Itsenäisyyspäivää Amsterdamissa

Sankariteolta tuntui kypsytellä se suunnitelma toimintavalmiiksi, miten mennä tosissaan ja oikeasti Amsterdamiin itsenäisyyspäivän viettoon.

Siellä oli tilaisuus Hollannin suomalaisille suomalaisvetoisessa Hotel des Artsissa. Paikka ja organisaattorit olivat minulle tuttuja, koska pidin siellä taannoin kirjanjulkkarini. Halusin mennä kerrankin juttelemaan suomalaisten kanssa ”Finns only” -tyyppisesti eli yksin hölisemään ilman miestäni.

Piti varata hotellihuone ja junalippu. Miten. Monen viikon ajan tuntui siltä, että pitäisi vielä odottaa ja olla varma eikä varata liian aikasin. Ja NS:n junalippu se vasta oudolta maailmalta tuntui, siitä on vuosia kun olen viimeksi matkustanut täällä junalla eikä minulla ole aavistustakaan, miten lippujen osto nykyään toimii.

En minä tiedä miten tämä aikuisten itseohjautuminen toimii, että ottaisi härkää sarvista ja osaisi päättää että kyllä, tämä on ihan totta ja vaatii nyt toimenpiteitä toteutukseen. Milloin on se ”nyt”. Odottelen, että joku intuitio sanoisi minulle mahasta, että nyt on sopiva aika järjestää asiat. 

Yksi päivä sain sen rohkeuden, että varasin hotellihuoneen. Se kannattikin, sillä ilmeni, että hotelli oli sinä yönä lopulta täyteen varattu. Selvitin, miten toimii junalippu ja hankin ne molemmille päiville netistä. Onneksi ei tarvitse määritellä tarkkaan, millä junalla menee. Saa pikkuisen alennuksen siitä, jos lupaa olla perillä ennen klo 16 eli ei matkusta ruuhka-aikaan. 

"Olet nyt yhdellä Alankomaiden 398 asemasta"

Tämä matka hoidettiin vain omin jaloin ja junalla. Pakkasin repun ja kävelin asemalle, ja Venrayn asema on älyttömässä paikassa kaukana keskustasta.  

Menomatkalla olin oikein innostunut kaikesta, mitä näkyy. Oli niin eksoottinen elämys matkustaa junalla. Kiskobussilla eli dieseljunalla ensin Nijmegeniin - tässä kohdassa puuttuu rautateiden sähköistys. Juna oli tyhjähkö.

Maaseudulla: Jokaisen kylän laidalla on jalkapallokenttä ja pieni katettu katsomo. Rautatieaseman parkkipaikalla kymmenien henkilöautojen välissä seisoo traktori leveänä parkkiruudussa.

Vaihto Nijmegenissä oli taas ilkeä, piti hölkätä alikulun kautta ja siinä on vain pari minuuttia aikaa. Istuin pikajunan yläkerrassa. Sieltä on kiva katsella alas, vaikka ikkuna olikin kurainen. Hollanti muuttuu söpöksi miniatyyrimaisemaksi, kuin tutkisi pienoisrautatien skenarioita. Kaikkea tapahtuu ja eläinlajeja on paljon radan varrella. 

Oi, tuossa kertyy autojono jarruvaloin punaisiin valoihin. Pyöräilijä odottaa tasoristeyspuomin edessä. Ihminen lasitetulla parvekkeellaan istahtaa tuoliin. Kerrostalon edestä ajaa betoniauto, jonka perinteisen raidallinen mylly pyörii.

Lehmä kurottaa nuolemaan kylkeään. Nuoret tytöt ruokkivat poneja ämpäristä niityllä. Mies kävelyttää hevosta ympyrää maneesin hiekkakentällä lieassa. Lampaita, paljon lampaita aitauksessa. Bambi seisoo ladon seinää vasten. Harmaahaikara kykkii kaula taiteltuna lyhyeksi niskahöyheniin.

Mikä ruskea siellä kulkee pellon laidassa, onko jänis? Ei vaan fasaani. Yksittäinen sika talon takana oikeassa sikolätissä, maha ja jalat mustana mudasta ja selkä puhtaan vaaleanpunainen. Nokikanoja ojassa paljon. Neljä joutsenta istumassa ruohikossa. Karvaiset miniponit aitauksessa. Varis lehahtaa aidalle.

Paljon polkupyörää pikkuasemilla.

Konnari kuulutti kerran: ”Arvoisat matkustajat, huomaatte ehkä ettemme aja niin lujaa kuin tahtoisimme. Se johtuu siitä, että edellämme on tavarajuna.” Se oli minulle ihan se ja sama, milloin tullaan Amsterdamiin, kun ei tarvinnut vaihtaa enää kiireellä.

Ede-Wageningen ja Zeist on ihan metsää. Arnhemin ympärillä on oikeita kukkuloita. Siellä asuu ihmisiä oikeasti ”rinteellä” ja autotiet nousevat ylämäkeen tai laskeutuvat alas eri tasoon. Erikoista Hollannissa. Myöhemmin oltiin pitkään kanavan varrella, jolla ajoi proomuja lastissa.

Arnhemin seutu ja kukkuloita.

Wageningen ja metsää.

Sisävesiliikennettä.

Saapuminen suureen maailmaan. Amsterdam Centraal. Istuskelen rauhassa, ehtiihän tuonne ovelle... ei kun tämä ei olekaan päätepysäkki, vaan pitää olla kyttäämässä ulospääsyä tai joudun Den Helderiin.

Iltapäivä hämärsi, oli satanut. Heti tulivat vastaan kauniit perinteiset talot. Paljon turisteja. Kanavaristeilyn veneet rivissä. Ja pössyttelyn savu leijui ilmassa, tämä haisee Amsterdamissa vähän joka kadulla. Taskuvarkaita on varottava, pidettävä huomio laukussa ja tavaroissa.

Olin ajoissa hotellissa ja ryhdyin ulkosuomalaisostoksille vastaanoton luumuhillo- Tupla- ja Susu-kaupassa. 

Kävin alkudrinkillä vanhan tutun kanssa kulman takana, salaisella takakujalla värikkäässä italialaisravintolassa.

Itse tilaisuus olikin tosi täynnä, sitä oli mainostettu useassa Facebook-ryhmässä ja Suomi-seura Perkeleessä. Suomalaiset Amsterdamissa -ryhmä ilmeisesti houkutteli kovasti. Sinne lappasi populaa ovesta koko ajan lisää. Moni oli tuore, tullut Hollantiin vasta vähän aikaa sitten. Tarjolla oli alkuglögi ja sillileipää, graavilohiruispalaa, pipareita homejuustolla, korvapuusteja.

Tarjottiin, että jos haluaa karjalanpiirakkaa, saa pyytää ja saa keittiöstä lämpimän munavoilla. Oikein houkuttelevaa, mutta minulla ei ollutkaan enää nälkä ja se jäi ottamatta.

Olin eri pöydissä ja porukoissa, joissa ihmiset puheliaasti kyselivät toisiltaan ja tutustuivat. Virallinen juhlapuhe alkoi klassisella vitsivirheellä ”Kansalaiset, medbörjare”, ihan tahallisesti. Beamerilla todella heijastettiin seinälle koko Linnan juhlat selostuksella. Pari ihmistä katsoi niitä oikeasti ja halusi nähdä julkimoiden sisääntulon. Muut puhuivat eli huusivat toisilleen intensiivisesti. Hirveä mökä, suuri joukko pienessä tilassa.

Ilta kului, väki hupeni ja jäljelle jäi niitä senioreja, jotka ovat olleet noin 20 vuotta Hollannissa. Siinä sitten turistiin melkein keskiyöhön salmarisnapsien parissa.

Aiheet olivat mm. tällaisia, että ”Marjatta Pokela on pilannut mun lapsuuden kun sillä oli niin julmia laulunsanoja: laula kukko laula kukko tai katkaisen sulta kaulan!” Sanoin että kansanperinnelaulut ovat kyllä kans julmia, sekin kun Mummo kanasensa niitylle ajoi, niin siellä on yhtäkkiä vaaniva kettu! Luulee että se on söpö tipulaulu, mutta helvetti siellä on kettu joka aikoo syödä ne! En kestä! Ja entäs Metsämökin ikkuna ja siinäkin metsästäjä vaanii jänistä! Kaikki kuolemanvaarassa! Että tällaset lastenlaulut!

Hotellihan on ikivanha kapea talo ja rappuset surrealistiset, haarautuvat ja kiertyvät. Puoli kerrosta ylös ja puoli kerrosta alas ja U-käännös ym.

Tankkasin aamiaista rauhassa. Sadekuuroja tuli ja ulkona oli hiton kylmä, joten en pitkää kävelyä suunnitellut ennen paluumatkaa. Käväisin kulman takana kukkatorilla ja otin pari kuvaa Kalverstraatin putiikeista. Niissä oli vielä rauhallista aamukymmeneltä.

Maapähkinävoikauppa.

Pusu takakujalla.

Vähän hienompi läpikulku.

Brittirouvat kommentoivat valtavaa namukauppaa: ”Ohhoh, en tiedä päästäänkö tosta ohi ilman ostoksia.”

Paluujunat olivat melko täynnä verrattuna edellispäivään, mutta istumapaikka löytyi silti kaikille. Vielä jaksoin kävellä asemalta kotiin matkareppu selässä, mutta hyvin kylmäksi alkoi itäviima jo käydä tarpoessa. Pipokaan ei tuntunut riittävän ja vedin huppua päälle. Sen jälkeen olinkin kypsä nokosille matkan rasitusten jälkeen. 

Amsterdam on meiltä landelta katsottuna hyvin erilainen, omanlainen maailmansa, josta löytyy vaikka mitä tarjontaa. On hyvä käydä välillä katsahtamassa isompia ympyröitä.

Autopesua ja Sinterklaas-askartelua

Nyt tulee kylmä. Kohta pakastaa joka yö. Hyi, auton raapiminen. 

Kävin laitattamassa tuulilasinpyyhkijät oikein korjaamolla, kun vanhat tekivät raitoja. Osaan kyllä vaihtaa ne itse ja olen vaihtanut, mutta sitten seisoisin puolisen tuntia autotarvikeliikkeessä hyllyn edessä tutkimassa, mitkä pyyhkimet, oikea ja vasen, ovatkaan oikeat. Senttimetreinä olisi helpointa etsiä, mutta Suzukin käsikirjassa ei niitä mainita, joten homma alkaisi sillä, että mittaan ne rullamitalla. Ja varmistan kilsan pitkästä listasta pakkauksesta, että juuri tämä sopii minun automalliini ja -vuosikertaani. Ja sitten vielä se äherrys. Ei, en jaksa. Maksoin korjaamolle mieluummin.

Autopesuunkin menin ja mikä disko se oli! Ne olivat uudistaneet koko pesuhihnan ja siellä oli pinkkejä ja sinisiä valoefektejä. Siellä istutaan kyydissä ja harjat pyörivät ja rapisevat pintaan pelottavasti. Mikä kokemus. 

Menen niin harvoin pesuun, että olin taas epävarma, miten siellä käyttäydytään. Tässä kun  ajetaan rengas sellaiseen kouruun, joka vetää automaattisesti autoa eteenpäin läpi hallin. Mutta on siellä hyvät ohjeet. (Antenni alas, vaihde vapaalle, älä jarruta, moottori saa olla päällä mutta saa olla poiskin.) 

Auto oli silminnähden törkyinen, siinä oli vielä hellekesän kaikki pölyt ja mustaa töhnää konepellillä ja alkoi kasvaa sammalta ikkunatiivisteissä. Vasta silloin jaksan mennä pesuun.

Avaruusalus kosmoksessa -fiilis.

Hollanti juhlii Sinterklaasia. Sovittiin, että toteutetaan yksi perinne vähän etukäteen mieheni siskon perheen kanssa. Arvotaan, kuka hankkii kellekin paketin, ja se paljastuu sitten vasta kun kokoonnutaan ja jaetaan ne. Onneksi lisäsimme ne helpotukset, että kerroimme lahjaideoita eli omia toiveita, ja laitoimme ylärajan arvolle, 15 euroa.

Paketin tuli olla perinteinen ”surprise”, mikä lausutaan - ilmeisesti ranskalaisvaikutteisesti - ”sypriise”. Sen kuuluu siis esittää jotain asiaa, joka liittyy lahjan saajan elämään tai harrastuksiin.

 

Muotoilin pahvista ja paperista perheen koiran. Katsoin mallia turkin väritykseen valokuvista. Nappisilmät ja kuononpää vaahtomuovista. Viiksikarvoja ja häntätupsu paperisuikaleista. Siitä tuli oikein hauska, sellainen vähän naurettavan typerästi katsova, mutta söpö piski. Se herättikin hilpeyttä juhlissa.

Pää muotoutuu.

Koivet paikalleen.

Vuf.

Mieheni ylitti itsensä, maalasi akryyliväreillä, leikkasi ja liimasi koko iltapäivän. Minä toimin askartelunohjaajana työvaiheiden läpi. Aiheena oli ”juoksukilpailu vuorilla”, koska lahjan saaja, kokenut maratoonari, juoksi kesällä jonkun hirveän vuoristokestävyysjuoksun Alpeilla. Lahjalaatikon päälle pahvista vuorijonoa, huipuille lumikerros talouspaperista, ja juoksun lähtö ja maali vihreillä kukkuloilla laatikon kyljessä. Ja äijäfiguuri, joka huhkii ylös vuorenrinnettä. 

Kädentaidot ja kuvataiteet eivät yhtään kuulu mieheni osaamisalaan. Kysyin häneltä, kuinka kaukana hän oli mukavuusalueeltaan, 1 km vai 2 km. Mutta oli se kuulemma ihan hauskaa hommaa.

Suomalainen tuliaismuki oli käytössä miehen sukulaisilla.

Muiden lahjoihin kuului mm. pää ja peruukki.

Sinterklaasiin kuuluu marsipaani. Lähikaupasta tarttui mukaan setti.

Matkan jälkeen huomasin, että mistäköhän saakka minulla on ollut tinnitus vasemmassa korvassa. Sirinää. Ainakin yöllä sen huomaa. Toisaalta olin pitkään nuhainen, voisiko se vielä olla väliaikaista ja mennä flunssien myötä ohi?

Huijari-hammassärkykin tuli taas flunssan aikana. Muistan sen nuoruuden tapauksen, jolloin tunsin ilmiselvää hammasjomotusta yläleuassa monta viikkoa, ravasin hammaslääkäreissä etsimässä sen lähdettä ja uusitutin jonkun vanhentuneen paikan ihan arvuutteluna, jos se olisi se. Lopulta hammasjuurisärkyihin auttoi yksi Nasolin-nenäsuihke. Kipu parani, kun paineet ja tyhjiöt poistuivat räkäisestä poskiontelosta. Tadaa. Taas oli samassa paikassa, oikealla ylhäällä, hämäävää hammassärkyä. Se loppui itsestään, kun nenän turvotus laski vähitellen.

Kampaajalla oli jo joulukuusi.

Värit pois.

Uusi väri.

Yksi päivä taannoin mies päästi kissaystävämme sisään, se hyppäsi pöydälle ja käveli etätöideni välistä, suoraan nappäimistön edestä, tyynenä. Ja plössäytti takapuolensa viereeni papereiden päälle.

Sitten se loikkasi tulostimen päälle ja nuoli siinä koipiaan. Loikkasi vauhdilla takaisin pöydälle, samalla sen tassut osuivat nappeihin ja tulostin heräsi hurisemaan. Katsoimme pöydältä yhdessä, että no mites sieltä kuuluu nyt ääniä laitteesta. Tulostin sylki yhden tyhjän kopion. Sanoin, että otitko sä kopion sun pebasta. Ensi kerralla voisit yrittää skannata takapuolen.