eläimistä. Ja niitä tyyppejä riittää. Jotka haukkuvat, että se kakkaa mun pihaan, ajan ne pois hyi, helvetin elukat. Ja ajattelevat, että kyyhky kakkaa minun autoni päälle, joten haluan ampua ne kaikki mäsäksi ilmakiväärillä. Jopa ihminen, jolla itsellä on kissa, vitsailee, että haluaa lainata saksanpaimenkoiran joka söisi pois sen naapurin kissanpojan, joka häiritsee häntä hänen pihallaan. Miksi ihmiset ovat näin tuhoavia ja ilkeitä? Telkkariohjelmien satiireissa liian monella on eläinvihamielinen linja. Eläinten kärsimyksellä oikein herätetään vahingoniloa. Mauton lintuinfluenssajuttu. Miksi ihmiset eivät kunnioita? Mikä kaikilla on päässä vikana? Jos maailma on tällainen, minä olen liian herkkä maailmaan.

En usko ihmiskuntaan, olen sanoutunut irti siitä. Mutta eläinten kanssa on emotionaalisesti vaikeaa, kun ne jättävät tämän elämän ja olivat rakkaita. Vaikka ne ensin toisivat kyllä sen suurimman ilon. Tämä on sen kissa-asiankin dilemma, jos niitä itse hankkii. Sitten olet siinä kiinni. Hengellä ja verellä.

Johonkin kun sitoutuu, niin sitten siinä on tunteella mukana. Kun alat huolehtia eläimestä ja se jättää sinut tai sairastuu, niin olet itse huolesta ja surusta kipeänä. Kun alat tuntea olennon omaksesi, niin siinä on sitten se vastuu. Kaikilla tasoilla. Vastuu myös kantaa ne tunteet, joita siitä nousee.

Mietin tätä ja kirjoitin muistilapulle epäselvästi sutaisten ensin, että ”vastuu.” Lisäsin ajatusta siihen päälle, että ”myötä tulee vastuu.” Minkä myötä? Siitä tuli ”Välittämisen myötä tulee vastuu.”

Lopulta totuus on se, että Hollannin talouksista 23%:ssa on kissa. Ja keskimäärin taloudessa on noin 2,2 ihmistä, eli kun laskee perheenjäsenet erikseen henkilöinä, niin lopulta 48% ihmisistä sanoo, että ”meillä on kissa”. Se on aivan uskomattoman paljon. Se tuntuu siltä, että ihan kaikilla on kissa paitsi meillä.

Tämä tilasto on sikäli vahvistettu, että minulle on koko ajan tullut työkavereita vastaan jotka yhtäkkiä vain mainitsevat sivulauseessa, että ”meiän kissa”. Oho, tollakin on kissa! Ja tolla myös! Tollakin! Itsestäänselvästi! Ei tee siitä numeroa ja omistaa kissan. Noinko helppoa se on?