Valtava suursiivous

Seuraavaksi luin konmarituksen tiivistettyjä ohjeita ja ymmärsin periaatteet. Tuntuvat järkeviltä. Shokkimetodi on hyvä. Kaikki ulos kaapeista yhteen kasaan ja analysointi. Kaikkea on liikaa meillä. Olen varma, että elämä tuntuu kevyemmältä, kun on vähentänyt turhat roinat.

Nyt tuntuu siltä, että haluan aloittaa koko kodin konmarituksen heti ja jatkaa sitä koko yön ja koko viikon 24/7. Mutta on nukkuma-aika ja huomenna työpäivä.

Selvästikin tämä pitkään pysynyt, paikallaan junnaava horros muuttuu taas liikkeeksi. Tuntuu tuoreelta.

Välillä intiaanikesän jäätelöä.

Mieheni on kyllä minua tehokkaampi. Hänkin innostui siivousajatuksesta ja otti kohteekseen ullakon. Oi, sieltä lensi luukusta vaikka mitä ulos. Oli tosiaan aika uskaltaa päättää poisheitosta. Siellä on muhinut tarpeeksi kauan kaikkea turhaa, jota ”joskus vielä ehkä tarvitaan”. Hän raivasi ja lajitteli jätteeseen koko ullakon sillaikaa kun minä vasta aloin liikuskella ensimmäisen kohteeni suuntaan. 

Sanoin ensimmäisenä ideana, että haluan kolikkokokoelmastani eroon ja mieheni oli sitä mieltä, että kannattaa yrittää myydä se netissä. Kunhan laitan ne riviin ja otan kuvia. No olihan siinä ähräämistä, sitten piti tarkistaa ja leikata kuvat tietokoneella. Sillaikaa mieheni kolisi koko ullakon läpi hyvinkin konkreettisesti. 

No ehdin myös välissä napata hyllyistä muutaman esineen, joista olin jo päättänyt hankkiutua eroon. Puoli yötä muutenkin makasin hereillä ja analysoin tavaroitani ja tunnustelin, ja sain selkeitä vastauksia, mitä tulee heittämän pois. On aika paljon sellaista, mikä vain ahdistaa minua siksi, että pitäisi tehdä niillä jotain muttei koskaan tule tehtyä. Heitä ahdistavat pois. Vapauta itsesi.

Kertyy lista lopetetuista harrastuksista. Ne olivat aikanaan, ne olivat hauskoja aikanaan, mutta nyt niiden kausi on ohi, lopullisesti ohi, enkä tule kaipaamaan. Lopetettuja harrastuksia: kolikoiden keräily. Postimerkkien keräily. Haluan myydä kaikki kokoelmani. Ja öljyvärimaalaus. Mitä minä niitä rupuisia kuivahtaneita jämätuubeja enää säilytän. En tule enää koskaan öljymaalaamaan, ainakaan niillä välineillä. Akryylit riittävät ja ne ovat käytössä. Ja: haluan myös afrikkalaisista soittimista eroon. Ne vain seisovat hyllyssä. Silloin oli idea oikein keräillä afrikkalaisia soittimia, silloin Bonnissa. Nyt kokoelmani on vain tyhjä tunne. Tavaran paino. Paitsi ehkä balafonin pidän. Sitä olen soittanut.

CD-levyjen poistolajittelu ei ihan onnistunut tyhjentämään hyllyä, koska noin kolmasosa on edelleen sellaisia, etten pysty heittämään pois. Pelkästään muistoesine-arvon takia. Olen kerännyt koko Värttinän sarjan, kaikki Ultra Brat, ja on alkuaikojen Björkit ja on Sugarcubesit, ja on islantilainen Unun, Reykjavikistä livenä hankittu. Entä voiko heittää pois Hassisen koneen, Ulla Pirttijärven tai CMX:n? Tai ekan Prodigyni? Vaikkei sitä levyä koskaan enää kuuntelisi millään laitteella. Mutta kun muistokannet. Waltari, hyvänen aika. Minulla on nyt vieläkin museokokoelma.

Mutta myös paljon menee roskiin ja kansainvälisesti relevantit nettimyyntiin. 

Löysin ihanat itse äänitetyt sekoitukseni ”partymix” ja ”Coole Mucke mix” ja pohjoismaiset etnot -mix. ”Coole Mucke” on Saksan-kaudelta ja Mucke tarkoittaa slangilla ”musaa”. Ja niissä on tietokoneella piirretyt ja käsin väritetyt kannet. Partymix-levyn kannessa on piirros punkkarista, joka sanoo ”fuck” ja tanssii. Loistava. Ja niiden soittolistat ovat mahtavat! Niiden perusteella kannattaisi tehdä spotify-soittolistat.

Myynti ja lajittelu jatkuu. Sain aikaan sopia ajan postimerkkikauppaan Saksaan, ja toivottavasti se ottaa koko kokoelmani jollain hinnalla. Saksan puolella filatelia elää yhä melko voimakkaasti; Hollannista ovat ne kaupat nykyään pitkälti kadonneet.

Päivän hommat: Listasin CD:t myyntiin. Kävin apteekissa, josta ensin oli tullut väärä astmalääke - lääkärin reseptipuhelinvastaaja petti ja oli tulkinnut väärin pyyntöni, ja nyt tuli oikea lääke perään. Kävin kaupassa. Poistin vielä pari CD:tä hyllystä. Laitoin esille afrikkalaiset soittimet, joista haluan eroon. Heitin kirpparilaatikkoon ja pois pari yksittäisjuttua. Otin kuivat pyykit telineeltä. Pesin pyykin.

Onpa nyt levotonta. Suorastaan hyperaktiivista, kun koko ajan siivotaan tavaraa ja lajitellaan myyntiin ja jätteeseen. En osaa olla paikallani. Mietin koko ajan seuraavaa kohdetta. 

Myynti takkuilee. CD:itä ei vain halua sikakaan enää. Mutta muulle kamalle mahdollisuutena meillä on vielä asuinalueemme pihakirppis tulossa, jossa voi myydä eurolla kappale kaikenlaista. Voisi myös mennä johonkin takakonttimyyntiin, joka tulisi seuraavaksi sopivasti vastaan, ennen kuin lopulta kärrätään käyttökelpoiset ja siistit tavarat ilmaiseksi kirpparin tavaravastaanottoon.

Tila on jo löystynyt kaapeissa ja laatikoissa, mutta toivoin ehkä vieläkin enemmän tyhjää. Äkkiä ne jäljellejäävät tavarat levittäytyvät niin, että tila onkin taas täynnä, tosin ei niin ahdettuna ja pinottuna kuin ensin. 

On jotenkin helpotus nähdä ja tiedostaa kaikki sisältö, ja todella tuntea tavaransa sen jälkeen. Kun ei ole sitä ahdistusta jostain kasasta, josta ei edes tiedä, mitä kaikkea se sisältää. Nyt tiedän, mitä meillä on. Ja todella helppoa on tunnistaa turha ja heittää se mäkeen. 

Olemme kyllä säännöllisesti raivanneet sekä kaappeja että ullakkoa yhä uudestaan, ja silti tavaraa kertyy kertymistään luvattoman paljon. Ja olen kokenut, että muuttaminen asunnosta toiseen on parasta pakkoraivausta. Siinä tulee punnittua, mitä kaikkea jaksaa tai ei enää jaksa rahdata paikasta toiseen. Nyt olen ollut jo melko kauan paikoillani, ja se näkyy.

Kyllä paljon lähtee oikeasti poiskin. Mieheni poistaa jopa perintöseinäkellonsa, sellaisen heilurikaapin, joka on roikkunut olohuoneen seinällä. Sen nimi on hollanniksi oikeasti ”bimbam-klok”. Ja ”Westminster-klok”, koska se ilmoittaa ajan kumisemalla joka vartti. Tasatunnein siitä tulee sellainen big ben -äänisarja. Tästä syystä me emme siis ole pitäneet sitä käynnissä ollenkaan. Emme me sitä pimputusta halua kuunnella. Mutta sille on jopa ilmoittautunut ostaja, joka haluaa tulla hakemaan sen myöhemmin.

Kuten Marie Kondo varoitti, siivoaminen on emotionaalisesti raskasta. Välissä on hyvin intiimejä muistoja ja tunteita niistä. Päätösten tekeminen on kuitenkin rasittavaa, vaikka surffaisi sen kanssa mahdollisimman kevyesti ja tunteen mukaan kuulostellen, analysoimatta liian kauan. Vaikka paljon on jo tehty, paljon on myös tekemättä. Myös niitä pahimpia alueita. Mitä teen nuoruuden kirjeilleni, joita on tullut Saksan kielimatkan kansainvälisiltä kavereilta lukioaikana? Ne ovat niin kiusallisen tuntuisia, että uskallanko kuitenkaan enää koskaan lukea niitä? Onko mikään menetys minään elämäni vuonna, jos laitan ne menemään enkä enää koskaan katso totuutta silmiin? 

Tunnistaahan sen tästäkin: ne ovat vain emotionaalinen taakka ja ahdistus, eli ne kuuluisi poistaa. Tunnistanhan minä vaikean, raskaan energian, ja ne edustavat sitä. Entä sitten kaikki taidetokseni? Tukahdun niiden määrään. Eikä tee mieli tehdä uusia kun vanhatkin täyttävät joka nurkan.

Siivoamisesta tulee yhtaikaa levoton ja hyvä olo. Vähän epävarma, leijuva. Ei tiedä, mihin on menossa. Kun tekee symbolisesti tilaa uudelle. Vanhasta luopuminen liikuttaa psyykeä. Vielä tuntemattomilla tavoilla.

Ehkä sitä on vain liian rauhaton tässä tavarakaaoksessa, keskellä prosessia. Haluaa vain jatkaa raivausta kun nyt kerran on putkessa. 

Ja kuten painotan moneen kertaan: tämä on yksisuuntainen tie. Poistamiskeino on löydyttävä. Sitä optiota ei ole olemassa, että sittenkin vielä laittaisin takaisin kaappin jo kerran sieltä otettuja.

Tämä vaihe liikuttaa monia tasoja. Toivon, että se johtaa pelkkään hyvään kunhan saadaan kaikki käytyä läpi ja vielä eroon siitä kasasta, joka on odottamassa fyysistä poistumista tavalla tai toisella.

En vielä tiedä, miltä siinä uudessa tulevaisuudessa tuntuu. Toivottavasti ainakin puhdistuneelta ja avaralta.

Sillä välin housutkin irtisanoutuivat ja repesivät persuksista! Lemppari-olohousuni, ihanan värikkäät, nyyh. Materiaali väsyi kovasta käytöstä. Hapertui.

Aika projektin alussa tein kävelyn ja vein tuntemaani katukirjastokaappiin paksun hollanninkielisen romaanin, jota ei tule luettua uudestaan. Kaappiin mahtui. Täällä on yksityisihmisten ylläpitämiä kirjanvaihtokaappeja vaikka jossain autotallin nurkalla, ja sieltä saa ottaa ja tuoda kirjoja.

Kirjanvientimatkalla tuli tällainen kaveri vastaan.

Yhdestä olohuoneen kaapista löysin puisen laatikon ja mietin jo kauhuissani ”voi ei, mitäköhän roinaa mä oon tonnekin säilönyt”. Nostin kantta ja jee! Laatikko oli tyhjä! Tuuletus! Se on paras näky. Se on jo siivottu menneisyydessä. Vapaa käytettäväksi, kun tarve tulee. Ei likaisia salaisuuksia sisällä.

Keittiössäkin oli kiva siivota. Varsinkin kun päästiin elintarvikkeisiin. ”Perunamuusijauhe - ylittänyt päivämäärän. Annoskeittoja - ylittänyt päivämäärän. Kookoshiutaleita - ylittänyt päivämäärän. Maissitärkkelys - ylittänyt päivämäärän. Kalaliemikuutiot - ylittänyt päivämäärän.” Jne.

Jeeh, joku ostaa kolikkoni. Tein niistä tukevan postipaketin. Pääsevätpä johonkin järkevään paikkaan eikä tarvitse roskikseen kipata.

Jeeh, joku ostaa puhelukorttini 90-luvulta. Mieletöntä.

Etenee, mutta hitaasti.

Kissapäivitys

Voi ei. Nelijalkainen ystävämme, kissa Dorus on kuollut. Saimme tiedon omistajilta. Se oli yhtäkkiä sairastunut ja kuollut eläinlääkärissä. Sillä oli ehkä ollut sisäisiä ongelmia jo pidemmän aikaa, mutta ne eivät näkyneet päällepäin. 7-vuotias. He olivat haudanneet sen heti omaan pihaan. Kävimme haudalla ja veimme sinne pikku koristeen.

Voi pientä. Se toi meille aina iloa käydessään kylässä. Ja arvostin suuresti sitä, että se luotti meihin ja otti meidät ystävikseen. 

On vaikeaa hyväksyä, ettemme koskaan enää saa nähdä sitä. Se on otettu meiltä pois, ja ihan yhtäkkiä. Se oli ihan oma persoonansa. Tuttuja eläimiä alkaa ajatella kuin henkilöinä, suorastaan kuin ihmisinä, joilla on oma luonne. Tunsimme sen ja sen tavat niin hyvin. Se oli monessa mukana. Seuraili puuhia. Joi hanasta. Torkkui lehden päällä. Katseli ikkunasta. Pötkötti sylissä. 

Kaipaamme sitä ihan hirveästi. Ei sitä edes tajunnut, kuinka olimme siihen kiintyneitä, vaikka se kävi meillä sisällä vasta reilun vuoden ajan. Miten vaikeaa täytyy omistajilla olla, joilla se oli pienenä kissanpentuna jo huolehdittavana.

Toinen kaverimme, ja Doruksen ystävä samasta taloudesta, Julius, on onneksi käynyt. Mutta sitä ei usein näy päiväkausiin. Eihän se silloin ole saatavilla kun me haluaisimme. Se on jossain menossa aina ja tulee sattumalta joskus, aika harvoin.

Huomaamme tämänkin tilanteen opettamana aika kovan kissan tarpeen. Kuinka ihanaa olisi, jos kotona olisi oma. Toisaalta se on edelleen hankalaa ja ristiriitaista, koska matkustamme jatkuvasti vähintäänkin Suomeen ja silloin pitää järjestää täydellisen luotettava lomahoito. Ja asunto pitäisi järjestää sopivaksi. Seinänaapurillamme on kaksi sisäkissaa. Hänellä on lasitettu terassi, jolla kissat voivat hengata lähellä pihaluontoa ja silti pysyä turvassa sisällä. Pitäisikö meidän hankkia lasitettu terassi?

Ylipäätään kyllä tuo on nyt oikea idea oikeaan aikaan: asunnosta pitäisi tyhjentää roinaa. Pitäisi myydä kirpparilla tai jossain ylimääräistä pois. Pitäisi inventoida kaikki huoneet ja kaappi kaapilta kaikki sisältö. Tuli sitten koskaan kissaa tai ei. Luovuuteni on tukossa enkä tee taidetta, koska niitäkin välineitä on jo liikaa. Tuotoksetkaan eivät mahdu minnekään.

Eli suuria muutoksia ja muutoksen tuulia nousee yhtäkkiä todellisiksi.

Parasta on, että Julius tuli kylään ja katsomaan siivousta. Se valvoi tavaroiden lajittelua loikoilemalla matolla vieressä. Se katseli eri pöydillä touhujamme. 

Sisääntulo oli legendaarinen. Olimme saaneet seinänaapuriltamme pussin kissanraksuja, koska hän ei enää käytä sitä merkkiä. Emme vielä tienneet, mitä tehdä niille; ehkei kannata ruokkia Juliusta meillä tai se jää tänne asumaan...

Joka tapauksessa pussi oli penkillä, kun Julius tuli keittiön kautta sisään. Mieheni oli jo ullakkoa siivoamassa ja minä eteisessä. Yleensä Julius ilmoittautuu kokonaisella maukukonsertilla. Kuulin eteiseen yhden pienen ”miun”, mutta sitten ei kuulunut eikä näkynyt mitään enää. Olihan se Julius, kyllä kuulin ihan selvästi että se tuli sisään!

Menin katsomaan, että mitäs täällä niin hiljaisesti puuhaillaan. Niinpä tietysti, Julius kyllä haistoi ruoan pussin läpi ensi töikseen ja oli jo hampaillaan repinyt pussin auki. Hyvin älykästä: se huomasi, ettemme kumpikaan ole näköetäisyydellä ja jos ei se enempää ilmoita itsestään, se voi rauhassa ensin tutustua kiinnostavan pussin antimiin. Annoin sille muutaman raksun löytöpalkkiona ja maistui.

Julius tepasteli ja hurisi, sillä oli mukavaa ja mielenkiintoista. Nyt ei ollut aikaa torkuille, kun tapahtui kaikenlaista, mitä piti tutkia. Silitin sitä ja sanoin ”Arvostamme vierailuanne erittäin suuresti”. Lopulta se lähti kadulle jatkamaan hommiaan.

Mutta nyt sitä ei ole taas pitkään aikaan näkynyt. Ei edes raksujen houkuttelemana; se ei ole ylipäätään kovin kiinnostunut herkuista. Jos haluamme kissatakuun, ei siihen auta kuin oma ilmeisesti. Mietitään asiaa rauhassa.

Terveysmietteitä ja työretkeilyä

Kävimme pyöräilemässä. Kiipeilin Bruksken lapsien seassa uudehkolla seikkailuradalla, jossa molskahtaa tukilta suolätäkköön, jos tasapaino pettää. Kävimme terassilla keskustassa.

Kävimme viikonloppuna myös vihanneskaupassa. Täytyy arvostaa niiden antimia. Suuri valikoima, halvalla ja tuoretta. Tein peltivuoka-ruoan niistä. Samalle uunipellille koko ateria. Näitä täytyy varioida ja tehdä useamminkin.

Helle palaa, ensin oli 23 astetta ja istuin pihassa. Pihamööpelit ovat pysyneet ulkona ihan siistinä läpi sadekausien, tuolille voi istua pyyhkimättä sitä eikä pöydälläkään ollut mömmöä. Mutta nyt on 30 astetta koko viikon ja sen jälkeenkin. Jo liian kuuma.

Edellisviikolla nuhavirus iski. Kurkkuun sattui liikaa. Tajusin, että ainoa sallittu kivunlievitysaineeni on parasetamoli, ja minulla on sitä vain älyttöminä lautasen kokoisina haistavittu-tabletteina, jotka eivät mahdu kurkusta alas, ovat mattapintaisen karkeita ja maistuvat ällöttävän kitkeriltä juuri silloin, kun ne jäävät sinne puolitiehen nielua roikkumaan, ja ne jäävät aina suuhun pyörimään, koska ne ovat niin mahdottomia niellä. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin luovasti, että onhan tätä ainetta nyt oltava olemassa jossain muussa muodossa. Jos on aspiriiniporetta, niin kai parasetamoliakin on esim. poretabletteina? Vai? Netistä löytyi. Mieheni haki minulle lähikaupan lääkehyllyltä pehmeitä marjanmakuisia löllyparasetamoleja, jotka joko hajoavat suussa jauheeksi tai voidaan sekoittaa vesilasiin. No oli hieman parempi ratkaisu kuin ne tabletit. Saattaa ollakin, että kurkkukipu lieveni sillä.

Ottaen huomioon sen, että oli taas joku superkuu ja planeetatkin viturallaan, nukuin flunssakivuista huolimatta melko hyvin suuren osan yötä. Valtavalla tyynykasalla. 

Lehtimainos siirtyi jo jouluun.

Minulla on näköjään joka flunssassa ainakin 5 täyttä vuorokautta tauotta kurkkukipu. Onko muilla nuhatauti tällainen, että koko ajan sattuu kaikkiin ylähengitysteihin? Onko sen pakko nimenomaan SATTUA koko ajan?

Mieheni toteaa, että ”nuhassa menee ruokahalu, otan pienemmän annoksen” ja minä olen aina vain, että ”jaahas, millonkas syödään taas? Ai ei siitä ole kuin kaksi tuntia? Jo taas maistuisi.”

Lisäksi minulla on tunnettu virusmaha eli se, että nuhataudissa tulee yhtäkkisiä kiukkuisia nälkäkohtauksia, joissa maha huutaa kiljuvana, että täytyy saada jotain syötävää NYT. Vaikka sitten olisi aamuyö taikka muu paha paikka, tai ruokailuun aikaa alle tunti. Mutta ei sitä kestä odottaa, koska NYT on saatava. Siksi otin hätä-Tucceja mukaan työmatkalle. Lohduttavaa on se, että 2 Tuccia tosiaan riittää rauhoittamaan sen kohtauksen.

Kyllä tässä sellainen simppeli teoria tulee mieleen, että periaatteessa terveys on sitä, että kehossaan ei huomaa mitään erikoista. Ja sairaus on sitä, että jokin elin vaatii jatkuvaa huomiota, kiinnittää itseensä huomiota negatiivisella tuntemuksella. Sairaudessa kurkku huutaa koko ajan, että keskity minuun, tänne sattuu, joka nielaisu on paniikin paikka koska kurkkua raapii, ja nenä sanoo, että onpa hankala hengittää ja nenäonteloissa kiskoo kivuliaasti, jne. Onni ja terveys on se, kun saa vain katsoa maisemaa ja ajatella, ilman että tällaiset elimet huutavat huomiota kivulla koko ajan. 

Löysin Helsingin Gudrun Sjödéniltä aleesta tennarit, joita olin jo ihailut netissä ja olivat turhan kalliit alkuperäiseen hintaan.

Yöllä tuli astma. Flunssa siirtyi alas keuhkoputkiin ja sitä myöten alkoi astma krampata pitkin yötä. Oikein vinkui ja rahisi enkä saanut ilmaa. Mietin siinä, että voi kauhea, nyt keuhkojeni vingunta vielä herättää mieheni, vai pitäisikö minun ehkä olla sittenkin enemmän huolissaan siitä, että olen tukehtumassa? Ehkä. Mikä nyt on prioriteetti. Itsestäni huolehtiminen ei minulle sitä näytä olevan.

Kello 2 yöllä sitten luin artikkeleita, miten se olikaan se neuvo, mitä astmapotilaan kannattaa tehdä flunssassa. 1) ei kokeilla mitään yskänlääkkeitä, ne eivät auta mitään 2) käyttää omia astmalääkkeitään ja lisätä niiden määrää, mieluiten heti kun aavistaa flunssan tulevan ja 3) ehkä kaapista löytyy myös kortisoni-inhalaattori. 

Tajusin, että nämä kaikki neuvot olin unohtanut. Minun olisi pitänyt tajuta nostaa astma-inhalaattorini annosta heti kun flunssa alkoi. Laatikossa myös on kortisonipiippu, se olisi pitänyt ottaa esiin ensi kädessä. Ehkä näin kauhea hengenahdistus olisi ollut lievennettävissä niillä keinoin. Muistanko, kun viime vuoden elokuussa minulla oli yskä, joka venyi 4 viikon mittaiseksi?

Töiden kautta käytiin Kölnin lähellä  DHL Innovation Centerissä Troisdorfissa. Troisdorf, tuttu sana... ai niin, se oli Bonninkin lähellä, sinne ajoi S-Bahn, ehkä kävin siellä, oliko siellä se valtava Real-markt 90-luvulla? 

Oli bussikyyti Venlosta, 3 ihmistä meidän firmastamme ja eri firmojen hollantilaisia, ja esitelmiä ja lounas DHL:llä. Paluukuljetus päivän päätteeksi.

Aamulla kokoonnuimme Venlossa virallisella Carpool-parkkipaikalla. Mulkenshofweg iski taas, taas mulkerohovissa. Repesin kun se luki virallisessa kutsussa, että siellä sitten noustaan bussiin. No oli helppo hahmottaa, missä se oli, kun olin sen kadun jo kesällä sattumalta etsinyt reitiksi Venlon paikkoihin. Ja nauranut mulkerohovia jo kerran.

Oli ehkä juuri tarpeeksi lämmin ilman takkia, 18 astetta, mutta kylmä tuuli alkoi puhallella, kun bussi tuli myöhässä ja seistiin odottamassa.

Bussikuski oli nuori ja kertoi koko elämäntarinansa, kun yksi kyytiläinen häntä haastatteli. Hänellä on kotona sähköauto. Hänellä oli päällä puhelimen navigaattori sekä sovellus, joka kertoo poliisin nopeusmittauksista ja antaa muutakin liikennetietoa, kuten varoittaa ruuhkista. Välillä kuului varoitus oikein hassulla tavalla, kuin jonkun nykynuoren rennosti huutamana: ”Ja varohan ruuhkaa!” ”No nyt loppu ruuhka!” ja siihen tyyliin. Kuului selvästi, että se ei ole mikään virallinen navigaattorin ääninauha. Selvisi, että se oli tunnettu räppäri, jonka hän oli valinnut ääneksi sovellukseen.

Innovation Center oli ihan hauska. Oli tulevaisuuden visioita filmillä ja paljon jo toteutettuja ympäristötekoja tavarakuljetukseen. Työkaverini kokeili robottilaatikkoa, joka ajoi pyörillä ihmisen perässä seuraten jalkojen liikettä, sinne voisi sitten heitellä laariin varastosta paketteja tai tavaroita, kun kulkee käytävillä. 

Siellä luki tulevaisuuden innovaatioissa, että 5-10 vuoden päästä pitäisi olla liikenteen seassa ulkona ajavia automatisoituja liikennevälineitä; mutta Suomessa ne ovat jo totta. Alepan ostosrobotti vie arkussaan neljällä pyörällä automaattisesti suojatiellä ja jalkakäytävlllä ajaen ostoskassitilauksen asiakkaan oven eteen. Ainakin Helsingissä.

Oli lounas ja oli esitelmiä ja kahvitauko. Pysyin hereillä. Otin Fritz-kolan iltapäivällä, jotta sain kofeiinia. Ilman että tarvitsee pelätä, että mahani alkaa möyriä kahvista. Aina saan pelätä kehoni reaktioita julkisella paikalla, kun minulla on niitä vatsakramppikohtauksiakin, että pitää yhtäkkiä päästä vessaan. Esim. kahvin aiheuttamana, tai liian suuren ravintola-annoksen.

Näin Saksassa tiellä asian. Turkkilaisen rekan. Firman nimi Koçaslan. Näen piirroksessa leijonan. Leijona, Aslan? Eikö Narnian tarinoissa ollut leijona nimeltä Aslan? Kirjailija ottanut ”leijona”-sanan turkiksi sen nimeksi? Tätä hiljennyin tunneiksi miettimään.

Koskaan ennen en ole näitä nähnyt, niin enkö katso töissä parin päivän päästä ikkunasta ja siellä ajaa taas sama Koçaslan. Mutta hitto, vasemmanpuoleinen eläimen kuva rekan kyljessä ei olekaan leijona, vaan joku pukki tai lammas. Oliko oikealla kuitenkin varmasti leijona? Mielestäni oli. Jos se etuosa Koç onkin joku pässi? Jos se on joku ”Lammas-leijona” se nimi? 

Vastaus netistä: On! Aslan on turkiksi leijona. Selvitin Narnian salaisuuden! Ja Koç on kuin onkin pässi tai oinas.

Minut mitattiin automaattisesti pakettina.