Uuden työn hyvät ja huonot puolet

Niin sanottu viimeinen hellepäivä tuli. Oli joku pilvikin, ja tuuli. Viileni 23:een. Satoi minuutin verran. Muutaman päivän päästä alkoi sataa enemmän ja useammin. Jokainen pisara on kullan arvoinen.

Oikein suutuin, kun television meteorologi ilakoi, että niin kivaa, että huomenna paistaa taas täysillä aurinko kirkkaalta taivaalta, että saadaan nähdä se auringonpimennys. Jukenaut se ei ole koskaan enää kivaa tässä kuivuuteen kuolevassa luonnossa ja maataloudessa, että aurinko paahtaa. Ei siinä ole mitään iloitsemista, kun suot ja joet kuivuvat, asuntolaivat vajoavat kanaalin pohjaan, perunasato on huono, metsä palaa ja isotkin puut alkavat haljeta ja kuolla juurineen pohjaveden puutteessa. 

Todellisuudessa siis aivan ihanaa, että vihdoin sataa. 

Ihan oikeaa vettä.

Lähikaupan hyllyn päässä jäin tuijottamaan Glühweinia. No nyt on aikainen. Ahaa, viinien loppuunmyynti vikat jämät. Eli viime vuoden varastoja. Kyllähän se maistuisi, neljällä eurolla. Onhan tässä jo sää kääntynyt syksyn sateisiin. Otin mukaan. 

Jip ja Janneke molemmat tarkistivat ostokset ja leikkivät ostoskasseissa.

Glögimäinen asia? Elokuussa?

Loppuunmyynti.

No mitäs tuli ostettua? Kissat haluavat aina tietää.

Janneke tulee kassista.

Laaduntarkistus.

Yhtenä yönä nukuin kerrankin oikein sikeästi ja näin unia toisensa perään. Yhdestä unesta muistan, että oli hätätapaus, jalkani olivat jotenkin loukkaantuneet ja minun piti vetää ne loukosta irti, jolloin nykäisin jalkani suoraksi oikeasti. No, Jip nukkui jaloissani, joten potkaisin sen hereille ja kuulin, kuinka se hyppäsi suoraan lattialle ja lähti. No voi raukka.

Aamulla se kuitenkin tuli heti minua vastaan ja halusi silityksiä pesualtaassa ainakin kymmenen minuuttia putkeen kehräten. Tätä varten täytyykin varata aikaa aamulla, kun on menossa töihin. Selitin sille, että unta näin ja vahingossa potkin, annatko anteeksi. Totta kai se ymmärsi.

Jip kehrää.

Uudelta työpaikalta toivoin jotain konkreettisempaa kuin edellinen toimistotyö, jossa en kokenut tekeväni oikein mitään hyödyllistä ihmiskunnalle, eikä tehnyt mieli enää pääsääntöisesti ratkoa puhelimitse jotain alihankkijoiden hämäriä tavarantoimitussekoiluja, joille en oikein voi tehdä yhtään mitään täältä käsin. Mieluummin kommunikoin materiaalien kuin ihmisten kanssa.

Ja ihan mielelläni liikkuisin arjessa enemmän enkä kököttäisi pelkästään tietokoneen ääressä. Ikuinen istuminen on minulle huono diili.

Ja halusin paikan, jossa tietää tasan, mitä minulta odotetaan, mitkä ovat säännöt, mikä on tehtävä tänään ja mikä on prioriteetti, mikä on oma vastuualue ja mikä ei. Ja missä näkee tuloksen heti. Ja tietää, milloin työ on valmis ja tehty hyvin. 

Tähän edellinen työ oli turhan sumuinen. Liikaa asioita, jotka eivät oikeastaan ole minun vastuullani ratkaista, mutta "yritähän nyt kuitenkin lähettää jotain meiliä johonkin". Eikä mikään koskaan ratkennut, koska mikään ei ollut minun kädessäni muuttaa, ja asia häiritsi viikkokaudet uhkaavana pilvenä ja huonona omatuntona tehtävälistalla.

Päädyin nyt sitten paikallisen (jee, lyhyt työmatka) lääkealan firmaan logistiikkapuolelle. Lääkeaineita tulee ja menee, kirjanpidon on täsmättävä, toimitukset tarkistettava lähettämössä, protokollan mukaan otettava varastosta. Kaikkeen on tarkat ohjeet, lomakkeet ja tehtävien oppimissuunnitelma. Ongelmat ratkaistaan tiiimissä heti ja paikan päällä. 

Eli työnkuva lienee aika selvä, ja tästä selvästikin on hyötyä ihmiskunnalle: potilaat saavat lopulta välikäsiensä kautta elintärkeät lääkkeensä ajoissa ja korrektisti.

Firmassa on paljon farmaseutteja töissä ja onnistuin muiluttamaan itseni farmakologiaan niin, että olen apteekkarien työehtosopimuksessa ilman mitään sen alan koulutusta. Hauska temppu sinällään. 

Nykyajan kellokortti. Koristelunauhat ovat omat: helpottavat tunnistamista sekä kortin kaivamista laukusta käsikopelolla.

Siis kauheaa, minun on tehtävä oikein eväsruokasuunnitelma töihin. Ennen sain napsia pähkinöitä ja keksejä milloin vain toimistopöydän ääressä. Nyt työpisteellä on hygienia eikä sinne saa tuoda ruokia ja juomia. On tasan kolme määrättyä taukoa. Useimmat tuovat omat leipänsä mukaan hollantilaiseen tapaan. Ruokala ei myy oikeita aterioita, mutta erilaisia täytettyjä sämpylöitä sentään. Kyllä niitäkin voi kokeilla tietysti. 

Tietäen minun nälkäni, joka vaatii säännöllistä syömistä, minun pitää hoitaa mukaani jokaista kolmea taukohetkeä varten joku välipala. Aamupäivällä vaikka hedelmä kuten valmiiksi pilkottu appelsiini. Ruokatauolle tarpeeksi ruokaa kuten leipä, keitetty muna, jugurtti. Iltapäivälle ehkä joku keksi tai leivonnainen palkinnoksi. Ja pähkinöitä voi aina olla mukana täydennykseksi. Ja pitää olla oma vesipullo ja juoda tauoilla paljon.

Nämä viikon menyyt täytyy myös aina ostaa viikonloppuna ja suunnitella.

Modulisysteemi-eväslaatikko tulee tutuksi.

Ensimmäisellä työviikolla olin aika tööt. Aika rankkaa. Aivot tilttasivat monta päivää, koska on niin paljon uutta opittavaa. 

Ja töissä kertyi heti 5000 askelta joka päivä, joten kroppakin saa sitä liikuntaa. Se on niin paljon, että jaloissa sattuu jos ei ole optimaalisia jalkineita. Testaankin, missä kengissäni jalat kestävät parhaiten. 

Kyllä ne jalat varmaan tottuvat siihen ajan myötä. Ainakin asia muuttuu toivomaani suuntaan radikaalisti. Ei enää kahdeksaa tuntia istumista näyttöpäätteellä, vaan lähes kahdeksan tuntia jalkeilla.

Uusi normaali: yli 5000 askelta päivässä.

Jalkaraukkoja hieman jomotti ensin.

En ollut kuitenkaan ihan valmistautunut siihen, kuinka rankkaa aivoille on uusi alku. Että ne ihan painuvat uneen silkasta uupumuksesta heti kun tulen kotiin. Toisaalta ymmärrän. Kaikkihan on uutta. Kaikki teot, kaikki ohjeet, kaikki paikat, kaikki ihmiset, kaikki odotukset. Lisäksi en enää tiennyt, miten painetaan täyttä työpäivää, millä alalla tahansa, joten ylipäätään minkään aloittaminen arkirytmissä oli vaativaa.

Oli pari sisäistä koulutustilaisuuttakin eli lisää infoa päähän.

Opin, että ruokala on tauoilla hassun anonyymi. Istutaan pöydissä mihin sattuu mahtumaan, myös ihan tuntemattomien keskelle, muttei ole mitään velvollisuutta alkaa jutella. Usein kaikki syventyvät kännyköihinsä. Vanhat tutut voivat jutella pareittain tai ryhmässä. Mutta paljon on yksittäisiä, jotka eivät puhu mitään, eikä heidän tarvitse. 

Se on aika hyvä konsepti minulle, kunhan opin sen. Että saan tauot ihan rauhassa selailla somet ja uutiset kännykältä läpi omassa kuplassani. En minä sellaista kulttuuria tuntenut. Mutta se on aika palauttavaa. Kunhan osaa rentoutua vaikka istuu fyysisesti kuitenkin muiden vieressä.

Lopulta se alkoi ilahduttaa, ettei siellä tosiaan ole tilivelvollinen sosiaalisuudestaan kenellekään. Jos haluaa rentoutua istumalla yksin seinän vierellä kattoterassilla kännykän kanssa, niin sen saa tehdä. Ei kukaan sitouta olemaan seurassa. Ja yhtä hyvin voi tokaista ihan mitä vain sattumanvaraista vierustoverille, jos on yhteispöydissä. Kaikki ovat hyväntahtoisia.

Yhtenäkin päivänä halusin alkavaan migreeniin vetää energiajuoman automaatista, niitä on onneksi siellä. No maksupääte ei ensin hyväksynyt puhelimen lähimaksuani, joten aloin ihmetellä siinä ääneen, että millähän tässä sitten pitäisi maksaa. Kolme farmaseuttia viereisestä pöydästä neuvoi heti innokkaasti, miten laite toimii. Kun painoin vain yhtä nappia enemmän, maksu toimi sittenkin.

Ja omassakin tiimissä on tietysti pelkästään uusia ihmisiä, joiden luonnetta ja kommunikaatiota peilaan. Heti alkuun sattuikin olemaan tiimin vapaaehtoinen vapaa-ajan tapaaminen ravintolassa. Menin mukaan. Oli kiva ravintolailta. Kuulin kaikkien elämästä jotain, ja vitsailtiin.

Ravintolaan keskustaan.

Ja hep, eipä ole enää joustavaa työaikaa, jolloin saa valua paikalle milloin hommiltaan ehtii, ja kompensoida puuttuvat minuutit jäämällä vähän pidemmäksi iltapäivällä. Ei, nyt on oikeat työajat. 

Tosi vaivattomasti olen kuitenkin aikatauluttanut niin, että aamulla olen reilusti ajoissa töissä. On vain noustava heti kun kello vinkuu. Mutta siitä voi meinata tulla viivästys, jos Jip taas parkkeeraa keittiön pesualtaaseen loputtomasti silityksiä odottaen niin että siitä on vaikea irtautua ja saada tehtyä eväitä ja aamupalaa. 

Se, että työmatka kestää viisi minuuttia, edesauttaa kyllä paljolti suunnittelua ja ehtimistä. 

Aamupäivän taukorutiinina on ollut appelsiini. Kai se on minun luottohedelmäni, kaikissa muissa minulla on jotain valittamista. Se vain pitää kuoria ja paloitella valmiiksi aamulla, en jaksaisi sössiä siellä pöydän ääressä veitsen kanssa ja mehu valuen. Syön minihaarukalla paloja kiposta. Ja iltapäivän tauolla keksi on ollut kiva.

Söin ruokalasta ostettuna yhden sämpylän. Onhan se kätsä, vie motivaation jaksaa voidella niitä omia voikkaleipiään, kun eivät ne maistu oikein miltään, ellei keksi jotain jännää täytettä. Ja jos keksii jotain mehevämpää täytettä, niin millaisena se säilyy keskipäivään vetistymättä, en tiedä.