Suomen rehellisyys ja onnellisuus

Enonkoski here I come. Koloveden kansallispuiston metsävaellus onnistui sään puolesta, lorvailimme mökillä aamupäivän jotta sadealueet ehtivät mennä ohi. Viimeiset sadekuurot tulivat juuri lähtiessä autolla paikalle. 

Nahkiaissalon luontopolku valehteli erilaista kylteissä, että olisi 3,3 km tai sitten 5 km pitkä, tai jotain siltä väliltä. Ja että on mahdollisuus lyhentää reitti poikittain keskeltä, tai sitten ei.

Luontopolku kuulostaa niin viattomalta. Tosin kyllä netissä kerrottiin, että oikeasti tämä reitti on vaativa ja sisältää paljon nousuja ja laskuja.

Polku olikin täynnä männynjuuria ja kivilohkareita. Eli tavanomainen suomalainen metsä. Jossa pitää asetella jokainen askeleensa kunnolla, jos ei halua kompastua. Kapuamista ja kuusenrämeitä naamassa. Kaatuneiden puunrunkojen yli kiipeämistä. Kalliota ja siirtolohkareita. 

Enemmän kiipeily kuin vaellus.

Jännä siirtolohkare.

Alku oli hidas, koska ihastelimme punakiiltäviä sieniä, keltaisia sieniä, jäkälää, sammalta, naavaa, mustikoita ja puolukoita. Huidottiin itikoita; hyttyset vaivasivat. Yksi tuli verisenä tukastani irti, oli jo syönyt päätä. Monta läimäisin käsivarresta hajalle.

Kaunis sieni.

Kirkkaat puolukat.

Oli rantakalliotakin ja lahdelmaa; ja todella korkea kallionnyppylän nousu, mitä kiroilin monisanaisesti, että vieläkö tämä voi nousta tätä ylemmäs. Meillä oli mukana yksi vesipullo entistä smurffilimsaa; muilla oli professionaalit vaellus-monikäyttö-vesipullot. Mustikoita kerättiin hartaasti kourallisia.

Yhä ylös yrittää. Pään sisäiset kirosanat sensuroitu.

Mustikkaa napsittiin.

Aluksi oli kostean hikistä, sitten aurinko alkoi pilkahdella. Mutta metsä oli niin varjoisa, ettei sinne päässyt paahtamaan. Oli oikein optimaalinen kuntoliikuntalämpötila, noin 20 astetta. T-paidassa menin eikä tullut yhtään kylmä. Hiki kyllä tuli joka elimeen ja päähän liikkumisesta, mutta välillä kävi ihana viileä tuuli, eikä tarvinnut kestää mitään ulkoista kuumuutta.

Tässä ilmeisesti taas huidotaan hyttysiä. Eli autenttinen metsäkokemus.

Seuraavana päivänä lähdettiin pitkälle päiväretkelle Imatralle koskea katsomaan. Katseltiin ensin Enonkosken keskustan hiekkapatsaita, joista oltiin ajettu ohi jo monta kertaa.

Sää alkoi lämmetä ja kaunistua loppua kohden.

Komeita hiekkapatsaita Enonkoskella.

Sitten ihailtiin isompaa järveä Sulkavan maisemissa, käytiin Vanha Unska (Union-huoltis), joka ei ollut kovin erikoinen, ja 2 km sen jälkeen aittakahvila Makasiini, joka oli vanha puulta ja tervalta tuoksuva talo, josta sai pizzapaloja, jätskiä ja kakkuja ja terassilla oli paljon tilaa ihan salmen veden lähellä. 

Unskan Anglia.

Minulta kyseltiin kakkujen lajit vitriinistä, missä ne lukivat vain suomeksi, ja selitin hollanniksi. Entä mikä tämä Eilinen on? Haha, eilinen pizzapala halvemmalla kuin tuore. Ei ollut ruoan lajinimi.

 

- Miten minä tämän nyt tilaan? - No sanot vaan tuon tuosta kyltistä: "Daim-juustokakku." "Raparperi." Ja he sanoivat. Hyvinkin taidokkaasti. Myös jäätelökioskilla osasi yksi hollantilainen lausua perässäni "Vadelma-valkosuklaa" ihan ammattimaisesti. 

Makasiinin kirjasto.

Nuoren parin nuorimies oli jo ihan muuttamassa Suomeen. On niin rauhallista ja toimivaa. Kaikkia tuotteita saa, musiikkifestareita ja teknomusiikkia on, asunnot ovat kuulemma halpoja, hiljainen luonto on lähellä. Nuorta naista se ei niin innostanut, mutta houkuttelin muodista kiinnostunutta: Suomen asunnoissa on valmiina paljon vaatekaappeja makuuhuoneessa ja eteisessä, lattiasta kattoon, ei tarvitse itse koota.

Kerroin Suomen perinteisestä rehellisyydestä ja luottamuksesta. Ei mökin ikkunoita edes tarvitsisi kaikkia paniikissa sulkea, kun lähdetään, ettei varas tule sisään. Ei tänne kukaan tule keskelle korpea. Että maaseudulla on ollut tapana laittaa harja nojaamaan etuoveen merkiksi, että ei olla kotona. Näkee jo tieltä, ettei kannata kääntyä kahville. Ei ajatustakaan siitä, että joku ryöväri tulisi sisään.

Tämän oppi nuorimies, asetteli harjan lähtiessä keskelle ovea ja oivalsi, että "ai tämän takia tässäkin on harja oven vieressä valmiina".

Idyllinen auringonpaiste, pari kumpupilveä, myöhemmin pelkkä sinitaivas. 21 astetta.

Imatralla käytiin ihmettelemässä suljettua rajanylityspaikkaa. Olihan se perin eksoottista länsieurooppalaiselle olla parinsadan metrin päässä Venäjältä.

Kävimme katsomassa Valtionhotellia, otimme kuvia kyltillä "Imatra - Kansallisihme" ja teimme pienen kauppakierroksen. Minua ihastutti värikkäiden tekstiiliien VirQ-kauppa, joka myy Virkkuukoukkunen-merkkiä. Vaatetta, laukkuja, tohveleita omalla tyylillä, myös piirroshahmoja korteissa. Ostin kahdet kirjavat kotisukat.

Kansallisihme oli hauska kyltti.

Valtionhotelli on onneksi taas toiminnassa.

Värikkäät kotisukat.

Kassalla oli puhelias täti ja yksi hollantilaisemme kysyi, onko suomen kielessä eri murteita, koska se kuulosti erilaiselta kuin aiemmin kuultu suomi. Hieno havainto. Kyllä on murteita ja jopa sanat minä ja sinä ovat täällä erilaiset kuin muualla. Ja lisäksi tämän seudun ihmisistä stereotypia on, että he puhuvat paljon, mikä tapahtui.

Mietin, että ei kyllä ole helppoa opetella suomea. Jos he juuri oppivat sanan "kiitos", niin huomaan, että seuraavalle tarjoilijalle sanonkin sitten "kiitti"; jos he oppivat senkin, sitten sanonkin "kiitoksia" tai "kiitos paljon".

Kyllä kaikki ovat varmasti tehneet monta omanlaistaan havaintoa Suomen kulttuurista. Minulle on esitetty hyviä yksityiskohtaisia kysymyksiä.

Menimme Rossoon muka hyvissä ajoin, mutta sehän olikin valtavan iso ja tupaten täynnä. Tietysti kaikki halusivat syödä juuri ennen koskinäytöstä. Keittiö huhki minkä ehti, mutta ei se olisi onnistunut. Siirrettiin tilaus myöhemmäksi, onneksi se onnistui: mennään ensin koskelle ja palataan sitten heti.

Menimme ottamaan paikat kaiteelta. Käsittääkseni ei pääse niin alas kuin missä ennen olen seisonut. Yksi sellainen alaparveke on olemassa kaiteineen, jossa pääsi ennen seisomaan jo hyvin lähelle vettä, mutta se oli nyt ylhäältä suljettu portilla. 

Nähtiin kumminkin hyvin kun luukut aukesivat ja koski täyttyi. Muistelin, että eivätkö ne soita jotain hirveää musiikkia taustaksi; no soittivathan ne kaiuttimista suurella volyymillä kosken yli. Nykyään kappaleena oli paikallisen imatralaisen rockbändin Osmo's Cosmosin erikseen tätä varten säveltämä kokonainen hevi-sinfonia. Oli se ihan hauskan kuuloinen.

Nyt koski puhisee.

Sateenkaari ilmestyi vesiroiskeisiin.

Ruoka oli maittavaa ja olimme palaamassa autolle, kun nuoriso huomasi unohtaneensa ostoskassin kosken kaidetolppaan roikkumaan. Kassi oli minulta lainattu kevyt kestokassi, joka menee pieneen tilaan, ja sisältö oli heidän. He lähtivät heti ripeästi etsimään. Muistelimme, ettei siellä kai ollut kuin krääsäkaupan halpaostokset, joku kahden euron meikkisieni ja namupussi. 

Sekin olisi todiste suomalaisten rehellisyydestä, jos kassi olisikin vielä paikallaan. Harmi hyvää kassia, ei ole sattunut pitkään aikaan kohdalleni samanlaisia, pari vuotta sitten kompakteja tekokuitushoppereita tunki joka paikasta. Mutta sisältö olisi heidän menetyksensä, ehkä siellä oli muutakin.

He tulivat takaisin. Kassi oli tallessa. Ja hyvä niin, koska aiemmin he olivat laittaneet sinne myös aktiviteettirannekeen eli älykellon, ja se oli aika kallis! Kaikki tallella. No niin, katsos nyt.

Olemme myös puhuneet siitä, mikä tekee suomalaisista (muka) niin onnellisia; juuri sekin, että voi luottaa toisiin eikä tarvitse koko ajan varautua kaikkiin rikoksiin. Ja saunan zen-rentoutus on helppo toteuttaa kotonaan. Ja luontokävelyt ovat lähellä. Täyshiljaisuus metsässä.

Takaisin ajoimme isoa tietä Parikkalan kautta. Siellä oli tosin asfaltointityö menossa ja ohjausauto vei yhden kaistan kerrallaan työmaan vierestä eteenpäin. Hirveä höyry nousi. Äijät liivit auki ilman paitaa; nauroin, että kato hieno karvamaha nakuna tuossakin. Nuoriso havainnoi: Tuollakin istuu työmiehiä, nekin on hei ihan alasti! Naurettiin.

Palattiin mökille auringon jo laskiessa ja sitten saatiin ihailla kuuta tyynen järven yllä.

Ja piti pakata pikaisesti. Viimeinen yö mökissä. 

Kuu Käköveden yllä.

Aamulla tyhjennettiin mökki ja jääkaappi ja syötiin jämät, tai otettiin viimeiset elintarvikkeet mukaan evääksi. Pitkä matka kohti etelärannikkoa. Määränpäänä Porvoo ja viimeinen yö Suomessa.

Vietiin palautustölkit Nojanmaan Prismaan ja tehtiin Suomi-ostokset. Otin itsekin sinappisilliä ja ruispuikulaa ja makean salaattikastikkeen. Ja tietysti muutaman Fazerin ja Tuplan.

Rapion mylly oli kiva taukopaikka, terassipöytiä. Vedessä oli isoja mustia säynäviä, niistä oli infokyltti. Myllyn jauhoja myytiin putiikissa. 

Leppäkerttukivet. Niitä näkyi eri kokoisina maalaiskahviloiden portailla ja ulkopöydillä. Olihan meilläkin aina kotona. Kuului asiaan, oli pihapöydällä. Onko tämä joku suomalainen perinne? Joku tapa, mistä ei olla tietoisia? Suomessa tottakai tapaa leppäkertuiksi maalattuja sileitä kiviä; en kyllä missään muussa maassa ole kai koskaan nähnyt. Onko tällä joku merkitys? Mistä se tulee? Tuntevatko kaikki sen?

Mustat kalat vedessä.

Myllyn tauko.

Paikalliset leppäkertut.

Autossa kuuntelimme eri hittiasemia, radio rockia, hitmixiä, jotain poppia. Kuulin paljon uusia suomalaisia biisejä ja pari vanhaa.

Huoltoasemia on kyllä nähty monenlaisia, ja osa niistä pettymys. Ei ole osuttu oikein isolle ABC:lle juuri tarpeen aikaan. On kohdattu aikoja sitten suljettu SEO, jonka ovi ei aukea eikä vessaan pääse, Nesteen vanha rupunen parakki, jonka vessa lainehti vettä ja paperi oli lopussa, tai sitten sittenkin St1:n ruokakaupallinen iso asema kakkuvitriineineen ja suurine vessaparatiiseineen, jossa soi musiikki.

Porvoon hotelli Seurahovi oli valittu ihan peruspaikaksi, jossa voi yöpyä kävelyetäisyydellä vanhan kaupungin kujista ja putiikeista, ja löytyy autolle parkkipaikka. Siihen se oli kätevä. Homma toimi aivan anonyymisti, ei henkilökuntaa, ei edes mitään vastaanottotilaa, aulaa tai pääovea näkyvissä. Sisään huoneen ovikoodeilla takaportin kautta. Auto meni koodilla pysäköintikellariin. Aamiainen tarjoiltiin yläkerran nepalilaisessa ravintolassa.

Mutta hotellihuone oli laajin koskaan, lattialle mahtui avaamaan kaikki laukut ja levittämään tavarat. Erittäin hyvä, kun pitikin lajitella ja pakata kaikki kunnolla lentomatkaa varten.

Lopullinen pakkaus lentomatkaa varten pitää tehdä ajatuksella.

Illalla näimme Porvoosta jo kirkonmäen ja pari katua. Mieletön korvakorukauppa oli vieläkin auki ja piti katsoa. Kenkäverosta jo ostin yhden helleviuhkan, mutta täällä tuli vastaan viuhkavalikoima, joka oli vastustamaton. Oli pakko saada sellainen, jossa on sata kissaa piirroksena kurkkimassa.

Söpö lelukauppa, joka käytiin katsomassa seuraavana päivänä.

Kissaviuhka.

Strategiani oli ollut, että huoneen luovutuksen jälkeen voisimme jättää auton vielä pariksi tunniksi hotellin parkkiin, käydä putiikkeja läpi, ja keskipäivän jälkeen pakata auton lopullisesti ja poistua Porvoosta lentokentälle. Parkkipaikka tuli kuitenkin maksaa Aimopark-sovelluksella, joten kai siihen saisi pari tuntia lisäaikaa.

Mutta sitten tajusin, että ovikoodimme lakkaavat toimimasta lähtöpäivänä kello 11 emmekä sen jälkeen pääse enää mistään aukosta autolle eli hotellin tiluksille ilman toimivaa koodia. Ei ole mitään yleisesti aukeavaa ovea. 

Jos joutuisimme siirtämään auton kadulle pariksi tunniksi, maksaisin senkin toki sovelluksella, mutta juuri hotellia varten olin erikseen ladannut Aimoparkin. Katsoin, millä keinolla kadulla maksetaan kymmenen metrin päässä hotellista: no, neljä muuta sovellusta kelpaa, muttei missään nimessä Aimopark. Helkatti soikoon tätä Suomea. Joka kadulla on eri sovellus ja sinulla ei koskaan ole sitä oikeaa. Alankin taas ladata seuraavaa ja näpytellä luottokorttia keskellä katua, häh. Jos parkkimittari löytyy niin sen voisi onneksi maksaa lähimaksulla. 

Mutta on tämä älyvapaata. Olen lukenut artikkeleita, joissa todetaan, että useimmissa muissa maissa pysäköintisovelluksia on enemmän keskitetty ja säädelty kuin Suomessa, jossa käytäntö on todella kirjavaa.

Aimopark ei kelpaa tällä kertaa.

Lopulta asia selvisi niin, että soitin hotellin asiakaspalvelun puhelinnumeroon ja siellä ystävällisesti sain yhden ovikoodimme voimassaolon pidennettyä kello 13 saakka. Saimme sittenkin jättää auton viileään kellariin mukavasti, missä oli tilaakin laitella sinne laukkuja rauhassa, ja pääsimme shoppailun jälkeen autolle.

Sitten viimeiset kierrokset Porvoossa ja kahvipullat paahtimon kahvilaivan kannella hauskasti. Helmi-teekauppa ilahdutti, otin mukaan kolmea makealta tuoksuvaa mustan teen aromisekoitusta, ja hollantilaiset kävivät haistelemassa omia lemppareitaan, vihreän teen raikkaita sitruksisia lajeja. Kauniita kortteja hankin parista kaupasta.

Kivoja putiikkeja.

Porvoon Paahtimon kahvilalaiva.

Pullaa ja runebergiä. Paahtimon tortussa on jotain ekstrakosteaa täytettä keskellä, tämä ei ole missään nimessä kuivakka.

Porvoon aittamaisema käytiin erikseen ikuistamassa sillan toisella puolella.

Helmi-teegallerian valikoimaa.

Nättejä kortteja eri kaupoista.

Sitten tankattiin ja luovutettiin auto lentoasemalle pysäköintitaloon ohjeiden mukaan ja lähdettiin lennolle. Viimeiseksi nuuskittiin vielä muumikauppa ja muut tuliaiset tarkkaan. 

Viime hetkellä hollantilaiset tajusivat, että Fazerina on kyllä tosi hyvä lajike. Ja tiesin, että juuri Fazerinaa ei ole ollenkaan myynnissä taxfreessä ja muissa yleiskaupoissa. Se yksi ihan aito R-kioski lähtöaulassa saattaisi olla viimeinen pelastus siihen. Ja totta, sieltä sai Fazerinaa pahimpaan pulaan. 

Jättimäinen Fazer-levy oli hauska uutuus taxfreessä. "Jos vain tuon yhden palan tuosta ottaisi..."

Näin alkoi olla reissu taputeltu. Olimme alkuillasta Amsterdamissa. Kentän remonttien vuoksi kone pysäköitiin taas kauas preerialle, ja bussien tulossa kesti hyvin pitkään. Seuraavaksi odoteltiin laukkuhihnalla kauan. Vielä puuttui laukkuja. 

Lopuksi järjestivät sitten sellaisen sydärin, että hihna pyöri tyhjänä ja näytölle tuli teksti: Kaikki laukut Helsingin lennolta purettu, valmista on. Siinä oli vielä sata ihmistä ilman laukkuaan ja alkoi panikoida: miten niin kaikki laukut tulleet, missä on mun laukku? Onko se nyt sitten hävinnyt tässä välissä? Pitääkö mennä tekemään ilmoitusta kadonneesta laukusta jonnekin luukulle vai mitä ihmettä?

Kas, tuolta alkaa sittenkin plumpsahdella vielä uusia laukkuja aukosta hihnalle. Nyt tulevat ne loput.

Voisivat olla valehtelematta tuollaisissa paikoissa, tosi moni sai siitä harmaita hiuksia akuutisti.

Meidän piti vielä etsiä bussipysäkki, koska kyllä juu, myös bussialuetta remontoidaan, ja ajaa parkkipaikalle, ja ajaa kotiin pari tuntia. Paluu meni keskiyöhön. 

Matkan eka osa tässä linkissä: Helsinkiä ulkomaalaisille

Ja toka osa tässä: Häme, Savo ja Olavi