keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Remontoijaa vähän väsyttää

Tänään mä osaan vain:
silmät kokonaan kiinni

Se oli runo. Miten voi väsyttää näin paljon. Mun silmissä on jotain häikkää. Niissä on rähmää enkä saa niitä valvetilaan ja kunnolla auki millään, edes päiväsaikaan kun kirkas aurinko paistaa. En tiedä, onko se psyykkistä, fyysistä vai psykosomaattista. Joka tapauksessa en melkein pysty nousemaan sängystä aamuisin. Liu’un unimaailmaan takaisin. Silmät kiinni on paras olotila; antakaa mun olla.

Mun aivot puhuu koko ajan.

Mulla on siinä tarpeeksi tekemistä.

Yritän istua toimistossa ja näyttää siltä kuin olisin hereillä. Ja yhdessä valokuvassa mulla oli niin tummat silmänaluset, että näytti kuin joku olisi lyönyt mulle mustan silmän. Oikeesti. Kamala. Ja se kuva oli otettu nimenomaisesti hyvin nukutun yön jälkeen! Mielenkiintoista; missä mennään; tokeneeko tämä; en tiedä.


Täytyy sanoa, että oli tosi rasittava viikonloppu. Tapahtui erittäin paljon. Tunteisiin menevää turhautumista ja ärsyyntymistä remontin venymisestä; pora hajoaa, lamppu ei onnistu, ym. Vierailu, leipominen, kahvitarjoilu; miehen siskon perhe miehen synttärikahveilla. Itsepä kutsuttiin, vaikkei remontoinnilta ehtisi. Silti oli kyllä tosi mukava ja kiva kun kävivät.

Banaanikakku kelpasi ja reseptiä pyydettiin! Suomalainen vähintäänkin 80-luvulta peräisin oleva resepti lähtee kiertoon. Vihkostani, johon olen käsin kopioinut äidin salaisista kansioista parhaita menestysleipomuksia, jotka ovat aina olleet hyviä ja tarpeeksi helppoja tehdä.



Kampaajalla kävin ja sain pinkkiä väriä tukkaan ja puhuttiin shokkiväreistä, mikä olisi mahdollista ja mikä ei; ensi kerralla blondeerataan päältä taas vähän enemmän ja siihen voi kokeilla sävytyksiä sitten uudestaan. Ravintola oli tosi hyvä perjantai-iltana (tämä). Muutoin kiire, ei ehdi syödä, tuskin ehtii käydä vessassa kun pitää porata seinää. Pesukone ei onnistu, vaan heiluu yhä enemmän. Mitä nyt.

No ei tämä livenä pinkiltä näytä, joltain punertavalta kuitenkin.

Tämä on nyt sellainen projekti, että näen vain irrallisia langan pätkiä ja päitä kaikkialla, enkä mitään, mikä olisi helppo saattaa loppuun tuosta vain. Ei tässä mitään loppua ja maalia näy vielä pitkään, pitkään aikaan. Palaset hoitaa asioita töiden välissä ovat minimaalisia. Jos ei lauantaina ehdi oikein mihinkään, pitää odottaa kokonainen viikko seuraavaa lauantaita, jotta pääsisi mööpelikauppoihin yhdessä.

Ajamista edes takaisin rautakauppaan vaihtamaan lamppua, kun eka malli ei ollut millään tavalla sovitettavissa seinään eikä siihen faktaan, että sähköjohtoja menee seinässä keskeltä lähtien sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Kun asentaa lamppua johdonpätkät kädessä, pitää tietysti irrottaa sulake. Ja koska on pimeä, pitää vetää pitkä jatkojohtokela alakerrasta ylös ja liittää siihen työmaalamppu, jossa on niin hutera pistoke, että se sammuskelee miten sattuu.

Toinen ruuvaa minimaalisella meisselillä sinistä johtoa sokeripalaan ja toinen kannattelee samalla lamppuhössäkkää jossain seinän lähistöllä, ettei se roiku koko painollaan pelkän sähköjohdon varassa. Hauiskramppi tutuksi. Hetkittäisiä voimattomuuden tuntuja siitä, että ihan kaikki tuntuu menevän vain persiilleen.

Betoniporat; kaakeliporat.

On oikea ihme, että saatiin seinälamppu seinään lopulta. Vaati neljän pitkän reiän poraamista kaakelien läpi. Pora savusi ja hajosi 3. reiän kohdalla, meni tylpäksi. Lainattiin kaverilta samankokoinen pora, ja se oli jo valmiiksi loppuun kulunut. Rautakauppaan sunnuntaina ostamaan uusia poria ja sitten piti neljän reiän osua tasan paikalleen pelkällä mittauksella virtuaalisesti. Ja se onnistui.

Se on siinä.
Tsemppitarroja kalenteriin.

Mies sanoi, että olen mestarimittari. Ettei olisi itse millään osannut eikä osunut. Kolmiulotteinen geometria onkin alaani. Mun on parasta hoitaa mittausasiat tässä taloudessa. Musta se on helppoa ja hauskaa, miehen mielestä mahdotonta ja epätoivoista.

Ihmeitä ovat nuo ledilamput myös sisältä. Ei ole mitään lasikupuisia lamppuja tai putkia siellä. Vaan alumiinitanko, jossa on kiinni jotain keltaisia parin millin kokoisia neliöitä; se on muka se valonlähde. Eikä paina mitään.

Toivoin, että kallis ledi sitten kestää tuhat vuotta. Ei sen lampun sisälle pystykään vaihtamaan mitään, vaan kun se hajoaa niin saa ostaa koko homman uusiksi. Mutta heti kuulin useilta tahoilta, että niiden uudet ledilamput olivat hajonneet jo vuoden päästä. Ööh.

Täällähän alkaa näyttää melkein ihmisen huoneelta.

Lamppuprojektista opin taas sen, että jos kuvittelee hoitavansa 17 pikku asiaa viikonloppuna niin ei, se meneekin niin päin, että yhteen asiaan tarvitaan 17 tuntia työtä ja loputtomasti kärsivällisyyttä ja noin neljä lisäkäyntiä rautakaupassa. Jos luulen tekeväni arki-illassa 4 asiaa, niin ei. Usko vain suosiolla, että yhteen asiaan menee päinvastoin 4 iltaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti